Nimenä tämä näytelmä oli tuttu, yhtenä tunnetuimmista renessanssi-Englannin näytelmistä. John Webster oli Shakespearen aikalainen, ja tätäkin näytelmää ovat esittäneet bardin luottonäyttelijät King's Men Globe-teatterissa, ja näytelmään myös usein viittaillaan arvostettuna esimerkkinä 1600-luvun kostotragediasta, jossa porukkaa kuolee kuin kärpäsiä...
Nimihenkilö, Malfin herttuatar, on nuori leski, jolla on toki asemaa ja omaisuutta (ja kauneutta, fiksuutta, miellyttävä luonne jne), mutta myös kaksi veljeä, jotka haluavat pitää sisarensa kontrollissaan: äkkipikainen Ferdinand ja kylmä ja laskelmoiva kardinaali (niin herttuattaren kuin kardinaalin nimiä ei sen kummemmin näytelmässä mainita, näihin viitataan vain titteleillä).
Uutta avioliittoa, joka olisi veljille edullinen, saatetaan harkita mutta tässä asiassa sisaren on tietysti oltava käyttämättä omaa harkintaansa...mutta herttuattarella on tilanhoitaja Antonio, ja nämä kaksi solmivat avioliiton, salaisen tietysti johtuen suuresta arvoerosta, ja aikanaan tämä liitto tuottaa kolme lasta, salassa synnytettyjä ja hoidettuja. (ja on siis todettava että avioliitto solmitaan niin epämuodollisesti että se kuulosti eufemismilta...)
Mutta asiat tulevat tietysti veljien tietoon ja sitten ei enää kellään ole kivaa, ja viidennessä näytöksessä kuolevat melkein kaikki ne keskeiset henkilöt jotka eivät ehtineet kuolla aiemmin. Tuo ei edes ole spoileri vaan odotettu seuraus.
Mutta asiat tulevat tietysti veljien tietoon ja sitten ei enää kellään ole kivaa, ja viidennessä näytöksessä kuolevat melkein kaikki ne keskeiset henkilöt jotka eivät ehtineet kuolla aiemmin. Tuo ei edes ole spoileri vaan odotettu seuraus.
Lukiessa tuli mieleen aiemmin lukemani huomiot peribrittiläisestä näkökulmasta Italiaan, synkän juonittelun ja väkivallan stereotyyppiseen kotimaahan, tässä tehdään prototyyppiä goottikauhusta.
Vaikka toisaalta tämä perustuukin tositapahtumiin eli joskus stereotyypeillä on perusteensa...
Nuo kauhuelementit ovat tavallaan kiinnostavimpia osuuksia näytelmässä, kardinaali on täysin häikäilemätön roisto jonka laskelmoivaa pahuutta alleviivataan, Ferdinand taas osoittaa jonkinlaista katumuksen piirteitä...lähinnä menettämällä mielenterveytensä ja ajatellen olevansa ihmissusi. Ja kardinaalin kätyrin Bosolan hahmossa oli myös kiinnostavia piirteitä.
Vaikka, myönnetään, aikakauden englannin lukeminen ei niin kauhean helppoa ole eli ilmaisun runollisuuden mahdolliset tehot menivät ainakin osin minulta ohi (Shakespearekin luen mieluummin hyvinä käännöksinä kuin alkuperäisenä, luulen että tämän kanssa olisi samoin). Ja tarinana tämä vetää vähän lopulta vähän liikaakin skandalöösin spektaakkelin suuntaan, Shakespeare on psykologisesti kiinnostavampaa...mutta olihan tässâ joitain aika hienoja kohtauksia ja tapahtumia kuitenkin.
FERDINAND: The death
of young wolves is never to be pitied.
BOSOLA: Fix your eye here.
F: Constantly.
B: Do you not weep?
Other sins only speak ; murther shrieks out:
The element of water moistens the earth,
But blood flies upwards, and bedews the heavens.
F: Cover her face. Mine eyes dazzle: she di'd young.
B: I think not so: her infelicity
Seem'd to have years too many.
F: She and I were twins:
And should I die this instant, I had liv'd
Her time to a minute.
Shakespearen sisaruksissa tämä lienee yksi viimeisimmistä luettavista näytelmistä, ja olisi sopinut tietysti myös klassikkohaasteeseen, joskin siihen on tarkoitus lukea yksi toinen näytelmä...
Helmet-lukuhaasteessa tällä saa tosiaan hieman yllättäen kohdan 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä (päätin että herttuatar on kuitenkin päähenkilö, ohi Antonion, Ferdinandin, kardinaalin ja Bosolan). Ja Kirkko ja Kaupunki -lehden haasteesta kohta Kirja, jossa joku kuolee.
