Francesco Serantini - Paavin pyssy

En ole aiemmin Francesco Serantiniakaan lukenut, tai oikeastaan tästä edes kuullut aiemmin, mutta italialainen kirjallisuus on tavannut olla kiinnostavaa, joten kokeillaan kun käsiin tuli (suomennos Ulla-Kaarina Jokinen).

Alkua lukuun ottamatta sivussa oleva kertoja (ehkä kirjailija itse, ehkä kertoo todellisista tapahtumista) alkaa tarinoida 1800-luvun puolivälistä, rosvopäällikkö Passatoresta jonka kertojan isoäiti vielä muisti ja joka oli ollut eräänlainen paikallinen Robin Hood -hahmo, ja kertojan eräästä esi-isästä.

Falcone on nuori mies, vakavaraisesta perheestä, ei puutetta ulkonäossä tai aivoissa, ja suurena intohimonaan metsästys. Ja hänelle onkin tullut oikein laadukas metsästyskivääri, joka on aiemmin kuulunut paavi Leo XII:lle...mutta eräänä päivänä hän sattuu sotkeentumaan rosvo Passatoren asioihin ja joutuu siitä tietysti ongelmiin lain silmissä: ja kun Passatore ystävällisesti vielä järjestää vankilapaon niin ollaan vielä syvemmin liemessä. Ja sitten sattuu ja tapahtuu.

Jonkinlaista veijariromaania tässä kehitellään, mutta hieman muodottomaksi ja ei-niin-kiinnostavaksi tämä kyllä jää. Kirjan nimeäkin jäin ihmettelemään, kun lopulta aika vähäiselle merkitykselle kyseinen tuliase kirjassa jää, ja ei kuitenkaan ole suomennokseen keksitty kun alkuteoskin sen nimeensä nostaa. Oli lyhyt joten luki kivuttomasti mutta en ihmettele että ei ole teos saanut kummempaa huomiota (ja Arvosteleva kirjaluettelo oli aika tylynä).

Italo Calvino - The Castle of Crossed Destinies

Vaikka laskenkin Italo Calvinon suosikkikirjailijoitteni terävimpään kärkeen, niin ei tämän tuotannosta ole juuri tullut blogattua, kun jo ennen blogiaikaa luin kaikki mitä käsiini sain ja muutaman teoksen pariin kolmeen kertaan...mutta onhan näitä jotain vielä lukematta.

Tämä lienee niistä suomentamattomista ainakin useimmin mainittuja: fantasiakertomus kahtena versiona, jossa kertoja saapuu keskellä metsää olevaan linnaan/tavernaan, jonne on kertynyt iso joukko muitakin kulkijoita. Merkillisesti kaikki paikallaolijat ovatkin äkisti mykistyneet, ja kertojakaan ei saa sanaa suustaan. Mutta onneksi käsillä on pakka tarot-kortteja, ja näiden symboliikkaa käyttäen eri tarinoitsijat voivat kertoa tarinoitaan...

Kortteja on rajallinen määrä, mutta korttien asettuessa pöydälle riveihin, eri kertojien korttirivit alkavat risteillä toistensa yli, käyttäen joitain samoja kortteja, ja vaikka symbolit ovatkin samoja, on niiden merkitykset hieman erilaisia riippuen millaisessa tarinassa ja missä yhteydessä niihin viitataan, ja samoillakin korteilla voi kertoa eri tarinoita riippuen luetaanko niitä alusta loppuun vai lopusta alkuun, lopputuloksena risteilevä tarinoiden verkosto...

Calvino viljelee tässä runsaasti kirjallisuusviitteitä: perusasetelma on tuttu Canterburyn tarinoista, Decameronesta ja sittemmin lukuisista muista lähteistä, tarinoiden joukosta löytyy Faust, Hamlet, Perceval, Lady Macbeth kuin Raivoisa Roland, ja korttien symboliikassa riittää katseltavaa. Ja tietysti isossa osassa on kertominen yleensä, ja tämän varsin kokeellisen menetelmän käyttö tarinasarjojen kehittelyssä.

Vaan samalla on todettava, että moni tarina ja miten ne on lopulta kirjoitettu auki ei ollut kovinkaan kiinnostava. Kirja on lyhyt, ja ihan kirjana luettavana se ei ole lähimainkaan tekijänsä parhaimmistoa. Mutta sen perusidea on innostava, ja houkuttaa hieman itsekin kokeilemaan miten esittää tuttuja tarinoita näillä symboleilla ja millaisia uusia tarinoita voisi syntyä pöydälle muodostuvista korttiriveistä. 

Paolo Maurensig - The Lüneburg Variation

Tätä kirjaa lukiessani aloin muistella jossain näkemääni kuvausta (saattoi olla Tommi Melenderin blogissa) "globaalista literary fictionista" genrenä ja sen kliseistä. Tämä Paolo Maurensigin esikoisromaani on saanut kanteensa positiivisia blurbbeja, mutta tuosta assosiaatiostani voinee päätellä että en ollut kovin ihastunut kirjaan. Mutta koska kirjassa on jonkinlaista jännärirakennetta (se ollen tietysti yksi genreklisee), niin varsinaisesti kirjaa kommentoidakseen pitää käsitellä joitain käänteitä, eli jos pelkää SPOILEREITA ja haluaa kuitenkin kirjan lukea laimeusvaroituksestani huiolimatta, niin ei kannata lukea tästä eteenpäin.

Niin, kirjan alussa vanhahko wieniläinen teollisuuspamppu ja shakkimestari on kuollut: luultavasti itsemurha, mutta syy olisi tuntematon, samoin jotkut kuolinpaikalla näkyvät vihjeet vaikuttavat käsittämättömiltä. Tämän jälkeen kerronta siirtyy hieman aikaisempaan hetkeen, junamatkaan jossa kyseinen herra kohtaa nuoren miehen, joka myös osoittaa kiinnostusta shakkiin, ja alkaa kertoa tarinaa omasta shakinopettajastaan, jonka vaiheet tottakai liittyvät vanhempaan herraan, vaikkei yhteydet heti olekaan ilmeisiä.

Kirjan alkupuolen kuvaus shakkiobsessiosta oli aika mainiota, vaikka mieleen tulikin Stefan Zweigin Shakkitarina ja vähän myös Yasunari Kawabatan Master of Go (ja vertailu ei ihan ole Maurensigille eduksi). Varsinaiset pelikuviot pysyvät hyvin epämääräisinä, joten mitään syvällistä shakkiymmärrystä tuskin tarvitaan (enkä tiedä onko tällä ansioita oikeasti asiaa harrastavien piirissä, ainakin yhden närkästyneen nettikommentin tätä vastaan luin). Mestaruus- ja obsessiokuvauksessa vedetään jonnekin mystisyyden ja maagisen realismin rajamaille muttei tietenkään liiaksi, koska tämähän on vakavasti otettavaa literary fictionia, ja samasta syystä myös niillä jännäripiirteillä vaan flirttaillaan. Tämä flirttailu on kuitenkin myös tämän genren klisee... 

Ja sitten kirjan toisella puoliskolla salaisuuksien keriytyessä auki mukaan tulevat natsit, ja tässä vaiheessa huokaan syvään. En tosiaankaan ole innostunut niistä loputtomista "Auschwitzin puhelinmyyjä"-tarinoista, ja truistinen ilkeät-natsit-ovat-ilkeitä -teema vaikuttaa minusta modernissa kirjallisuudessa niin kovin usein sentimentalistiselta manipuloinnilta, halpahintaiselta kliseeltä jolla tuoda gravitaksen ja vakavuuden tuntua kirjaan. Ja juuri sellaiselta se tässä kirjassa tuntuu. 

Jepjep. Kirja on tietysti ihan taitavasti kirjoitettu, sliipattu sujuvuus kuuluu tietysti myös tämän ei-genre- genren ominaisuuksiin, vaan ei ihan kauheasti kannata jäädä ajattelemaan onko henkilöissä ja näiden toimissa juuri syvällisyyttä, niin paljon kuin tässä onkin ääripersoonallisuuksia ääriolosuhteissa...näissäkin näkyy vahva kliseisyys ja oma omituisuutensa on katoaminen heti kun ovat täyttäneet dramaattisen funktionsa (joka korostettuna voisikin olla tavallaan aika kiinnostava kerronnallinen elementti, nyt se näyttää vain siltä että näillä ei ole merkitystä). 

Kalle Ankas Pocket Special - Rio

Sitten täsmäluentaa Helmet-haasteeseen: kohta 27, 'Jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla' ei ollut mitenkään inspiroiva, kun ne jossain kielletyt kirjat joita luen tapaavat olla vanhempia, minua ei nyt oikeasti huvita lukea mitään amerikkalaista YA-kirjaa, joka on poistettu jonkun koulukirjaston valikoimasta, eikä muutkaan haastekohdan yhteydessä yleensä mainitut kirjat kuulostaneet kovin houkuttelevilta (tai sitten olivat kirjoja, joita ei järkevästi saa käsiinsä: esim. jossain mainittu nepalilainen karttakirja olisi hyvinkin voinut olla selaamisen arvoinen, mutta ei taida löytyä Helmet-valikoimista).

Mutta sitten muistin tämän kirjan, tai nimenomaan sen kansikuvan. Tämä Kalle Ankas Pocket -erikoisnumero on tehty juhlistamaan Brasiliassa pelattuja jalkapallon MM-kisoja 2014, ja siihen ja vastaaviin julkaisuihin eri maissa teki temaattisen kansikuvan Andrea Freccero. Mutta kun samaa kantta käytettiin pari vuotta myöhemmin suomalaisessa Rio, ohoi! -taskukirjassa, oli kannen Cristo Redentor -patsaan mukaelma sensuroitu pois. Siksi siis tämä kirja piti lukea ruotsiksi, koska kansi on Suomessa kielletty.

Ja ehkä itsesensurointi oli kustantajalta ihan mielekäskin päätös, koska tuosta kannestahan voisi Hämeenlinnassa tulla korvausvaatimuksia: Kristus on Suomessa kauhistus. 

Niin, sisällöstä sitten. Kalle Ankas Pocket Special -tyyliin kirjaan on koottu varsin sekalainen joukko taskukirjasarjoja, jotka jotenkin liittyvät Etelä-Amerikkaan. Aarteita etsitään useissa tarinoissa, karnevaalit ja jalkapallot ovat mukana ja pari omalaatuista mysteeriäkin mahtuu mukaan.

Kolme sarjoista on brasilialaista tuotantoa, joita ei kovin usein eurolehdissä näe, mutta valitut jutut olivat aika mitättömiä lyhyitä jalkapallojuttuja. Parissa tanskalaistuotannossa kolutaan viidakkoa, mutta eivät nämäkään mitään huippuja ole...

Suurin osa sarjoista on italialaistuotantoa, ja kun valikointia on tehty vuosien varrelta, niin tekijäjoukossa ovat edustettuna paljon perinteisiä isoja nimiä (ja niukemmin uutta polvea). Mutta vaikka vanhempi Giorgio Cavazzano, Massimo de Vita ja myös Luciano Gatto ja Guido Scala piirtäjinä ilahduttavatkin, niin tämän kirjan tarinat eivät ole tekijöidensä terävintä kärkeä.

Paras onkin jätetty viimeiseksi, eli Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin Duck Dorado Guldkungen. Klassisen ihmesadun elementtejä pyöritellään, kun altavastaajana tullut nuorin sisarus (tässä Tupu, Lupu ja Hupu) saavat hyvyydellä ja viisaudella palkkansa, ja ahneet ja itsekkäät vanhemmat sisarukset (tai siis Roope ja Aku) saavat kärsiä ja hävetä, mutta sinne päästessä riittää pitkässä tarinassa tvistejä...
Eihän tämä ole moraliteetiltaan mitenkään hienovarainen, mutta vanhemmissa italialaisissa tarinoissa ei keskeisten hahmojen konflikteja muutenkaan säästellä, ja kun ollaan vielä ihmesadun kaavassa niin Martina pääsee toteuttamaan tuon mukavalla räväkkyydellä, ja Carpin taide on tietysti myös ilo silmälle. 

Alba de Céspedes – Avant & après (ennen ja jälkeen)

Tällainen löytyi. Alba de Céspedes on nimenä tuttu, ja Kielletty päiväkirja on vilkkunut blogeissa ja muussa kirjallisuuskeskustelussa viime aikoina, mutta tätä teosta vuodelta 1956 ei kai ole suomennettu.

Irène, 35-vuotias roomatar, elättää itsensä journalistina: ehkä vaatimattomammin kuin siinä elämässä mitä äitinsä ja vanhempi sisarensa pitävät ainoana oikeana, sopivana ja tavoittelemisen arvoisena naiselle. Mutta ainakin boheemi intellektuelli tienaa oman elantonsa ja voi elää sellaista elämää kuin haluaa (johon kuuluu myös pitkäaikainen miesystävä, jonka kanssa ei ole ollut suunnitelmia mennä naimisiin, ja joukko muita liberaaleja ystäviä, niin naisia kuin miehiä).

Kirjan alussa Irènen taloudenhoitaja Herminie (tai kirjassa sanotaan “bonne”, mutta “piika”-sanalla on nykysuomessa epäilemättä huonompi mielikuva kuin mikä tähän sopii) ilmoittaa lähtevänsä, palaavansa edellisen työnantajansa talouteen: rikkaan naisen joka kohteli Herminiea huomattavsti huonommin kuin Irène. Tämä hämmentää Irènea, ja samoin talouteen syntyvä sosiaalinen aukko, kuin ystävän lähtö...

Ja tämän hämmennyksen seassa Irène sitten pohtii omaa elämäänsä, miten ja millä ehdoilla se on rakennettu ja miten siihen on päädytty, mitkä ovat olosuhteet, jotka ovat tähän johtaneet.

Ei tämä siis mitenkään juonivetoinen kirja ole, iso osa kirjasta on Irènen pohdintaa ja muistelua. Kirjaa ei ole jaettu mitenkään lukuihin ja kerronta seilaa edestakaisin nykyhetkessä ja ei-kovin-järjestäytyneessä menneessä, joten oli ihan työlästä yrittää pysyä mukana missä kohtaa milloinkin oltiin ja miten palapelin palat liittyivät toisiinsa, missä vaiheessa ja miten Maurice oli mukana elämässä kunnes ei enää ollut, ja Marthan luona Napolissa käytiin kahteen kertaan mutta onko tämä kohta nyt ensimmäinen vai toinen matka, ja miten se lehtiura käynnistyi...

Tyyli on siis enemmän psykologinen romaani, vaikkakaan jännästi tämä ei tunnu olevan oikein yksilöpsykologiasta kiinnostunut, vaan ennemmin tietystä elämäntavasta suhteessa toisiin elämäntapohin. Irène on tyyppi, samoin kuin ystävänsä, ja niin ovat myös Irènen äiti ja muut henkilöt, jotka elävät toisenlaista elämää. Sosiologinen romaani? Ja kirjailijan sympatiat ovat toki asettuneet puolueellisesti tässä vastakkainasettelussa, muttei tämä kuitenkaan manifesti ole, sitä rikkoo juurikin Herminien tuoma näkökulma, joka haastaa Irènen ymmärryksen niin itsestä kuin maailmasta. Hyvä ratkaisu nostaa Irènen ja Herminien suhde näin esiin, koska tämä on kirjan kiinnostavin osuus: aikalaisia ehkä provosoivat osiot joissa nainen elättää itsensä intellektuaalisella työllä eikä ole kiinnostunut naimisiinmenosta ovat nykynäkökulmasta tietysti koko lailla laimentuneet, kun taas Herminien näkemyksissä on yhä haastavuutta moneen suuntaan (Irènen työteliäs arki ei tarjoa samanlaisia mahdollisuuksia hohdokkaaseen haaveiluun kuin rouva Pasinottin joutilas rikkaan seurapiirirouvan puuhastelu, eikä tämän ystävällisyys tarjoa palvelusväelle mahdollisuuttaa nauraa tämän selän takana, talousvarojen omaan pussiin laittamisesta puhumattakaan...)

Helmet-haasteessa sopii vaikkapa kohtaan 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa (sodan aikana Irène suuntaa Roomasta Napoliin, ja kun rintamalinja halkaisee reitin niin aikaa joudutaan viettämään piileskelemällä metsässä...)

Dino Buzzati - La fameuse invasion de la Sicile par les ours (kuuluisa karhujen hyökkäys Sisiliassa)

Jatkan ranskalaisten lastenkirjojen lukemista, tosin tällä kertaa mutkan kautta: tässä laajassa Folio Junior -sarjassa on julkaistu myös kohtalainen määrä käännöksiä, niin modernimpia kirjoja kuin klassikkoja, joihin tämä italialaisen Dino Buzzatin kirja myös lasketaan. Mutta myönnän että en ollut tästä kirjasta ikinä kuullutkaan, joten otetaan lukuun...

Kirjailija itse on toki tuttu: aikoinaan olen lukenut tunnetuimman teoksensa Tataariaro, ja blogiaikana myöhäisen realistisen romaanin Muuan rakkaus, mutta tuotantoa on paljon muutakin, ja mitä tässä kirjassa olleessa saatteessa, painotus on enemmän fantastisessa ja fabulistisessa kerronnassa, vaikka fantasia halutaankin luoda suht yksinkertaisista aineksista ja arkisesta sanastosta ja maagisesta realismista (mistä Tataariaro on tavallaan hieno esimerkki). Tässä kirjassa ollaan kuitenkin satumaisempia: tarina on syntynyt piirroksista joita Buzzati teki sisarentyttärilleen, joiden ympärille syntyi selittävää tarinaa, josta kirjailija sitten muokkasi 1945 tämän teoksen, kerronnassa sekoittaen kuvitusta, proosaa ja eeppistä runoa.

Tarina on aika suoraviivainen, vaikka jakautuukin selvästi kahteen puoliskoon: kauan kauan sitten Sisiliassa ihmiset elivät laaksoissa ja karhut vuorilla, mutta eräänä ankarana talvena vuorilla ei ole enää syötävää, joten karhut laskeutuvat laaksoihin kuninkaansa Léoncen johdolla...ja Léonce haluaa myös löytää poikansa Toninin, jonka metsästäjät olivat vieneet mukanaan muutamia vuosia aiemmin. Koska tyrannimainen Sisilian suurherttua ei tietenkään tätä hyvällä katso, niin konflikteja seuraa, mutta lopulta karhut ovat voittoisia, ja Sisilian hallitsijaksi nousee kuningas Léonce (ja ihmisetkin ovat tyytyväisiä uuteen hallitsijaan).

Kolmetoista vuotta myöhemmin Léoncen hallinto on yleisesti vakaa ja arvostettu, mutta merkillisiä varkauksia ja muuta epäilyttävää tapahtuu. Léonce etsii syyllisiä aluksi ihmisten joukosta, koska karhut olivat perinteisesti moraalisia (joskin hieman naiveja) olentoja, joille varkaus ajatuksena on tuntematon, niin pian saa huomata, että yhteiselämän aikana karhut ovat innokkaasti omaksuneet ihmisten huonot tavat, naurettavista rikollisiin...ja kun seuraavissa tapahtumissa tämä ihmisten huono vaikutus tulee mitä räikeimmin esiin, palaavat karhut takaisin Sisilian vuorille eivätkä ihmiset enää koskaan heitä näe. 

Tarina on tosiaan lopulta aika simppeli (ja ainakin Ilias on ilmeinen inspiraation lähde) mutta Buzzati kirjoittaa kyllä aika lailla kieli poskessa (jo kirjan alussa olevat henkilöiden esittelyt saivat aikaan hihittelyä) ja aiemmin lukemistani kirjoistaan tutulla ironialla. Luulenpa että joidenkin Astrid Lindgrenin kirjojen tai Narnioiden tapaan lapset ja aikuiset päätyvät lukemaan tätä tarinaa eri tasoilla, toisaalta tämä menee suoraviivaisena fantasiaseikkailuna ja toisaalta ironisuus vie tarinaa hieman eri suuntiin. Koska onhan tässä myös surumielisyyttä mukana. Hyvät karhut / pahat ihmiset -vastakkainasettelu on lähtökohtana, mutta karhujen hyvyys on naivia viattomuutta, ja toisaalta ihmisten pahuuskaan ei ole tarkoituksellista vaan siiheen voi kuulua hyvät ja sankarillisetkin teot, ja samalla se kuitenkin on olemassaoloon kuuluva aura, joka väistämättä korruptoi viattomuuden...

Mutta tuo on kuitenkin vain yhtenä juonteena erinomaisen viihdyttävässä ja hauskassa teoksessa. 

Cela se passait il y a bien longtemps,
Les bêtes étaient bonnes, les ommes barbares en ce temps.
La Sicile n'était pas comme elle est à présent,
Elle était alors faite différemment :
De hautes montagnes s'élevaient vers le ciel
dont les sommets étaient couverts de gel
Et, au milieu des montagnes, des volcans
De la forme des pains de sucre d'antan.

Helmet-haasteessa voisin ottaa vaikka kohdan 12. Lastenrunokirja: proosaa ja runoa sekoitetaan, mutta menköön.

Anna Maria Ortese - Evening Descends Upon the Hills

Kun kävin joku aika sitten Napolissa, niin pitihän siellä kirjakaupassa silmäillä, josko löytyisi joku kiinnostava paikallishenkinen teos kielellä jota osaan. Mukaan tarttui tämä, Anna Maria Ortesen proosakokoelma, joka lajiltaan on hivenen vaikea kategorisoida: kirjassa on viisi tekstiä, joista kolme on novelleja ja kaksi reportaaseja, eli niin faktaa kuin fiktiota.

Kokoelma ilmestyi alunperin vuonna 1953, eli ollaan sodanjälkeisissä vuosissa ja tunnelmissa. The Involuntary City -reportaasissa puhutaan Granili III & IV -rakennuksesta, valtavasta parakista, johon pommitusten vaurioista huolimatta oli majoittunut satoja sodassa kodittomiksi jääneitä perheitä, varsin kurjiin olosuhteisiin, ja elämä moisissa olosuhteissa toki vaikuttaa eläjiinsä.

Myös kolmea novellia leimaa köyhyys ja ahdistavuus: kirjailija itse kuvailee jälkisanoissaan tyyliään neuroottiseksi ja että kiinnostava teema on todellisuuden sietämättömyys: asiat ja ihmiset ovat suorastaan päällekäyvän painostavia, ja kun ne kuitenkin ovat todellisuus, ei sitä voi välttää...

Toinen reportaasi, The Silence of Reason, on kirjan pisin teksti, mutta myös ehkä hankalin lukea: se on sarja kohtaamisia, Ortese tapaa ja haastattelee vanhoja kirjailijatovereitaan avantgardistisesta Gruppo Sud -ryhmästä, kuka millaisissa olosuhteissa, toisilla paljon menestystä, toisilla ei juurikaan...mutta kun kukaan näistä henkilöistä ei ollut tuttu enkä tunne kontekstia mistä tässä on kyse, niin tämä jäi aika hämäräksi, joskin toki havaitsen, että mitään selkääntaputtelua ja keskinäisen kehumisen kerhoa tässä ei ole, Ortese piirtää kuvat aika epämiellyttäviksi ja tässäkin tekstissä on painostavuutta.

Kirja sai ilmestyessään hyvän vastaanoton ja mm. arvostetun Viareggio-palkinnon, mutta ilmeisesti paikallisesti Napolin piireissä kirja herätti myös paljon närää, ja Ortese lähti pysyvästi kaupungista.

Hmm. En ole niin ihastunut aikakauden neorealismiin, ja tosiaan kirjan pisin teksti vaatisi ehkä paljon enemmän kontekstia kuin mitä minulla on...mutta Ortesen tyylistä tulee kyllä läpi vahva tunnelma, niin novelleissa kuin reportaaseissakin, eli jotain kiinnostavuutta on vaikken nyt suoraan ihastunutkaan (mutta kuten kirjan kansikin kertoo, Elena Ferranten ystävien kannattanee tutustua). 

"And how is Rea? I imagine you've seen him."
"Yes, I saw him."
"And you must have seen Luigi, and Incoronato, and La Capria."
"Luigi, yes. But not Incoronato and La Capria, and not Michele. Only Pratolini."
"And Pratolini was content, I imagine."
"Yes...but not entirely."
"Because of Rea, I imagine."
"Or because of Naples, which is the same thing," I said, "and I can't say he's wrong."
"Why?" asked Prunas. "Naples isn't good enough for you?"
"No," I replied, "this silence isn't good enough for me."
"Why, isn't everybody speaking?" Prunas said cheerfully. "Where is this silence that so impresses you? Have you ever seen a more loquacious city?"
"No, I truly haven't seen such a city, but I haven't seen one so silent, either."

Helmet-haasteessa voisin laittaa kirjan vaikkapa kohtaan 28. Kirjailija on Välimeren maasta.

Tiziano Scarpa - Stabat Mater

Jokunen vuosi sitten luin Tiziano Scarpan suomennetun esikoiskirjan Silmät halsterissa, joka oli jäänyt mieleen sen verran kummallisena kirjana, että kun vastaan tuli tämä teoksensa niin pitihän se ottaa luettavaksi. No, tämä on suhteellisesti ottaen konventionaalisempi (ja on voittanut arvostetun Strega-palkinnon 2009) muttei tämäkään juonivetoisen lukuromaanin ystävien ykkösvalinta olisi.

16-vuotias Cecilia on pian syntymänsä jälkeen luovutettu venetsialaiseen Ospedale della Pietà -orpokotiin, jonka muurien sisällä on viettänyt koko elämänsä: unettomana, yön pimeinä tunteina, hän kirjoittaa pieniä kirjelappuja tuntemattomalle äidilleen, joissa kovaan sävyyn pohtii kuka tämä on ja miksi on tyttärensä hylännyt, kuvailee elämäänsä, keskustelee käärmehiuksisen naisen kanssa joka sanoo olevansa Cecilian kuolema (ja näin saman tuntemattoman äidin tytär, koska on syntynyt yhdessä Cecilian kanssa...)

La raison pour laquelle je vous maudis est peut-être que vous m'avez donné les instruments pour vous maudire. Comprenez-vous, Madame Mère ? Réfléchissez. Si j'avais vécu près de vous, je vous aurais peut-être détestée tout autant ou même plus qu'il m'arrive de vous détester ici. Mais avec une différence de taille : je ne crois pas que sous votre toit, palais ou chaumière qu'il soit, j'aurais reçu l'éducation qu'on m'a donnée ici. Sous votre toit, je crois qu'on ne m'aurait même pas appris à lire ni à écrire. Soyez maudite, vous qui avez permis à ma malédiction de prendre forme.

Orpokoti on tunnettu myös musiikkikouluna, ja sen tyttöorkesteri, jossa Cecilia soittaa viulua, on tunnettu ja arvostettu, varsinkin kun koulun musiikkimestariksi saapuu nuori Antonio Vivaldi (ollaan siis 1700-luvun alussa). Ja Vivaldin vaikutuksesta Ceciliakin alkaa ajatella enemmän musiikkia ja sen merkityksiä, ja sitä kautta myös elämää ja maailmaa, ja mitä niillä/niissä aikoo tehdä.

- Qu'est-ce qui compte ?
- Aimer. Donner de l'amour, pas le recevoir. Aimer et non pas être aimé.
- Je te croyais plus désabusée. Plus dure.
- Tu sais, il faut être beaucoup plus désabusée pour aimer que pour être aimé. Pour ne rien attendre de personne.

Tuossa aiemmin lukemassani Scarpan kirjassa olevat piirteet, esseistisyys ja fyysisyys, ovat tässä vähäisemmissä määrin mutta ovat kuitenkin: Cecilian pohdiskeluissa äidilleen, keskusteluissa kuoleman kanssa, ja myöhemmin huomioissa Vivaldin ajatuksista ja ideoista on analyyttisyyttä, vaikka ajatuksia kehitellään fragmenttisarjoina ja joskus aforistisesti. Ja orpokodissa vietetään hyvin suojattua elämää ja musisointikin tehdään näkymättömissä ristikon takana, ikäänkuin abstraktiona, mutta toki ihminen on niin mieli kuin ruumiskin, ja kun kirjassa äideistä on puhe, niin syntymisen mysteerikin on vahvasti mukana. 

Abstraktion ja konkreettisuuden välinen jännite tulee esiin musiikissa, Vivaldi järkyttää totuttuja tapoja sävellystensä kuvallisuudella (jota Cecilia kritisoi). Samalla Cecilia joutuu kuitenkin kyseenalaistamaan myös irrallisuutensa ja öiset abstraktit käsityksensä mikä äitinsä voisi olla, ja mitä olisi elämä jossa häntä ei olisi hylätty orpokotiin. Ja olisiko abstraktius sittenkin turvallisempaa, olisiko vähemmän kivuliasta ja epätoivoista olla tietämättä ja kokematta...

"[...]Nous allons mettre en musique la plus grande peur de cette ville. Une tempête en mer, les bateaux à deux doigts du naufrage mais qui...
- C'est infantile d'imiter les bruits du monde, l'a interrompu une voix. La musique ne peut imiter que nos idées." C'est moi qui parlais ainsi.
Mon outrecuidance a plongé la sale de répétition dans le silence. Mes camarades semblaient paralysées. La consternation a empêché soeur Marianna de réagir. Seul don Antonio ne s'est pas démonté.
"Tu as raison, c'est la chose la plus stupide que j'aie écrite, mais elle me permet de toucher toutes les oreilles, m'a-t-il répondu. Nous devons avoir l'humilité de nous faire comprendre. Et l'ingéniosité d'utiliser notre complexité pour en tirer de la simplicité."

Kirjailija mainitsee jälkisanoissaan Vivaldi-ihailustaan, joka tietysti näkyy myös kirjassa, mutta toki tämä on Cecilian kirja, ja tämä piirtyy kiinnostavana hahmona: siinä määrin että vaikka tämä ei tosiaan kovin juonivetoinen teos olekaan, jäin silti miettimään mitäköhän tälle tapahtui kirjan lopun jälkeen. 

Orpokoti ja Vivaldin yhteys siihen ovat tosiaan historiallisia faktoja, vaikka jälkisanoissaan kirjailija sanoo ottaneensa myös taiteellisia vapauksia historian suhteen (mm. kirjassa kantaesitetään Neljä vuodenaikaa, vaikka tosiasiassa se sävellettiin parikymmentä vuotta myöhemmin). Helmet-haasteessa tällä otan kohdan 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen.

Elio Vittorini - Women on the Road

 

Olen joskus vuosia sitten lukenut sen ilmeisesti ainoan suomennetun Elio Vittorinin kirjan, Vierailu, enkä kirjailijasta muutenkaan ole kuullut, no, mitään, mutta nimi oli sen verran mielessä, että kun tämä sattui vastaan tulemaan niin otetaan luettavaksi. (Noin muuten kirjasta tuli mieleen elokuva Kesäleski, jonka päähenkilön työnä on toimittaa joskus ihan arvostettavistakin kirjoista halvahkoja pokkaripainoksia sensaatiomaisilla ja skandalööseilla kansilla: tämä teos on juuri sellainen, ja pari muutakin samanhenkistä odottaa lukemistaan).

Noniin, tiiviissä pokkarissa on kolme novellia, 30-90-sivuisia kuitenkin, kaikki sijoittuvat Sisiliaan ja kaikissa on jollain tavalla mukana prostituutio. Lyhimmässä, nimonovellissa, se on eniten esillä ja selvimmin koko tarinan sisältö, toisessa se tulee mukaan aikanaan, kolmannessa se on lopulta aika epämääräisenä (ja epävarmana, mikä on totta ja mikä ei). 

Tavallaan yllättävänä piirteenä (ja toisaalta samaa ideaa löytyi tuosta Vierailustakin) on kuinka suureen osaan Vittorini tuo yhteisön, joka tarkkailee ja puhuu. Novelleissa on varsin vähän nimettyjä henkilöitä (melkein kaikki naisia), mutta näiden taustalla on nimettömien äänien naapurusto, jotka ovat läsnä, puolella, vastaan tai ambivalentteja, kommentoiden ja muutenkin (näistäkin iso osa naisia), ja jotka päähenkilöiden täytyy ottaa huomioon koska ne muodostavat sen ympäristön, jossa eletään ja toimitaan...

Tämä ambivalentin yhteisön esiinnousu tuntui tosiaan yllättävältä, koska aiheesta, prostituutiokuvauksista, olisi odottanut ennemmin puhtaan henkilökohtaista draamaa ulkopuolisuutta korostaen (ja aika moni muu kirjailija olisi varmaan sellaista kirjoittanutkin). Ja muutenkin, vaikka tässä ei varsinaista maagista realismia olekaan, niin silti jotain samanhenkistä, mukana on viittauksia satuihin, ja kerronnassa on aavistus unenomaisuutta ja myyttisyyttä...

En nyt tähänkään teokseen suorastaan ihastunut mutta jotenkin kiinnostavasti Vittorini kirjoittaa, eli jos tulisi vastaan lisääkin kirjojaan niin voisi ottaa luettavaksi.

Helmet-lukuhaasteessa tämä päätyy ihan nimensä puolesta kohtaan 20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla, vaikka muitakin otollisia kohtia olisi.

Carlo Collodi - Pinocchio (klassikkohaaste)

 

Tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen löytyi taas kirja, joka on toki nimeltään ja aiheeltaan tuttu, ja johon liittyviä viittauksia löytyy muusta kulttuurista vaikka millä mitalla (erityisesti tietysti Pinocchion nenän kasvu tämän valehdellessa on suosittu aihe). Mutta en ole varmaankaan ainoa, joka ei ollut Carlo Collodin alkuperäisteosta vuodelta 1883 lukenut, tai korkeintaan varsin versioituna mukaelmana (versioita on suomeksikin näköjään ilmestynyt useita, mitkä sitten mahtavat olla kokonaisia teoksia ja mitkä mukaelmia).

 

Walt Disneyn filmiversio vuodelta 1940 on tietysti tuttu, ja yksi suosikeistani Disney-animaatioista vaikka, tai ehkä koska, se on niin kummallinen, hivenen painajaismainen, ja usein aika epämääräinen ja haahuileva: perinteisesti näissä pitkissä animaatioissa on kussakin se yksi pahishahmo, Pinocchiossa niitä on viisi...ja toki päähenkilö oli hyvä hankkiutumaan ongelmiin ihan itsekseenkin. Merkillinen filmi niiltä ajoilta, jolloin Disney-tuotanto aktiivisesti kokeili formaattiaan. 

Ja alkuteksti on, kuten tavallista, vieläkin kummallisempi, oudompi, haahuilevampi, ja usein painajaismaisempi. Kuvaavaa on, että Samu Sirkan vastine saa tässä kirjassa vasarasta noin pari sivua ensiesiintymisensä jälkeen, ja muutenkin sattuu ja tapahtuu...

Perusjuoni on sama kuin elokuvassa: puuseppä Geppetto veistää maagisesta puunkappaleesta itselleen ottopojaksi puisen marionetin, joka koheltaa ja joutuu kaikenlaisiin vaikeuksiin, mutta lopuksi kun on saanut tarpeeksi läpikäydä vaikeuksia, ja ehkä oppinutkin oikeille tavoille, muuttuu toiveidensa mukaisesti oikeaksi pojaksi. 

 

Otollisesti olin lukenut aiemmin tässä kuussa Ségurin kreivittären lastenkirjan Les deux nigauds, ja sen yhteydessä esittänyt huomioita eri kulttuurialueiden tyypillisistä lapsikäsityksistä, koska tämä kyllä asettuu aivan samaan linjaan Ségurin kreivittären kanssa: lapsi tekee tyhmyyksiä ja sitten saa kärsiä ja hävetä niin kauan kunnes oppii oikeille tavoille, lapsuus on vaihe josta on toivottavaa oppia pois.

 

After the nose, he made the mouth; but before he had finished it, it began to laugh and poke fun at him. 

"Stop laughing!" said Geppetto; but he might as well have spoken to the wall. 

"Stop laughing, I say!" he shouted, menacingly.

The mouth stopped laughing, and stuck out its tongue.

However, as Geppetto did not want to spoil the puppet, he pretended not to see it, and continued his work. 

After the mouth, he made the chin, then the neck, the shoulders, the stomach, the arms, and the hands.

As soon as the hands were finished, Geppetto"'s wig was snatched from his head. He looked up, and what should he see but his yellow wig in the puppet's hands.

"Pinocchio! Give me back my wig at once!"

But Pinocchio, instead of giving back the wig, put it on his own head, and was almost hid under it. 

This cheeky, mocking behaviour made Geppetto feel sadder than ever before in his life. He turned to Pinocchio, and said, "You scroundel of a son! You are not even finished, and you already disobey your father! That's bad, my boy - very bad!" And he wiped away a tear. 

There were still the legs and the feet to make.

When Geppetto had finished the feet, he received a kick on the nose.

"It serves me right," he said to himself. "I should have thought of it before. Now it is too late."

 

Collodin kirjassa tuo periaate on vain vedetty vieläkin liioitellummaksi, fantasmagorisemmaksi ja konkretiassaan korostetummaksi: Pinokkio on syntyessään tabula rasa, kirjaimellisesti ei-ihminen, pelkästään ihmisen muotoinen kuva, jolla ei ole lainkaan sisäistä moraalin tuntoa, ja vasta kun sellaisen alkaa pikkuhiljaa kehittää ja käyttäytyä ihmisen tavoin, muuttuu oikeaksi ihmiseksi (käsitys, jota pidän itse asiassa moraalisesti kovin arveluttavana, koska se kieltää sisäsyntyisen jakamattoman ihmisarvon vaan katsoo, että ihmisarvo ansaitaan).

 

Tapahtumat ovat myös reippaasti maagisempia ja liioitellumpia, uhkat paljon uhkaavampia kuin pienimuotoinen sosiaalinen häpeä: henki on höllässä useampaan kertaan, ja varmaan siitä olisi päästy eroonkin jos ei olisi kovaa puuta oleva nukke (ja vaaratilanteita aiheutetaan tietysti myös toisille, ja joitain kuolemiakin tapahtuu, joskaan kaikki kuolemat eivät ole pysyviä...)
Ja onhan myös todettava, että vaikka moraalin tunto olisikin edellytyksenä tulla puunukesta oikeaksi ihmiseksi, niin kyllähän tässä myös monen aikuisen ihmisen eettinen käytös on, no, aika arveluttavaa. 

Opettavainen tämä tosiaan on, monet opetukset väännetään suoraan rautalangasta, että lapset jotka eivät ahkeroi koulussa muuttuvat aaseiksi joita sitten rääkätään kovissa töissä kunnes päätyvät nahkurin orsille yms. (ja tuo siis ei ole kirjassa kuvakieltä) mutta myös sadun omalaatuinen logiikka on vahvasti mukana; vanhojen kansansatujen, Grimmin ja kumppanien, hengessä liikutaan ja mukana on monta kohtausta jotka jäävät kyllä mieleen (ja ehkä pikku pilttien painajaisiin...)

 

 Kiinnostava teos kuitenkin. Luulen, että kirja on nykyasemassaan kyllä velkaa suosiossa Disney-versiolle, joka siloiteltunakin on onnistunut versio jossa on kuitenkin myös alkuperäistä rosoa jäljellä, ja uusiakin leffaversioita näkyy tulevan. Mutta kyllä tämän alkuperäisversionkin ilolla luin. 

------------------------------------------------------------------------

 

Klassikkohaasteessa olen ollut mukana usein, en ihan joka kerta mutta aiemmin olen haasteeseen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin ja Kultaisen vasikan. Kaikki ovat olleet lukemisen arvoisia silloinkin kun joistain olen pitänyt enemmän ja joistain vähemmän.

Ja toki oma pointtinsa klassikkohaasteessa on lukea mitä muut ovat lukeneet, onko uusia ajatuksia tutuista kirjoista, onko kiinnostavan kuuloisia teoksia jotka pitää ottaa omalle lukulistalle tai sitten kirjoja jotka saavat jäädä jatkossakin lukematta mutta joista on kuitenkin hyvä tietää jotakin. Klassikkohaasteen kirjakooste löytyy Ankin kirjablogista.

Helmet-haasteessa voisin laittaa kirjan kohtaan 21. Kirja liittyy lapsuuteesi: kuten näkyy kirjaa en lukenut silloin, ja sen Disney-leffankin näin kokonaan vasta aikuisena, mutta tokihan näihin hahmoihin ja tarinoihin törmäsi usein muissa sarjiksissa ja vaikkapa Samu Sirkan joulutervehdyksessä...

Amara Lakhous - The Prank of the Good Little Virgin of Via Ormea

 

 

Kun joku aika sitten kävin Roomassa, niin pitihän sieltä poimia mukaan myös jotain maan kirjallisuutta jollain luettavalla kielellä, ja tämä tuli mukaan (jotain muuta myös, siitä lisää myöhemmin). 

Vaikka paikallisuus onkin venyvää, tämä kirja sijoittuu Torinoon (ja kirjailija Amara Lakhous taas on syntyisin Algeriasta eli katselee italialaista kulttuuria maahanmuuttajan etäisyydellä). 

Päähenkilö Enzo Laganà on torinolaisen sanomalehden rikosreportteri, joka on suuntaamassa lomalle suomalaisen tyttöystävänsä, vaalean Tanian, kanssa, kun kaupungissa alkaa kuohua: viisitoistavuotias Virginia, hyveellinen, kiltti, puhtauden mallikappale, on raiskattu, raiskaajina kaksi romaninuorta läheisestä leiristä. Tai näin tyttö ainakin itse sanoo (kirjan nimi vinkannee pitääkö väite paikkansa). 

Tämä tietysti innostaa paikallisia poliittisesti radikaaleja tahoja järjestämään mielenilmaisukulkueen, jonka päämääränä on siivota romanisaasta kaupungista...ja Enzon esimiehet taas osoittavat huomattavaa selkärangattomuutta populismin edessä, mitä tulee rehelliseen uutisointiin.

Enzon kerrontaan limittyy myös mustalaisleirissä elävän Drabarimoksen kerronta, entisessä elämässään Patrizia oli sijoitusneuvoja pankissa, mutta lopen kyllästyneenä elämäänsä on nyt naamioitunut romaniksi ja elää näiden keskuudessa, ja on naisella laajempiakin juonia...

Hmm. Tehdään yhteiskunnallista satiiria populismista, journalistisesta vastuusta, muukalaisvihamielisyydestä (vaikea puhua maahanmuuttajista, jos Piedmontin sintit ovat asuneet alueella keskiajasta asti...), yhteiskunnan valtasuhteista, pankeista ja sijoitusmarkkinoista jne. 

Epäilemättä yhteiskunta antaa paljon suoraa materiaalia satiiriin, aiheet ovat hyviä ja niistä nousee ihan hyviä pointteja...ja, no, tämän kirjan lukijakunnasta varmaan huomattava osa on sillai sopivasti poliittisesti asennoitunutta että tämä kirja siloittelee heitä niin ahkerasti myötäkarvaan, että satiirisuus jää niin kovin helpoksi ja löysäksi, eikä tässä kirjassa kovin paljoa muuta annettavaa ole...Patrizia/Drabarimoksen puoli kirjasta oli se kiinnostavampi osa ja siitä olisi ehkä voinut saada kehiteltyä paremman kirjan, varsinainen päähenkilö Enzo taas oli aika turha klisee.

Lukihan tämän mutta ei kirja ollut niin hyvä kuin olisi voinut olla.
Helmet-haasteessa sai sentään muuten minulle hankalan kohdan eli 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä (pari sähköpostia).

Erri de Luca - Une fois, un jour

 

Olen aikoinani pari Erri de Lucan kirjaan lukenut, ja vaikka ne eivät nyt niin suurta vaikutusta tehneetkään, niin sen verran että kun tämäkin varsin ohut kirja sattui puistossa olevassa kirjanvaihtopisteessä olemaan, niin voisihan sen vaikka ottaa luettavaksi...

Satasivuisessa kirjassa kertoja katselee vanhoja valokuvia ajalta jolloin oli yhdeksän ja yhdeksäntoista välissä, ja luonnollisesti palaa muistelemaan noita aikoja, nuoruutta Napolissa. En tiedä ovatko muistot kirjailijan omia vai fiktiivisiä, muultavasti ainakin autofiktiota: kerrontatapa on kuitenkin varsin fragmenttinen, lyyrinenkin, lyhyissä luvuissa piirretään kuvia tunnelmista, tilanteista, henkilöistä niin että ainakaan perinteisestä muistelmasta ei ole kyse. 

Kiinnostava on myös hillitty, olemassaoleva mutta vaikeasti määritettävä tunne, joka muistelussa välittyy: nostalgiaa se ei ole, mennyttä ei ihannoida eikä sinne kaivata, ennemminkin päinvastoin. Vaikkei tässä myöskään mitenkään kurjistellakaan, nuoruus on nyt oikealla paikallaan, vanhoissa valokuvissa tarkasteltavana.

Teokseen pätee aika lailla sama mitä olin huomioinut noista edellisistäkin lukemistani, tässä on joitain hienoja hetkiä ja kokonaisuus on oikein luettava ilman että se tekisi minuun mitenkään suurta vaikutusta. 

No, otan Helmet-haasteesta kohdan 23. Kirja, jota luet ulkona.

Primo Levi - The Monkey's Wrench

 

 

Tämä on näitä varsin vaikeasti tyypitettäviä kirjoja novellikokoelman ja romaanin välimaastossa, muoto joka tuntuu erityisesti Italiassa nauttivan suosiota, ja joka toki minuakin kutkuttaa. Suuri osa kirjasta on kerrottuja tarinoita, joista suuri osa toimisi myös itsenäisinä novelleina, mutta tarinoista tulee käsitystä niiden kertojasta ja niissä viittaillaan jonkin verran toisiinsa, niiden teemoissa on yhteneväisyyttä, ja kehystarinassakin on kehitystä (ja minäkertojakin kertoo välissä myös omista tekemisistään), eli ihan vaan tarinakokoelma ei mitenkään ole.

This was the central subject, and I realized Faussone knew it. If we except those miraculous and isolated moments fate can bestow on a man, loving your work (unfortunately, a privilege of a few) represents the best, most concrete approximation of happiness on earth.

 

Ja keskeinen teema on aihe, joka on kiinnostanut Primo Leviä muissakin kirjoissaan: työ, ammatti, ja miten se vaikuttaa henkilön elämään, ajatteluun ja myös tapaan jolla tämä kertoo elämästään ja ajattelusta. Levi itse on paitsi kirjailija myös kemisti, kuten on myös tämän kirjan minäkertoja (muutkin ei-kovin-runsaat yksityiskohdat mitä kertojasta paljastuvat sopivat Leviin, Faussone sen sijaan on kuulemma fiktiohahmo, tai yhdistelmä lukuisista henkilöistä joita Levi on tavannut), ja työskenteli kemistinä maaliteollisuudessa tämän kirjan ilmestymiseen saakka. Ja muussakin tuotannossaan kemia on ollut esillä, ja esseetuotannossaan on myös pohdiskellut miten ammatti vaikuttaa kirjoittamiseen.
 

Kirjan varsinainen keskushenkilö ja tarinoitsija taas on Libertino Faussone, ammatiltaan "rigger", en tiedä mikä se on suomeksi (ja nettisanakirjojen käännökset ovat vääriä): ammattimies jonka työnä on rakentaa nostokurkia, linkkitorneja, öljynporaustorneja, siltoja yms. Faussone pitää työstään, on hyvä siinä ja tietää sen (koska se on fakta jonka kieltäminen olisi hölmöä, ei koska ylpeilisi ilman perusteita), ja tämä työ vie miestä ympäri maailmaa, missä vain tarvitaan osaavaa ammattilaista...

 

Tällä kertaa se on vienyt Faussonen kaukaiseen neuvostoliittolaiseen teollisuuskaupunkiin (kirja ilmestyi siis alunperin 1970-luvun lopulla), ja samaan paikkaan on päätynyt myös kertojamme oman työtehtävänsä vuoksi, ja kun kaksi maanmiestä tapaa kaukaisessa paikassa, niin seura kelpaa ja Faussone alkaa tarinoida aiemmista urakoista ja kokemuksista ympäri maailmaa...

 

If you mention money and safety to them, they look at you like you were spit, and all they think about is making something new and beautiful, never considering that when a work is planned carefully it comes out beautiful automatically. Excuse me for letting myself go like this, but when a man puts his whole heart into a job, and then it ends like this ridge I'm telling you about, well, it makes you feel bad. You feel bad for lots of reasons: because you've wasted all that time, because afterwards there's always a big stink with lawyers and courts and all that stuff, because even if you personally are out of it, you always feel a little responsible. But most of all, seeing a piece of work like that come down, and seeing the way it came down, one bit at a time, like it was in agony, like it was struggling was enough to make your heart ache like when a person dies.   

Ja tarinat tosiaan keskittyvät täysillä työurakoihin, ne eivät ole vain taustana tarinoissa jossa keskityttäisiin perinteisempiin novellistiikan aiheisiin, päinvastoin kamppailut luontoa vastaan, lemmenjutut ja muut ovat taustana työurakoille. Kuten sanottu, Faussone pitää työstään, joten työ myös eletään ja tunnetaan, koetaan tyytyväisyyttä kun työ on tehty hyvin, tai pettymystä ja surua kun se on tehty huonosti...

 

Aiheet, tai ylipäänsä teollisen toiminnan käsittely tällä tasolla, ei ole kauhean tavallista fiktiossa, ja Faussonen kerronta vetää joskus varsin tekniseksi (kun, myönnetään, minulla ei ole aavistustakaan miten nostokurki tai öljynporauslautta pystytetään ja mitä siinä pitää ottaa huomioon) mutta onnistuu kuitenkin olemaan vetävää. Ja tarinoiden itsessään ohella Leviä kiinnostaa myös tarinankerronta metatasolla, tätä myös kirjassa sivutaan, miten myös tarinan kuuntelija on oma roolinsa ja kuuntelussa omat lainalaisuutensa, ja tavassa kertoa tarina tulee läpi myös kertojan persoona, kokemukset ja psykologia.

 

Omalaatuinen, kiehtova kirja: ei ehkä perinteistä insinööriproosaa (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan), mutta työn iloa ja kokemuksen muuttumisen tarinaksi riemua.

 

Helmet-haasteessa tämä menee tietysti kohtaan 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa. 

 

 

Paolo Cognetti - Sofia pukeutuu aina mustaan

 

Italialainen kirjallisuus on yleensä ollut kiinnostavaa, joten sieltä tulevia käännöksiä on tullut otettua luettavaksi usein ilman sen kummempia ennakkotietoja, en tästäkään Paolo Cognettin kirjasta (suom. Osmo Korhonen) sen enempää tiennyt kuin mitä lyhyesti kustantajan sivulla kerrottiin: Artemisian julkaisulinjaan olen kuitenkin myös ollut hyvin tyytyväinen.

 

Kun Sofia eräänä sunnuntaiaamuna tulevaisuudessa kertoo tätä tarinaa, hän sanoo, että Lagobello vaikuttaa hänestä nyt satujen kylältä. Kahdeksanvuotiaana Lagobellossa Sofia ei tiedä, miten paljon hän sitä vartuttuaan inhoaisi. Sen sijaan hänen toivomuslistallaan tuohon aikaan on koira, maja korkealla puussa, lupa ajaa pyörällä yksin ja rauhantila vanhempien välille. 

Tämä kirja koostuu kymmenestä novellintapaisesta, joista muodostuu laajempi kokonaisuus, kertomus Sofia Muratoren elämästä syntymästä lähestyvään kolmikymppisyyteen: tarinat levittäytyvät laajalle, eri näkökulmahenkilöillä ja kertojilla, mutta kyllä tässä silti jonkinlainen kokonaiskuva syntyy, riitaisista vanhemmista, vaikeasta murrosiästä, opiskelusta, juurettomasta vaeltelusta, persoonastakin.

Mutta aukkoja jää tietysti myös paljon (millainen Sofian äiti lopulta oli ja miten näiden suhde kehittyi niinkuin kehittyi, syömishäiriöihin viittaillaan muttei sen tarkemmin käsitellä jne).

Viimeisessä osiossa on mukana metatietoista itseironiaakin, kun elokuvaopiskelija tekee lopputyöfilmiä jossa Sofia näyttelee pääosaa, lopputuloksena sarja kauniita kohtauksia mutta leikkausvaiheessa niistä ei kuitenkaan saa aikaan mitään mielekästä kokonaisuutta, josta katsoja mitään ymmärtäisi...itsetietoisena takaporttina ehkä vähän halpa veto, eikä ihan suhteetonta liioitteluakaan (yksittäiset tarinat ovat tosiaan erinomaisen vetäviä ja taitavia, mutta lukiessa mietitytti kokonaisuudesta että onko tässä nyt joku pointti vai ei...) mutta vaikka Sofiasta onkin vaikea saada otetta, hän kyllä pitää lukijan mielenkiinnon yllä.

Kirjan luettuani mieleen tuli kuitenkin että onko muodostuuko näistä henkilöistä jonkinlainen allegoria Italian yhteiskunnallisesta tilasta, meillä on Sofian vanhemmat, perinteiset porvarit (isä edustamassa teollisuutta ja taloutta, äiti kirkkoa, liitto on perinteinen mutta ongelmallinen ja molempia osapuolia kompromettoiva), isän sisar taas poliittinen vasemmisto, mutta uusi sukupolvi, Sofia, sanoutuu kaikista näistä irti ja kyynisesti ajautuu suuntaa vailla...

Kiinnostava kirja, ehkä Cognettin muutakin tuotantoa pitää lukea.

Otan Helmet-haasteessa tällä kohdan 19. Kirjassa leikitään. Ja pari muuta lukijaa löytyi, vaikka mediahuomio onkin selvästi vähäiseksi jäänyt.

Claudio Magris - Toinen meri

 

Saattaa olla että tämä kirja täytyy lukea toiseenkin kertaan.

Aiheena Claudio Magrisin pienoisromaanissa on 1900-luvun alun triesteläinen filosofi Carlo Michelstaedter (josta, myönnän, kuulin nyt ensimmäistä kertaa, mutta näkyy olevan todellinen henkilö). Michelstaedter varsinaisena henkilönä vilahtaa tosin vain sivumennen, varsinainen keskushenkilö on ystävänsä Enrico Mreule, jonka elämää kuitenkin ohjaa nuorena kuolleen ystävänsä filosofia, ja tarina kertoo Mreulen elämän nuoruudesta kuolemaan, 1800-luvun lopulta 1950-luvun loppuun.

Ja kirja on muutenkin yhteneväinen päähenkilönsä ja tämän elämänasenteen kanssa, niukka, haluton miellyttämään, yhteiskunnasta irrallaan pysyttelevä, itsensä häivyttävä...pienoisromaani etenee hieman episodimaisesti, kovin paljon tarkkoja historiallisia tietoja ei kai ole. Mreule ei ole kiinnostunut armeijasta joten nuoruudessaan lähtee useiksi vuosiksi Argentiinaan, ja palatessaan myöhemmin Italiaan pyrkii myös pitämään tiettyä etäisyyttä asioihin, niin hyvin kuin mahdollista (ja Triesten alue kuitenkin on yhä keskeinen rajamaa, jonka alueella myllertävät Itävalta, Italia, Jugoslavia, historiallisia käänteitä on paljon ja näkyvät ne tietysti Mreulenkin elämässä, mutta etäisyyttä pyritään silti pitämään).

 

Tuttuja piirteitä on aiemmin lukemastani Magrisin Mikrokosmoksia-kirjasta, kiinnostus Triesten monimutkaiseen historiaan, ei lainkaan juonivetoinen tyyli, hieman kuivakka mutta ehdottoman sivistynyt "namedroppaan tässä ohimennen Euroopan kulttuurihistorian". Tämä tuntui ehkä vieläkin hankalammalta teokselta kitsaudessaan, mutta samalla ankaran johdonmukaiselta: kirjan muoto ja sisältö ovat kunnioitettavan yhteneväiset ja koherentit, kirja ei vain kerro miten Mreule elää vaan tekee sen jopa samalla tavalla.

 

Ei tätä voi mitenkään suuren yleisön hittikirjana pitää, mutta ilahduin kyllä kun Impromptu oli tämän päättänyt kustantaa, ja Hannimari Heinon suomennos toimii hyvin (joskin suomalaisjulkaisussakin on omat kuriositeettinsa, pari kreikankielistä sitaattia sai rinnalle käännöksen, ei-sentään-lukuisat latinankieliset sitaatit taas eivät...Magris voinee odottaa italiankielisen lukijakuntansa pääosin osaavan ainakin vähän latinaa, suomalaiset saattavat olla harvemmassa).

Kiinnostava teos, vaikkei miellyttävä, ja tosiaan sellainen joka täytynee lukea toisenkin kerran: bloggauksen lukijat osannevat tässä vaiheessa arvioida haluavatko lukea edes sen ensimmäisen kerran, kaikki eivät halua, mutta jotkut.

Mutta Nussbaumer oli oikeassa vaatiessaan heitä kääntämään kreikasta saksaksi, ne olivat kaksi välttämätöntä kieltä, ehkä ainoat, joilla sopi kysyä, mistä kaikki saa alkunsa ja mihin kaikki häviää. Italia on eri asia, sillä ei nimetä eikä panna asioita järjestykseen, eikä se huimaa valollaan ja tyhjyydellään, vaan sillä vain lykätään tuonnemmaksi kaikkea epämieluisaa ja tehdään sen kanssa sopimus: sillä kelpaa poukkoilla sinne tänne ja ohjata kohtaloa hivenen harhaan siinä rupattelun tuoksinassa. Elämän kieli, nimenomaan, ja näin ollen yhtä mukautuva ja katteeton kuin sekin, korkeintaan asiallinen vaateparsi.

Helmet-haasteessa voisin ottaa vaikkapa kohdan 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja (Magris on saksalaisen kirjallisuuden professori). 

Kirjasta lisää Maailmankirjoissa.

Luigi Pirandello - Vino nenä

Vaikka italialaisesta kirjallisuudesta olenkin paljon erinomaisen nautittavia teoksia löytänyt, suhteeni Luigi Pirandelloon on aika neutraali: jotain olen lukenut, ja sillai lievän positiivisesti suhtautunut, mutta sen kummempaa vaikutusta ei ole tehnyt. Ilahduin kuitenkin kun kuulin tästä uudesta suomennoksesta (suom. Juuso Kortelainen) ja yhden tunnetuimmista romaaneistaan julkaisusta, joten lukuun.

Pankkiiri Vitangelo Moscardan katsellessa itseään peilistä tämän vaimo huomauttaa miehensä nenän olevan vinossa oikealle. Moscarda itse ei ole asiaa koskaan huomannut, ja tämä toteamus suistaakin miehen eksistentiaaliseen kriisiin: toiset katselevat häntä kukin omasta näkökulmastaan, ja näkevät hänet sellaisena kuin hän ei itse oikeasti ymmärrä olevansa, sadalletuhannelle henkilölle hän on siis satatuhatta eri henkilöä mutta onko siis olemassa todella jotain oikeaa häntä kaikkien noiden henkilöiden joukossa. Vitangelo kokee olevansa yhtaikaa joku, ei kukaan ja satatuhatta (alkuteoksen nimi Uno, nessuno e centomila viittaa tähän), ja tämä hulluudeksi yltyvä eksistentialistinen kriisi suistaa Vitangelon ja läheistensä elämän varsin oudoille poluille...

Sattumalta olin vähän ennen tätä kirjaa lueskellut irlantilaista filosofia George Berkeleyta, joka ajattelussaan pyrki hylkäämään metafyysisen substanssin olemassaolon perustana, ja esitti olemassaolon olevan puhtaasti havaittavia ideoita ja olemisen olevan havaituksi tulemista: esse on percipi (tjsp, en ole lainkaan varma kuinka hyvin luettua ymmärsin). 

Vitangelo Moscarda vaikuttaa päätyvän samaan ajatukseen, että hän on olemassa vain ideoina, joita jokainen on muodostanut omanlaisekseen omien havaintojensa perusteella. Berkeley tosin myös ajatteli, että yhtenä, ylimpänä havaitsijana on Jumala, jonka havaitsemisen seurauksena lopulta kaikki oleva on, mutta Moscarda ja Pirandello eivät välttämättä jaa tätä ajatusta...

Outo mutta kiinnostava kirja. En vieläkään oikein muuta lievän positiivista näkemystäni Pirandellosta mutta ilokseni tämän luin (ja ehkä tämän ajatuksien kanssa pitää palata Berkeleyn pariin, tai Kantin tai Locken...)

Ja on kirjaa muuallakin luettu: Nuori voima, Margit, Maailmankirjat, Takkutukka...

Giovanni Verga - Cavalleria Rusticana ja muita sisilialaisnovelleja

Myönnän, että ennakko-odotukseni tämän kirjan suhteen olivat ristiriitaiset: 1800-luvun lopun naturalismi, Emile Zola ja muut, ei ole mitenkään suuresti lukumakuni ykköskohteita, eikä myöskään sen johdannaiset. Mutta noin yleensä ottaen olen kiinnostunut italialaisesta kirjallisuudesta ja Giovanni Verga on sen verran nimekäs ja merkittävä kirjailija, että ansaitsee edes tutustumisen...ja (minulle) uusiin kirjailijoihin tutustumiseen käytän mieluiten tiiviitä novellikokoelmia, ja näppärästi uusi Impromptu-kustantamo oli sellaisen vastikään julkaissut (suomennos Juuso Kortelainen).


Vergan tyylilajia nimitetään verismiksi, ja kiinnostavasti yhden novellin, Gramignan rakastajattaren, alussa Verga esittelee eräänlaisen ohjelman mihin pyrkii, poikkeuksellinen metakoukkaus muuten ankaran realistisessa tasossa, "ihmiselämän dokumenteissa", joissa pyrkimyksenä on että tekijän kädenjälki on näkymätön, kuin teos olisi itse tehnyt itsensä.
Näitä dokumentteja kirjassa on kahdeksan, Paimenpoika Jeli hieman pitempi (~40 sivua), muut sellaisia kymmensivuisia, mutta aimo annos jokaisessa on ihmiselämää...tarinat ovat varsin karuja kuvauksia Sisilian maaseudulta, joten köyhyyttä riittää (lukiessa tuli mieleen Sallan muinainen Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa -lukuhaaste, selvästi muuallakin lajityyppi on hallussa).

Suomennetun teoksen nimeen nostetusta novellista on kuitenkin tehty ooppera, ja hieman samaa henkeä on kyllä muissakin: Vergan kerronnassa on vaikutteita oraalisesta traditiosta, suullisesti kerrotun tarinan napakkuudesta, ja monien tarinoiden henkilöissä ja tapahtumissa on riittävästi eksentrisyyttä, että vaikka realismista ei horjuta niin intohimot tosiaan leiskuvat, rakkautta, petoksia ja väkivaltaa löytyy yllin kyllin (ja ajoittaista huumoriakin), tylsäksi eivät käy nämä jutut.

Ensimmäisestä novellista en niin välittänyt, mutta Paimenpoika Jeli veti jo mukaansa, ja Rosso Malpelo ja Pyhimysten sota olivat erinomaisia, ja suosikkini kokoelmasta taisi olla Naarassusi, vimmainen tarina miestennielijänaisesta, joka naittaa tyttärensä nuorelle miehelle jonka haluaa itselleen...
Luulen, että Vergan romaanit saavat jäädä minulta rauhaan jatkossakin, mutta tämä teos oli hyvä tapa tutustua klassikkokirjailijaan.

"En halua enää kuulla puhuttavan siitä miehestä!" räyhäsi Saridda nyrkit lanteilla naapureille, jotka kysyivät häneltä, miten avioliittoaikeet olivat kariutuneet. "En, vaikka hänet tuotaisiin minulle kultaan ja hopeaan puettuna, kuuletteko te!"
"Minun puolestani Saridda voi homehtua!" sanoi Nino omalta osaltaan, kun hänen veren tahrimia kasvojaan pestiin viinituvassa. "Varsinainen kerjäläisten ja laiskureiden lauma tuossa nahkureiden korttelissa! Minun on tÿtynyt olla päissäni, kun sain päähäni lähteä etsimään mielitiettyä sieltä."
"Kun asia nyt on nïn", pormestari päätti, "eikä aukiolle voi viedä pyhimystäkään saamatta kepistä, mikä on todella sikamaista, en tahdo enää juhlia enkä seremonioita, ja jos joku tulee ulos kynttilänpätkäkin kädessään - edes kynttilänpätkä! - heitän tyrmään jok'ikisen."

Koska alkuteoksen nimi on Vita de campi ja maaseutuelämä on kokoelman keskiössä (ja vastaa kiitettävän hyvin mielipidettäni siitä), otetaan tällä itsestäänselvästi Helmet-lukuhaasteessa kohta 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla, vaikka muutamaan muuhunkin kohtaan kirja kelpaisi...

Dino Buzzati - Muuan rakkaus

Useampi vuosi sitten luin Dino Buzzatin hienon kirjan Tataariaro, ja kun huomasin toisenkin kirjansa tulleen suomeksi (suom. Marja-Leena Mikkola) niin on ollut tarkoitus lukea, mutta sopivasti ei ollut tullut vastaan kuin nyt.
Ja, no, en sitten tiedä olisinko menettänyt paljoa vaikka olisi jäänyt lukematta...

Kirja kertoo Antoniosta, keski-ikäisestä milanolaisesta teatterilavastajasta, perheettömästä miehestä, joka hoitaa naisasiansa läheisessä rouva Ermelinan pyörittämässä yrityksessä (kulissina vaateliike, koska ymmärtääkseni julkiset bordellit olivat tähän aikaan tulleet laittomiksi). Täällä hän kohtaa nuoren Laiden, ei sinänsä mitenkään erityisen kauniin tai kiinnostavan tytön, joka sanoo olevansa Scalan ballerina, mutta kohtaamisesta seuraa toinen ja seuraava ja tuotapikaa Antonio kehittää varsin obsessiivisen suhteen Laideen ja tulee tämän vakituiseksi sugar daddyksi (termiä ei kirjan aikaan kai vielä tunnettu)
Ja, no, loppukirja on sitten Antonion pakkomielteistä, mustasukkaista kipuilua ja jahkaamista, kun suhde on (luonnollisesti) kurja, Laide tarinoi varsin epäuskottavasti menemisistään ja vedättää Antoniota miten mielii, mutta vaikka Antonio alennustilansa tajuaakin niin ei voi lähteä pois tai myöskään ottaa todenteolla selvää valehteleeko Laide, ja oikein kukaan muukaan henkilö ei ole tippaakaan luotettava, Antonio kuulee kyllä juoruja jotka samantien todetaan keksityiksi mutta jos kuitenkin, ja oma mielikuvitus täydentää vielä lisää...

Kirjan nimi on ironinen, ja loppupuolella yksi Laiden puolituttu (ja myös puolimaailman nainen) kommentoi suorin sanoin Antoniolle minkä arvoiselta tämän "rakkaus" Laidelle näyttää...

Tjooh. Tarinat arvokkaista miehistä jotka tuhoutuvat suhteessaan prostituoituun ovat vuosien varrella olleet tuttuja (ja kirja viittaa jo Zolan Nanaan ja elokuvaan Sininen enkeli...kirjana jälkimmäinen on monimielisempi), vaikka nykyaikana taitavat olla harvinaisempia (yleisempiä taitavat olla tarinat joissa kasvottomat hirviöt raa'asti hyväksikäyttävät viattomia tyttösiä, tai sitten jonkunaallonfeminismin hengessä nainen hyödyntää seksuaalis-taloudellista valtaansa kasvotonta patriarkaattia vastaan...Pretty Woman -fantasia on kai jo mennyt pois?)
Tietyllä tavalla tästä tuli mieleen se Tataariaro, jossa sotimisen herooiset unelmat kääntyvät yltiöbanaaliksi päämäärättömäksi ja hedelmättömäksi odotteluksi, ja tässä kiehtovan eroottiseksi suhteeksi tarkoitettu tuhoaa osallistujansa banaalisuudellaan...ja tyyli ei ole ihan ansiotonta, tajunnanvirtaisia osuuksia ja toden ja kuvitellun sekoittumista...

Mutta ei, en nyt kuitenkaan jaksanut tästä pitää tai kiinnostua, ehkä tällä oli enemmän ansioita julkaisuaikoinaan 1960-luvulla mutta nyt tuntui että aika on pahasti mennyt tästä ohi.

Helmet-haasteesta otan tällä kohdan 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa (en osaa italiaa, vaikka ranskan kautta jotain siitä tajuaakin).