Näytetään tekstit, joissa on tunniste Haavio Jaakko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Haavio Jaakko. Näytä kaikki tekstit

26.3.2026

Jaakko Haavio - Ikikevät

 

Olen aiemmin lukenut pari Jaakko Haavion runokokoelmaa, nyt sitten lisää. Ja onhan tämä hyvin tuttua noiden toisten kirjojen perusteella. Paljon on luontorunoa ja paljon on kristillistä runoa, ja sekä että, ja kun mitallisuuskin on hallussa niin runoihin tulee paljon laulumaisuutta: lukiessa aloin pariinkin kertaan sovittaa runoja Suvivirren melodiaan, sopisivat hyvin niin aiheiden kuin runomitan perusteella (ja virsirunoilijana Haavio varmaan nykyisin parhaiten muistetaan).

Laulumaisuus tosiaan hallitsee suurta osaa kirjaa, joten lukeminen on sujuvaa; tiettyä haastavuutta voisin taas toivoa lisää, mutta ei se varmaan ole Haaviolla niin prioriteettina...joskin tuosta virsimallista poiketaan kirjan loppupuolella, jossa on kaksi pitkää eeppistä runoa. Ensimmäisessä versioidaan runomuotoon Joonan kirja Raamatusta, mutta kun runossa pysytään hyvin lähellä alkuperäisen tapahtumia niin siihen ei oikein saada mitään uutta näkökulmaa, ja kun minusta Raamatun oma versio on kerronnan napakkuudessa aika loistava, niin Haavion säkeily vain heikentää sitä.

Toinen runo on sen sijaan parempi: aiheena on tarina Johannes Kastajan kuolemasta, ja tässä on paljon dramaattista potentiaalia yli evankeliumien kerronnan (minkä toki moni muukin tietää, ja niinpä tästä episodista on tehty paljon tulkintoja ja taideteoksia). Haavion tyyli on toki eeppinen ja ylevä, mutta helpommin lähestyttävä kuin jotkut Manniset tms. ja tunnelmassa tavoitetaan asiaankuuuluvaa traagisuutta kun tietty dekadenssi kietoutuu eettiseen paloon, kuten aiheeseen sopii...voisikin olla kiinnostavaa nähdä enemmänkin tämäntyyppistä epiikkaa Haaviolta.

Helmet-haasteessa kirja menee vaikkapa kohtaan 10. Kirjassa leikataan (miekalla, pää) 

Johannes Kastaja (ote) 

Niin Johannes, ken ruhjoi synnin kyyn
ja iski kourin basiliskin muniin,
toi valkeuden synnin valheuniin,
hän tyrmään heitettiin ja kahleisiin.

Maailma tekee totuudelle niin.

On saarnatuoliksensa suotu katto,
sen ääni jotta kauas kajahtaa,
niin säätty on, mutta silti henkipatto
on totuus. Maa on valheen maa.

Nåin totuus samoo orpona ja yksin,
se saarrettu on sadoin väijytyksin,
se ahdistetaan äärimmäisiin soppiin
ja vihdoin kahlehditaan mustaan koppiin.
Ja maalliset ja hengelliset mahdit
toimittaa kopin suulle tiukat vahdit.

Tuo tulisoihtu! Totuus näkyviin! 

21.8.2023

Jaakko Haavio - Syystaivas

 

Jaakko Haavio Syystaivas runo suomi

Useampi vuosi sitten luin kokoelman Jaakko Haavion lastenrunoja, mutta en niistä kauheasti innostunut...nyt sitten vuoroon kokoelma aikuisemmalle kohderyhmälle 40-luvun lopulta.

Luontorunoja löytyy tästakin, ja myös aika annos uskonnollista tematiikkaa, niin Raamatusta kuin vaikkapa modernimmasta kirkon elämästä ja hengellisyydestä...vaan kirjoittajalla on kyllä samat piirteet: riimirunous on hallittua, varsin selkeää ja yksinkertaistakin, mikä tekee runoista helposti lähestyttäviä, mutta jään kuitenkin kaipaamaan enemmän verbaalista leikittelyä, ehkä oivaltavuuttakin. Haavion ominaisuudet ovat sellaiset, joilla voi tehdä hyviä laulutekstejä, ja virsirunoilijana hän onkin kunnostatunut, mutta runoilijana ei ole tunkemassa suosikkieni joukkoon...

No, mm. tästä kyllä pidin (vaan se sanookin olevansa laulu):

Laulu lainatavaroista

Köyhä lapsi kapaloitiin,
pantiin seimeen nukkumaan.
Lainavuode, lainaheinät,
lainahuoneen harvat seinät
oli tuulensuojanaan.

Profeetaksi nähdä voitiin:
armon sanaa saarnasi.
Lainaleivät, lainakalat,
anomansa antipalat
toisille hän jakeli.

Laiturista laina-alus
purreksensa soudettiin.
Lainajuhta kaupungista
lainatuista ohjaksista
ratsuksensa noudettiin.

Ystäväinsä kanssa halus
ehtoollista viettää hän.
Lainalampun vaisu valo,
lainapöytä, vieraan talo -
kehys juhlan pyhimmän.

Kuoli sitten, balsamoitiin,
lainahautaan itkettiin.
Typötyhjä, köyhä vainaa -
kuolemansa lohdun lainaa
kuolemaan ja kyyneliin.

Ja Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kohdan 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa: näin loppukesästä syystaivas on tulevaisuutta, ja nimirunossa "[j]äljelle jää vain toivon lauha sini".