Platon - Valtio (klassikkohaaste)

Joku kuukausi sitten opintojen yhteydessä luin osia Platonin pääteoksesta Valtio, lähinnä niitä osia jotka liittyivät kurssille kirjoitettavan esseeni aiheeseen (Platonin sielukäsityksestä) mutta kun osia oli lukenut niin tokihan tämän voisi kokonaankin lukea, ja sijoittaa klassikkohaasteeseen, kun kyseessä nyt sattuu olemaan varsin merkittävästi eurooppalaiseen kulttuuriperimään vaikuttanut teos. Opiskelemani osat olivat englanniksi, mutta nyt luin Marja Itkonen-Kailan suomennoksen.

Muotona on Platonin suosima dialogi, jossa Sokrates ja lukuisa joukko muita keskustelevat keskenään ja siinä keskustelussa sitten avataan ja käsitellään kaikenlaiset ajatusmallit. Tai oikeastihan tässä varsinaisesti dialogilta kuulostavaa tekstiä on kirja alussa, aika nopeasti mennään malliin jossa Sokrates puhuu ja muut ovat jees-miehinä rytmittäen puhetta "olet oikeassa" "juuri näin" "kerro lisää" "täytyyhän tuo myöntää" -välikommentein. 
Platon käytti opettajaansa Sokratesta muissakin dialogeissa, ja oma hämäryytensä tulee siitä, että joskus Sokrates puhuu ilmeisesti niin kuin historiallinen henkilö puhui omana itsenään, joskus taas toimii puhtaasti Platonin äänitorvena eisttäen Platonin ajatuksia...ilmeisesti tässä ollaan enemmän jälkimmäisessä moodissa, ja sillä perusteella mitä Sokrateesta tiedetään (mikä, myönnetään, perustuu suurelta osin Platonin todistukseen), tämä olisi varmaan joissain kohdissa kyllä väittänyt äänekkäämmin vastaan...

Uskon näet, että on pienempi rikkomus surmata toinen tahtomattaan kuin antaa hänelle harhaanjohtava kuva siitä, mikä on kaunis, hyvä ja oikeudenmukainen valtiojärjestys. Tähän uhkayritykseen pitäisikin mieluummin ryhtyä vihollisten kuin ystävien läsnäollessa, joten sinun rohkaisusi ei nyt  ollut paikallaan.

Ja keskustelu sinkoilee tosiaan moneen suuntaan. Periaatteessa tässä suunnitellaan millainen olisi ihanneyhteiskunta mutta kun kaikki liittyy kaikkeen, käsitellään poliittisia järjestelmiä laajemminkin, yhdistellään niitä yksilöpsykologiaan (jonka yhteydessä sitten tulee sitä minua kiinnostanutta sielukäsitystä), etiikkaan ja kasvatukseen, ja toisaalta viitataan Platonin ideamaailmaan, tietoteoriaan, esitellään luolavertaus jne jne. eli aikamoinen valikoima aiheita, jotka kattavat (ja perustavat) aika ison osan filosofian perinnettä. Kovin systemaattisesti Platon ei asioita käsittele, ja ihan kauhean vakuuttunut en ole että näistä muodostuu siisti mikään siisti kokonaisuus (ainakin ilman huomattavaa määrää vaadittavia tarkennuksia) ja vastaväitteitä tulee mieleen kyllä huomattavasti enemmän kuin dialogissa esiintyville kanssakeskustelijoille, mutta sen verran ideatykitystä harrastetaan että ei ole ainakaan tylsää, ja pureskeltavaa löytyy.

Keskeisenä pointtina siis kysymys hyvästä yhteiskuntamallista ja hyvästä elämästä muutenkin, varhainen utopiamalli. En tosin ole ollenkaan vakuuttunut, että haluaisinko varsinaisesti elää tässä utopiassa, monet piirteet ovat kyllä tuttuja Huxleyn Uljaasta uudesta maailmasta, ja joitain kovin ristiriitaisiakin kohtia löytyy jotka vaatisivat lisäselvitystä. Ja tietysti huvitti Platonin taipumus "minulla on vasara ja kaikki ongelmat näyttävät nauloilta"-lähestymistapaan, jossa valtion johdossa olisi totta kai, tadaa, filosofit, vaikka toki jatkaakin pohdintaa että mitä sitten oikein on olla oikeasti filosofi...

- Niinpä me emme voi päästää tragediakirjailijoita valtioomme, koska he ihannoivat tyranniutta. Mutta viisaina miehinä he varmasti antavat tämän anteeksi meille ja kaikille muillekin, jotka ovat järjestäneet valtionsa samaan tapaan kuin me.
- Kyllä varmasti, ainakin nokkelaälyisimmät heistä.
- Muissa valtioissa he sen sijaan kiertävät, ja palkkaamalla käyttöönsä kauniita, mahtavia ja tenhoavia ääniä he keräävät koolle suuria väkijoukkoja ja vetävät näin valtioita kohti tyranniutta ja demokratiaa.

Mietinnät erilaisista yhteiskuntamalleista ja niiden yhteyksistä yksilöön ja kasvatukseen olivat kyllä kiinnostavia, ja kiinnostava yksityiskohta oli Platonin varsin kielteinen suhtautuminen demokratiaan (ja Aristoteleella oli samaa), tässä kielenkäytössä demokratia nähdään täysin populismin johdateltavissa olevana enemmistötyranniana. Ja joitain huvittavia ajatuksia, kuten tragediakirjailijoiden sulkeminen utopiasta pois jos eivät kykene oikeuttamaan olemassaoloaan (Aristoteleella olikin Runousopissaan vastausta tähän). Mutta noin muuten taitavan valtionvartijan kasvatukseen kuuluu tietysti sekä runoutta että urheilua.

Minua tietysti kiinnosti ne puheet sielukäsityksestä (joka siis on mallitus psykologiasta), kun siihen viittailivat kristilliset kirkkoisät varsin usein, mm. Evagrioksen luettelossa kuolemansynneistä, niiden tunnistamisesssa ja määrittelyssä viitataan usein Platonin kolmiosaiseen sieluun, joka esitellään tässä kirjassa (vaikka Platon itse siihen suhtautuukin epäluuloisesti harkinnan jälkeen, kun se sopii huonosti yhteen joidenkin muiden konseptiensa kanssa).
Ja Platonin (ja neoplatonismin) vaikutus on muutenkin hyvin merkittävä myöhäisantiikin maailmassa, jossa kristillisen teologian suuria linjoja vedettiin...ja vaikutus on myös ongelmallinen, kun platonismissa korostuu hengellisyyden ja ruumiillisuuden jyrkkä erottelu ja jälkimmäisen vähättely tai suorastaan haitallisena pitäminen, ja moinen fyysisyysvihamielisyys ei nyt kuitenkaan ole ihan koherenttia luomista ja inkarnaatiota korostavassa uskonnossa vaan veti kristinuskoa turhan manikealaiseen suuntaan...(mm. Tuomas Akvinolainen esitti tasapainoisemman ihmiskäsityksen, mutta Tuomas olikin enemmän aristotelisti)

Onhan tässä paljon sellaista mistä en ole lainkaan samaa mieltä, ja se onkin kirjan ansio, tuskinpa edes Platon on kaikesta tästä samaa mieltä, ajatuksia levitellään sellaisella laajuudella että seuraavilla vuosituhansilla varmasti riittää kommentoitavaa.

--------------------------------------
Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Jane Kirjan jos toisenkin -blogissa.

Kirjablogien klassikkohaasteista tämän jo yhdestoista. Bloggaustauosta johtuen en ole joka kerta osallistunut, mutta melkein, edellisillä kerroilla nämä kirjat:

Elizabeth Gaskell: North and South
Henri Alain-Fournier: Suuri seikkailu
Francesco Petrarca: Sonetteja Lauralle
Johann Wolfgang von Goethe: Faust 
Bram Stoker: Dracula
Gustave Flaubert: Rouva Bovary
Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus 

Ja kahdestoista klassikkohaaste on luvassa taas ensi tammikuun lopulla, ja kun olen mennyt lupautumaan tämänkertaiseksi isännäksi, on osallistuminen siis suorastaan välttämätöntä.

Helmet-haasteessa on vielä kohtai jäljellä, ja kun tämä tuli näköpiiriin ensisijaisetsi opintojen yhteydessä, sopii tämä siis kohtaan 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi.
 

Muriel Spark - The Go-Away Bird and Other Stories

Siitä onkin jo hetki kun olen viimeksi Muriel Sparkia lukenut, mutta aiemmin lukemani kirjat, joita on 14 (puhutaan siis fanituksesta) ovat kaikki olleet romaaneja, tämä on ensitutustumiseni novellisti-Sparkiin.

I could see that Jennifer was agog. She was more transparent than I was. I could see she was longing to stay and overhear, watch out of the windows, see what would happen. I was ovrcome with disgust and indignation. why should Jennifer want to satisfy her curiosity? She believed everyone was 'the same', she didn't acknowledge the difference of things, what right had she to possess curiosity? My case was different.

Mutta kyllähän näissä yhdessätoista novellissa on tuttuja piirteitä. Paljon neuroottisia henkilöitä, omalaatuista huumoria, voimakkaan ironista (myös itse-) havainnointia johon yhdistyy myös runsas moraalinen ja filosofinen ulottuvuus, mitä nämä ihmiset tekevät ja miksi tekevät niin...

"Oh, he said it was a good thing?"
"No, not a good thing. [...] But failing that, we did the right thing. Apparently, there's a difference."

Kun novellimuodossa ollaan niin ei näitä teemoja voi tietenkään kehitellä niin laajasti kuin romaaneissa, ja rakenteellisestikin Sparkin hienolle aikatasoja sekoittavalle ja vihjaavalle kerronnalle ei juuri ole tilaa (no, 'Portobello Road'in alussa sentään käy ilmi että kertoja on kuollut, ja sitten aletaan keriä miten moinen on päässyt tapahtumaan). Toisaalta tässä voidaan sitten revitellä enemmänkin eksentrisillä henkilöillä, ideoilla jotka eivät kantaisi pitempiä romaaneja...'You Should Have Seen the Mess'in Lorna, jolle ainoa mittapuu suhtautumisessa ihmisiin ja paikkoihin on näiden siisteyden taso, olisi aika rasittava pitemmässä tarinassa, mutta novellissa erinomaisen hauska, ja sama pätee moneen muuhunkin...

Mutta vaikka monia novelleja leimaakin huumori, absurdit sattumukset, eksentrinen käytös, on huumori kuitenkin säännönmukaisesti varsin mustaa ja tosiaan ironista, huumoriin sekoittuu runsas määrä surullisuutta. Niminovellin huipennuksessa päähenkilö huokaa "God help me. Life is unbearable", ja miten siihen pisteeseen on päästy, no, se selviää lukemalla. Tai kuinka 'The Black Madonna'ssa tapahtuu ihmeitä, mutta ihmeiden kanssa kannattaa olla varovainen, ne eivät aina ole sellaisia kuin odottaisi...tai mistä se Jennifer onkaan utelias, ja onhan Lornankin maailmankuva aika ahdistava ja surullinen.

Vähän näistä tuli mieleen Patricia Highsmith ja ehkä myös Flannery O'Connor, vaikka toki Spark on tunnistettavissa viime kädessä juuri itsekseen. Erinomainen lisä lukemiini, ei parhaiden romaaniensa tasoinen mutta kyllä novellistiikkaansa voisi lisääkin lukea.

Helmet-haasteesta tällä saa kohdan 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana. 'The go-away bird' on töyhtöturako, jonka ominainen huuto "go'way" hallitsee niminovellin taustalla...

Edgar Wallace - The Four Just Men (Neljä oikeudentekijää)

Nimenä Edgar Wallace on ollut tuttu, brittiläisen 1900-luvun alkupuoliskon dekkarien tuottoisana tekijänä, ja jonka kirjoihin perustuvat saksalaiset krimi-elokuvat ovat inspiroineet italialaista giallo-elokuvaa, josta kyllä olen pitänyt... mutta Wallacen tuotantoa en ole lukenut enkä oikeastaan edes olisi osannut nimeltä mainita yhtään, saati sitten että sisällöstä olisi ollut mitään sen kummempaa ennakkokäsitystä...vain epämääräisenä mielikuvana halpahintaisesta kioskijännäristä.

Luettavaksi tuli tämä, jännärituotantonsa esikoinen vuodelta 1905, ja täytyy myöntää että ennakkoluuloissani oli vinha perä.
Sinänsä tässä on kiinnostavia elementtejä mukana, mutta niiden käyttö tai kirja muutenkaan ei vakuuttanut.

Ideana on, että maailmassa toimii salaseura The Four Just Men, joka puuttuu epäoikeudenmukaisuuksiin tai oikeuden tuomiot välttäviin rikollisiin, tappavasti. Rikollisilla on kunniatuntoa, pelaavat "reilusti" ja ilmeisesti tapaavat varoittaa uhriaan odottavasta tuomiosta, mutta jos oikeus ei toimi, vigilanttius toimii, ja ryhmän tuomitsemia uhreja on ympäri maailmaa ollut jo pari-kolmekymmentä.
Nyt huomion kohteena on eräässä korruptoituneessa maassa kytevä oikeutettu vallankumous, joka kuitenkin vaarantuu, kun sen johtajaa, Iso-Britanniassa elävää pakolaista, uhkaa maastakarkoitus tulevan lain mukaan. Niinpä järjestö ottaa hampaisiinsa lakiesitystä vetävän korkean profiilin poliitikon...

Okei, on aika hölmö idea että demokraattisessa prosessissa lain voimaansaattaminen riippuisi yhden poliitikon tappamisesta, että kun tämä poliitikko raivataan pois (hyvin julkisesti käydyssä prosessissa, samalla lakiesitys kaatuisi.
Ja okei, muutamakin henkilö, kyseisestä poliitikosta ja poliiseista alkaen, hoitaa juttua aika hölmösti.

Sinänsä on kiva idea, että osapuolet ovat moraalisesti ambivalentteja: rikollisten toimintatavat ovat epäilyttäviä mutta niiden taustalla on kuitenkin moraalisia periaatteita ja oikeudentuntoa, ja toisaalta poliitikon järkähtämättömyys kiristyksen ja terrorismin edessä tuo tälle aimo annoksen sympatiaa.
Rikosta myös pantataan pitkään, kuolemia alkaa tulla vasta kirjan loppupuolella...

Tässä olisi ollut paljonkin kiinnostavia moraalisia ja psykologisia ulottuvuuksia pohdittavaksi, vigilantismin ja terrorismin oikeutuksista ja niihin reagoimisesta, ajettavan lain hyväksyttävyydestä, journalistien toiminnasta jutussa jne jne. Nämä ulottuvuudet jätetään lähes täysin käyttämättä, sen sijaan kirjasta tehdään varsin yhdentekevä suljetun huoneen mysteeri.

Ei vakuuttanut ei, en tiedä tapahtuuko Wallacen myöhemmässä tuotannossa jotain kiinnostavaa kehitystä, tämän perusteella en ole mitenkään innokas tarttumaan muuhun tuotantoonsa...

En ollut sen kummemmin Naistenviikon lukuhaastetta miettinyt, mutta kun kirjan luettuani asiaa mietin, huomaan aloitukseni olevan lähes optimaalisen huono: jos oikein muistan, tässä kirjassa mainitaan nimeltä yksi nainen (The Four Just Menin aiempien uhrien joukossa, joita siis luetellaan yli kymmenen) ja parin muun naisen, heitä nimeämättä, olemassaoloon viitataan: varsinaiseen tarinaan heitä ei tule. No, yksi poliisi sentään huomauttaa, että mitään tuntomerkkejä The Four Just Menista ei ole tiedossa, joten nämä voisivat olla vaikka naisia...

Ivy Compton-Burnett - Two Worlds and Their Ways

Muistelen Ivy Compton-Burnettin tulleen mainituksi Alan Bennettin kirjassa Epätavallinen lukija, yhtenä kirjailijana, jonka tuotannosta kuningatar Elisabeth ei pidä; syy on oletettavasti sama kuin kuningattaren kielteiseen suhtautumiseen Jane Austeniin, näiden molempien kirjailijoiden huomattavat ansiot ovat hienovaraisen nyanssisissa ihmis- ja erityisesti valtasuhteiden käsittelyssä, sellaisella tasolla joka kuningattarelle jää vieraaksi.

Muuten Compton-Burnett ei nykyvinkkelissä ole kauhean paljoa esillä, mutta kun olen diggaillut näistä 1900-luvun brittinaiskirjailijoista, niin nimi on tullut usein mainituksi: ei ehkä tunnetuin eikä varmaankaan suosituin, mutta arvostettu. Eikä vain kotimaassaan, huomasin että myös ranskalaisen nouveau romanin piirissä on luettu ihaillen Compton-Burnettia.

Jokunen vuosi sitten aloinkin lukea yhtä kirjaansa (muistaakseni A Father and His Fate) mutta hyydyin parinkymmenen sivun jälkeen: Compton-Burnettilla on varsin omalaatuinen tyyli, joka ei ole mitenkään helppolukuinen ja sillä kertaa se oli liian raskas...mutta jätti kiusaamaan sen verran, että kun tämä teos tarjolle tuli niin piti kokeilla.  Vaikka tälläkin kertaa teki mieli jättää kesken muutaman alkusivun jälkeen...

"My dear, good wife!" said sir Roderick Shelley.
The former replied without raising her head.
"The money subscribed divided by the number of subscribers gives you the average subscription. Twenty-four pounds, ten shillings and sixpence, divided by thirty-five. Would you do a sum like that in your head, Roderick? Or could you not do it at all?"
The latter expressed no opinion, indeed had none.
"Come, my pretty," he said.
"Fourteen shillings," said Maria Shelley, looking at him over the pencil. "Of course I am neglecting the pence."
Her husband repeated his words, neglecting the pounds and shillings also.
(kirjan ensimmäiset rivit)

Suuri osa kirjasta on dialogia. Muistelisin että tuo aiemmin aloittamani kirja oli melkein täysin dialogia, useilla puhujilla joista oli vaikea pysyä mukana, tässä oli sentään vähän selittävääkin tekstiä mukana, mutta pääpaino pysyy dialogissa, puhujia on useita (ja mukana myös pari jotka usein vaikenevat mutta joiden läsnäolo saattaa olla merkityksellistä) ja puhetyyli on hyvin muodollista, täynnä ironiaa, pieniä vihjeitä ja nyansseja, hyvin yksityiskohtaista klaustrofobisuuteen asti.

Kirjassa on juoni, eräänlainen: perheen kaksi lasta, jotka ovat olleet kotiopetuksessa, lähetetään kouluun, brittityyliin sisäoppilaitoksiin, ja siellä ollessaan sattuu sitten jotain ja kotona taas eräs korvakoru on kadonnut, mutta miten, ja pari muutakin juttua sattuu noihin liittyen, mutta voi ihan rehellisesti sanoa että juoni ei ole kovinkaan tärkeä.

Sinänsä mukaan on piilotettu hyvinkin melodramaattisia juonenkäänteitä, jotka sopisivat johonkin sensaatiohakuisempaan kirjaan tai saippuaoopperaan (vaikuttavimpana perheen aikamiespojan, joka toimii myös koulussa opettajana, suhde, tai mahdollisen sellaisen epäily, koulun toiseen opettajaan, josta tuleekin ilmi että tämä on perheen isoisän äpäräpoika) mutta tässä niiden dramaattinen potentiaali on varsin hyvin tukahdutettu koukeroisten ja yksityiskohtaisten keskustelujen sivumainitoihin, tarina on kerronnalle ja maailman todellisuudelle alisteinen eikä toisinpäin. Tältä kantilta myös voin nähdä yhteyksiä miksi tämä vetosi nouveau romanin tekijöihin, tässä on kyllä samaa kuin joku aika sitten lukemassani Nathalie Sarrautessa.

Ja toisaalta tunnistan että Elizabeth Bowen taisi kehittää omaa tyyliään Compton-Burnettin vaikuttamana, vähemmän dialogivetoisesti mutta kielen monimutkaisuus ja tapa jolla kaikki tärkeimmät asiat tapahtuvat jossain kerronnan ulkopuolella ja kerronnassa ne ovat mukana vain viittauksina löytyy molemmilta.

Ei tämä helppoa luettavaa ole, mutta oudon kiehtovaa kuitenkin: kirjailija on luonut tyylin ja toteuttaa sitä ehdottomasti. Joidenkin henkilöiden ajattelua ja vaikuttimia nähdään hieman kerrontana, toiset piirretään vain behavioristisesti puheensa perusteella, ja henkilöiden ja näiden välisten suhteiden kuvaus on kuitenkin täysin hallittua ja taitavaa. Ja kirja pursuilee ironiaa, mutta ei siltikään suostu asettumaan minkäänlaiseksi satiiriksi tai komediaksi. Hämmentävä teos, luulen että täytyy jatkaa Compton-Burnettin tuotannon parissa (jos näitä nyt jostain löytyy), ymmärtääkseni nämä piirteensä hallitsevat koko tuotantoaan.

"You would not have done such a thing yourself."
"I wonder if I should. I always wonder if I should withstand temptation. I never seem able to meet any. I should like to be put to the test. I am so interested in myself."
"I am not," said Maria, with a sigh. "I have never met a drearier subject. And I reproached those poor children for doing as I had done, when they did it for my sake!"
"As you did it for Roderick's. There must be a strain of pure nobility in you."
"It is a thing we must hide and be ashamed of."

Helmet-haasteesta, mitäs kohtia inulla vielä on vapaana...No, ainakin 1. Kirja on vanhempi kuin sinä (julkaistu 1949)

Cecilia Samartin - Señor Peregrino

Tämä tuli luettavaksi tutun suosituksesta, saman keskustelun yhteydessä, jonka olen jo maininnut aiemmassa postauksessa (ja jossa siis oli puheena suomalaisessa kirjallisuudessa yleinen hengettömyyden normi). Cecilia Samartin mainittiin siinä mielessä kiinnostavana kirjailijana, että vaikka nämä kirjansa eivät ole sinänsä mitenkään leimallisesti uskonnollisia, on uskonnollisuus kuitenkin luontainen osa kirjojen ja niiden henkilöiden elämää ja maailmaa. Olin näitä teoksia joskus nähnyt ja käsittääkseni ne ovat olleet varsin pidettyjä ja suosittuja, vaikka noin yleisesti ottaen niin etu- kuin takakannet eivät suoraan vinkanneetkaan, että juuri tätähän olen halunnut lukea. Mutta kokeilla sopii aina (suomennos Tiina Sjelvgren)

Niin, lajityypiltään tämä sijoittuu kyllä hyvin luokitukseen "naislukijoille suunnatut selkeästi juonivetoiset viihderomaanit", jota voisin lyhyemmin nimittää "hömpäksi" (yhdistämättä termiin arvolatausta).
Jamilet syntyy Meksikossa aviottomana lapsena, ja tuon lisäksi fiksua, ystävällistä ja kasvoiltaan kaunista tyttöä stigmatisoi selässään oleva valtava ja rujo syntymämerkki. Vaikka paikalliset lääkärit (puoskareista puhumattakaan) eivät merkille mitään voi, ehkä Yhdysvaltojen puolella joku taitava lääkäri voisi tehdä jotain...niinpä Jamilet lähtee laittomasti rajan yli Los Angelesiin, jossa pääsee töihin mielisairaalaan, vastuullaan yksi varsin erityislaatuinen potilas, vanha ja erikoinen mies joka alkaa kertoa elämänsä tarinaa...(ja tietysti kuvioissa on mukana myös komea nuori mies)

Kun tämä juonivetoinen teos on, niin kommentoin juonenkäänteitä, tästä eteenpäin siis spoilerivaaraa.

Oikeastaan olin yllättynyt kuinka avoimiksi moni asia jäi, perinteisesti viihteessä lopussa paketoidaan keskeiset juonenkäänteet siististi ja selkeästi kasaan, tässä jotkut asiat saadaan jonkinlaiseen päätökseen, joitain vihjataan ja jotkut jäävät täysin auki. Samartin ripustelee seinille lukuisia Tsehovin aseita, joista joillain vähän tähtäillään mutta varsinainen laukaus jää pois. Mitä Pearlyn kanssa tapahtuu? Odotin että se Nancykin palaisi jotenkin tarinaan, ja kun suht lähekkäin mainittiin Jamiletin säästämä rahasumma ja Louisin rahantarve, odotin että ne tulevat pian kohtaamaan mutta varsinainen ratkaisu jäi kirjasta pois...siitä syntymämerkistä, joka kirjan alkupuolta hallitsi, puhumattakaan.

Ovatko nämä aukot heikkouksia vai tarkoituksellisia ratkaisuja? Ainakin osin kyse varmasti on tarkoituksellisuudesta: sitä mukaa kuin Jamilet tempautuu mukaan Antonion tarinaan, saa muuta ajateltavaa, niin syntymämerkin merkitys elämässä vähenee, sen vaikutus riippuu lopulta myös sille annetusta huomiosta vaikkei se nyt ihmeenomaisesti katoakaan, ja samaa sanotaan muutenkin toisin sanoin kysyttäessä onko Jamilet, tai Carmen, tai Pearly kaunis (kysymys on merkityksetön, tärkeämpää on pitääkö Eddie tai Pearly itse Pearlya kauniina).

Kirjan keskiöön nousee Antonion laaja tarina pyhiinvaelluksestaan Santiago de Compostelaan, mutta samalla myös kysymys onko se totta (kertoja, muistettakoon, on mielisairaalassa), ovatko tarinan tapahtumat todella tapahtuneet niinkuin kerrotaan? Ja tärkeämmäksi, kun todenperäisyyttä ei voi varmistaa suuntaan tai toiseen, miten siihen päättää suhtautua? Sama kysymys on aiheellinen myös muiden miesten puheiden kohdalla, onko kaikki se mitä Louis sanoo totta? Tai Eddie? Ja mitä Jamilet tai Carmen aikovat tehdä, ehdotonta varmuutta voi toki aina vaatia mutta vaikka vaatisi sydämensä kyllyydestä niin ei sellaista silti usein saada, joten mitä tehdä sillä mitä on nyt saatavilla?

Onkin sopivaa, että kirjassa, jonka keskiössä on pyhiinvaelluskuvaus, on aukkoja ja ratkeamattomia kohtia, ne kuuluvat kokemukseen. En ole itse vaeltanut Compostelaan mutta joillain muilla erimuotoisilla vaelluksilla olen kyllä ollut, ja mm. ollut jokusen viikon vapaaehtoisena töissä yhdessä Jaakontien pyhiinvaeltajien majapaikassa, jossa tuli laajemmin tutustuttua aiheeseen...
Yhtenä keskeisenä elementtinä on epämääräisyyden hyväksyminen: vaikka suunta onkin selvä niin tarkkojen suunnitelmien, aikataulujen yms. kanssa kannattaa olla joustava, ja jos haluaa tietää varmasti mitä seuraavana päivänä tapahtuu ennen kuin lähtee matkaan niin, no, ei koskaan lähde matkaan. Asioita tapahtuu, ja niillä on oma vaikutuksensa (joka ei välttämättä ole välittömästi selkeä ja etukäteen tai edes sillä hetkellä havaittavissa tai ymmärrettävissä). Luottamus johdatukseen on hyödyllinen piirre, joskin se ei ole mitään passiivista fatalismia, kyllä matkaan mielellään oikeaan suuntaan pitää ihan itsekin aktiivisesti kontribuoida.

Ja samoin pitää ymmärtää, että tämän päivän aikana saattaa käydä hyvinkin kiinnostavissa paikoissa ja tavata hyvinkin kiinnostavia ihmisiä, pitää näitä ihmisiä tärkeinä juuri nyt ja hyväksyä että seuraavana päivänä jatkaa matkaa eikä luultavasti enää koskaan tapaa kyseisiä henkilöitä (edes toisiin pyhiinvaeltajiin ei pidä takertua, vaikka samaan suuntaan mentäessä saattaakin joidenkin kanssa kulkea yhdessä useamman päivän, mutta liiallinen itsensä runnominen toisen rytmiin ei ole hyväksi), tällöin myös riittää juonenpätkiä joiden päätöksistä ei ikinä tiedä, näkee Tsehovin aseita muttei niiden laukaisuja...
Antonio mieltää itsensä yhä pyhiinvaeltajaksi, samoin moni muu on verrannut koko elämää pyhiinvaellukseksi, ja Samartin tuntuu sisällyttäneen pyhiinvaelluksen henkeä koko kirjaan, ei vain Antonion tarinaan.

Mielenkiintoinen elementti, ja varsin epätyypillinen moniin näkemiini pyhiinvaelluskertomuksiini verrattuna, on Antonion tarinassa tilanne vaelluksen lopussa Santiago de Compostelassa, vaelluksen seuraukset eivät ole varsinaisesti onnellistuttaneet ketään keskushenkilöistä. Antonio, Rosa ja Tomas ovat kaikki menettäneet sen miten itsensä käsittivät vaelluksensa alussa ja sen mitä alkoivat haluta vaelluksen aikana, Jenny sai jotakuinkin sen mitä aluksi halusi mutta katkeroituminen oli luultavasti vielä pahempi kun sen aika lopulta tuli...vähän tuli mieleen Graal-myyttiin kuuluva ajatus, että vaikka Graalin etsintä onkin itsessään arvokasta, niin se kääntyy myös usein hyvin tuhoisaksi etsijälleen, jos tämän motiivit eivät kestä punnintaa (Tomasin ylevät ennakkokäsitykset itsestään eivät selvästikään olleet perusteltuja. Rosan ehkä, ja vaikka kohtalo fyysisesti vaikuttaakin karulta, emme tiedä tämän myöhemmästä psykologisesta tai moraalisesta tilasta tai suhtautumisesta tapahtumiin sen enempää...)
Antonion ehkä lopulta pelastaa ymmärrys pyhiinvaelluksen jatkumisesta, että se mitä tapahtui Santiago de Compostelassa ei kuitenkaan ollut päätös tai lopullinen tilanne, vaan vaellus jatkuu.

En sulje vieläkään pois mahdollisuutta, että ainakin osa kirjan häiritsevistä piirteistä, aukoista yms olisi ihan vaan kerronnallisia heikkouksia, mutta on tässä pointtinsa, ja vaikka hyvin genretietoinen teos onkin, tekee sen puitteissa myös kiinnostavia asioita.
Kannessa olevaa blurbbia en myöskään allekirjoita, en lopulta osaa pitää tätä "selviytymistarinana", siihen se on liian avoin.

Helmet-haasteeseen tämä sopii vaikkapa kohtaan 42. Kirjassa on isovanhempia (on on, vaikkei ehkä geenejä jakaisikaan)

Sébastien Lapaque - Sermon de saint Thomas d'Aquin aux enfants et aux robots

Omalaatuinen nimi kiinnosti, joten otin luettavaksi, ja onhan tämä aika omalaatuinen kirja.
Kirjailija on kutsuttu television keskusteluohjelmaan, mutta ramppikuumeen hetkellä paikalle saapuukin filosofi ja kirkonopettaja Tuomas Akvinolainen 1200-luvulta, joka menee ohjelmaan kirjailijan seuratessa sivusta.

Lopultahan tämä on siis filosofinen essee, jossa käytetään vain Platonin muotiintuomaa ja keskiajallakin hyvin yleistä muotoa, jossa ajatukset esitetään kahden tai useamman henkilön keskusteluna, tässä tapauksessa vain siirrettynä modernimmin televisioon: Tuomaksen kommentit ovat sitaatteja tämän teoksista, muut keskustelijat johdattelevat keskustelua sellaisilla tyyleillä kuin miten mediaälyköt tapaavat puhua (en tiedä perustuvatko nämä joihinkin todellisiin henkilöihin vai ovatko vain tyypitettyjä karikatyyreja).

Perusajatuksena tässä esseessä on transhumanismin ihmiskäsitys ja toisaalta Tuomaan esittämä keskeinen ajatus: "Sielu ei ole koko ihminen ; minun sieluni ei ole minä", ajatukset jotka ovat luonnollisesti ristiriidassa. 
Suoraan Tuomaan tuotannossa ei tietenkään transhumanismia mainita, mutta Lapaque näkee sen edustavan manikealaista ihmiskäsitystä, ajatusmallia joka pulpahtelee uudestaan ja uudestaan esiin hieman eri muodoissa: voimakkaan dualistisessa maailmankuvassa ihmisessä erotetaan henki/sielu ja ruumis, ja vain henkinen todellisuus on oikeaa todellisuutta, ruumiissa ja fyysisyydessä ei ole mitään hyvää, se vain häiritsee hyvää henkisyyttä, ja tästä Tuomaalla on paljonkin sanottavaa.

Tuomaalle ihminen on psykofyysisesti yhtenäinen kokonaisuus, sielu ja ruumis, ei pelkkä sielu tai ajattelu tai henkisyys, eikä edes sielu jonka omistuksessa sattuu olemaan ruumis, ei ole mitään ruumiin ulkopuolista joka omistaa ruumiin, ruumis on erottamaton osa kaikissa muodoissaan (niin nauttivana kuin kuolevaisena).
Ja tämän ajatuksen syitä ja seurauksia käydään läpi (keskiaikaisen skolastiikan perinteessä logiikalla ja rationaalisuudella on hyvin suuri merkitys, joten niin on myös kirjan Tuomaalla) ja fyysisyyden ilosanomaa julistetaan kirjan nimessä mainituille lapsille (jotka eivät hyväksy ruumiinsa ruumiillisuutta eivätkä näin kasva kypsiksi) ja roboteille (joille ruumis on pelkkä kulutustavara jota erillinen tietoisuus käyttää), ja se tosiaan on kirjaimellisesti ilosanomaa.

Niin, omalaatuinen teos mutta kiinnostava ja onnistui jopa olemaan sitä mitä nimensä lupaili (huomaan kirjailijan kirjoittaneen myös pyhän Franciscus Assisilaisen saarnan linnuille ja raketeille, ja nyt alkoi kiinnostaa mistä siinä on kyse). Vaan pitäisikö tämä luokitella kauno- vai tietokirjallisuudeksi? Sijoittuu aika tiukasti kategorioiden keskelle...

Helmet-haasteesta otan kohdan 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella (ranskankielisissä ei muuten niitä helpoimpia rasteja).