Les Désobeissants - Désobeir par le rire (tottelemattomuus nauramalla)

Kun viime kuussa kävin kirjamessuilla, tämä pieni kirja uteloitti: kansalaistottelemattomuuden oppikirja, erityisteemana huumorin ja naurun käyttö. Blogin lukijat ehkä muistavat, että olen aiemmin blogannut ranskalaisesta satiirista, parodiasta ja huumorista ja erityisesti sen suhteesta yhteiskunnalliseen keskusteluun, erityisesti sananvapauden näkökulmasta (täällä ja täällä), ja aiheesta kiinnostaa kyllä jatkaa, joten siksi tämäkin anarkistishenkinen teos tuli luettavaksi. Kirja on osa sarjaa, jonka osissa on esillä muilla tavoin rajattuja aiheita, erityisesti niitä joihin liittyen ollaan tottelemattomia (sota, kolonialismi, Big Brother, seksismi, prekariaatti, asuntopula, mainonta...), tässä kirjassa painotetaan metodeja.

Ja nimenomaan erilaisia happeningeja, mielenosoituksia, performansseja, parodisia tapahtumia, klovneriaa jne., sekä niiden jo harjoitettua käyttöä eri tarkoituksissa ja historiaa, että hieman myös vinkkejä miten kannattaa toimia jos itse haluaa näitä keinoja käyttää. Joitain tempauksia en ainakaan itse pitänyt mitenkään huvittavina, vaikka tässä teoksessa korostetaankin juuri väkivallatonta vastarintaa (historiassa puhutaan jonkin verran alan uranuurtajista kuten amerikkalaisesta Yippies-ryhmästä, josta toki myös mainitaan että nämä eivät aina olleet väkivallattomia...)

Joskin huumoria, parodiaa yms ei teoksessa juurikaan problematisoida. Kirja alkaa: "L'humour pour faire tomber les tyrans? Le rire pour désobeir? Oui, dix fois oui! Le rire est l'un des outils privilégiés de la lutte pour le bien commun, pour ceux qui n'ont parfois que la force de la vérité pour vaincre l'oppression..."

 

Meillä on totuus, tuolla on vihollinen, jonka manipulointia ja sortoa vastustetaan huumorilla...vaan sivuutetaan, että huumoria käytetään yhtä lailla manipulointiin, totuuden verhoamiseen ja sortoon. Humoristisuus ja naurettavaksi tekeminen on populismin tärkeä ase, esitetään naurettavana kun monimutkaisiin ongelmiin tarjotut yksinkertaiset ratkaisut eivät tule käyttöön, argumentoidaan olkiukoin jne. Ja lopulta huumorin käyttöön poliittisissa spektaakkeleissa vaikuttaa suuresti myös miten mediat päätyvät näitä esittämään, huumori on eittämättä hyvää materiaalia medioille mutta niiden sisältö riippuu kuitenkin suuresti poliittisista valtasuhteista...

Tätä puolta sivutaan lopulta noin sivun verran, esitettäessä huomioita minkälaisessa toiminnassa huumori ja nauru toimivat hyvin ja millaisissa huonosti. Kirjassa käsitellyt keinot soveltuvat hyvin kun tavoitteena on sekasorto ja shokeeraavuus, mutta myös uusien kiinnostuneiden värvääminen toimintaan tai jännitteiden lieventäminen tilanteissa, joissa väkivallan uhka on ilmeinen. 

Mutta samalla huonosti aiheeseen sopiva parodisuus voi kääntää potentiaalisesti myötämielisiä aihetta vastaan, huumoria ei välttämättä ymmärretä, se voi peittää alleen varsinaisen poliittisen aiheen, joka halutaan nostaa esiin ja tehdä tapahtumasta vain tyhjän spektaakkelin, ja se voi mahdollistaa vastapuolen kuittaamaan esitetty aihe pelleilynä. 

Niinpä huumorin ja parodian käyttöä pitää aina harkita, sopiiko se tapahtumaan ja aiheeseen vai ei, ja miten toteutettuna...

Tämä puoli kirjassa minua kiinnosti eniten, harmi että se jäi kuitenkin varsin lyhyeksi. Kirja tarjosi myös joitain muita lähteitä, joihin voisi käydä tutustumassa...

Helmet-haasteessa otan tällä kirjalla kohdan 23. Pieni kirja.

La passion du Christ (näytelmä)

 

Ja vaihteeksi taas näytelmiä, tällä kertaa kaukaa historian syövereistä: antiikin Kreikan draaman tyyliä ja tekstiäkin lainaileva versio pääsiäisen tapahtumista evankeliumien mukaan. Traditio on nimennyt kirjoittajaksi 300-luvun lopulla eläneen kirkkoisän Gregorius Nazianzilaisen, mutta moderni tutkimus on aika hajallaan näytelmän ajoituksessa: jotkut pitävät Gregoriusta hyvinkin mahdollisena kirjoittajana, tai ainakin jotain tältä vaikutteita saanutta henkilöä, oppilasta tms., toiset taas sijoittavat näytelmän tuntemattoman kirjoittajan Bysanttiin jonnekin vuoden 1000 tienoille ja näin ollen kyseessä olisi pastissi pastissista...

Kielen perusteella tämä on ilmeisesti varsin hankala ajoitettava, koska on myöhäisantiikissa ja keskiajalla käytössä oleva tekstimuoto, cento: jonkun tunnetun vanhemman kirjoittajan tuotoksista otetaan rivejä ja kootaan näistä uusi teos. Tässä tapauksessa käytössä on Euripideen tuotanto (ja tämä teksti löydettiinkin alun perin liitettynä kokoelmaan Euripideen näytelmiä), muut kirjoittavat ovat tehneet centoja mm. Homeroksen tai Vergiliuksen tuotannon perusteella.

Tämä piirre, antiikin Kreikan reettoristen ja kulttuuristen elementtien käyttö tekstissä, joka kuitenkin on sisällöltään hyvin syvästi kristillistä, olisi tosiaan sellaista, jota Gregorius Nazianzilainen voisi hyvin tehdä. Teksti tosiaan vilisee lainauksia Euripideen näytelmistä (lukemani versio on kriittinen laitos, jossa kaikki tunnetut oli merkitty, ja ilmeisesti tämän näytelmän sitaattien perusteella on tehty joitain huomioita alkuperäisten näytelmien sanamuodoista, osioista jotka niissä ovat ehkä korruptoituneet), ilmeisesti alkukielinen muutenkin noudattaa kieleltään Euripideen tyyliä, ja rakenteessakin on antiikin Kreikan henkeä: yksittäiset henkilöt puhuvat keskenään tai pitkillä monologeilla, kuoro kommentoi, varsinainen toiminta tapahtuu jossain lavan ulkopuolella ja seurataan enemmän henkilöiden reaktioita tapahtumiin...

Tapahtumat sen sijaan ovat suoraan evankeliumeista: Johanneksen evankeliumi keskeisenä, mutta mukaan on otettu myös synoptisten evankeliumien tapahtumat, ja itse asiassa ponnisteltu kovasti, että ne erojensa puolesta saataisiin harmonisoitua yhteen (ketkä missä vaiheessa menevät haudalle ja mitä siellä tapahtuu jne). Näytelmä jakautuu kolmeen kohtaukseen, Jeesuksen ristintiehen Golgatalle, ristiltäottoon ja hautaamiseen, ja pääsiäisaamun ylösnousemukseen haudalla: sanan nykymerkityksessä tämä siis ei varsinaisesti ole tragedia, ennemmin päinvastoin.

Aika paljon tapahtumia siis pysyy varsinaisten kohtausten ja näyttämön ulkopuolella, ja varsinaisena keskushenkilönä tässä onkin Neitsyt Maria, joka onkin Euripideen kerronnalle mitä sopivin hahmo, äiti joka seuraa poikansa kuolemantuomion täytäntöönpanoa...

Joskin samalla tässä noudatetaan Johanneksen evankeliumin henkeä, hyvinkin runsasta teologista pohdintaa, joka liikkuu sellaisella tasolla, joka ei olisi edes mahdollinen tapahtumahetkellä: erityisesti Maria tarkastelee tapahtumia myös tulevien vuosikymmenien ja -satojen teologisella kommentoinnilla. 

 

Historiallinen realismi ei siis tosiaankaan ole kirjoittajan intresseissä, vaan fiktiivisestä näytelmäluonteesta huolimatta passion teologinen kommentointi on tärkeämpää.

Psykologisen uskottavuudenkin kannalta ratkaisu on, no, hämmentävä, miten sovittaa yhteen dramaattisesti kärsivä äiti ja tämän tasoinen (lähes)kaikkitietävyys, joka tietää jo odottaa tulevaa ylösnousemusta ennen kuin poika on edes saatu ristille...ja toisaalta ristiriita on kiinnostava: vaikka tietoisesti järkeilisikin, että asiat ovat juuri näin, niin onko ihmisen käytös silti aina rationaalista raastavan tuskaisten kokemusten kohdatessa...

Näytelmä on tosiaan hyvin voimakkaasti Neitsyt Mariaa korostavaa ja tämä esitetään hyvinkin myöhemmän mariologisen kultin hengessä ylivertaisena esirukoilijana (tämän pyynnöstä Jeesus antaa anteeksi Pietarille tämän paon ja kieltämisen jne...), ja alkutekstissä tittelinä käytetään nimitystä Theotokos, Jumalansynnyttäjä. Tämä luonnollisesti puhuisi enemmän sen puolesta, että näytelmä on Gregoriuksen jälkeiseltä ajalta, aikaisintaan 400-luvulta, kun Theotokos ja mariologia muutenkin nousi kunnolla suosituksi vasta Efesoksen kirkolliskokouksessa 431, joskin on se siellä täällä esiintynyt aiemminkin.

Laadullisesti sanoisin että tämä on jännä kuriositeetti, varsinaisena draamana ei mitenkään terävintä kärkeä, vaikka on Marialle jotain aika vaikuttavia puheita kirjoitettu, ja teologiselta ja hengelliseltä kannalta, no, ehkä vähän liiankin omalaatuinen. Mutta jännä kuriositeetti on toki sopivasti virittyneelle lukijalle lukemisen arvoinen.

Ja Helmet-haasteessa saan tällä otetaan tietysti kohta 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana.

The Epic of Gilgamesh (klassikkohaaste)

 

 

Tämänkertainen klassikkohaaste vie kirjallisuuden alkuhämäriin: Gilgamesh-syklin tarinat kirjoitetussa muodossa ovat peräisin jostain yli 3000 vuoden takaa, ja perustunevat vanhempiin tarinoihin: sankari lienee ollut todellinen historiallinen henkilö, Urukin hallitsija n. 2700 eKr, joskin nämä tarinat taas lienevät myyttistä kerrostumaa, jälkipolville säilyneenä osin sumerin, osin akkadinkielisinä tekstikatkelmina.

Lukemani versio on N.K. Sandarsin proosallinen käännös, joka pyrkii ihan vaan kertomaan tarinan niinkuin se on luultavasti mennyt, ei mikään kriittinen historiantutkijan laitos: säilyneet tekstit ovat muutaman kertomuksen sykli, ja kovin pitkä teksti ei ole: nide on suht ohut ja siitä puolet on esipuhetta ja esittelyä (jotka tällaisissa vanhemmissa ja vieraammista kulttuureista ja konteksteista tulevissa kirjoissa kannattaa toki lukea).

Ja siinä vaiheessa kun ajallista ja kulttuurista etäisyyttä tekstin ja lukijan välissa alkaa olla tarpeeksi, niin kysymys kirjallisesta laadusta käy mielettömäksi. Jos minulla olisikin jotain mittareita joiden perusteella määrittäisin että tämä kirja on hyvä ja tuo huono, niin jossain vaiheessa ne lakkaavat toimimasta, ei ole enää mielekästä sanoa että kirja on hyvä tai huono, tärkeää on että se vain on. 

Eipä silti, kyllä näistä kertomuksista löytyy kaikenlaista mieltäkutkuttavaa symboliikkaa ja nykylukijalle omalaatuisia juonenkäänteitä, esitettynä sen verran napakasti että tylsä teos ei mitenkään ole, eri asia sitten ovatko minua kiinnostavat piirteet tai tapa jolla niitä luen välttämättä samoja kuin mikä vetosi muinaisessa Mesopotamiassa, luultavasti eivät...

Ja toisaalta tässä puidaan suuria ihmisen eksistentiaalisia kysymyksiä, jotka eivät ole vielä vanhenneet. Gilgameen ystävän Enkidun kautta käsitellään ihmisen suhdetta luontoon, sivistyneen elämänluonnon aiheuttamaa välittömän suhteen katkeamista ja kysymystä oliko se nyt lopulta hyvä asia vai ei. 

Ja tunnetuin teema kirjassa on kuolevaisuus ja kuolemattomuus. Gilgamesh, kaksi kolmasosaa jumala ja yksi kolmasosa ihminen (tässä ei varmaan kannata ajatella geenejä, tai tuo laskukaava menee oudoksi) on mahtava kuningas jonka saavutukset ovat suuret, mutta Enkidun kuolema tuo tietoisuuden että Gilgameshinkin täytyy aikanaan kuolla, ja tämä tietoisuus on kamala...ja yritykset jotenkin kiertää tämä olemassaolon peruspiirre ja löytää jostain kuolemattomuus valuvat hiekkaan. 

Siinä missä monissa muissa eepoksissa on varsin herooinen tai vaihtoehtoisesti traaginen sävy, tässä yleistunnelma on lopulta varsin melankolinen. Toki Gilgamesh ja Enkidu tekevät sankarillisia asioita mutta tuo kuolevaisuuspohdiskelu kuitenkin vie siltä suurimman kaikupohjan, ja toisaalta kun kuolevaisuus on olemassaolon peruspiirre, joka on mikä on Gilgameshista riippumatta, ei se ole lopulta myöskään traaginen piirre, vaikka kaksikolmasosaajumalallinen luonto vetäisikin mielen kohti saavuttamattomia korkeuksia...

 

Esittelyssä mainitaan melankolian leimaavan muutenkin aikakauden mesopotamialaiskulttuuria, kun jumalat ja tätä kautta elämisen perusteet ovat arvaamattomia, epäluotettavia ja oikukkaita ja näin ihmisen kohtalo maan päällä on satunnaista ja hallitsematonta, ja kuolemassakaan ei seuraa mitään hyvää...Gilgameshin tarinan yhteydet vaikkapa Raamatun 1. Mooseksen kirjan vedenpaisumuskertomukseen ovat ilmeiset, mutta joitain yhteyksiä löytyy myös viisauskirjallisuuteen kuten Jobiin ja Saarnaajaan (joskin kaikissa näissä teologinen pohja ja näin ollen käsittely on lopulta erilainen).    

---------------------------------------------------------------------------

 

Klassikkohaasteeseen olen osallistunut monta kertaa (ihan joka kerta en), aiemmin olen haasteeseen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion ja Viettelyksen vaunun, ja aina on teos ollut lukemisen arvoine riippumatta siitä olenko pitänyt siitä enemmän vai vähemmän.

Ja tietysti klassikkohaasteessa on mukava tutustua muiden blogien luettuihin klassikoihin, koska sieltä löytää kyllä aina teoksia jotka ovat jo tuttuja mutta joihin saa uusia näkökulmia, teoksia jotka kuulostavat sen verran kiinnostavilta että ne täytyy itsekin lukea ja tietysti myös teoksia jotka on ehkä parempi jättää jatkossakin lukematta mutta joiden sisallöstä on kuitenkin hyvä jotain tietää...

Ja nämä muiden bloggakset löytyvät haasteen koontipostauksesta.

 

Helmet-haasteesta tällä voisi lunasta vaikka kohdan 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa: nuo eläimet kansikuvassa saattava olla leijonia, mutta sellaisiksi niitä ei ole koolla pilattu, joten katson nuo isoiksi kissoiksi...