Cecilia Samartin - Señor Peregrino

Tämä tuli luettavaksi tutun suosituksesta, saman keskustelun yhteydessä, jonka olen jo maininnut aiemmassa postauksessa (ja jossa siis oli puheena suomalaisessa kirjallisuudessa yleinen hengettömyyden normi). Cecilia Samartin mainittiin siinä mielessä kiinnostavana kirjailijana, että vaikka nämä kirjansa eivät ole sinänsä mitenkään leimallisesti uskonnollisia, on uskonnollisuus kuitenkin luontainen osa kirjojen ja niiden henkilöiden elämää ja maailmaa. Olin näitä teoksia joskus nähnyt ja käsittääkseni ne ovat olleet varsin pidettyjä ja suosittuja, vaikka noin yleisesti ottaen niin etu- kuin takakannet eivät suoraan vinkanneetkaan, että juuri tätähän olen halunnut lukea. Mutta kokeilla sopii aina (suomennos Tiina Sjelvgren)

Niin, lajityypiltään tämä sijoittuu kyllä hyvin luokitukseen "naislukijoille suunnatut selkeästi juonivetoiset viihderomaanit", jota voisin lyhyemmin nimittää "hömpäksi" (yhdistämättä termiin arvolatausta).
Jamilet syntyy Meksikossa aviottomana lapsena, ja tuon lisäksi fiksua, ystävällistä ja kasvoiltaan kaunista tyttöä stigmatisoi selässään oleva valtava ja rujo syntymämerkki. Vaikka paikalliset lääkärit (puoskareista puhumattakaan) eivät merkille mitään voi, ehkä Yhdysvaltojen puolella joku taitava lääkäri voisi tehdä jotain...niinpä Jamilet lähtee laittomasti rajan yli Los Angelesiin, jossa pääsee töihin mielisairaalaan, vastuullaan yksi varsin erityislaatuinen potilas, vanha ja erikoinen mies joka alkaa kertoa elämänsä tarinaa...(ja tietysti kuvioissa on mukana myös komea nuori mies)

Kun tämä juonivetoinen teos on, niin kommentoin juonenkäänteitä, tästä eteenpäin siis spoilerivaaraa.

Oikeastaan olin yllättynyt kuinka avoimiksi moni asia jäi, perinteisesti viihteessä lopussa paketoidaan keskeiset juonenkäänteet siististi ja selkeästi kasaan, tässä jotkut asiat saadaan jonkinlaiseen päätökseen, joitain vihjataan ja jotkut jäävät täysin auki. Samartin ripustelee seinille lukuisia Tsehovin aseita, joista joillain vähän tähtäillään mutta varsinainen laukaus jää pois. Mitä Pearlyn kanssa tapahtuu? Odotin että se Nancykin palaisi jotenkin tarinaan, ja kun suht lähekkäin mainittiin Jamiletin säästämä rahasumma ja Louisin rahantarve, odotin että ne tulevat pian kohtaamaan mutta varsinainen ratkaisu jäi kirjasta pois...siitä syntymämerkistä, joka kirjan alkupuolta hallitsi, puhumattakaan.

Ovatko nämä aukot heikkouksia vai tarkoituksellisia ratkaisuja? Ainakin osin kyse varmasti on tarkoituksellisuudesta: sitä mukaa kuin Jamilet tempautuu mukaan Antonion tarinaan, saa muuta ajateltavaa, niin syntymämerkin merkitys elämässä vähenee, sen vaikutus riippuu lopulta myös sille annetusta huomiosta vaikkei se nyt ihmeenomaisesti katoakaan, ja samaa sanotaan muutenkin toisin sanoin kysyttäessä onko Jamilet, tai Carmen, tai Pearly kaunis (kysymys on merkityksetön, tärkeämpää on pitääkö Eddie tai Pearly itse Pearlya kauniina).

Kirjan keskiöön nousee Antonion laaja tarina pyhiinvaelluksestaan Santiago de Compostelaan, mutta samalla myös kysymys onko se totta (kertoja, muistettakoon, on mielisairaalassa), ovatko tarinan tapahtumat todella tapahtuneet niinkuin kerrotaan? Ja tärkeämmäksi, kun todenperäisyyttä ei voi varmistaa suuntaan tai toiseen, miten siihen päättää suhtautua? Sama kysymys on aiheellinen myös muiden miesten puheiden kohdalla, onko kaikki se mitä Louis sanoo totta? Tai Eddie? Ja mitä Jamilet tai Carmen aikovat tehdä, ehdotonta varmuutta voi toki aina vaatia mutta vaikka vaatisi sydämensä kyllyydestä niin ei sellaista silti usein saada, joten mitä tehdä sillä mitä on nyt saatavilla?

Onkin sopivaa, että kirjassa, jonka keskiössä on pyhiinvaelluskuvaus, on aukkoja ja ratkeamattomia kohtia, ne kuuluvat kokemukseen. En ole itse vaeltanut Compostelaan mutta joillain muilla erimuotoisilla vaelluksilla olen kyllä ollut, ja mm. ollut jokusen viikon vapaaehtoisena töissä yhdessä Jaakontien pyhiinvaeltajien majapaikassa, jossa tuli laajemmin tutustuttua aiheeseen...
Yhtenä keskeisenä elementtinä on epämääräisyyden hyväksyminen: vaikka suunta onkin selvä niin tarkkojen suunnitelmien, aikataulujen yms. kanssa kannattaa olla joustava, ja jos haluaa tietää varmasti mitä seuraavana päivänä tapahtuu ennen kuin lähtee matkaan niin, no, ei koskaan lähde matkaan. Asioita tapahtuu, ja niillä on oma vaikutuksensa (joka ei välttämättä ole välittömästi selkeä ja etukäteen tai edes sillä hetkellä havaittavissa tai ymmärrettävissä). Luottamus johdatukseen on hyödyllinen piirre, joskin se ei ole mitään passiivista fatalismia, kyllä matkaan mielellään oikeaan suuntaan pitää ihan itsekin aktiivisesti kontribuoida.

Ja samoin pitää ymmärtää, että tämän päivän aikana saattaa käydä hyvinkin kiinnostavissa paikoissa ja tavata hyvinkin kiinnostavia ihmisiä, pitää näitä ihmisiä tärkeinä juuri nyt ja hyväksyä että seuraavana päivänä jatkaa matkaa eikä luultavasti enää koskaan tapaa kyseisiä henkilöitä (edes toisiin pyhiinvaeltajiin ei pidä takertua, vaikka samaan suuntaan mentäessä saattaakin joidenkin kanssa kulkea yhdessä useamman päivän, mutta liiallinen itsensä runnominen toisen rytmiin ei ole hyväksi), tällöin myös riittää juonenpätkiä joiden päätöksistä ei ikinä tiedä, näkee Tsehovin aseita muttei niiden laukaisuja...
Antonio mieltää itsensä yhä pyhiinvaeltajaksi, samoin moni muu on verrannut koko elämää pyhiinvaellukseksi, ja Samartin tuntuu sisällyttäneen pyhiinvaelluksen henkeä koko kirjaan, ei vain Antonion tarinaan.

Mielenkiintoinen elementti, ja varsin epätyypillinen moniin näkemiini pyhiinvaelluskertomuksiini verrattuna, on Antonion tarinassa tilanne vaelluksen lopussa Santiago de Compostelassa, vaelluksen seuraukset eivät ole varsinaisesti onnellistuttaneet ketään keskushenkilöistä. Antonio, Rosa ja Tomas ovat kaikki menettäneet sen miten itsensä käsittivät vaelluksensa alussa ja sen mitä alkoivat haluta vaelluksen aikana, Jenny sai jotakuinkin sen mitä aluksi halusi mutta katkeroituminen oli luultavasti vielä pahempi kun sen aika lopulta tuli...vähän tuli mieleen Graal-myyttiin kuuluva ajatus, että vaikka Graalin etsintä onkin itsessään arvokasta, niin se kääntyy myös usein hyvin tuhoisaksi etsijälleen, jos tämän motiivit eivät kestä punnintaa (Tomasin ylevät ennakkokäsitykset itsestään eivät selvästikään olleet perusteltuja. Rosan ehkä, ja vaikka kohtalo fyysisesti vaikuttaakin karulta, emme tiedä tämän myöhemmästä psykologisesta tai moraalisesta tilasta tai suhtautumisesta tapahtumiin sen enempää...)
Antonion ehkä lopulta pelastaa ymmärrys pyhiinvaelluksen jatkumisesta, että se mitä tapahtui Santiago de Compostelassa ei kuitenkaan ollut päätös tai lopullinen tilanne, vaan vaellus jatkuu.

En sulje vieläkään pois mahdollisuutta, että ainakin osa kirjan häiritsevistä piirteistä, aukoista yms olisi ihan vaan kerronnallisia heikkouksia, mutta on tässä pointtinsa, ja vaikka hyvin genretietoinen teos onkin, tekee sen puitteissa myös kiinnostavia asioita.
Kannessa olevaa blurbbia en myöskään allekirjoita, en lopulta osaa pitää tätä "selviytymistarinana", siihen se on liian avoin.

Helmet-haasteeseen tämä sopii vaikkapa kohtaan 42. Kirjassa on isovanhempia (on on, vaikkei ehkä geenejä jakaisikaan)