Kesän luetut

Amara Lakhous - The Prank of the Good Little Virgin of Via Ormea
Comtesse de Ségur - Les deux nigauds
Tatu Vaaskivi - Pyhä kevät
Tuula-Liina Varis - Muotokuvamaalarin tytär
Carlo Collodi - Pinocchio
Amadou Hampâté Bâ - Petit Bodiel
Anita Brookner - Hotel du Lac
Slavenka Drakulić - Aivan kuin minua ei olisi
Dorothy B. Hughes - The Blackbirder
Henry de Montherlant - La reine morte
JP Koskinen - Kalevanpoikien kronikka
George Mackay Brown - The Masked Fisherman
Julia Deck - Viviane Elisabeth Fauville
Kari Hotakainen - Opetuslapsi

James M. Cain - Mildred Pierce

Pierre Teilhard de Chardin - Le milieu divin
A.G. Sertillanges - The Intellectual Life
Jean-Jacques Rousseau - The Social Contract
James V. Schall - The Universe We Think In
J.L. Austin - How to Do Things With Words
Jacques Ellul - L'Apocalypse
Françoise Vallet - De Clovis à Dagobert : Les mérovingiens
Philippe Comar - Les images du corps
Ali Benmakhlouf - Pourquoi lire les philosophes arabes
CS Lewis - The Problem of Pain

Zep - Un bruit étrange et beau

 

Säännöllinen summaus lukemisista, tällä kertaa heinä-syyskuun kirjat (sarjakuvia tuli tietysti luettua enemmänkin).

Tulihan noita taas luettua aika paljonkin, ja paljon odottaa lukemista: opinnot jatkuvat joten ne määrittävät yhä joitain lukemisia, ja sitten kaikki muuten vaan kiinnostavat teokset...

Tämän kauden aikana tuli myös muutettua, Ranska jäi hetkeksi taakse ja ainakin jonkin aikaa majailen Belgiassa. Mikä vaikuttanee taas ainakin hieman tarjolla oleviin kirjoihin (vaikka ihan tarpeeksi niitä on jo hyllyssä, tuli taas havaittua niitä laatikoihin pakatessa ja laatikoita kanniskellessa).

Helmet-haaste etenee yhä poikkeuksellisen reippaasti, jokaisen blogatun kirjan olen saanut tungettua haasteeseen, joten tyhjiä kohtia on jäljellä enää neljä, ja näistä kolmeen on jo kirja valittu. Mutta se neljäs kohta, 12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana, tämä on näillä näkymin hankala täyttää, kun sopivia kirjoja ei täälläpäin niin vain löydä, enkä ole näillä näkymin tulossa Suomessa käymään tämän vuoden puolella (kirjamessut, niin Turun kuin Helsingin, jäävät siis myös tänä vuonna kokematta). 

Muita haasteita ei nyt olekaan tiedossa, seuraava klassikkohaastekin vasta ensi vuoden puolella. 

	mies	nainen	x
englanti	146	135	1	282
suomi	94	58		152
ranska	95	37	2	134
saksa	49	13		62
japani	45	13		58
italia	48	2		50
venäjä	29	7	1	37
ruotsi	24	12		36
espanja	12	7	1	20
norja	12	5		17
tsekki	15	2		17
unkari	8	2	1	11
arabia	8	2	1	11
viro	8	2		10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
islanti	3	1	1	5
kiina	3	2		5
serbo-kroatia	3	2		5
muu			5	5
portugali	2	2		4
hollanti	1	3		4
kreikka	3		1	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
persia	2	1		3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
turkki	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	634	319	17	970

James M. Cain - Mildred Pierce

 

Täytyy myöntää, että tämä teos ei osunut ennakko-odotuksiini: James M. Cain on parhaiten tunnettu jännäreistä Nainen ilman omatuntoa ja Postimies soittaa aina kahdesti, ja tämäkin kirja on filmattu noir-jännärinä (pääosan esittäjän Joan Crawfordin suuria rooleja, ja tämä puolestaan inspiroi Sofia Coppolaa Sonic Youthin musiikkivideossa...)

Mutta kirja ei asetukaan jännärien genreen, vaan on psykologinen romaani rahasta, yhteiskuntaluokista yms, jossa konflikteja, juonitteluja ja petoksiakin löytyy, mutta niitä ratkotaan pääsääntöisesti lakien puitteissa (tästä on joku vuosi sitten tehty myös HBO-sarja, joka kai pysyi tiukemmin kirjan tarinassa ja rakenteessa).

 

Ollaan 30-luvun alun Kaliforniassa: Bert Pierce on menettänyt työnsä ja omaisuutensa, haaveita on mutta niin myös saamattomuutta niiden toteuttamiseen: vaimonsa Mildred antaa miehelleen lähtöpassit ja löytää siis itsensä kahden tyttären yksinhuoltajana, kiinnitetyssä talossa, jonka korot tulevat maksettaviksi muutamassa kuukaudessa, ilman varsinaista ammattia tai muuta hyödynnettäviä ominaisuuksia kuin keittotaito ja kauniit sääret. 

Näillä avuilla saadaan tarjoilijapaikka, jossa Mildred oppii tuntemaan ravintola-alaa sen verran, että pian herää ajatus omasta paikasta, ja kun tämä toteutuu ja menestyy, niin pian voidaan laajentaa toiseen ja kolmanteenkin paikkaan, ja rahaa alkaa olla mukavasti...

 

Niin päättäväinen ja talousasioissa taitavaksi paljastuva kuin Mildred onkin, on hänellä kuitenkin kaksi suurta heikkoutta: taipumus tutustua jokseenkin arveluttaviin miehiin, ja ylitsepursuava kiintymys tyttäreensä Vedaan, jo lapsesta alkaen aivan hillittömään snobiin, joka halveksii äitinsä uraa (vaikka raha tietysti kelpaa) ja yrittää nousta parempiin piireihin...

Rahasta siis puhutaan kirjassa paljon, se on mielessä silloin kun sitä ei ole, ja silloin kun sitä on, mutta luonnollisesti kun se tehdään omalla työllä, se haisee paistinrasvalta.

Cainin kerronta tässä kirjassa ei ole ihan tyylipuhtaan sujuvaa: erityisesti alku laahaa, kestää aimo tovi ennen kuin tarina lähtee kunnolla liikkeelle, ja senkin jälkeen tulee suvantokohtia, pieni jäntevöittäminen olisi tehnyt kirjalle hyvää. 

 

Mutta vahvat henkilöt ja näiden suhteet  kyllä ovat hyvä syy tutustua kirjaan. Nimihenkilö Mildred on kiehtova hahmo, alun nuori kotirouva, josta olosuhteiden niin vaatiessa sukeutuu kovapintainen, päättäväinen ja taitava bisnesnainen. Ihmissuhteissaan Mildred on ajoin naiivi ja epävarma, ja samalla myös ajoin häikäilemätön, nainen joka käyttää uutta omaisuuttaan ja sen tuomaa valtaa myös läheisiinsä, ja tämä laskelmoivuuden ja epävarmuuden yhdistelmä on kyllä herkullinen: Mildrediä on helppo sympata, mutta tämän huonot puolet ovat kyllä myös näkyvissä.

Ja sitten tietysti Veda, joka on kyllä erinomainen esimerkki hahmosta, jota varmaankin kaikki lukijat rakastavat vihata, läpeensä sietämätön olento. Ja niin kauhea kuin Veda onkin, on Mildredillä toki myös osuutensa tässä hyvin kipeässä äiti-tytär-suhteessa (jota Mildredin uusi miesystävä tietysti sotkee entisestään)

Jepjep, vaikka ei tässä dekkareita ja rikoksia olekaan, niin on tässä kuitenkin kovaksikeitetyn noirin henkeä, häikäilemättömyyttä ja synkeää käsitystä ihmisistä ja maailmasta, ja kohtalokasta traagisuuttakin. Kiinnostava teos (vaikka taisin kyllä leffasta pitää yhä enemmän).

"You made a slight mistake. It's not my legs that he likes me for, it's my money. And so long as it's that, we'll see who's the varlet and who's the boss. It may interest you to know that that's why he's so good friend of yours. he doesn't haul you over to your music lesson because he wants to. In fact he often complains about it. He does it because he has to. And surprising though it may be to you, he'll marry me, or not marry me, or do anything I say, so his proud gentlemanly belly can have something to eat."

Mildred got up, something haughty in her manner for a moment suggesting Veda. "So you see, what he sees in me is about what you see, isn't it? And unfortunately, you're in exactly the position he's in, too. You have to do what I say. The hand that holds the money cracks the whip. And I say there'll be no more money for you, not one cent, until you take back everything you've said, and apologize for it."

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä (kyselin FB:n lukuhaasteryhmässä suosituksia isosta nipusta lukemista odottavia kirjoja, tämä sai emeritakirjastolaisen suosituksen)

Kari Hotakainen - Opetuslapsi

Maria on kasvanut sijaisperheessä, jolle on ollut tärkeämpää osoittaa maailmalle omaa hyveellisyyttä ottamalla sijoituslapsi kuin aito kiinnostus lapsesta, ja niin Maria sopeutuu varsin huonosti nätiksi nukeksi, joka osoittaisi yksiselitteistä kiitollisuutta tiedostavaan ylempään keskiluokkaan pelastetuksi tulemisesta.

Täysi-ikäisenäkin paikkaa maailmassa ei löydy: ulkokultaisessa maailmassa, jossa jokainen on oman onnensa seppä ja heikko-osaiset eivät vain yritä tarpeeksi vaan tyytyvät huonoon, ajautuminen pohjasakkaan on vaikeasti vältettävissä.

Mutta Maria päättää lähteä selvittelemään asioita elämästä ja maailmasta, ensin lapsuutta sijaisvanhempien ja teiniaikaisen työnantajan kanssa, ja sitten maailman nykytilaa kolmen kidnapatun henkilön kanssa, henkilöiden, jotka on valittu tekojensa ja elintapojensa perusteella edustamaan sitä, mikä maailmassa on pielessä.

Kirja alkaa, kun vanhan miehen otsanahkaan kaiverretaan hedelmäveitsellä sydämenkuvaa.

Aiemmin olen lukenut Kari Hotakaiselta pari vuosikymmenten takaista runo- ja novellikokoelmaa, ne nimekkäämmät romaanit ovat jääneet väliin. Tämä uutuus bongattuna kustantamon syysluettelosta vaikutti kuitenkin sen verran kiinnostavalta (niin kuvauksen kuin provosoivan nimensä puolesta), että piti hakea luettavaksi.

 

Ja nopeasti tuli mieleen toinen kirjailija, suuresti arvostamani Flannery O'Connor ja erityisesti romaaninsa The Violent Bear It Away. Asetelmissa on samaa: O'Connor kuvaa usein hyvin pisteliäästi ja ivallisestikin hymistelevää ulkokultaisuutta ja itsetietoista itsetyytyväisyyttä, jolla on vankkoja käsityksiä miten asioiden pitäisi olla, mutta joka ei osaa nähdä eroa sille miten haluaisi asioiden olevan, miten niiden pitäisi olla, ja miten ne todella ovat. Samat asenteet ovat myös Hotakaisen romaanissa hampaissa: yhdessä kirjassa laajalla kattauksella ja hyvinkin satiirisesti ja liioitellen kuvattuina.

O'Connorin romaanissa on myös äkkiväärä, runsasta uskonnollista kuvastoa pulputtava ja niitä omin tavoin ehdottomasti tulkitseva nuori päähenkilö, joka ajautuu jyrkkään ja väkivaltaiseen konfliktiin itsetyytyväisen maailmallisen setänsä kanssa (ja molemmat kirjat päättyvät liekkimereen, koska mitenkäs muuten?) 

Hotakaisen Maria käsittelee missiotaan ja puhuu paljon kristinuskon termejä, ja kostoretken akteissa on symbolista ritualisointia. Mutta Maria on myös yhtä lailla itsekeskeinen kuin tekojensa kohteet, niin paljon kuin Maria tulkitseekin omat kokemuksensa yleisinä ja yleismaailmallisina, hänen kielensä, symbolinsa ja rituaalinsa keskittyvät niin täysin hänen omiin kokemuksiinsa, että ne eivät juuri ole kenellekään muulle ymmärrettäviä, ja tämä luonnollisesti vain lisää turhautumista ja ruokkii konfliktia. Keskusteluissa toisten kanssa Maria viittaa jatkuvasti omiin kokemuksiinsa, mutta muiden mainitessa niistä, väittää että ei tässä ole kyse hänestä, vaikka kyse on hänestä taas seuraavassa lauseessa, omakohtainen tulkitaan jatkuvasti yleiseksi.

Maria on asettunut Jumalan juovuttavaan asemaan; kun tästä hänelle sanotaan, hän kieltää että on tehnyt näin, mutta tässä kirjassa moni muukin kieltää tekevänsä sitä mitä tekee...

Eipä silti, samaa toki tekevät kaikki muutkin, näkevät vain oman yksilöllisen asemansa ja näkökulmansa vailla mitään mielenkiintoa muita asemia kohtaan, ja toki Marian uskonnollinen termistö on näissä piireissä vahvasti vieraannuttavaa (huvittava oletettava ajatusvirhe kirjassa: yksi kidnapatuista, Purhehtija, sanoo ettei kuulu kirkkoon ja paria sivua myöhemmin sanoo että kuuluu kirkkoon. En näe syytä miksi henkilö valehtelisi kummassakaan kohdassa, mutta sanotaanko että henkilö on muuten kuin se olisi aika samantekevää kuuluuko kirkkoon vai ei...)

Kirjan nimi, Opetuslapsi, on monimielinen, kirjaimellinenkin. Maria ei ole biologinen lapsi, vaan otettu opetettavaksi omaksumaan ylemmän keskiluokan arvot, niiden mukaan elämään ja niitä edistämään. Tämä ei ole suoraan onnistunut, mutta Maria on kyllä silti mitä suurimmassa määrin omaksunut samat opit, niiden nurjan puolen: itsekeskeisen individualismin, jossa yhteinen ja jaettu maailma, elänänkokemukset ja jopa symbolit ja kieli hajoavat, ja vain väkivalta voi ulottua jakautuneen todellisuuden kuilujen yli. Maria on oppinut huomiotalouden kylmät lait niiden häviäjien puolelta, valinnanvapauden kultin valheellisuuden, ja kykenee näkemään toisten tekopyhyyden ja tyhjän puheen läpi (toisten, muttei täysin omansa, vaikka osittain senkin), ja tämän maailmankuvan opetuslapsena vie sen luonnolliseen johtopäätökseensä, kaikkien sotaan kaikkia vastaan.

Kirja näkynee monissa blogeissa syksyn mittaan, nostan jo ilmestyneistä esiin Marjatan ja Hannelen.

Ja Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2022.

Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Julia Deck - Viviane Elisabeth Fauville

 

Te olette Viviane Elisabeth Fauville. Olette 42-vuotias, teillä on pieni lapsi, ja aviomies joka on juuri jättänyt teidät. Eilen puukotitte psykiatrinne kuoliaaksi.

 

Kirja tuli luetuksi täsmävalintana Helmet-haasteeseen: Olin jo aiemmin kuullut suosituksia Julia Deckistä ja tämän kirjoista, ja huomasin, että tämän esikoisromaani on saanut Prix du premier roman de l'université d'Artois -palkinnon ja sopii siis kohtaan 45. Palkittu esikoisteos. Kirja oli ilmeisesti ehdokkaana myös pariin muuhun kirjallisuuspalkintoon, ja huomiota sai jo sen ilmestyminen Les Editions de Minuit -kustantamossa: sen julkaisuohjelma on linjaa Marguerite Duras - Alain Robbe-Grillet - Samuel Beckett, ei siis tunnettu kustantamona, joka julkaisee esikoisromaaneja.

Perusasetelmaltaan kirja ammentaa siis dekkareista, vaikka luulen että genren innokkaammista harrastajista moni ehkä pettyisi, genren konventioista mennään sivuun...Viviane on siis tosiaan tappanut psykiatrinsa, mutta seuraavissa poliisitutkimuksissa tulee esiin, että epäiltyjä on muitakin, ja vaikuttaa siltä, että moni näistä olisi paremminkin motivoitu, että epäilyissä Viviane hieman sivuutetaan (varsinaista motivaatiota ei kuitenkaan ole, ja päähenkilömme tunnetaan niin omistautuvana äitinä kuin arvostettuna työntekijänä hyvässä asemassa). Mutta kun kerronta seuraa Vivianen tekemisiä ja ajatuksia, niin tulee kyllä ilmi että ehkä murhaan johtanut mielenhäiriö ei ollutkaan hetkellinen, että ihan kaikki patongit eivät ole nyt korissa...

Kirjan kerronnan toteutus on varsin omalaatuinen: suurin osa kirjasta on kerrottu Vivianelle toisessa persoonassa teititellen, mutta väliin tulee myös lukuja kolmannessa ja ensimmäisessä persoonassa ja toisessa persoonassa sinutellen...kerronnan selkeä rikkonaisuus luonnollisesti vain lisää tunnetta että nyt ei ole Vivianen päässä asiat hyvin. Onko kertoja (edes se teitittelevä, tai joku muu) kaikkitietävä, vai esittääkö vain sellaista? Ainakin kannattaisi epäillä kertojien luotettavuutta...

Ja toki on yleisestikin häiritsevän vieraannuttavaa, kun kerronta on tällaista. Oletteko, Viviane, oman elämänne subjekti ja haluatteko edes olla? Ja toisaalta niin päähenkilöä kuin monia muitakin henkilöitä luonnehtisin varsin itsekeskeisiksi, ja ehkä siitä syntyvät myös kontrastit mitä Vivianen sisäisessä elämässä tapahtuu ja miten muut tämän näkevät ja miten tätä kohtelevat.

Omalaatuinen teos, jännä vaikkei ehkä trillerinä...ehkä tämä on sitten ihan oikeassa paikassa, polar lukijoille jotka lukevat enemmän Duras'ta ja Beckettiä kuin varsinaisia dekkareita.

George Mackay Brown - The Masked Fisherman

 

Täysin sattumalta on tämä novellikokoelma hyllyyn päätynyt, en kirjailijasta ollut aiemmin kuullut, vaikka skottikirjailija George Mackay Brown ilmeisesti arvostusta nauttikin...mutta perinteisellä linjallani otan helposti luettavaksi novellikokoelmia kirjailijoilta, joita ei ennalta tunne.

Yhteisenä aiheena parinkymmenen novellin kokoelmassa on tapahtumapaikka, Orkneyn saaret Skotlannin pohjoiskärjessä: paikka on toki myös kirjailijalle tuttu, siellä vietti lähes koko elämänsä ja ilmeisesti on miljöönä myös isossa osassa muuta tuotantoa...

Ja jaetun miljöön vuoksi sekalaiset toistuvat elementit ja yksittäiset paikat tulevat tutummiksi vaikkei saariryhmästä tätä ennen niin paljoa tietäisikään.

Ja oikein muuta yhteistä novelleilla ei sitten olekaan, aikaskaalassa liikutaan sujuvasti tuhannen vuoden skaalalla, joskus yksittäisessäkin kertomuksessa: historialliset juuret ovat saarella selvästi vahvasti läsnä, ja jotkut elämänmuodot eivät niin valtavasti muutu. Orkneyinga-saagat ovat olleet tekijällä tuttuna vaikuttajana, harvoin suorana, mutta noihin viikinkiasutuksen aikoihin viittaa tai sijoittuu muutamakin juttu, joskin useammin piktien ja muiden kelttien näkökulmasta. 

Hauska kontrasti edelliseen lukemaani kirjaan, Koskisen Kalevanpoikien kronikkaan, kun tässä kristillisyys oli jo asettunut saarille ja kelttiluostarit ovat saarten kulttuurista keskiötä siinä vaiheessa kun viikinkipakanat saapuvat, joskus hyökäten, ryöstäen ja valloittaen, joskus käydäkseen kauppaa tai muista syistä...ja toisaalta esim. The Nativity Bell and the Falconer -novellista tuli vahvasti mieleen Algerian Tibhirinen munkeista kertovan Des hommes et des dieux -elokuvan joulukohtaus. 

 

Tyylikirjo on myös lavea, löytyy juonivetoista kertomusta, pitkää anekdoottia, tunnelmapalaa, historiallista legendaa, fragmenttia, mysteeriä. Itse asiassa tästä tuli jotenkin mieleen hieman Neil Gaimanin novellikokoelmat; Mackay Brown ei kirjoita spefiä (okei, parissa tarinassa on jotain) mutta vähän samanlaista otetta näissä, erityisesti ajan ja tyylin kirjavuudessa ja legendan ja realismin rajassa, kuitenkin on (enkä sinänsä olisi yllättynyt jos Gaiman olisi Mackay Brownia lukenut).

Sen verran monipuolinen kokoelma että varmaan jokainen jotain hyviä tarinoita löytää (ja tuskin kukaan kaikista pitää, jos ei satu olemaan ihan valtava Orkney-fani).

Omiin suosikkeihini kuuluu ainakin The Eve of St Thomas (kirjailija etsii kadonnutta inspiraatiota, juuriaan ja itseään), The Tree and the Harp (taloudenhoitajan tyttärelle selviää miksi rikas vanha rouva on niin äkäinen), The Stone Rose (kirjoitustaidon keksiminen), The Winter Song (tunnelmapala pojan joululaulukierroksesta)...

Sometimes an inquisitive soul would make an attempt to see the child. Anna couldn't stay indoors always. She had to go sometimes to see to her two sheep, and to the grocery van that stopped at the end of the road every Friday morning.

Three times Bella Scad tried to get into the house to see the child, when Anna was at field or well or van. And three times the door was locked! A door locked! - such a thing had never been known in the island before. The queer lass had turned the key in the lock and put it in her apron pocket before leaving the house.

(Anna's Boy)

Helmet-haasteessa ei ole monta kohtaa enää jäljellä, tämä olkoon 39. Novellikokoelma

JP Koskinen - Kalevanpoikien kronikka

 

Vaikka olen JP Koskisen varsin runsaan tuotannon teoksista kuullut mm. kanssabloggaajilta, ja ollut kirjailijaa kuulemassa myös kirjatapahtumissa, niin tähän asti meni että ensimmäinen kirjansa tuli luettua, kun se on viile Suomen reissulta mukaan tarttunut, aika satunnaisella valinnalla.

Eipä silti, aihe ja aikakausi kyllä oli kiinnostava; kalevalaiset sankarit Väinö, Seppo ja Ahti seilaavat kohti Miklagårdia eli Bysanttia, mukanaan kertoja, Kalevalasta unohtunut Väntti, Ahdin äpärä ja Väinön kasvatti. Väntti ei ehkä suuri soturi ole, mutta liukas suustaan ja taitava tarinankertoja, joka runoilee toisten saavutukset parhain päin niin että niistä saa komeita tarinoita, ja jos tosiasioista pitää vähän joustaa niin joustetaan...

 

Ja matkalla ja Bysantissa Väntti sitten pikkuhiljaa kuulee mitä edellisellä matkalla tapahtui ja miksi ollaan toistamiseen samalla suunnalla...ja sitten onkin jo aika palata takaisin kotikonnuille valmistautumaan lännestä tulevaan hyökkäykseen.

 

Tarinankerronta on isossa osassa kirjaa, Väntin varsinaisten kokemusten ohella kirja on täynnä kerrostuneita sisätarinoita, kun eri henkilöt kertovat aiemmista tapahtumista kukin omasta näkökulmastaan, ja omilla intresseillään, eikä kukaan oikein saa tarinaa kerrottua loppuun: niinpä Väntilla riittää kokoonparsittavaa, varsinkin kun kertomuspätkissä on keskinäisiä ristiriitaisuuksia...ja tietysti monella on paljon muutakin sanottavaa, joka saattaa pitää paikkansa tai sitten ei. 

Loppupuoliskolla siirrytään selvemmin sisällyttämään Kalevalasta tuttuja tapahtumia selkeämmin historialliseen kontekstiin ja "kuinka ne oikeasti ovat tapahtuneet": mikä se sampo nyt oikein oli ja miten Lemminkäisen Tuonelanjoen reissu oikeasti meni jne. Ja kun nämä kerrotaan kuitenkin Väntin kautta, kertojan joka itse avoimesti myöntää epäluotettavuutensa, niin eivät nämäkään versiot ole mitään kuivakkaa historiallista realismia (eikä fantastisempia elementtejäkään vältetä). Tavallaan keskeisenä elementtinä on ajatus, että todellisuudessa sankarit ovat aina lyhyempiä, lihavempia ja kajumpia kuin tarinoissa (ja Kalevalansa lukeneet toki tietävät, että eivät ne tarinoiden sankarit siinäkään mitään puhtoisia onnistujia tapaa olla)

Ja näppärästi Kalevalan tarinoista siirrytään sujuvasti Erik-kuninkaan ristiretkeen ja piispa Henrikin surmavirteen, jossa siinäkin tapahtumien taustat päätyvät olemaan hieman erilaisia kuin miten ne on kerrottu, vaikka itse tapahtumat tuttuja ovatkin...

 

Mutta tavallaan kirja jakautuu kahteen osaan, joista lopulta pidin enemmän alkupuolesta, Bysantin tapahtumista. Jälkipuoliskossa toki arvostan miten nuo vanhat tarinat on sidottu toisiinsa ja laajempaan historialliseen kontekstiin, ja jotkut ratkaisut ovat toki hyvinkin näppäriä (ja jotkut taas näppäriä tavalla, joka ei ole yksiselitteisesti kehu) mutta kokonaisuus oli kovin hyppivä ja toisaalta tiesin jo tarpeeksi hyvin mihin suuntaan mennään, alkupuolen mysteerisyys ja ihan oikea waltariaanisen seikkailun tuntu toimivat paremmin.

 

Vaikka kirjassa tosiaan otetaankin askel lähemmäs historiallista realismia, niin henkilöiden puheenparsissa viljellään kuitenkin mahtipontisen kalevalaista retoriikkaa ja runollista kieltä, joka näköjään ei ole kaikkia lukijoita niin ihastuttanut, mutta minusta se oli kyllä erinomaisen viihdyttävää.

Ilokseni tämän luin, ja kun Koskinen on tämän jälkeen jatkanut Pyhän Maan ristiretkien parissa, niin ehkä niiden parissa voisi jatkaa.

 

Helmet-haasteessa tämä sopii vaikkapa kohtaan 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta (Erik-kuninkaan ristiretki, piispa Henrikin surma)

 

Kirjasta ovat bloganneet myös Kirsi, Tuija, Jari Olavi, Tuomo...

Henry de Montherlant - La reine morte (kuollut kuningatar)

Navarren infanta on saapunut Portugalin hoviin, koska Portugalin vanheneva kuningas Ferrante suunnittelee pojalleen don Pedrolle avioliittoa, joka olisi molemmille maille edullinen. Mutta don Pedro ilmoittaakin yllättäen, että häntä ei avioliitto prinsessan kanssa kiinnosta, hänellä on jo doña Inès. Tässäkin olisi ehkä vain järjestelykysymys, että avioliitto ja rakkaus voisivat elää sujuvasti rinnakkain (myös Infanta on 17 ikävuodestaan huolimatta poliittisesti määrätietoinen vailla romanttisia haavekuvia, ja näin potentiaalisesti myötämielinen järjestelyille), mutta Pedro ja Inès ovat jo menneet salaa naimisiin, ja Inès odottaa lasta, ja tämä hankaloittaa selvästi asioita...

 

Kuningas Ferrante suhtautuu myötämielisen positiivisesti niin Infantaan kuin Inèsiin (poikansa Pedron kanssa välit ovat tulehtuneemmat) mutta ongelma tässä kuitenkin on, ja pääministeri huomauttaakin varsin merkitsevästi ja painokkaasti, että ongelma ratkeaisi, jos doña Inès esim. ei olisi olemassa, tai ainakaan elävien kirjoissa.

 

L'Infante : Je ne suis pas encore parvenue à comprendre comment on peut aimer un homme. Ceux que j'ai approchés, je les ai vus, presque tous, grossiers, et tous, lâches. Lâchete : c'est un mot qui m'évoque irrésisteblement les hommes.

Inès : N'avez-vous donc jamais aimé, Infante?

L'Infante : Jamais, par la grâce de Dieu.

Inès : Mais sans doute avez-vous été aimée?

L'infante : Si un homme s'était donné le ridicule de m'aimer, j'y aurais prété si peu d'attention que je n'en aurais nul souvenir.

 

Henry de Montherlant oli jo tuottelias romaanikirjailija, kun 40-luvun alussa teatteriryhmä otti yhteyttä, että kiinnostaisi tehdä joku klassinen espanjalaisdraama, Lope de Vegaa tai Tirso de Molinaa tjsp. Montherlant lueskeli läpi kokoelmaa näytelmiä, mutta oikein mikään ei oikein houkuttanut kokonaisuudessaan, vaikka kiinnostavia yksityiskohtia olikin, joten päätti sitten kirjoittaa oman näytelmän, joka toki ammensi vaikutteensa barokki-Espanjasta...

 

Joku aika sitten luin Montherlantin myöhemmän näytelmän, jossa laittoi Don Juanin tarinan uuteen uskoon, ja siinä missä siinä vedettiin jo farssin puolelle, niin tässä pysytään vielä tragediassa, hienoisella piikikkyydellä tosin. Ferrante on omalla tavallaan ylevä ja moraalinen hahmo, joka olisi mielellään tahtonut Infantan olevan oma poikansa, mutta tämän saaminen edes miniäksi (valtioliittolaisuuksista puhumattakaan) on vaikeuksissa...eikä Ferrante tahdo doña Inèsille mitään pahaa, mutta tosiasia on että tämä on hankalasti tuhoamassa suunnitelmat. Ja haluttomuudessaan ratkaista ongelma ilmeisimmällä tavalla Ferrante näyttää heikolta hallitsijalta, mikä on vaarallista koko valtakunnalle...

Inèsin ja Infantan välinen kontrasti on myös huomattava: Infanta on terävä, määrätietoinen ja täysin vailla sentimentaalisuutta, siinä missä Inès on pumpulinpehmeä, herttaisen yksinkertainen, ei haaveile muusta kuin rauhallisesta perhe-elämästä ja tavallisesta rakastavasta kotiarjesta, ja näin ollen, haaveilee tästä mitä suurimmassa määrin väärän miehen kanssa. Ja vaikka nämä kaksi voisivatkin asettua kamppaileviksi kilpailijoiksi samasta miehestä (don Pedro näppärästi katoaa lavalta suuren osan näytelmää ajaksi), pitävät nämä myös toisistaan, ja myös Infanta parhaansa mukaan yrittää pelastaa Inèsin olemasta ongelma, joka täytyy ratkaista. 

 

Ferrante : Et je suis fatigué de vous, de votre existence. Fatigué de vous vouloir du bien, fatigué de vouloir vous sauver. Ah! pourquoi existez-vous? Enrageant obstacle que celui des êtres! Un fleuve, une montagne, on comprend, on accepte. Mais une pauvre chose molle de chair et des nerfs, qui se tient droit on ne sait comment... Allons, tout ce que j'ai fait est détruit.  

Näytelmän nimi jo vinkkaa mihin suuntaan ollaan menossa, ja tapahtumat etenevät tragedian mukaan: Inès ei varoituksista huoli ajoissa, ja kuningas moraalisten kamppailujensa jälkeen päätyy kuitenkin olemaan kuningas ja lähettämään muutaman sotilaan rosvoiksi naamioituneina hoitamaan ongelma (mutta kuoleman täytyy tapahtua nopeasti. Joidenkin tappojen pitää olla hitaita, mutta tämän täytyy olla nopea). Mutta Ferrante saakin sairaskohtauksen ja menehtyy itse samaan aikaan kun Inèsin ruumis tuodaan hoviin, ja kun uusi kuningas Pedro kohdistaa kaiken surunsa Inèsiin, myös hovin huomio ympäröi tämän ja kuollut kuningas jää kuolemassaan sivuun...

Se miten yksilön, moraalisenkin, tapaa käydä kun tehdään politiikkaa, on toki raadollisesti näytelmän keskiössä, mutta kiinnostava oli myös lopun huomio kuinka nopeasti se, mikä on oikein ja mikä väärin valtiollisessa mielessä, muuttuvat ja kuinka kohtalokkain seurauksin, välttämättömästä uhrista tulee rakastetumpi kuoltuaan (hmm, ehkä René Girardilla olisi jotain sanottavaa tästä näytelmästä), ja välttämättömän uhraajan suunnitelmat voivat unohtua nopeasti riippumatta siitä mitä niiden eteen on tehty. 

Mietin myös näytelmän kirjoitusajankohtaa, ja että sanotaanko tässä verhotun symbolisesti jotain natseista, jotain lohdullista että tilanteet muuttuvat ja valta vaihtuu (joskin Montherlant lasketaan kollaboraattorien joukkoon, vaikkei aktiivisempia ollutkaan ja näin tuomionsa jäi vähäiseksi). (spoilereita, maalaa hiirellä teksti näkyviin)

Helmet-haasteessa tämän voisi laittaa vaikkapa kohtaan 31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää, koska hei, ihmisen arvo, politiikka, valta, moraali.