Vaikka tähänastiset Sōseki Natsume -suomennoksen rajoittuvat yhteen romaaniin, Kokoro, on kirjailija kotimaassaan hyvin arvostettu, ja häntä on yleisesti pidetty japanilaisen modernin kirjallisuuden isänä, jonka vaikutus näkyy läpi koko 1900-luvun.
Natsume eli lapsuutensa Meiji-restauraation aikana, jolloin Japani avautui ulkomaailmaan, ja toimi englanninkielisen kirjallisuuden professorina. Tämä aihe epäilemättä vaikutti kirjailijan tuotantoon, mutta samalla suhde opetusaiheeseen ei ollut mitenkään ongelmaton, ja jos jotain yhteyksiä voisikin pohtia ja havainnnoida, yhtä huomionarvoinen on suuri jännite japanilaisen ja länsimaisen kulttuurin välillä, aihe joka toki näkyi vahvasti myös monilla Natsumen seuraajilla 1900-luvun japanilaisessa kirjallisuudessa.
Viime vuosina japanilaista kirjallisuutta on taas tullut aika hyvää tahtia suomeksi, Haruki Murakamin aallossa muitakin nuorempia tekijöitä, mutta samalla myös joitain klassikkovalintojakin, kuten Akutagawan Hammasrattaat tai Osamu Dazain tuore novellikokoelma...joten hyvä että nyt saamme myös Natsumea.
Mutta kun Kokoro on jo tullut aikoinaan, niin olisi odottanut jatkoksi muita kuuluisia romaanejaan, Minä olen kissa (blogattu), Botchan (luettu muttei blogattu) tai Kusamakura...näiden sijaan saammekin kaksi hyvin tiiviin novellikokoelman yhteisniteen (yhdessä ja saatesanoineen sivumäärä jää alle kahdensadan) Aleksi Järvelän suomennoksena. Pidän valintaa erikoisena, mutta novellien ystävänä kelpaa kyllä hyvin minulle.
Novellit ilmestyivät alunperin lehtijulkaisuina (niinkuin iso osa muustakin Natsumen tuotannosta) 1908-1910. Ensimmäinen puolisko on yhtenäisempi kymmenen novellin sarja, jonka osista moni alkaa "Näin tällaista unta" ja muissakin tunnelma on hyvin unenomainen. Jälkimmäisen puoliskon Kevätvalon tarinoita on 25, ja niissä sekoittuvat konkreettisemmat kokemukset ja muistot niin kirjailijan nykyhetkestä kuin myös aiemmasta opintomatkasta Englantiin (kuinka paljon näissä on totta? En tiedä) muihin vaihtelevan arkisiin kertomuksiin ja myös joihinkin tarinoihin jotka jakavat edellisen sarjan unenomaisuuden...
Jos juonivetoisuutta tarinoihinsa kaipaa, ei tämä kirja palvele: lyhyet tarinat ovat enemmän jossain fragmentin, lastun ja proosarunon välimaastossa, tapahtumat jäävät usein varsin epämääräisiksi ja avoimiksi ja pääosassa on vahva tunnelma, usein mystisen merkillinen oltiin sitten unessa tai ei. Usein varsin melankolinen, joskus painajaismainenkin, mutta usein myös humoristinen (vaikkakin hienovaraisemmin kuin esim. Minä olen kissa -romaanissa). Ja tunnelmakuvina tämä on kyllä mainio kattaus, ja luulenpa ainakin Yasunari Kawabatan näitä lukeneen, sen verran samaa henkeä näissä on hänen tuotantonsa kanssa (ja toki luultavasti myös moni muu Ryunosuke Akutagawasta Haruki Murakamiin).
Jos japanilainen kirjallisuus kiinnostaa, niin tämä on tietysti luettava (ja tietysti toisaalta jos tâhänastiset kokemukset ovat olleet huonoja, niin ei tämä tilannetta muuttane), sen verran ollaan kulttuurisessa ytimessä.
Näin tällaista unta.
Selässäni oli viisivuotias lapsi. Poika oli varmasti minun, mutta outoa kyllä hän oli jotenkin menettänyt näkönsä ja hänen päänsä oli ajeltu kaljuksi. Kysyin milloin oikein menetit näkösi. Voi, se oli jo kauan, kauan sitten, hän vastasi. Ääni oli epäilemättä lapsen, mutta sanat kuulostivat kuin aikuisen lausumilta. Vieläpä kuin tasavertaisen suusta.
Pellot viheriöivät molemmin puolin. Polku oli kapea. Silloin tällöin haikaran valkea muoto pilkahti pimeydessä.
- Taisimme tulla pelloille, kuului selästä.
- Mistä tiesit? kysyin kääntäen kasvojani taaksepäin.
- Haikarahan se on, joka laulaa, hän vastasi.
Ja totisesti, silloin haikara parkaisi kahdesti.
Vaikka lapsi oli omani, hän herätti minussa pelkoa. Kun kantaa jotain tällaista selässään, ei tiedä mihin vielä joutuu. Mietin, olisiko joki paikka, jossa siitä voisi hankkiutua eroon, kun samassa näin pimeyden keskellä suuren metsän. Juuri kun ajattelin josko tuolla, selästäni kuului ivallinen hymähdys.
Kustantajalta saatu arvostelukappale.
