Amélie Nothomb - Antikrista

Pitkästä aikaa taas Amélie Nothombia. Olen joitain kirjoja lukenut, suomennetut Vaitelias naapuri ja Nöyrin palvelijanne eivät ole tullee blogatuksi, alkukielisiä sentään muutama. Ja nyt taas yhden näistä harvoista suomennoksista pariin (suom. Heidi Siitonen).

Ja kas, taas on kirjan keskiössä henkien taistelu, joskin tällä kertaa kamppailijoina on kaksi teinityttöä. 16-vuotias Blanche on yksinäinen ja huomaamaton tyttö, joka opinnoissaan tapaa samanikäisen Kristan, jolla riittää kauneutta, valovoimaa ja ystäviä. Krista on kotoisin Belgian itäosista Saksan rajalta ja matka Brysseliin on varsin pitkä, joten Blanche ehdottaa että tämä voisi majoittua hänen perheensä luona yhtenä viikonpäivänä jolloin on varhainen aamuluento. Krista suostuu ja hurmaa myös Blanchen vanhemmat, samalla kun Blanchelle paljastuu Kristan toinen puoli, manipuloiva ja narsistinen kiusaaja...

Nothomb nostattaa teini-iän kasvukertomuksensa jo myyttisiin sfääreihin. Tapahtumissa on realismia mutta tavanomainen realismi ei tapaa Nothombin kirjoissa olla ykkösprioriteetti, ja sen verran karrikoitua ja liioiteltua monen henkilön käytös oli, että tässä tuodaan jo hieman satumaista tunnelmaa: nuori tyttö päästää pahantahtoisen vaihdokkaan elämäänsä, ja tämä vaihdokas valtaa lumovoimallaan koko elämän ja uhkaa sysätä tytön täysin sivuun: eräänlaista myyttiä tässä rakennetaan teini-iän kasvukertomukseen, piikikkäällä mustalla huumorilla höystettynä.

Kiinnostavasti kirjan nimikin ei jää vain ohimeneväksi heitoksi, vaan sen symboliikka on sommiteltu osaksi kirjaa. Kristan luonne petollisena eksyttäjänä tuntuu ottavan piirteitä Johanneksen kirjeistä ja ilmestyksestä, ja Blanchelle eräänlainen huomattava oivallus on sijoitettu loppiaiseen, Herran ilmestymisen juhlaan, tunnistaessaan että hänet ja ja vanhempansa on väännetty jonkinlaisiksi käänteisiksi kolmeksi kuninkaaksi.

Samoin lopullinen konfrontaatio on sijoitettu merkitykselliseen päivään, juuri ennen pääsiäisloman alkua (eli kiirastorstaiksi?). Ja jos Krista on Antikrista, niin Blanche on tällä kertaa käänteinen Juudas, joka vastaa Kristan juoniin suudelmalla. Ja tämä ele on tehokas, koska myytin logiikka niin määrää. (spoileri, maalaa hiirellä näkyviin).

Ja samalla vaikka henkien taistelu käydäänkin loppuun saakka, niin eipä se koskaan todella lopu...

Vaikka Nothombin suhteen odotukset ovatkin korkealla, niin tämän aihe ei kuitenkaan ensisilmäyksellä tuntunut erityisen kiinnostavalta ja sen vuoksi sen lukeminen on lykkäytynyt, mutta olihan tämä kiehtova, ajatuksia ravisuttava teos (ja niin, vaikka tätä jossain on nuortenromaaniksi nimetty, niin ei tämä minusta sellainen ollut vaikka päähenkilöt teinejä ovatkin, kasvukertomuksen myyttisyys etäännyttää sen kohteistaan).

Bloggauksia löytyy useamman vuoden takaa: Kirjanurkkaus, Salla, Sanna, Elegia... 

 Helmet-haasteessa otetaan kohta 45. Kirjassa on kiusaamista 

Amélie Nothomb - Mercure

 

Maaliskuussa 1923 nuori, hyvin asiallinen sairaanhoitaja Françoise saapuu Ranskan pohjoisrannikolla olevalle pienelle saarelle, jossa asustaa vanha rikas Omer Loncours, varsin merkillisessä talossa, jossa ei ole yhtään peiliä, ja jonne ei saa tuoda mitään heijastavia pintoja. Syynä tähän on Françoisen potilas, Omerin suojatti, orpo nuori nainen Hazel, joka loukkaantui maailmansodan pommituksissa ja sen jälkeen suhtautuu omien kasvojensa näkemiseen kauhulla ja on sulkeutunut taloon jo muutaman vuoden ajan. Omerin ja Hazelin omalaatuinen suhde on ehkä laillinen (Hazel on täysi-ikäinen eikä väkivalloin vankina) joskaan ei kovinkaan moraalinen, ja tähän Françoise päättää puuttua...

Vaikka kirja menneisyyteen sijoittuukin, ei Amélie Nothomb varsinaisesti historiallista romaania kirjoita: yritin tähyillä josko tämä kirja sopisi vielä avoimeen Helmet-haasteen kohtaan "Kirjassa eletään ilman sähköä", koska 1920-luvun alun yksinäinen saari kuulostaisi sellaiselta paikalta, mutta kirjassa ei anneta mitään viittausta aiheesta suuntaan tai toiseen, materiaaliset olosuhteet eivät selvästikään ole kiinnostuksen kohteena. 

 

Miljööstä tuli mieleen enemmän sadut tai legendat, erityisesti sellaiset joissa on hieman synkkä ja ahdistava tunnelma sekä arveluttava subteksti, tyyliin Ritari Siniparta, Kaunotar ja hirviö tai Prinsessa Ruusunen: Prinsessa Joka Ei Saanut Nähdä Omia Kasvojaan sopisi hyvin joukon jatkoksi. Ja kirjallisuusviittauksia toki heitellään ja erityisesti Hazel pohtii asioita luettujen kirjojen pohjalta...en valitettavasti ole vieläkään lukenut Stendhalin Parman kartusiaaniluostaria, joten en tiedä sen relevanssista, Monte Criston kreivin kyllä.

Ja varsinainen tarina on samaa sarjaa vaikkapa Hygiène de l'assassinin kanssa, nuoren naisen ja vanhan miehen välinen henkien taistelu, iso osa kirjasta on Françoisen keskusteluja Omerin tai Hazelin kanssa ja Hazelinkin kanssa käydyissä keskusteluissa Omer on läsnäolevana vähintäänkin salakuuntelijana...ja aiheena on rakkaus monissa muodoissaan, ystävyytenä, romanttisena, eroottisena, ristiriitaisena ja vaikeana. Nothomb on perinteiseen tapaan viehättävän häiritsevä, provosoiva ja ambivalentti, joten lukija saa kyllä ihan itsekin ajatella asioita ja selvitellä...

Ja erityisen ambivalentiksi tämän tekee se, että kirjassa on kaksi vaihtoehtoista lopetusta. Kirjailija oli kirjoittanut ensin yhden, mutta sitten toisen sen vastapainoksi, eikä lopulta osannut tai halunnut valita niiden väliltä (ja näissä ei päästä valitsemaan henkien taistelun osapuolien välillä, ennemminkin molemmissa Françoise ja Omer asettuvat samalle puolelle...yhdessä Hazelille koittaa vapaus, mutta Omerin teot ovat myös selvemmin oikeutettuja, toisessa Françoise korvaa Omerin mutta Hazelin manipulointi jatkuu...)

Kiehtova teos. En tätä nosta tekijänsä parhaimmaksi (varsinkin kun tämä vertautui niin paljon tuohon Salamurhaajan hygieniaan) mutta kyllä yhä sen verran vetää että eiköhän Nothombin lukemista jatketa...

Amélie Nothomb - Hygiène de l'assassin

Maailmankuulu Nobel-palkittu kirjailija Prétextat Tach on sairastunut rustosyöpään ja elinaikaa on ennustettu olevan parin kuukauden verran. Tämän johdosta yli kahdeksankymppinen julkisia esiintymisiä välttävä ja misantroopiksikin kutsuttu kirjailija, ylilihava invalidi, on päättänyt myöntää sarjan haastatteluja, ja lukuisista haastattelupyynnöistä valikoituu viisi hakijaa jotka yksi kerrallaan, yksi päivässä, pääsevät haastattelemaan kirjailijaa.

Kirja jakautuu siis viiteen lukuun, ja koostuu melkein pelkästään dialogista: ensimmäisissä haastatteluissa luodaan lähinnä kuvaa kirjailijan luonteesta. Journalistit odottavat varsin perinteiseen tapaan edistyviä haastatteluja mutta Tach ei mitäänsanomattomiin latteuksiin lähde mukaan vaan tykittää täydeltä laidalta piikkejä ja antaa haastattelijoittensa kuulla kunniansa, viidennessä haastattelussa journalisti onkin vähän paremmin valmistautunut ja tehnyt taustatyönsä, ja haastattelukin lähtee kulkemaan varsin eri suuntaan...

Tämä on neljäs lukemani Amélie Nothombin kirja, uusimman kirjansa luin muutama kuukausi sitten joten nyt vastapainoksi sitten esikoisromaaninsa melkein 30 vuoden takaa, kiinnostuneena että onko kirjailijan ominaisluonne tunnistettavaa alusta alkaen.
Ja myönnän että lukiessa ihmettelin suuresti juuri sitä, että tämä on esikoiskirja. Tämä tuntui olevan niin tiukasti kiinni kirjallisuudessa ja kirjailijuudessa, että olisin arvellut tällaista metatekstiä syntyvän ennemmin jo pitemmän uran tehneen kirjailijan kynästä (mahdollisesti kanavoiden turhautumista kulttuurijournalismiin, kirjallisuuspiireihin ja omaankin tekemiseen), eikös esikoiskirjojen pitäisi olla hieman verhottuja autobiograafisia kasvukertomuksia, ja Tach vaikutti olevan hyvin kaukana 26-vuotiaasta esikoiskirjailija Nothombista (kirjassa mainittiin useampaan kertaan Louis-Ferdinand Céline, joka voisi olla osuvampi verrokki; Michel Houellebecq sen sijaan vasta aloitteli kirjailijauraansa yhtaikaa Nothombin kanssa).

Ensimmäiset luvut olivat kyllä varsin viihdyttävää luettavaa, Tach pyörittää keskusteluja miten tahtoo ja useampaan kertaan sai nauraa mustan huumorin leiskauksille. Viides luku alkoi arveluttavasti vähän vakavammassa sävyssä, ja tuntui menevän suuntaan, joka oli varsin arveluttava: olisiko Nothomb sortunut olemaan helppo ja keskinkertainen?
Ei, lopulta ei sortunut, kyllä tässä tvistejä riittää, ja kirjan nimi, kansi ja muutamat muut irrallisilta tuntuneet yksityiskohdat löytävät kyllä paikkansa tarinassa, samoin kuin ihmettelyni miksi kirjailijan esikoiskirja on tällainen...(netistä huomasin että tämä on sittemmin sovitettu myös elokuvaksi, ja siihen tehdyt muutokset vaikuttavat osuvan "helppo ja keskinkertainen"-kategoriaan)

Joissain kohdissa on kyllä jonkinasteista kömpelyyttä, kirjan alku- ja loppupuoliskot jäivät kuitenkin hieman eri kirjoiksi, ja muutenkin kirja ei ihan niiden muiden lukemieni Nothombien tasolle nouse, mutta kyllä tämä selvästi saman tekijän teos on, häiritsevä, provosoiva, groteskiuden ja mustan huumorin sävyttämä.

Helmet-lukuhaasteessa tämä osuisi useampaankin kohtaan, taidan ottaa yhden minulle vaikeammista kohdista, 46. Kirjassa on sauna (ei konkreettisesti, mutta kirjassa luetellaan Tachin kirjoittamien kirjojen nimiä, joista yksi oli "Le Sauna et autres Luxures", sen verran yllättävä maininta että pakkohan se on).

- N'est-il pas réconfortant, pour un vrai, un pur, un grand, un génial écrivain comme moi, de savoir que personne ne me lit? Que personne ne souille de son regard trivial les beautés auxquelles j'ai donné naissance, dans le secret de mes tréfonds et de ma solitude?
- Pour éviter ce regard trivial, n'eût-il pas été plus simple de ne pas vous faire éditer du tout?
- Trop facile. Non, voyez-vous, le sommet du raffinement, c'est du vendre des millions d'exemplaires et de ne pas être lu.
- Sans compter que vous y avez gagné de l'argent.
- Certainement. J'aime beaucoup l'argent.
- Vous aimez l'argent, vous?
- Oui. C'est ravissant. Je n'y ai jamais trouvé d'utilité mais j'aime beaucoup le regarder. Une pièce de 5 francs, c'est joli comme une pâquerette.
- Cette comparaison ne me serait jamais venue à l'esprit.
- Normal, vous n'êtes pas prix Nobel de littérature, vous.

Amélie Nothomb - Soif

Tämä Amélie Nothombin uutuuskirja on ollut varsin hyvin esillä, niin juttuina lehdissä kuin kirjakaupoissa (ja luissakin kaupoissa, markettienkin hyllyillä kirjailija usein kurkisteli teoksensa kannessa). Olen pari kirjaansa aiemmin lukenut (Nöyrin palvelijanne ja Vaitelias naapuri) ja niistä pitänyt,ja nuo nähdyt lehtijutut myös herättivät kiinnostusta. Kirjan aihehan on nimittäin sen verran kunnainhimoinen että lähtökohtana voi pitää että siinä ei voi varsinaisesti onnistua, mutta millä tavalla epäonnistutaan ja miten kiinnostavasti, se pitää nähdä. 

Nothomb kirjoittaa tässä Jeesuksen kärsimyshistoriaa, useita ristintien etappeja noudattaen, alkaen Pontius Pilatuksen oikeudenkäynnistä ja päätyen hautaan ja vähän eteenpäinkin, ja väliasemissakin on tuttuja, Simon Kyreneläinen ja Veronika on huomioitu...joissain kohdissa muokataan hieman tapahtumasarjaa, esim. oikeudenkäynti ja ristiinnaulitseminen eivät tapahdu samana päivänä vaan välissä ollaan yö vankilassa.

Mutta merkillisen kirjasta tekee kerrontatapa, kertojana itse Jeesus minä-muodossa. Nothombin Jeesus on monella tapaa inhimillinen, fyysisesti kokeva (ehkä voimakkaamminkin kuin kukaan muu) ja tunteva ihminen, ja samalla kuitenkin jumalinen, ihmeitätekevä ja ei ihan kaikkitietävä mutta kykenevä esim. kommentoimaan miten evankelistan tulevat tämän tapahtuman kuvaamaan ja muitakin tulevia. Tällä runsaalla anakronistisuudella tarkoitus ei selvästikään ole tehdä mitään historiallista realismia, vaan meditoida mistä tässä oikein onkaan kyse (ja kirjassa mainitaan evankelista Johanneksen olevan kirjoittajista paras ja siksi myös vähiten uskollinen mitä historiallisesti tapahtui).

Nothomb on maininnut halunneensa kirjoittaa henkilökohtaisen näkemyksen Kristuksesta, miten hän hänet näkee tai miten haluaa hänet nähdä, millainen Kristus on ymmärrettävä kirjailijalle. Tässä mielessä kirjan kansi Nothombin omakuvineen on osuva vaikka se aiheen puolesta onkin merkillinen, ja kirjan sisälläkin peilataan myös tätä aihetta, näkemistä ja tulkintaa...
Runsas evankeliumien kommentointi ja oikaisut liittyvät myös tähän, perustellusti voi huomauttaa että myös evankeliumit ovat tulkintoja jotka heijastavat niitä kirjoittaneiden henkilöiden/yhteisöjen näkemyksiä, ymmärrystä ja toiveitakin, katseen kohde ei voi päättää miten häntä katsotaan mutta samalla kohteessa pysyy myös omat salaisuutensa jota muut katsojat eivät voi ikinä tavoittaa...kuten sanoin, kirja voi vain epäonnistua mutta samalla se vaikuttaa myös hyväksyvän oman epäonnistumisensa ja antaa sen itselleen anteeksi.
(Tässä mielessä tämän kirjan lukeminen limittyi sopivasti viime aikojen opiskelujuttuihin joissa käydään läpi Raamatun ja erityisesti Uuden testamentin eksegetiikkaa ja toisaalta ilmoituskäsitystä Dei Verbumissa ja muualla, kuinka Sana on inkarnoitunut sekä inhimillisenä lihana että inhimillisenä kielenä, sen puutteineen ja rajoituksineen...) 

Nothomb-passion Kristus on meidän aikamme Kristus, sellainen joka on sovitettu meidän aikaamme ja ymmärrykseemme. Se on vahvuus mutta se on myös heikkous, koska meidän aikamme on muutenkin jo täynnä meidän aikaamme, ja tämä Kristus ei tarjoa sille vaihtoehtoa tai ikuisuuden näkökulmaa. Voimakkaaseen henkilökohtaisuuteen sisältyy rukous "tapahtukoon minun tahtoni eikä Sinun".
Mutta samalla kirjan nimeen asti on nostettu jano, tyydyttämättömänä kultivoitavana läsnäolona, itseriittoisuuden kieltämisenä, ja se nostetaan rakkauden rinnalle peruskäsitykseksi (ja ehkä helpommin ymmärrettäväksi).

Aiemmissa lukemissani Nothombin kirjoissa on jo ollut siirtymiä mystiikan suuntaan, tässä ne ovat ymmärrettävästi enemmän keskiössä. Musta huumori välähtelee (alun oikeudenkäynti on herkullisen hauska, kun lukuisat henkilöt tulevat todistamaan kuinka Jeesuksen tekemät ihmeet ovat pilanneet heidän elämänsä).
Viileä fyysisyys on myös aiemmista kirjoista tuttua ja arvostamaani, ja toisaalta kirjan loppupuolella fyysisyyden karistessa pois myös kirja menettää otettaan, haipuu yleisemmäksi ja epämääräisemmäksi, ja tällä tasolla Nothombin Jeesus ei minua vakuuta. Mutta vaikkei Nothombin Jeesus niin vakuutakaan niin Nothomb itse kyllä siinä määrin että kirja oli lukemisen arvoinen: paremmin epäonnistuu kuin moni muu.