Lars Gustafsson - Mehiläishoitajan kuolema

Joku aika sitten luin suomentamattoman Lars Gustafssonin kirjan, mutta kun näitä suomennettujakin näkyi pari olevan, niin piti hakea käsiin (suom. Eeva-Liisa Manner).

Ja kirjan nimi vinkkaakin mihin suuntaan sen toiminta menee: mehiläishoitajamme on entinen kansakoulunopettaja Lars, joka kyläkoulun lakkauttamisen jälkeen vetäytyi talviasuttavalle kesämökille varsin erakkomaiseen elämäntyyliin, mehiläisiä hoitamaan ja muistikirjoihin kaikenlaisia fragmentteja kirjoittamaan: nelikymppinen mies, mutta vaikuttaa ikäistään paljon vanhemmalta. Jotkin voimakkaat kivut vaivaavat, ja Lars on ollut niitä tutkituttamassa sairaalassa, mutta kun laboratoriosta tulee kirje, päättää Lars polttaa kirjeen avaamatta, tulkoon mitä tulee. Ja tämä kirja on kokoelma niitä muistikirjafragmentteja viimeiseltä keväältä.   

Varsinainen tarina on siis aika epämääräinen, ja toisaalta suunta on jo tiedossa, ja kerronta tuon edellisen lukemani tapaan vahvan subjektiivinen, polveileva ja myös aika epämääräinen. Osa huomioista on hyvinkin arkisia sattumuksia ja tapahtumakuvauksia, osa taas korkealentoisen filosofisia ja spekulatiivisia pohdintoja (ja epäilty lähestyvä kuolema ja tuskan läsnäolo tai sen odotus saa toki pohtimaan elämää, mielekkyyttä, maailmankaikkeutta, Jumalaa jne). Ja näistä fragmenteista kuitenkin kyllä välittyy erikoinen persoona varsin erityisessä tilanteessa: en tiedä pidinkö tästä varsinaisesti (tai pitäisikö kukaan muu) mutta oli tässä kiehtovuutta niinkuin siinä toisessakin lukemassani Gustafssonissa, ehkä siis pitää hakea se seuraavakin luettavaksi.

Koketteja pirulaisia. Hyvä vain kun kuolivat. Kesällä ne kuitenkin olisivat parveilukuumeen vallassa hankkiutuneet tuhoon. Jatkuvan vallankumouksen idea, niin sanoakseni.

Marengo, Austerlitz, Leipzig. En tiedä montakaan asiaa, joka tarjoaisi mahdollisuuksia keisarihulluuteen siinä määrin kuin mehiläisten pito. Voi kokea kaikki Napoleonin elämykset olematta julma hevosille tai näkemättä ainoankaan ihmisen kuolevan.

Sen sijaan kuolee oikein monta mehiläistä.

Avioliitto olisi voinut jatkua miten kauan tahansa: se oli hyvä, siinä oli harmoniaa, harmoniaa tiettyyn hintaan, mutta harmoniaa kuitenkin, niin, minä olisin miellelläni jatkanut.  

Lars Gustafsson - La coiffeuse (parturi)

Ruotsalaisen Lars Gustafssonin kirjoja on näköjään tullut pari suomeksi: en ole niitä lukenut, ja suomentamatonta tuotantoa näkyy olevan paljon enemmän, kuten tämä teos (joka tuli vastaan ranskaksi, no, luen paremmin ranskaa kuin ruotsia).

Alkukielinen nimi 'Windy berättar om sitt liv, om de försvunna och om dem som ännu finns kvar' vinkkaakin jo sisällöstä. Windy on texasilainen parturi, ja kirja on laaja monologi: samalla kun Windy leikkaa vakioasiakkaansa, vanhan fysiikan professorin, hiuksia, tarinoi hän asioista joita mieleen tulee, elämästään, mitä kaikkea on sattunut, muista asiakkaistaan, nykyisistä ja entisistä (parturointisessioita on useita, ja puhetta riittää...)

Puhe hortoilee ja kiertelee aiheesta aiheeseen, kovin kauaa Windy ei pysy missään asiassa, ja toisaalta samoihinkin aiheisiin palataan aika ajoin. Arkisesta siirrytään sujuvasti epämääräisiin mysteereihin ja takaisin: puhutaan säästä ja parturisaksista ja kuinka lapset tappelevat ja missä tuomari Caldwell oli ennen Vietnamin sotaa ja keskusteluista kuolleiden kanssa ja aiemmasta työstä kirjakaupassa ja tutusta scifikirjailijasta joka näki Jumalan ja katosi ja tulevien asioiden näkemisestä ja tulipaloista ja huolesta etteivät lapset ala tupakoida...

Kirjassa luodaan omalaatuista tunnelmaa, arkisen realistista mutta kuitenkin epämääräisen vieraannuttavaa: jutustelu kiinnosti sen verran että sitä luki eteenpäin, ja samalla se on kuitenkin (epäilemättä tarkoituksellisen) epätyydyttävää: ei näissä puheissa ja tarinoissa varsinaisesti ikinä päädytä mihinkään. En siis oikein minäkään osaa sanoa mitä mieltä olin: Luin, en tiedä muistanko paljoa puolen vuoden päästä, mutta saatan kyllä johonkin toiseen Gustafssonin kirjaan joskus tarttua.