Jiři Kratochvil - Kettu naiseksi

Tämän kirjan olin myös bongannut kirjamessuilla potentiaalisesti kiinnostavana: Jiři Kratochvil ei ollut ennestään tuttu kirjailija, mutta tsekkikirjallisuus on ollut sen verran palkitsevaa että sopii kokeilla (suom. Eero Balk).

Pitkän linjan kirjailijalta (aloittanut kommunistiajalla samizdatin parissa) tämä kirja on suht uusi, viiden vuoden takainen, mutta faabeli sijoittuu kuitenkin kauemmas, 40-50-lukujen vaihteeseen. Neuvostoliitossa I.P.Pavlovin tiedeinstituutissa ketunpoikanen oppii puhumaan ja alkaa kehittämään muitakin inhimillisiä ominaisuuksia, pikkuhiljaa muuttuu naiseksi. Kettu, joka ottaa nimekseen Sylva, tulee Valtiaan erityiseksi suosikiksi (joka pitää huolen että instituutissa ei jatkossa kehitetä enää mitään vastaavaa), ja erityisten taitojensa vuoksi Sylva lähetetään länsi-Eurooppaan suorittamaan erityistä tehtävää...

Samaan aikaan Tsekkoslovakiassa salainen poliisi on värvännyt nuoren miehen, Pavlikin, joka osoittaa poikkeuksellista lahjakkuutta niin juonittelussa kuin kielten oppimisessa, taitoja jotka ovat hyödyllisiä vakoojalle...joten hänetkin lähetetään rautaesiripun toiselle puolelle salaisiin tehtäviin. Ja Münchenissa Pavlikin ja Sylvan tiet risteävät, nämä huomaavat pitävänsä enemmän toisistaan kuin niistä tarkoituksista joihin heidät on koulutettu, ja lähtevät omille teilleen.

Lajityyppi on siis iloitteleva faabeli runsaalla maagisella realismilla. Niin huumoria kuin melankoliaa annostellaan, huumorissa on mustaa sävyä (Pavlikin esimiehet ja opettajat vaihtuvat tiuhaa tahtia, Valtias sentään pysyy mutta moni asia hänen ympärillään ei), ja varmaan kettutematiikasta voi löytää myös allegorisuutta. Kirjallisia viittauksia ja intertekstuaalisuutta ainakin käytetään, valitettavasti vain kirjoihin joita pääosin en tunne (Pikku prinssiä lukuunottamatta).

Mainio kirjahan tämä on, jos poliittinen satiiri maagisella realismilla ryyditettynä maistuu. Ongelma on vain että olen jo lukenut Skvoreckya, Vaculikia, Topolia, Capekia, Havelia jne joten rima oli asetettu jo sen verran korkealle että tällä kirjalla on vaikeuksia sinne asti pääsemiseen. Mutta jos tsekkiläiset satiirikot eivät vielä ole niin tuttuja, niin tämä on kyllä toimiva teos tutustua lajiin.

Idea on semmoinen, että oikeastaan koko kansa, koko isänmaa muodostaa jonkinlaisen perheyhteisön. Venäläiset tietävät sen todella hyvin, kun isänmaakin on venäjäksi sama kuin meillä perhe. Joten kylväkäämme kaunan ja petoksen siemenet koko kansan perheyhteisöön, kylväkäämme ne koko isänmaahan. Ja kun näin levitämme tartunnan koko kansaan, koko isänmaahan, se rappeutuu moraalisesti, hajoaa kahdeksi vihamieliseksi osaksi, jotka on helppo ottaa valtaan. Onhan valta venäjäksi sama kuin tšekiksi isänmaa.

Patrik Ouředník - Europeana : 20. vuosisadan lyhyt historia

Joissain erikoistuneemmissa kirjakaupoissa (joita Ranskassa on paljon) on kiinnostavaa ihan vaan vilkuilla läpi hyllyjen valikoimia, koska niistä löytyy, no, kaikenlaista. Jossain vaiheessa olin merkinnyt muistiin pontentiaalisesti kiinnostavana kirjailijana tämän tsekkiläisen, Ranskassa asuvan Patrik Ouředníkin, ja näppärästi vähän tämän jälkeen huomasin Siltalan kustannusohjelmassa tulevan Eero Balkin suomennoksen, hyvä niin. Myöhemmin kappale sitä päätyi omaankin hyllyyn, mutta tuntuu että muuten kirja on jäänyt Suomessa hyvin vähälle huomiolle, en muista nähneeni siitä oikein mitään mainintoja.

Mutta onhan tämä myös varsin merkillinen ja vaikeasti luokiteltava kirja. Alaotsikkonsa mukaisesti 1900-luvun historia eurooppalaisesta näkökulmasta (vaikka Amerikkaakin vilahtelee), mutta vaikka kirjassa esitellään faktaa faktan perään, ei kyse ole mistään perinteisestä historiakirjasta, asioista siirrytään toisiin joskus hyvinkin vapaalla assosiaatiolla ja yllättävillä rinnastuksilla, sinne tänne vaellellen ja kierrellen, ja usein kuitenkin palataan jompaankumpaan maailmansotaan ja sen tapahtumiin. Asioita tekevät ihmisryhmät kuten nuoret, sotilaat, saksalaiset, naiset, kenraalit, Jehovan todistajat, ja kun kerrontaan tulee yksittäisiä henkilöitä, ovat nämäkin vain ryhmiensä edustajia, henkilönimiä ei kirjaan tule...

Kirjan aloittaa laskeskelu kuinka pitkä jono tulisi Normandiassa kaatuneista amerikkalaissotilaista, jos nämä laitettaisiin peräkkäin päälaki seuraavan jalkapohjiin (38 kilometriä), ja tästä lähdetään samassa hengessä läpi lähihistorian. Kirjan marginaaliin on siroteltu "avustavia" alaotsikoita mitä siinä kohdassa olevassa kappaleessa käsitellään, näin esimerkkinä peräkkäiset alaotsikot sivuilta 15-24: 

Tulee ottaa opiksi menneisyyden virheistä - Naiset ovat ihmisolentoja - Ehkäisyn keksiminen - Maailmanloppu - Jin ja jang - Toimintahäiriöt - Paljon miehiä taisteli - Eteenpäin - Ne jotka osasivat kroolata - Mihin sähköstä on - Lääkärin harjoittivat valistustyötä - Rintaliivin keksiminen - Pohjaveden taso laskee - Sotilaat lauloivat joululauluja 

(mitä noilla sivuilla tapahtuu, saatte itse lukea).

Toteavasta sävystä, aiheesta aiheeseen siirtymistä ja joskus yllättävistäkin rinnastuksista tulee vahvasti etäännyttävä tunnelma, ikään kuin tässä olisi joku ulkoavaruuden asukas selostamassa sadan vuoden tapahtumia kotiplaneetalleen, ja ei tekisi sitä kovin selkeästi eikä olisi antamassa kovin myönteistä kuvaa kohteestaan: kirjaa sävyttää musta huumori ja hirtehisyys. Lukiessa tunnelma on hyvinkin absurdi, ja toisaalta samalla jäytää tietoisuus että kyllä, nämä asiat ovat tapahtuneet, tässä on musta peili meistä kaikista. 

Erikoisista kerrontaratkaisuista huolimatta, tai ehkä juuri niiden vuoksi, tämä oli aikamoinen page turner: kun rakenne on näinkin epämääräinen ja virtaava, niin aina halusi lukea vielä seuraavan sivun tai pari, koska tiedä mitä sieltä putkahtaa, minne kerronta vie. Ja samalla mitään asiaa ei käsitellä varsinaisesti loppuun itseriittoiseksi kokonaisuudeksi jonka voi ottaa haltuun, monet asiat liittyvät toisiinsa ja ovat toisistaan riippuvaisia ihan luonnostaan, ja joissain muissa voi pohtia, onko asioiden välillä joku yhteys, vaikkei se ehkä ilmeinen olisikaan...

Merkillinen, kiehtova teos: tsekkiläisessä kirjallisuudessa osataan hyvin absurdi musta huumori, joka laittaa kuitenkin myös ajattelemaan, ja tämä on kyllä mitä mainioin lajin edustaja. Lukekaa (ja minun täytyy kai etsiä lisää Ouředníkia lukulistalleni...).
Kirjan on lukenut myös Riitta.

Josef Škvorecký - The Republic of Whores

 

Jatkan tsekkiläisen Josef Škvoreckýn tuotantoon tutustumista: aikoinaan 1001 Books You Must Read -listalta bongasin kirjan Ihmismielten insinööri, teoksesta en ollut ikinä kuullutkaan mutta sen verran kiinnostava teos oli, että lisääkin piti. Takana on myös kolme dekkarinovellikokoelmaa, jotka nekin peilaavat kommunistiajan Tsekkoslovakian tuntoja ja kokemuksia, viimeisin täällä, ja kaikki kirjat ovat tietysti myös täynnä yhteyksiä muuhun kirjallisuuteen (jota tässäkin vilahtelee ainakin viittauksina).

Nyt palaamme muun proosan pariin, vuoteen 1953, ja Danny Smirickyn elämään armeijassa, sotamanöövereja harjoittelemassa panssaripataljoonassa.

Smiricky oli päähenkilönä myös tuossa Ihmismielten insinöörissä, eli kyseessä lienee kirjailijan alter ego ja kokemukset perustunevat ainakin osittain omiin (ja Škvorecký suorittikin kaksivuotisen asepalveluksensa samaan aikaan), mutta mahtoiko todellisuus sitten oikeasti olla tällaista mustan huumorin sävyttämää farssia, en tiedä...

Tsekkiläisessä kirjallisuudessa sotilasfarssilla on tietysti vankat perinteet, alan klassikko on Jaroslav Hašekin Sotamies Švejk (jota valitettavasti en ole lukenut vielä), ja joka tässäkin kirjassa vilahtaa ohimennen (yksi upseereista käyttää nimeä verbinä, epäilee että sotamiehet vain svejkeilevät). Škvoreckýn kirjassa sen sijaan ei sodita, Smiricky ja muut yrittävät lusia asepalveluksensa mahdollisimman pienellä resistanssilla läpi.

Mistä tulikin mieleen, että en muista juurikaan muista lukeneeni kirjoja, joissa aiheena olisi rauhanajan asepalvelus, armeija-aiheiset kirjat tapaavat painottua sotatilanteisiin ja muihin dramaattisiin hetkiin, mutta mites ihan vaan se rauhanajan simulaatio. 

Leffoissa näitä olen nähnyt, niin kotimaisia (vanhemmissa filmeissä sotilasfarssi oli ihan oma alagenrensä) kuin ulkomaisia, ja he joilla on miespuolisia tuttavia ovat saattaneet joskus joutua kuuntelemaan inttimuisteloja, mutta onko minkä verran kirjoitettu kaunokirjallista proosaa puuhastelusta Santahaminassa, Vekaranjärvellä tai Dragsvikissa, ei tuule äkkipäätä mitään mieleen (Lapinjärven sivarikeskuksen opetusjaksosta voisi kanssa saada jotain aikaan...)

Tässä kirjassa meno on kuitenkin varsin hurjaa, kovempaa kuin niissä suhteellisen kilteissä leffoissa joissa pääosassa oli nuori Lasse Pöysti, ja oma ulottuvuutensa tulee tietysti ajasta ja paikasta: paitsi tehokas toiminta sotatilanteissa, tärkeää oli myös sotilaan aatteellinen ja poliittinen valveutuneisuus ja oikeaoppisuus, ja tähän liittyvää koulutusta ja toimintaa on myös riittämiin (hyvin vaihtelevalla menestyksellä, korostettakoon) ja tietysti rohkealla Tsekkoslovakialla on mallina ja esimerkkinä tuo loistelias Neuvostoliitto...

Mietin tuota kirjan nimeä: tsekkiläisen alkuteoksen nimen Google Translate kertoo olevan yksinkertaisesti "panssaripataljoona", ja englanninkielinen provokatiivisempi nimi on nostettu Danny Smirickyn suht ohimenevästä itseinhoisesta puuskahduksesta...mutta kun kirjailija on englannin professori, on hän oletettavasti ollut hyvin tietoinen käännöksestä ja sen nimeämisestä, ja kirjan alaotsikko "A Fragment from the Time of the Cults" vinkkaa, että ei tässä ehkä ihan vaan tavallista humoristista dokumentaatiota kokemuksista tehdä, vaan halutaan sanoa jotain ajasta ja yhteiskunnasta...

 

Ja ehkä "huorien tasavalta" sanoo jotain asevelvollisuusjärjestelmästä, jonka toiminta perustuu simulaatioon ja näyttelemiseen, että pitää esittää hierarkiassa ylemmille, että on ihan tosissaan ja omasta tahdostaan haluamassa tehdä tätä juttua, joka ei todellisuudessa yhtään kiinnosta ja jota tekee kun on pakko (erityisesti totalitaristisessa poliittisessa järjestelmässä, joka haluaa valvoa ei vain tekoja vaan myös ajatuksia), ja varmastikin myös Tsekkoslovakiasta suhteessa Neuvostoliittoon... 

(ja joka tapauksessa kirjan nimi toimii hyvänä litmustestinä, jos kirjan nimestä tulee fiilis että ei tätä halua lukea niin voin kertoa että sisältöä ei tosiaankaan silloin halua lukea)

 

En nostaisi tekijänsä terävimmäksi kirjaksi, mutta lukiessa kyllä niin nauroin kuin kauhistelin, eli on tällä kirjalla paikkansa.

Helmet-haasteessa tämä olkoon 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole (Tsekkoslovakia).

Josef Škvorecký - The End of Lieutenant Boruvka

 

Olen aiemmin blogannut kahdesta muusta Josef Škvoreckýn dekkarinovellikirjasta, suomeksikin ilmestyneestä Luutnantti Boruvkan murheet -kirjasta, ja viime syksynä Sins for Father Knox -kokoelmasta. Nyt dekkariviikolla on sitten vuorossa luutnantti Boruvka -sarjan kolmas osa, katsotaan jos se viimeinen neljäskin tulisi joskus vastaan...

 

Vaikka nämä ovatkin novellikokoelmia, joissa joka novellissa on oma itsenäinen rikosjuttunsa, on näissä kuitenkin jatkuvuutta, yksittäiset novellit eivät ole irrallisia tarinoita joiden lopun jälkeen palattaisiin aina status quohon ennen seuraavaa, vaan henkilöissä ja maailmassa tapahtuu kehitystä. Ja erityisesti tässä osassa se kehitys näyttelee isoa osaa, ja varsinaiset rikostapaukset ovat vähän enemmän marginaalisia joskin omalla tavallaan myös kuvaavia.

Kirja alkaa vuoden 1967 lopulta ja päättyy jonnekin 60-70-lukujen vaihteeseen, ja kun tapahtumapaikkana on Praha ja Tsekkoslovakia, niin omaa merkittävää rooliaan näyttelee Dubcekin revisionistinen kausi alkuvuonna 1968, joka päättyy neuvostoarmeijan tuomaan veljelliseen apuun ja olosuhteiden normalisointina. Skvorecky itse jätti maan Prahan kevään jälkeen, ja mainitsee, että tätä kirjaa ennen kyseistä aikaa ja sen seuraamuksia oli käsitelty kirjallisuudessa lähinnä vain intellektuellien osalta, tässä kirjassa näkökulmahenkilönä on toisia sosiaalisia piirejä edustava luutnantti Boruvka, rikospoliisin murharyhmästä.

Boruvka on yhä oma itsensä, melankolinen, rauhallinen ja moraalisesti vastuuntoinen ainakin yleisellä tasolla vaikkei ehkä aina yksityiskohdissa, ja työssään oivaltava ja käytännöllinen. Henkilökohtaisessa elämässä Boruvkan tytär Zuzanka on tuonut isälleen suuren ilon tulla isoisäksi, vaikka vastaava ilo tulla appiukoksi antaakin yhä odottaa itseään, ja työrintamalla taas, no, rikoksia sen kun tapahtuu.

What came next was one of the most difficult tasks in the lieutenant's entire career. Very delicately he told the wronged wife what had happened and begged for her understanding and forgiveness. He hoped to take the wind out of the other police's sails, and in this, he succeeded.

In the end, the wife forgave. But not until the bitter end. Before that happened, of course, the lieutenant was thrown out of the idiot's flat. This was followed by a dramatic confrontaton between husand and wife and, after that, one with Zuzanka, whom the wife called a slut, a whore and an intellectual. Then the wronged woman took the children (she and the idiot had four), ran home to her mother, and lodged a complaint with the Party cell (the idiot was a Communist). There was a detailed hearing before the Party committee, the Party served the idiot with an official reprimand, and finally there was a comradely reconciliation between husband and wife. Six months later the idiot, obviously not unmanned, got mixed up with another woman and the whole thing had a rerun, only this time the slut, the whore, and the intellectual was a Party member too. But that was no longer any concern of the lieutenant's.

What did concern him was the fact that the idiot's Party organization had learned about the lieutenant's intervention in the affair. There must have been at least one comrade in that organization, and perhaps two or three, who passed this informaton on to the appropriate places. The detective was justifiably afraid that in those places they had classified his action as a wilful undermining of the interests of the working class. 

Edellisissä kirjoissa vilahtelee jo jonkin verran yhteiskunnallista kommentointia varsin ironiseen sävyyn: vaikka Boruvka toimisikin hyvien kriminologististen ja moraalisten periaatteiden mukaisesti niin taustalla oleva poliittinen järjestelmä toimii omilla periaatteillaan, ja ajoittaisia ristiriitoja näiden välillä syntyy. 

Tässä nuo ristiriidat korostuvat yhä enemmän ja enemmän, luutnantti Boruvkan täytyy yhä enemmän korostaa ja muistuttaa muille ja ehkä myös itselleen että on rikospoliisista eikä siitä toisesta poliisista, jutuissa törmätään rajoituksiin joita ei sovi ylittää, joten rikostapaukset saatetaan saada ratkaistua tai sitten ei, vaikka tekijästä ja tapahtumasarjoista olisikin selkeä käsitys...

Ja Tsekkoslovakian miehityksen jälkeisiä aikoja kuvaa hyvin yksikköön tullut uusi poliisi, kersantti Pudil, joka hyvin innokkaasti on tekemässä tilanteessa kuin tilanteessa johtopäätöksiä jotka perustuvat enemmän poliittiseen ortodoksiaan kuin tosiasioihin, siinä missä muut yrittävät parhaansa mukaan yhä luovia tiukentuneessa poliittisessa järjestelmässä ja silti tehdä työnsä... 

"What do you mean, no alibi?" Pudil retorted. "He was watching the news on TV."

"By himself," said Malek. "He'd have to have a witness."

"He remembered what the news was. Not in much detail, but he knew they showed a delegation and a blast furnace. And a speech by some comrade, either in a collective farm or in the mines. It's just that he couldn't recall whether the comrade was Comrade Bilak or Indra or someone else. And beside that, he remembered the weather. Not what they said, but that there was a weather report." Pudil's voice trailed off.

The lieutenant reflected that listening to TV news alone was perhaps the easiest alibi in Czechoslovakia. Unless a Kennedy was assassinated that day -  

Skvorecky kirjoittaa taidokkaasti runsaalla ja usein ironisella huumorilla ja myös lämmöllä (kirjan kannessa mainitusta Sherlock Holmesista en nyt oikein tiedä, mutta Chestertonin isä Brown on kyllä ihan osuva verrokki) joten kirja on kyllä leppoisampi kuin jotkut muut samasta aiheesta olisivat. 

Mutta samalla lähestymistapa on ehdottoman satiirinen. Aiemmissa dekkareissaan kirjailija leikitteli paljon dekkarien lajityypeillä, konventioilla ja muodolla, mutta tässä sellaista metatietoisuutta on vähemmän, ja kerronnassa korostuu enemmän turhauttavuus: juttujen resoluutioiden kanssa on niin ja näin ja eksistentiaalinen kriisi korostuu. 

 

Voiko poliisi (siis rikospoliisi, ei se toinen) tehdä työnsä hyvin, hyvien kriminologististen käytäntöjen mukaan ja oikeudenmukaisuuteen pyrkien, yhteiskunnallisessa järjestelmässä, joissa kyseiset periaatteet ovat enemmän sivuseikkoja tai joskus jopa haitallisia? Tämä kontrasti on toki tuttu muissakin jännäreissä, mutta enemmän trillerien, agenttitarinoiden yms. puolella, perinteisempien arvoitusdekkarien alagenressä tämä on harvinaisempi veto, ja sellaisena turhauttavuuden tunne korostuu. 

 

Helmet-haasteessa tämä sopii kohtaan 14. Kirja on osa kirjasarjaa.

Josef Škvorecký - Sins for Father Knox

 

Olen aikoinani lukenut kaksi tsekkiläisen Josef Škvoreckýn suomennosta, moneen suuntaan kurottuvan ja iloittelevasti 1900-luvun aatehistorioita puhkovan tiiliskiven Ihmismielten insinööri, ja ironisen dekkarinovellikokoelman Luutnantti Borůvkan murheet, ja harmitellut että enempää ei ole saatavilla. No, onneksi on muitakin lukukieliä. 

Tämä teos on jatkoa noista jälkimmäiselle, eli taas ollaan dekkarinovellien äärellä ja luutnantti Borůvka on mukana kymmenen novellin ensimmäisessä ja viimeisessä.

Škvoreckýn aiemmin lukemassani tuotannossa on jo ollut metatietoista leikittelyä, kirjallisuusviittauksia ja genretietoisuutta, ja niin on tässäkin. Kirjan nimi ja teema viittaa brittiläisen dekkarin kultakauden kirjailijaan Ronald Knoxiin (kirjailijuuden ohella pappi, siitä titteli "isä"), jonka varsinainen dekkarituotanto on ehkä jäänyt unohduksiin, mutta joka muistetaan enemmän lajityyppiä käsittelevistä teksteistä: fiktiivisestä Sherlock Holmesin elämäkerrasta (jolla pohjusti sittemmin levinnyttä Holmesiana-harrastuneisuutta) ja erityisesti aikakauden dekkarikirjallisuuden kymmenestä käskystä, eräänlaisesta dekkaristin "reilun pelin" sääntökirjasta.

1. The criminal must be mentioned in the early part of the story, but must not be anyone whose thoughts the reader has been allowed to know.
2. All supernatural or preternatural agencies are ruled out as a matter of course.
3. Not more than one secret room or passage is allowable.
4. No hitherto undiscovered poisons may be used, nor any appliance which will need a long scientific explanation at the end.
5. No Chinaman must figure in the story. (Note: This is a reference to common use of heavily stereotyped Asian characters in detective fiction of the time)
6. No accident must ever help the detective, nor must he ever have an unaccountable intuition which proves to be right.
7. The detective himself must not commit the crime.
8. The detective is bound to declare any clues which he may discover.
9. The "sidekick" of the detective, the Watson, must not conceal from the reader any thoughts which pass through his mind: his intelligence must be slightly, but very slightly, below that of the average reader.
10. Twin brothers, and doubles generally, must not appear unless we have been duly prepared for them.

 No, vaikka aika moni perinteinen arvoitusdekkari meneekin tuon koodiston mukaisesti, niin toki jo brittiläisellä kultakaudella jotkut hyvinkin huomionarvoiset teokset noita rikkoivat (mm. ykkössäännön rikkomuksia osaan helposti mainita useampia kuin yhden jo Agatha Christieltä...)

 

Nyt näihin tarttuu Škvorecký: kymmenen novellia, joista kussakin rikotaan vuorollaan yhtä säännöistä. Ja näissä ollaan hyvin tietoisesti arvoitusdekkareita, siinä määrin että kussakin novellissa loppupuolella tulee välihuomautus että nyt lukijalla on tarpeeksi tietoa pystyäkseen sanomaan kuka on rikoksen suorittaja (joka ei ole aina murha...) ja myös mitä käskyä vastaan ollaan rikottu.

 

Kuten mainittu, luutnantti Borůvka on mukana vain kahdessa novellissa, varsinaisena sankarina tässä on yökerholaulajatar Eve Adam, jonka kaunis vartalo saa ansaitsemaansa huomiota mutta pian niin saa myös terävä pää. Ja Tsekkoslovakiassa ollaan samoin vain ensimmäisessä ja viimeisessä tarinassa, muissa Eve reissaa ympäri maailmaa Pragokoncertin työntekijänä tienaamassa vierasmaalaista valuuttaa valtiolle, tie vie Ruotsiin, Italiaan, Yhdysvaltoihin, Ranskaan, ja joka paikassa sattuu ja tapahtuu, jotenkin kuolemia ja muita rikoksia nyt sattuu tapahtumaan neiti Adamin ollessa paikalla...

 

Olen aiemminkin maininnut että vaikka pidänkin niin novelleista kuin traditionaalisista whodunnit-dekkareista, näiden yhdistelmään en ole kovinkaan ihastunut, novellimuodossa ei ehdi kunnolla kehitellä asioita, ja sama on tietysti tässäkin, varsinkin kun kirjan rakenne suorastaan alleviivaa tuota arvoitusdekkari-luonnetta. 

Mutta Škvorecký on kyllä tarpeeksi viihdyttävä kirjailija, sävy mukavan kieli poskessa ja toisaalta Eve Adam varsin kiinnostava päähenkilö, ammatinsa puolesta demimonde tulee tutuksi samoin kuin varsin ironinen suhtautuminen kotimaansa poliittiseen tilaan, mutta romanttisuus ja moraalisuus (omanlaisensa) ovat kuitenkin myös olennainen osa luonnetta.

Ja toki yksittäisissä novelleissa viittaillaan myös dekkarikirjallisuuden kliseisiin: on lukitun huoneen arvoitus, on tiukkoihin aikataulutuksiin perustuva tapaus, ja kovaksikeitetty dekkari heittäytyy niin labyrinttisen vinkuraiseksi että suuri osa noir-fiktiosta alkaa sen rinnalla näyttää suorastaan selkeältä...

Aina en osannut keksiä itse rikoksen jujua ennen loppua (mutta joskus), Knoxin sääntöjen rikkomukset sentään tunnistin paremmin (vaikka parissa kohtaa en ihan nyt kuitenkaan ollut vakuuttunut niiden käytöstä tai perusteluista).

 

Viihdyttävä teos kuitenkin, ja herran tuotantoa lienee syytä jahdata lisääkin jos sattuisi jostain löytymään.

----------------------------------------------------

Kun tämä nyt on hyvin metatietoinen dekkari, niin vinkkaan lukemaan Kyösti Salovaaran parin viikon takaisen jännärien erinomaisen puolustuspuheen. Sen kommenttiosastolla innostuin itsekin pohtimaan dekkarien lukemisen vaikutteita myös yleisellä tasolla (mainittu mm. kosmoksen puolustaminen, Rene Girard, mimeettinen väkivalta, syntipukkiteoria ja Karl Marx. Joskus kun ehtii ja jaksaa perehtyä asiaan lisää, noita ajatuksia voisi jatkokehitellä).

Henkilökohtaisella tasolla...en ole mikään jännärien suurkuluttaja, todistettavasti jonkin verran niitä tulee luettua mutta kuitenkin valikoiden (ja kun tässä taannoin selailin kustantamojen kevätkatalogeja, niin selaillessa hypin yleensä nopeasti yli ne miljoona jännäriuutuutta jota ensi vuoden alkupuoliskolla taas ilmestyy). 

Yleensä painotun juurikin perinteiseen whodunnitiin, arvoitusdekkariin, ja kyllä myös kovaksikeitetty perinne on vetänyt puoleensa, trillerit sen sijaan eivät yleensä ole minun juttuni. Eikä noissakaan mitä luen välttämättä se dekkarijuoni ole niin keskeinen, ennemmin yhteiskunnan ja ihmisten suhteiden kuvaukset behavioristisella kerronnalla, kiinnostavat miljööt. Ja tietysti myös moraaliset kysymykset ja etiikan erikoistilanteet, joita voin mielelläni pohtia myös tietyllä abstraktiuden tasolla (eli minulle käy hyvin että kosmos järkkyy ihan vaan murhan an sich olemassaololla, ei sitä tarvitse korostaa lisäämällä mahdollisimman raakoja yksityiskohtia mitkä kaikki ruumiinosat on viillelty ja katkottu ja tapahtuiko se ennen raiskausta vai sen jälkeen). Ja joskus toki törmää dekkareihin joissa se varsinainen rikosjuoni tuntuu olevan lähes sivuseikka ja keskitytään täysillä noihin muihin elementteihin ja tämä passaa minulle hyvin (mm. Dorothy Sayersilla on pari...)