Äänikirjoista

 Victor Orsel: Hyvä ja paha, 1832 (yksityiskohta)

 

Aikoinaan mietin huvittuneena mitäköhän johtopäätöksiä Supo tekisi kuuntelemastani musiikista: huomion aikaan stereossani soi laulu vapaan Baskimaan puolesta, ja levyhyllyssä kukoistivat iloisesti niin fasistit, kommunistit, libertaarit ynnä monet muut ryhmät ja aatteet, niin lievempinä kuin radikaalimpina versioina. Eikä poliittinen arveluttavuus ole minua haitannut, omalla tavallana on kiinnostavakin törmätä hyvinkin erilaisiin aateilmaisuihin, mutta on myönnettävä että varsin usein olen saattanut projisoida omia ajatuksiani, mielentilojani ja tunnelmiani kuuntelemaani musiikkiin, ja olla kiinnittämättä liikoja huomioita siihen, mitä tekijä on oikeasti tarkoittanut...

 

Enkä taida olla ainoa, lukuisia esimerkkejä on kappaleista, joiden varsinaiseen sisältöön ja viestiin ei moni kuulija kiinnitä huomiota, tai reippaasti tulkitsee niitä väärin. Joku aika sitten oli juttua esim. joistain Donald Trumpin kannattajista, jotka olivat närkästyneitä siitä että suosikkiyhtyeensä Rage Against the Machine oli tehnyt (Trumpin vastaisia) poliittisia kannanottoja...jolloin oli ihan aiheellista kysyä, ovatko nämä fanit ikinä kuunnelleet suosikkiyhtyeensä musiikkia, kun se on aina ollut aika jyrkän poliittista...(ja ymmärtääkseni kotoisammilla fasisteilla on ollut samanlainen kriisi Trio Niskalaukauksen comeback-materiaalin kanssa, joka on kuitenkin aika hyvin linjassa aiemman materiaalin kanssa, vaikkei se niin avoimen poliittista olekaan ollut kuin RatM). Vähemmän poliittisessa mielessä monta on rakkauslaulua jotka eivät tosiaankaan sitä ole jne.

Kognitiiviset vinoumat ovat ihan havaittavia ilmiöitä, vahvistusharha yhtenä keskeisenä: huomioidaan erityisesti sellainen informaatio joka tukee omia ajatuksia ja tuntemuksia ja sivuutetaan muunlainen, ja näin potentiaalisetsi vahvistetaan olemassaolevia ennakkoluuloja. Samoin tunnetusti ihmisen aistien havaintokyky on huomattavasti heikompi kuin suurin osa meistä tajuaakaan: meillä on käsitys, että havainnoimme hyvin ympäröivää maailmaamme, josta meillä on koherentti kuva, mutta tämä on suurelta osin illuusio...paljon jää havaitsematta, ja mielemme on hyvä täyttämään näitä havainnollisia aukkokohtia. Näitä on tutkittu kohtalaisesti psykologiassa, ja mm. taikatemput perustuvat usein näihin...

Aloin miettiä noita kognitiivisia vinoumia, ja mahtaako eri tavoilla saadun informaation kanssa olla esim. suurempi tai pienempi taipumus vahvistusharhaan. 

Koska tämä on kirjablogi, tämä kysymys kiinnostaa erityisesti suhteessa äänikirjoihin: onko lukemisella vs kuuntelemisella vaikutusta siihen miten hyvin vastaanotamme ja valikoimme informaatiota, kuinka suuri osa informaatiosta on sellaista mitä kirjassa itsessään on, ja kuinka suuri osa on lukijan projektiota?

Tosiasiahan on, että projektiota ja mm. vahvistusharhaa tapahtuu toki tekstiä lukiessa, eri lukijoiden lukemista värittää näiden henkilökohtaiset kokemukset, ja lukiessa tapahtuu kuitenkin jonkin verran valikointia mihin kiinnitetään enemmän huomiota ja mihin vähemmän.

 

Mutta nuo kokemukseni musiikin kuuntelusta vinkkaisivat että kuunneltaessa tämä esitetyn ja omaksutun informaation erottuminen, värittyminen ja valikoituminen saattaa hyvinkin olla voimakkaampaa. Äänikirjoja myös yleensä kuunnellaan samalla kun tehdään jotain muuta, siivotaan, ajetaan autoa, jne. jolloin se toinen aktiviteetti vaatii myös huomiota. Tällöin luonnollisesti myös kirjan saama huomio vaihtelee paljon, ja aukkopaikkoja täytyy täydentää itse...(ihmiset myös yliarvioivat kykyään kiinnittää huomiota useaan asiaan yhtä aikaa: esim. kännykkäpuheluiden aikana autoillessa onnettomuusriski pysyy korkeana myös handsfree-laitteilla, ihan vaan koska puhelu vaatii sen verran huomiota että kuskin reaktiokyky heikkenee...)

Tekstiä lukiessa on myös helpompi kontrolloida lukunopeutta ja törmätessa vähän merkillisempään väitteeseen tai ajatukseen siihen voi helposti palata ja lukea pariin kolmeen kertaan ettâ mitäs tässä nyt oikeasti sanottiinkaan. Äänikirjoissa vastaava on hankalampaa, joten potentiaalisesti mietityttävämmät kohdat menevät ohi ja ne täydennetään helpommin vastaamaan omia ennakkokäsityksiä. 

 

Ja tapa jolla teksti esitetään vaikuttaa myös sen vastaanottoon. Mm. kuunnelmissa, lausunnassa ja muussa dramatisoidussa luennassa tätä käytetään tietoisesti hyväksi, mutta kuuntelijan on hyvä olla tietoinen siitä ja sen vaikutuksesta sisällön omaksumiseen. Vaikka äänikirjoissa usein pyrittäisiinkin suhteellisen neutraaliin luentaan, niin varsinainen neutraalisuus on kuitenkin mahdotonta.

 

Kiinnostaisi tietää onko tästä asiasta tehty mitään tutkimuksia, psykologisia kokeita tms. Sitä ennen päädyn kuitenkin pitämään vakavasti otettavana hypoteesina, että kirjan sisällön omaksumiseen vaikuttaa ihan merkittävästi se, luetaanko se tekstinä vai kuunnellaanko äänikirjana.

Tällöin tärkeäksi kysymykseksi nousee, miksi ylipäänsä lukee kirjoja, ja mitä vaikutuksia kirjallisuudella on. En kannata ajatusta, että kirjallisuus itsessään olisi jotenkin maagisen automaattisesti autuaaksitekevä asia, että olisi täysin samantekevää mitä ja miten lukee. 

 

Minulle keskeinen syy lukea kirjoja on nimenomaan tutustuminen elämänkokemuksiin ja ajatuksiin joita minulla ei vielä ollut, mahdollisuus haastaa omat ennakkokäsitykset ja nähdä eri puolia maailmasta, ja tällöin kognitiiviset vinoumat kuten vahvistusharha on nimenomaan vältettävää myrkkyä. Ja olen havainnut, etten ole tämän pyrkimykseni kanssa yksin, koska usein puhutaan kirjallisuuden vaikutuksesta empatiaan, ymmärrykseen toisten ihmisten elämästä yms. ja pidetään näitä hyvinkin tärkeinä tehtävinä.
Tältä kannalta toiminta, jonka seurauksena jo olemassaolevat ennakkoluulot ja omien käsitysten projisointi vain vahvistuu, voi olla suorastaan vahingollista: jyrkkä polarisaatio on jo ongelma yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja kirjallisuudella voisi nimenomaan lieventää sitä...

Toiseksi syyksi, miksi luen, nimeän mahdollisuuden paremmin sanallistaa jo olevia kokemuksiani, ajatuksiani, tunnetilojani jotka eivät vielä ole kielellistä muotoa saaneet, ja tätä kautta saada ne paremmin käsiteltäviksi ja jopa kommunikoitaviksi ("kieleni rajat ovat maailman rajat"). Tapahtuuko tämä paremmin luetun vai kuullun tekstin kanssa? Miten noilla on vaikutusta esim. sanavaraston kehittymiseen? Mutuilen, että äänikirjat saattavat päästää minut liian helpolla, silloin kun voisin kehittyä, saattaisin liian usein päätyä vain täydentämään jo olemassaolevalla kyvylläni...

Ja toisaalta muu kuin verbaalinen käsittely ja kommunikointi, äänenpainojen, rytmiikan yms. käyttö, tuntuisi toimivan paremmin varsinaisesti dramatisoidussa tekstissä. 

Tai vaikka musiikissa, jota toki käytän juurikin alustana projisoimaan itseäni, joten voin hyvin kokea itselleni relevantiksi laulun vapaasta Baskimaasta, vaikkei minulla olisikaan mitään mielipidettä Baskimaan itsenäisyydestä, ETAn toiminnasta jne. ennen tai jälkeen laulun kuulemisen, kun olen keskittynyt vain yleiseen vapauden kaihoon...

Miksi sinä luet kirjoja?

Shakespearen sisarukset -koontipostaus, ja näytelmistä kirjallisuutena

 

Hieman yli vuoden kestänyt näytelmälukuhaaste Shakespearen sisarukset on saatu loppuun, itse laitoin viimeisen kirjan kuun loppuun klassikkohaasteeseen.

Tätä myötä luettuja kirjoja tuli yhteensä 16, ja kun kahdessa kirjassa näytelmiä oli neljä ja kahdessa kolme, yksittäisiä näytelmiä tuli 26, listana seuraavanlainen (kategoriaselitykset löytyvät haastepostauksesta). Ja alahaasteitakin sain napsittua aimo joukon.

Pierre Beaumarchais - Le barbier de Séville BDFG, 1700-luku
Minna Canth - Papin perhe ACFH, 1800-luku
Corinne Fleurot - Contre toute attente ADEG, 1900-luku
Christopher Fry - Curtmantle BDFH, 1900-luku
Henry de Montherlant - La Mort qui fait le trottoir BDFG, 1900-luku
Nathalie Sarraute - Le mensonge ADFH, 1900-luku
Georges Bernanos - Dialogues des Carmelites BDFH, 1900-luku
Josiane Balasko - Dernier rappel ADEH, 2000-luku 

Eric-Emmanuel Schmitt - Théâtre 1 BDEG, 1900-luku (4 näytelmää)

Elfriede Jelinek - Ce qui arriva après le départ de Nora ADEG, 1900-luku

Saara Turunen - Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä ACEG, 2000-luku (4 näytelmää)

Ahmed Madani - J'ai rencontré Dieu sur Facebook BDEG, 2000-luku

Molière - Les précieuses ridicules BDFH, 1600-luku
Andrée Chedid - Théâtre 1 ADFG, 1900-luku (3 näytelmää)

John Webster - The Duchess of Malfi BDFG, 1600-luku

Tennessee Williams - A Streetcar Named Desire BDFH, 1900-luku (3 näytelmää)

Perushaaste: suoritettu
Monipuolinen lukija: suoritettu
Perehtyvä lukija: suoritettu A (naiskirjailija), B (mieskirjailija), D (ei-suomalainen kirjailija), E (elävä kirjailija), F (kuollut kirjailija), G (kirjailija jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin), H (kirjailija jonka tuotantoa olen lukenut aiemmin)
Historiallinen lukija: suoritettu

 

Koska haaste sai inspiraationsa havainnosta, että en ollut lukenut juuri lainkaan naisten kirjoittamia näytelmiä, kiinnitin siis lukuvalinnoissa huomiota siihen, mutta samalla myös muihin kategorioihin, ja määrän ohella jahtasin noita eri kategorioita ja niiden yhdistelmiä, ja sainkin jo kirjoilla haltuun melkein kaikki kategoriat (naiset ja miehet, elävät ja kuolleet, vanhat tutut ja uudet tuttavuudet), ainoa joka jäi puuttumaan olivat suomalaiset kirjailijat (ja niissäkin jos laskisin näytelmiä eikä kirjoja, saisin tarvittavat viisi kokoon, kiitos Saara Turusen neljän näytelmän kokoelman). Alun perin oli aikeita etsiä enemmänkin kotimaista luettavaa vaikkapa projekti Gutenbergista, mutta se nyt jäi.

Lukukieliä oli kolme ja sattuneesta syystä ranskalaiset olivat varsin runsaasti edustettuina kymmenellä kirjailijalla: pari englantilaista ja yksittäiset amerikkalainen ja itävaltalainen mahtuvat mukaan. 

Olen aiemminkin pitänyt näytelmien lukemisesta, ja haaste ei heikentänyt mieltymystäni. Muussakin kirjallisuudessa minua viehättävät erityisesti henkilöt ja henkilöiden väliset suhteet ja dialogivetoisuus, ja luonnollisesti näytelmät tekevät tätä ihan perusluonteeltaan. Toisaalta kiinnostavat myös jotkut kerronnalliset ratkaisut: behavioristinen kerronta, jossa suhteita ja psykologiaa esitetään puheen ja toiminnan kautta, fragmenttisuus ja symbolisuus, eri tapahtumien ja tapahtumasarjojen jukstapositiot, rinnastumiset, sekoittumiset, kaikki juttuja jotka proosassa kävisivät kokeellisiksi ja näytelmissä ovat ihan selkeää peruskauraa.

 

Ja olen myös maininnut aiemmin että näytelmät ovat myös hyvä lajityyppi ei-täydellisellä vieraalla kielellä lukemiseen, ainakin jos ei ihan niitä tosi vanhoja lyyrisiä luettavaksi valitse: kerronta on dialogia, joka on se osuus kielestä jota yleensä parhaiten on opeteltu.

Niinpä voin luvata, että näytelmiä tulee lukemisissani ja blogissa olemaan myös jatkossa: kaikkia hyllyssä olevia en ehtinyt vielä lukea, ja paljon löytyy lisää kirjastosta ja muualta...

Tuo saatavuuskysymys oli kuitenkin asia, johon kiinnitin haasteen aikana huomiota, ja osaltaan sain selitystä mistä syystä aiemmin lukemani näytelmäkirjailijat olivat lähes kategorisesti kaikki miehiä. 

Olen aiemminkin jo pohtinut sitä, että naiskirjailijoilta tunnutaan julkaistavan käännöksiä vähemmän (tai ainakin käännöksiä jotka minua kiinnostavat), mutta nyt havahduin siihen, että itse asiassa näytelmien osalta myös mieskirjailijoiden julkaisu on aika onnetonta. Aikoinaan kun suomalaista kirjallista kulttuuria on rakennettu, niin siihen on kuulunut varsin runsas määrä myös maailman näytelmäkaanonia, Shakespeare, Ibsen, Tsehov, Goethe, Molière, Racine, Strindberg, Holberg, antiikin kreikkalaiset jne jne aina jonnekin Brechtin tienoille asti, mutta kun aloin etsiä toisen maailmansodan jälkeisiä suuria nimiä (ja vähän 1900-luvun alkupuolisiakin) Kirjasammosta ja Helmet-kirjastojen valikoimasta niin sain pitkän rivin eioota tai satunnaisia yksittäisiä teoksia. Beckettin Godot, Sartren pari näytelmää, yksi Ionesco, muttei Williamsia, Pinteria, Havelia, Pirandelloa, Stoppardia, Fota, Fossea jne (joiltain näiltä kirjailijoilta löytyy kyllä muuta kuin näytelmätuotantoa). Ja ei-niin-yllättäen naisetkin näytelmäkirjailijoina tapaavat olla tätä modernimpaa polvea joka siis pääsääntöisesti on sivuutettu.

 

Lisää urkittuani ja kyseltyäni tuli kyllä ilmi, että teatteria varten käännöksiä on tehty paljonkin, ja niitä löytyy jopa luettavaksi joistain kirjastoista (pääasiassa teatterikorkeakoulun omasta kirjastosta, mutta joissain alueellisissa kirjastoissa oli myös jonkin verran teoksia, mahdollisesti koska joku sopiva henkilö oli omia kappaleitaan niille lahjoitellut). Kirjastotietojen perusteella tosin julkaisut tapasivat olla monistenippuja ja vastaavia, eli nimenomaan teatteriväen omaan käyttöön...

 

Eli näytelmiä, noita moderneja klassikoitakin, käännetään ja ne ovat osa teatterirepertuaaria, mutta ei voida sanoa että ne olisivat osa kirjallisuutta, kirja-alan toimijat eivät niihin näköjään helposti koske ja tästä syystä saatavuus on samizdat-linjaa: jos oikeitä henkilöitä tunnet, saattaa monistenippu jostain löytyäkin.

Kiinnitin huomiota myös Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaisiin: tällä kertaa mukana oli muutamakin teatteritaustainen kirjailija, ja erityisen kiinnostavaa oli, että ainakin parin "esikoiskirjailijan", voittaja Terhi Kokkonen mukaanlukien, tuotannosta löytyi ennen ehdokaskirjaa jo näytelmätuotantoa (aiempina vuosina on tietysti samassa kisassa ollut ehdolla myös kirjailijoita, joilla on jo lasten- ja nuortenkirjatuotantoa, mutta kun ensimmäinen aikuisille suunnattu kirja ilmestyy niin on sujuvasti "esikoiskirjailija". Tietokirjakaan ei havaitusti vie esikoiskirjaneitsyyttä).

Tämä vain vahvistaa ajatusta, että suomalaisessa kirjallisuuskäsityksessä (aikuisten) romaani on muotona valtavan ylikorostunut: runous ja novellikokoelmat ilmeisesti lasketaan vielä kirjallisuuden piiriin joskin marginaaliin (siinä määrin etteivät edes saa kisata siitä ainoasta kirjallisuuspalkinnosta jolla on relevanssia, aikuisten kaunon Finlandiasta) mutta muilla menee vielä heikommin, niin käännöksinä kuin kotimaisena tuotantona.

 

Oma pohtimisen aiheensa olisi milloin ja miksi tuo on tapahtunut, koska kuten sanoin, 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla näytelmät olivat kuitenkin selvästi olennainen osa kirjallisuutta, ja suomenkielisen kirjallisuuden esikuvan, Aleksis Kiven, tuotannossa nämä ovat isossa osassa. Joskin tuntuu että nykykatsannossa Kivi on yhä enemmän ja enemmän yksinomaan Seitsemän veljeksen kirjoittaja, kirjan, joka voidaan lukea romaaniksi ja romaanina, ja Nummisuutarit, Kihlaus, Kullervo, Lea jne yhä aktiivisemmin unohdetaan. Ja että kansalliskirjailijan viitta on muutenkin liukunut Väinö Linnan harteille, tämän tuotanto kun on näppärästi romaaneja. Mm. englantilaisilla ja ranskalaisilla Shakespeare ja Molière ovat niin tiukasti kiinni näytelmämuodossa, että se pakostakin pysyy osana kirjallisuutta...

Koska tällainen kirjallisuuden yksipuolistuminen on ihan periaattessa, no, tylsää, on se hyvä syy pitää näytelmiä esillä myös kirjallisuutena, lukea niitä ja kirjoittaa niistä vaikka sitten blogiin. Ja ilahduttavasti tähän haasteeseen tarttui myös joukko muita bloggareita, yhdessä on luettu hyvinkin runsas valikoima mitä moninaisimpia näytelmiä, monet sellaisia joita tuskin on muuten ikinä blogattu tai ehkä muutenkaan laajemmin kirjallisuuskeskustelussa ja medioissa esiin nostettu, ja päälle myös kiinnostavia huomioita ja ajatuksia näytelmien muodosta, historiasta jne. Kiitos osallistujille, teitte tästä onnistuneen haasteen.

Tässä muiden osallistujien osallistumispostauksia joita olen jo nähnyt, vinkatkaa kommenteissa jos on lisää:

 

Jokken runonurkka

Sataa valoa

Tahaton lueskelija/näytelmät

Tahaton lueskelija/kuunnelmat

Tarukirja

Lukemisesta, mutta kenen tarinoita

Teksti sisältää kirjavinkkejä, olen ne boldannut heille jotka niistä ovat erityisesti kiinnostuneita, ja laittanut linkit jos olen niistä blogannut.

Olen tätä “suosittele ei-valkoisia kirjailijoita”-keskustelua seurannut mm. Kirjallisuuden ystävät -FB-ryhmässä, tuttujen teksteissä ja muuallakin, ja jonkin verran jo kommentoinutkin. Lukijana ja kirjabloggaajana olen erityisen kiinnostunut siitä näkökulmasta keiden tarinat ovat esillä ja miten, ja keiden eivät, koska minusta on ihan oletusarvoisesti tärkeää pyrkiä lukemaan monipuolisesti, monista eri konteksteista ja kokemuksista tulevia ajatuksia. Olen tätä aihetta toki aiemminkin jo pohtinut eri kulmista (ja aihetta käsitteleviä tai sivuavia bloggauksiakin on jo ennestään lukuisia...)

Mutta sekalaiset asiat keskustelussa jäävät kuitenkin mietityttämään, kun aiheen puitteissa tulee nähtyä paljon hyvinkin outoja ja kyseenalaisia kantoja (siis ihan aktiivisesti antirasismin puolesta puhuviltakin), kun epävarmaksi jää mistä nyt oikeasti ollaan puhumassa. Selkeämpää olisi esimerkiksi pysyä ihan rehellisesti Black Lives Matter -aiheessa ja esim. afroamerikkalaisissa kirjailijoissa kun se nyt tässä on inspiraationa, jonka vuoksi asia on esillä.

Siihen liittyen mainitsen vaikkapa seuraavat kirjat: Maya Angelou: I Know Why the Caged Bird Sings ; Ralph Ellison: Näkymätön mies ; Chinelo Okparanta: Happiness, Like Water ; Nnedi Okorafor: Kabu-Kabu ; Samuel Delany: Neveryona-sarja

Mutta toisaalta keskustelu onkin rodullistamisesta yleensä, etnisyyksien, uskontojen yms. perusteella esitetyistä negatiivisista ennakkoluuloista, vihamielisyydestä, sorrosta, marginalisoinnista jne. niin aktiivisissa kuin rakenteellisissa muodoissa, ja sehän taas on huomattavasti monimutkaisempi aihe, joka ei taivu niin hyvin helpoksi nimienmainitsemishaasteeksi...

Eniten minua arveluttaa yksinkertaistus jossa jaottelu lyödään hyvin yleisten suuntaviivojen perusteella lukkoon, helposti ja tiukasti kaikki menevät jompaankumpaan lokeroon, valkoisiin tai ei-valkoisiin, välittämättä yhtään kokemuksista tai kontekseista, ja että tämä jaottelu näytään tehtävän Yhdysvalloissa vallitsevien käytäntöjen mukaan.

Esim. kaikki japanilaiset jotka asuvat Japanissa tai kiinalaiset jotka asuvat Kiinassa ja ovat täysin oman etnisen ryhmänsä ympyröimiä ovat kuitenkin rodullistettuja, ja toisaalta valkoiset ovat kaikki homogeeninen, monoliittinen ryhmä. Tyynesti sivuutetaan vaikkapa lukuisat Euroopassa vallitsevat lukuisat etnisyyden, kielen, uskonnon tms. perusteella tehdyt rajaukset meihin ja niihin muihin, ja niillä perusteilla harjoitetut ennakkoluuloisuuden ja sorron muodot...

Minulle tuli mieleen ensimmäisenä vaikkapa omasta hyllystä löytyvät Irene Nemirovsky ja Nathalie Sarraute, Ranskaan muuttaneet venäjänjuutalaiset, joilla toki on monenlaisia rodullistamisen kokemuksia vaikka valokuvista ei sitä ehkä voisi päätellä. Joku toinen mainitsi Karjalan evakot, joihin suhtautuminen oli toki myös aika ongelmallista, ja erityisesti ortodoksit, ryssänkirkkolaiset, saivat toki vihamielisyyttä ja ennakkoluuloja osakseen, mutta heistä ei kuulemma pidä puhua koska ovat suomalaisia ja näin ollen siis valkoisia (tunnen muuten useammankin henkilön, joka voisi omakohtaisesti loukkaantua noista yhtäläisyysmerkeistä suomalaisuuden ja valkoisuuden välillä...). Tai vähemmistökansat baskeista saamelaisiin, irlantilaiset jne.

Ja mietin myös sitä Suketuksen aikoinaan vetämää Muuttoliikkeessä-haastetta jonka parissa tuli luettua mm. kokemuksia olla yhdensorttinen eurooppalainen jossain toisessa Euroopan maassa, eikä niistä nyt yleensä ihan kauhea harmonisuus ja yhtäköyttäyhdistys henkinyt. (esim. Adnan Mahmutovic: How to Fare Well and Stay Fair ; Julya Rabinowich: Splithead)

Ja tietysti mieleen tuli myös se mistä Amélie Nothomb kirjoitti Nöyrin palvelijanne -kirjassa, olla eurooppalainen Japanissa, Japani kun on ihan legendaarisen rasistinen maa (diggailen japanilaista kulttuuria mutta kyllähän se niin on)...eli kun japanilaiset ovat rodullistettuja kaikkialla muualla ja kaikki muut Japanissa, niin lopputulos on, öö...

Mutta mietin sitten myös parastaikaa lukemaani Georges Bernanosia. Jonka omassa elämässä omassa kontekstissaan ei oletettavasti mainittavaa rodullistamista yms. kokenut, mutta ottaen huomioon että suomalaisessa kulttuurissa vaientaminen, negatiivinen ennakkoluuloisuus ja vihamielisyys katolisuutta kohtaan on ihan olemassaoleva juttu (suhtaudun ajoittain myötämielisesti suomalaiseen kulttuuriin mutta kyllähän se niin on), niin missä määrin lukemisen akti, se, että suomalainen lukee Bernanosia, vaikuttaa asiaan? Kirjailija ja tuotantonsa ovat kuitenkin eri asioita, ja kirjallisuuden vastaanotto tapahtuu myös siellä minne kirjailija ei ikinä ole mennyt.

Tuossa mielessä olisi taas ihan mielekästä tunnistaa vaikkapa kirjailija, joka henkilönä on vakaasti oman kulttuurinsa sisässä, mutta lukijan kannalta tulee vieraasta, tuntemattomastakin kulttuurista jota kohtaan koetaan usein ennakkoluuloa, rodullistettuna.

Mutta samalla tällöin tulee olla hyvin tarkkana nimenomaan oman kulttuurisen kontekstinsa kanssa, mitä tarinoita nimenomaan itse ei kuule, eikä ihan vaan tyynesti lainailla amerikkalaisia ideoita. On kovin helppoa olla sitä mieltä että jos minä olisin ollut minneapolisilainen poliisi niin en olisi tukehduttanut George Floydia, ja samalla olla sokea omille rakenteellisille ennakkoluuloille ja tietämättömyydelle. Samoin saatetaan päätyä tilanteeseen, jossa joku kirjailija on kokenut henkilönä rodullistamista, mutta lukijan kontekstissa saattaa olla eri tilanteessa (palaamme Nemirovskyyn tai Sarrauteen...ovatko vaikkapa Ranskassa asuvat sekulaarit etniset juutalaiset nykyisen suomalaisen lukijan silmissä sen enempää rodullistettuja kuin muutkaan ranskalaiset? Toisaalta tuotannossa saatetaan silloinkin käsitellä rodullistamisen aiheita ja kokemuksia...)

Onko merkityksellistä myös se, miten luetaan, että lukija lukee tietoisena jostain rodullistamisen tai marginalisoinnin elementistä? Yksi rakenteellisen rasismin muoto on myös pyrkiä häivyttämään “hyväksytyistä” kohteista näkymättömiin näiden toiseutta. Keskusteluissa on ajoittain mainittu vaikkapa Aleksandr Puškinin ja Alexandre Dumas vanhemman osin afrikkalaiset juuret, ja että ne on hyvä huomioida, joten onko eroa sillä että luen Puškinia ja luen Puškinia tietoisena tämän taustasta? Ehkä teoksen lukemisen, sen miten sen ymmärrän, kannalta paljonkin, samoin kuin siihen, mitä mielleyhtymiä minulle herää kun kohtaan taustaelementin jossain muussa kontekstissa (ainakin minulle Puškin on positiivinen assosiaatio), ja se saattaa olla hyvinkin tärkeä pointti henkilölle, joka itse elää omaa identiteettiään afro-eurooppalaisena.

Mieleen tuli myös tunisialaistuttu, joka on nimennyt Augustinuksen oman maansa kirjallisuuden piiriin, enkä nyt voi vastaankaan väittää vaikka 400-luvun Karthagosta kotoisin olevalla kirjailijalla ei ehkä ihan kauheasti ole muuta yhteistä nyky-Tunisian kanssa kuin maantiede...mutta ehkä minunkin on ihan hyvä muistaa Augustinus ja muutama muu huomionarvoinen kirjoittaja, kun esiin tulee Pohjois-Afrikka...

Suomalaisena katolilaisena (puhun tästä kun se nyt sattuu olemaan minulle tuttu näkökulma) olen myös seurannut miten mm. JRR Tolkienia tai Toni Morrisonia Suomessa luetaan ja miten heitä käsitellään...kun suomalaisohjaaja tekee elämäkertaelokuvaa Tolkienista niin tamän uskonnollisuus katoaa täysin tarinasta, puute joka kyllä huomioitiin niissä ei-suomalaisissa leffakritiikeissä jotka luin...mieleen tuli myös vähän aikaa sitten käymäni keskustelu, jossa toinen osapuoli totesi ettei nykyään ole juurikaan kiinnostunut suomalaisesta kirjallisuudesta, juuri siitä syystä, että se on niin täysin sekularistisen asenteen läpitunkema että se tuntuu lähinnä tukahduttavalta ja masentavalta...mainitsin pari vastaesimerkkiä mutta oikeassahan hän on.

Näkökulmista ja tietoisuuksista huomioin myös kokemukseni tuosta yllä mainitusta Muuttoliikkeessä-haasteesta jossa siis luettiin kirjoja, joissa jollain tavalla näkyi muutto maasta toiseen, olivat syyt, maat ja käsittelytavat mitä tahansa. haastetta varten en ollut valinnut oikein mitään kirjaa erikseen luettavaksi, luin mitä sattui, mutta haasteen aikana asiaan kiinnitti paljon enemmän huomiota, teema pompahteli hyvinkin monissa kirjoissa esiin, vaikka en ollut varsinaisesti ikinä ajatellut asiaa.

Toisaalla esitettiin huomio, että Suomessa hyvin yleisenä tuntuu olevan ajatus joka sitoo yhteen toisaalta rasismin ja ulkomaalaisuuden ja toisaalta tiukasti kansallisuuden, kulttuurin, etnisyyden, kielen ja uskonnon (nykyään viimeisimmän mieluiten sen laimeimmissa muodoissa). Hyvin vahvana, ainakin alitajuisena, tuntuu elävän se narratiivi, jossa suomalaisuus on yhtenäinen ja monoliittinen valkoisuus, jossa on tasan sen verran variaatiota kuin mitä löytyy Zachris Topeliuksen Maamme-kirjasta, ja kaikki muu on ei-suomalaista. Narratiivi ei sisällä vaikkapa saamelaisia tai romaneja, muita uskonnollisia ryhmiä kuin evankelis-luterilaiset (juutalaiset ja muslimit tietysti, mutta kuten sanottu eivät ortodoksit tai katolilaisetkaan tähän narratiiviin oikein mahdu) tai monia kielivähemmistöjä: jos nämä voivat integroitua tarpeeksi hyvin topeliaaniseen narratiiviin että poistavat kaikki olemassaolonsa siitä erottavat elementit, niin hyvä, jos eivät niin pysyvät ei-suomalaisina, ulkomaalaisina. Ja kun joissain kohdissa noissa tulee ilmeinen ristiriita (ryhmä, joka on asunut sukupolvien ajan Suomessa pysyy ulkomaalaisena) niin on parempi että niitä ei ajatella...

Ja tätä mallia näkyy ajoittain myös antirasistisessa kommentaarissa, ja hyvääkin tarkoittavana se on vahingollinen, sen mukaan paitsi että ruskeat tytöt eivät ole suomalaisia, he eivät myöskään koskaan tule olemaan suomalaisia.

Mainitsen: Koko Hubara: Ruskeat tytöt ; Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti ; Emil Anton: Katolisempi kuin luulit ; Aari Surakka: Yksinkertainen ilo ; Kiba Lumberg: Gipsycomix ; Lasse Heikkilä: Terra mariana ; Kirste Aikio, Esa Salminen & Suvi West: Märät säpikkäät...olen ensimmäisenä myöntämässä että tässä on paljon aukkoja lukemisissani. Suomalaisilta muslimeilta olen selaillut joskus jotain lasten oppikirjaa, suomenvenäläisiltä, öö, olenkohan lukenut ikinä mitään...ja osa aukoista selittyy myös sillä, että paljon on tarinoita, joita ei ole ikinä edes kirjoitettu tai ainakaan julkaistu niin, että olisin lopputuloksen nähnyt.

Ja tämä on kuitenkin alue joka vaatii tutustumista, aktiivistakin, näkemään moninaisuuden ja sen, että jaettu historia ei näytä kaikille samalta, ja jaettu nykyaika ei näytä kaikille samalta.

Kannatan monipuolista lukemista, ja huomion kiinnittämistä siihen mitä lukee ja miten, mutta ihmisten kokemukset eivät asetu (ainakaan väkivaltaa käyttämättä) yksinkertaisiin kyllä-ei-kategorioihin, jolloin voisi laskea että tänä vuonna olen lukenut 20 kirjaa joista seitsemän on rodullistettujen ja 13 ei-rodullistettujen kirjailijoiden.

Kuitenkin, olen nyt pitempään seurannut ja tilastoinut joitain helposti laskettavia piirteitä kuten lukemieni kirjojen kirjoittajien sukupuolia ja alkukieliä, ja jo näiden kanssa olen huomannut, että jos en kiinnitä asiaan huomiota vaan luen sitä mikä nyt sattuu osumaan kiinnostavan oloisesti käteen, olemaan näkyvimmin tarjolla kaupoissa ja kirjastoissa, olemaan esillä julkisessa keskustelussa ja kirjapuheessa, niin lukuvalikoima käy helposti kovin vinoutuneeksi ja rajoittuneeksi: on turha elättää illuusiota että minä yksin päättäisin mitä luen, siihen vaikuttaa myös tarjonta ja kulttuurinen kontekstini, ja noita vastaan meneminen vaatii usein aktiivista yrittämistä ja valikointia, joten itsensä haastaminen ja lukutapojensa kyseenalaistaminen on tarpeen, jos etsii informaatiota eikä vain konfirmaatiota.

Utopioista ja dystopioista

Kun olen tuttujen kanssa puhunut nykyisestä elämänmallistani dominikaanisessa sääntökunnassa, ja on kyselty arkielämästa ja materiaalisesta puolesta, olen ajoittain maininnut että tämä on vähän kuin kommunistinen utopia, paitsi että on toiminut paremmin viimeiset 800 vuotta...

Utopioiden ja dystopioiden merkillinen suhde on ollut mielessä jo pitempään. Aikoinaan on esitetty hyvä kysymys miksi nykyaikana kirjallisuudessa ja muussa fiktiossa erilaiset dystopiat ovat niin suosittuja kun taas utopioita ei käytännössä löydy juuri lainkaan, mm.Huxleyn Uljasta uutta maailmaa ja Boyen Kallokaiinia olen lukenut juuri niiden (anti-)utopisuudesta käsin: molemmissa yhteiskunnan arvot ja yksilöt on muokattu olemaan järjestelmälle myötämielisiä ja suurin osa yksilöistä oli ilmeisesti noin suunnilleen onnellisia, joten miksi nämä kirjat eivät kuitenkaan olen utopioita? Ja tietysti sosialistikirjallisuuden lukuhaastekin vei saman aihepiirin äärelle...

Ja kun noviisivuoden aikana perehdyttiin hartaudella pyhän Augustinuksen Sääntöön (jonka noudattamiseen dominikaanit sitoutuvat), niin mietin sitä myös utopiakirjana, suhteessa Uljaaseen uuteen maailmaan yms.
Ajatuksia vei eteenpäin vastikään lukemani G.K. Chestertonin esseekokoelma Heretics, jonka joissain kohdissa myös puhutaan hyvästä, yhteisöistä, ajatusmalleista yms. ja tietysti nyt yhä päällä oleva koronaviruksen aiheuttama globaali poikkeustila, jossa elämisen olosuhteita on jouduttu joukolla pohtimaan...  

Augustinus kirjoitti sääntönsä 400-luvun Karthagossa, eli aika kauan sitten aika erilaisessa kulttuurissa, joten onhan siinä kohtia, joiden lukeminen vaatii historiallisen kontekstin kautta tulkitsemista: koska emme elä Rooman valtakunnassa 400-luvulla, olisi sen kirjaimellinen noudattaminen nykyaikana lähinnä erikoisuudentavoittelua, jossa hukataan säännön hengellinen sisältö. Jos traditio ei ole elävää, se ei ole myöskään relevanttia, kun taas elävä traditio on parhaimmillaan aarreaitta, josta riittää ammennettavaa.
Säännön hengellinen sisältö kuitenkin on yhä erinomaisen relevanttia tavaraa, ja kirjaimellisellakin tasolla aika moni kohta, koska Augustinus kirjoitti aika vähän tarkkoja ohjeita yksittäisiin tekoihin, keskittyen huomattavasti enemmän pyrkimyksiin, hyveisiin, yhteisön sisäisiin suhteisiin yms.

Siitä syystä Dominicus kyseisen säännön aikoinaan valitsikin, se on sopivan joustava ja sopeutuva aktiivisen, rajapinnoilla toimivan ja niihin mukautuvan sääntökunnan tarpeisiin, ja voi sanoa tulkitsemisen ja joustavuuden olevan osa dominikaanien perinnettä.
Mutta toisaalta vaikka tradition elävyys vaatiikiin tulkintaa niin pitää olla varovainen missä määrin tulkinnan pohjana kannattaa käyttää yksilön hetkellisiä oikkuja, mikä minua juuri tällä hetkellä sattuu huvittamaan, missä määrin juuri minua juuri nyt kannattaa käyttää arvottamisen mittarina. Sitä kovin mielellään selittelee asioita itselleen parhain päin ja itsepetos on helppoa ja hauskaa...joten pitää lähtökohtaisesti suhtautua edes jonkin verran myötämielisesti myös niitä tradition osia kohtaan joita ei juuri sillä hetkellä ymmärrä tai joista ei satu nyt erityisemmin pitämään, koska mieli voi muuttua ja joidenkin asioiden merkitys ja arvo avautuu vasta sen jälkeen kun niihin on jonkin aikaa tutustunut (kts myös kaurapuuro, verot, algebra, lenkkeily...).

Yksi keskeinen ajatus, joka säännön tutkiskelussa korostui, oli että utopiassa ei voi elää jos utopiassa ei halua elää. 
Kun koronan johdosta iso osa yhteiskuntaa meni maaliskuussa kiinni (täällä Ranskassa jyrkemmin kuin Suomessa, ulkonaliikkumiskiellot ilman hyvää syytä, kaikkien ei-välttämättömien kauppojen yms. sulkeminen ja niin edelleen) La vie -lehdessä haastateltiin benediktiinimunkki François Cassingena-Trévedya eräänlaisena asiantuntijana rajatun elinpiirin kokemuksessa, kun monet munkit ja nunnat valitsevat vapaaehtoisesti samantyylisen elämän, kammiossa pysymisen ja sosiaalisten kontaktien rajoittamisen, mitä nyt kaikki saivat kokea...ja tämäkin heti alussa korostaa olennaisena erona sitä, että luostareissa tämä elämänmuoto on valittu, ei pakotettu, ja siksi muodollisesti samantyyliset elämät ovat kokemuksina hyvin erilaiset.
Samoin Augustinus korostaa pyrkimyksiä ja sen haluamista, että yhteisö toimii hyvin, koska jos tuota ei halua, niin eihän se silloin tietenkään toimi, vaikka toimintatavat olisivat kuinka hyvin mietittyjä. Ja tämä on ongelma Huxleylla ja Boyella (vaikka molemmilla onkin kovasti panostusta yksilöiden arvojen muokkaamiseen väkisin yhteisölle myötämieliseksi, mutta myös sen verran uskoa vapaaseen tahtoon, että muokkauksen toimivuudella on rajansa).

G.K. Chesterton, paradokseista viehättynyt loogikko, esseissään esitti, että yhteisö joka ajattelee päämäärää ja pyrkii siihen on aktiivisempi, tehokkaampi ja terveempi kuin yhteisö, joka ajattelee vain keinoja ja prosesseja, mutta on haluton miettimään mihin ollaan menossa. Chesterton kritisoi oman aikansa relativisteja, jotka kaunein fraasein välttelevät kysymään (saati sitten vastaamaan) mikä on hyvää:
"The modern man says, "Let us leave all these arbitrary standards and embrace liberty." This is logically rendered, "Let us not decide what is good, but let it be considered good not to decide it." He says, "Away with your old moral formulae; I am for progress." This, logically stated, means, "Let us not settle what is good; but let us settle whether we are getting more of it." He says, "Neither in religion nor morality, my friend, lie the hopes of the race, but in education." This, clearly expressed, means, "We cannot decide what is good, but let us give it to our children.""

Ja tavoiteltavan hyvän pitäisi tietysti olla loogisesti koherentti, epämääräisistä hyvien vibojen pilvistä ei oikein suuntaa oteta ja moraalia rakenneta, ja jos suunta on ristiriitainen, sitä ovat myös toimintatavat...

Toinen keskeinen ajatus on jatkuvan epäonnistumisen tunnustaminen. Ihmisvoimin utopian rakennusprojektissa ei onnistuta, ja jumalisella avullakin ei tämän maailman aikana täydellisyyttä saavuteta, joten varsin suuren huomion saakin oikea asennoituminen siihen, että se toinen, minusta itsestäni puhumattakaan, ei olekaan täydellinen. Paradoksaalisesti hyvällä asennoitumisella epätäydellisyyteen ja heikkouteen voidaan saavuttaa enemmän kuin onnistumisella...

Ja samoin paradoksaalisesti voi ajatella että matka kohti utopiaa on itsessään utopia, vaikka samalla sen päämäärän pitää olla itsensä ulkopuolella...ja tämä ei toteudu Huxleyn Uljaassa uudessa maailmassa, jossa suurin osa ihmisistä ei tavoittele mitään ja ovat lopulta yhteisön kannalta tarpeettomia, ja ne jotka johonkin pyrkivät, pyrkivät nimenomaan säilyttämään yhteisön itsensä vaikka voisi sanoa, että sillä ei ole enää tarkoitusta (sen lisäksi siis että en jaa kyseisen yhteiskunnan nautinnon ihannetta).

-----------------------------------------------------
Mutta mistä tulevat taas lukuisat ja kovin suositut dystopiat, mikä on dystopia?

Mieleen tulee, että nykyaikaisen länsimaisen ihmisen ajattelumallissa korostuu hyvin voimakkaasti individualismi ja riippumattomuuden halu, joka aiheuttaa vähintäänkin epäluuloisen suhtautumisen yhteisöllisyyteen. Vaikka ristiriitaisesti tämä ei näy minään erakkouden ja aidon riippumattomuuden pyrkimyksenä, toisia pidetään kuitenkin lähellä, itseä tarkastellaan suhteessa toisiin vaikka sitten vain erottumista korostamaan (ja tietysti konsumerismissa pitää jatkuvasti olla jotain johon verrata itseä, jotta jatkuva tyytymättömyyden tila pysyisi yllä: tämä ei onnistuisi vuorenhuipulla asuvien erakkojen tai kartusiaanien kanssa).
Valinnanvapaus on korkein mahdollinen arvo, mutta koska valintojen tekeminen rajaisi valinnanvapautta, sitä ei haluta käyttää tai ainakin kaikki valinnat pitää vesittää merkityksettömiksi, jotta ne eivät rajaisi mitään pois.

Nämä ovat apofaattisia ihanteita, joita on hyvin vaikea esittää muuten kuin negaation  ja vastakohtiensa kautta, joten esiin astuvat dystopiat. Nykyaikaisen ihmisen ihanteita esitetään parhaiten dystopioissa, joissa ympäristöstään erottuva päähenkilö ei voi toteuttaa ihanteitaan ja arvojaan, mutta haluaa. 
Luulen, että dystopiat ovat uusi utopia.