30.11.2020

Roger Vailland - Laki

 
Pari vuotta sitten luin Roger Vaillandin yhteiskunnallisesti valveutuneen romaanin 325000 frangia, ja se oli sen verran kiinnostava, että teki mieli jatkaa, ja tämä Goncourt-voittajansa vuodelta 1957 löytyi (Niilo Pakarisen suomennus tuli seuraavana vuonna).

Tällä kertaa ollaan etelä-italialaisessa pikkukaupungissa, Porto Manacoressa. Laki on kaupungissa suosittu korttipeli, jossa varsinainen korttien osuus ei edes ole mitenkään kiinnostavin osuus, ja samoin koko kaupunkia vallitsee laki, se että maailma on tietyllä tavalla järjestäytynyt ja siinä pitää toimia tietyllä tavalla, kukin roolinsa ja asemansa mukaan, ja joka osaa pelata hyvin tuon lain puitteissa menestyy (ja on selvää että tällä lailla ei ole mitään tekemistä niiden kirjoitettujen sääntöjen kanssa joita jossain Napolin tuolla puolen olevassa kaupungissa laaditaan). 

Francesco ei ollut koskaan ollut Napolia kauempana eikä koskaan nähnyt yksinäistä maaseutua, jota mitkään silmäparit eivät valvoneet. Tämä seikka esti häntä täysin ymmärtämästä ranskalaisia romaaneja. Miten rakastavaiset voivat kohdata toisensa metsän, niittyjen tai vainioiden yksinäisyydessä? Kuinka pensasaidalla ei ollut silmiä?

Sveitsiläiseltä turistilta on varastettu lompakko jossa on puoli miljoonaa liiraa: asia ei ihan valtavasti kiinnosta ketään, sellaista sattuu, olisi kannattanut olla varovaisempi. Poliisipäällikkö Attiliota, kylän suurinta hamesankaria, kiinnostaa seuraava valloitus, mutta samoin nuorella Giuseppinalla on omat suunnitelmansa. 
Tonio jahtaa nuorta kälyään Mariettaa, ja joukko muitakin miehiä on kiinnitänyt tähän huomionsa, myös Don Cesare, Tonion työnantaja, joka on pitänyt rakastajattarinaan jo Mariettan kahta vanhempaa sisarta ja näiden äitiä...ja näillä on luonnollisesti myös suunnitelmia Mariettan varalle, kukaan ei kysy Mariettan toiveita mutta kyllä hänkin ne osaa tuoda esiin...
Donna Lucrezia ei enää tuomarimiehensä vuodetta lämmitä, mutta minne hänen mielenkiintonsa suuntautuu?
Ja miten vakaa on Matteo Briganten, menestyvän liikemiehen (ilmaisun eteläitalialaisessa merkityksessä) jolla on kaupungin nuorat käsissään, asema?

Kirjan alkupuolella, jossa näitä ja muita henkilöjä kesäisen arkisissa puuhissaan tuli esiin, huokailin: miljöönä nämä kulmat ovat jo tuttuja, olen lukenut Giovanni Vergaa, Luigi Pirandelloa, Carlo Levia, Matteo Colluraa, Leonardo Sciasciaa, Grazia Deleddaa, Giuseppe Tomasi di Lampedusaa...
Vailland ei tuntunut tuovan juuri uutta kuvastoa tähän, ja kun tuossa aiemmin luetussa 325000 frangissa yhtenä huomionarvoisena piirteenä oli sen kilpailunomainen draivi, kirja eteni hyvin päämäärätietoisesti, niin tämä taas levisi muodottoman tuntuisesti joka suuntaan. Mutta kun jatkoi niin kohtaloita alkoi pikkuhiljaa liittyä toisiinsa, palasia loksahdella yhteen: muutaman päivän aikana tapahtuu asioita jotka sekoittavat monen henkilön elämää, tapahtumat seuraavat omia lakejaan ja kaikki pelaavat mutta kuka voittaa ja kuka häviää?
 
Lajityyppi onkin eräänlainen veijariromaani, vaikkakin ajoittain sen verran raadollisessa hengessä että mietin mahtaisiko tämä nykyaikana mennä enää editoimatta kustantajalta läpi (Goncourt-voitosta puhumattakaan), omaa kylmäveristä huumoriaan tässä kuitenkin on, samaa kuin siinä korttipelissä, jossa katsojilla voi olla hauskempaa kuin pelaajilla...
Ja jahka asioiden ja henkilöiden yhteydet alkavat tulla esiin, niin tässäkin teoksessa kyllä paljastui lukemiseen pakottava muoto, jälkipuoliskon kirjasta luin hyvinkin ahmien että miten tässä käy (ja samalla kirja ei ole vain vetävä juoni).
Henkilökuvissa oli viehättävyyttä, omalla tavallaan kiehtovin oli tuo Matteo Brigante, joka Ei Ole Mukava Mies (en haluaisi oikeassa elämässä tuntea, ette tekään), mutta jota leimaa kyyninen pragmaattisuus, sadismiin kallellaan oleva häikäilemättömyys ja moraali joka toimii omalla logiikallaan mutta tietyllä logiikalla kuitenkin, tavalla joka tekee erinomaisen fiktiohahmon...hän tuntee lain ja pelaa voittaakseen.
 
Raha ei pystynyt selittämään luokkaerojen ankaruutta. Matteo Brigante omistaa paljon enemmän rahaa kuin komisario Attilio. Suunnattoman paljon enemmän. Komisario maksaa vieläkin autonsa vähttäismaksuja. Jos Brigante ostaisi vaunun, hänen tarvitsisi vain allekirjoittaa maksuosoitus Napolin pankille. Hänellä ei ole omaa vaunua vain siksi, ettei hän halua sijoittaa rahojaan niin tuottamattomaan yritykseen kuin autoon ja että hänestä on mukava käyttää kontrollinsa alaisten ihmisten autoa, varsinkin jos nämä osoittavat sen olevan heille vastenmielistä. Komisario on vain virkamies. Matteo Brigante on jo tarpeeksi rikas lausuakseen tuon sanan halveksien. Mutta tulipa Brigante kuinka rikkaaksi tahansa taitavien rahansijoitustensa avulla ja tekipä hän mitä palveluksia tahansa komisariolle, hän on joka tapauksessa puhutteleva häntä aina 'herra komisarioksi' ja teitittelevä tätä, kun taas komisario on käyttävä hänestä pelkkää nimeä ja sinutteleva häntä. 
 
Vaillandin etelä-Italia muistuttaa noita muita yllä mainitsemiani kirjailijoita, mutta teos on kuitenkin sillai ranskalaisempi, vähemmän mysteeristä kohtalokkuutta jossa asiat nyt vain ovat näin ja enemmän dynaamista tapakomediaa jossa asiat toki nyt ovat näin mutta...(leffakin tästä on tehty, Mariettan roolissa Gina Lollobrigida, joka mainitaan nimeltä myös itse kirjassa)
 
Viihdyin kyllä teoksen parissa, vaikka arvelen kyllä että ei tämä kaikkien kirja ole.

26.11.2020

Ahmed Madani - J'ai rencontré Dieu sur Facebook (Kohtasin Jumalan Facebookissa)

 
Täsmäosumia Helmet-lukuhaasteeseen: kirjastossa katselin näytelmähyllyä toisenlaisia asioita etsien, mutta tämä herätti nimellään huomion, ja kun haasteen yksi vaikeammista kohdista minulle on 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa (en ole lukenut tarpeeksi uusia kirjoja, että niissä olisi vielä sometusta), niin pakkohan se on tutustua mitä tämä Ahmed Madani on kirjoittanut...

oui être ou ne pas être
là est ma question
mais c'est aussi la vôtre

Nina Breton on ranskalainen teinityttö, joka asuu äitinsä Saliman kanssa Pariisin lähiössä. Salima on toisen polven algerialainen, jonka vanhemmat ovat palanneet Algeriaan, opettaja, eronnut Ninan isästä tytön ollessa kahdeksanvuotias.
Nina elää teinitytön elämää johon tosin on tullut tumma juova kun paras ystävä Kim on vastikään kuollut (ei sen kummemmin kerrottu miten, sairaus, onnettomuus, mikä onkaan), ja tuntee teinien ehdottomuudella suurta närkästystä hylkeidenpyynnistä...ja vähän myöhemmin Syyrian väkivaltaisuuksissa kuolevista lapsista. Ja tätä kautta tutustuu netissä Amariin, Syyriassa taistelevaan sotilaaseen ja edellämainittujen lapsien rohkeaan puolustajaan, ja Amar opettaa paljon muutakin maailman menosta, mitkä asiat ovat halal ja haram ja ketkä ovat oikeita muslimeja ja ketkä pettureita ja mitä ensimmäisten pitäisi tehdä jälkimmäisille...

Nina, joka toivoo tässä vaiheessa tulevansa kutsutuksi nimellä Oumou Khadija, suunnittelee jo salaa matkaa Syyriaan Amarinsa rinnalle, mutta eräiden sattumusten vuoksi käykin ilmi että Amar (tunnetaan myös nimellä Jordan) asustaa myös Pariisin liepeillä, ja vaikka hänellä onkin tiettyjä Daesh-yhteyksiä, käyttää syyrialaisen Daesh-sotilaan identiteettiä ennemmin tyttöjen pokaamiseen koska se käy helpommin noin kuin lähiön urheilukaupan myyjänä...(maalaa teksti näkyviin hiirellä jos spoilerit ei pelota)

Ollaan nuortennäytelmässä, aiheet ovat isoja, ajankohtaisia ja vakavia ja nimenomaan nuorille läheisiä, problematisointia on vaikkei siinä mitenkään kauhean syvälle mennä ja mukana on myös annos opettavaisuutta...
Katselin että Madani on työskennellyt paljon nimenomaan lähiönuorten teatterin parissa, ja huomion kohteena on ollut teatterin sosiaaliset ulottuvuudet, ja tämä tulee kyllä hyvin ilmi tästä: tässä ei ehkä yritetä tehdä mitään kuolematonta mestariteosta vaan hyvinkin hetkellistä, paikallista, ruohonjuuritason ephemere-taidetta. 
 
Ja toisaalta vaikka yksityiskohdat muuttuvat niin perusasioista, identiteetin etsinnästä yms toki on puhe. Hakematta mieleen tuli hyvin samanhenkinen Ajatussulttaani, vaikka Nina onkin huomattavasti syvemmin integroitunut yhteiskuntaan, ja toisaalta...
Yhtäläisyyttä tulee erityisesti suhteessa yksinhuoltajavanhempaan ja tämän välinpitämättömään suhtautumiseen juuriin ja kulttuuriperintöön, jonka johdosta nuori on alttiimpi kaikenlaisille hörhömmille ja huomattavasti epäilyttävämmille versioille samasta...Salima on jättänyt taakseen suhteensa perheeseensä, Algeriaan, uskontoon jne eivätkä nämä näin ollen ole minkäänlainen osa Ninan elämää, mutta päädyin nyt kuitenkin muistelemaan Fratelli tuttin ajatuksia ihmisestä osana yhteisöä, sosiaalisia kontakteja yms. ja ääri-individualistisen isolaation haitallisuudesta.

Jos halutaan että Nina Breton voisi olla mitä tahansa, niin sen kääntöpuoli on, että Nina Breton ei ole mitään, pelkkää potentiaalia, tabula rasa. Kontekstina on toinen atomistinen yksilö Salima, mutta luonnollisestikaan lapsi ei voi kuulua vain vanhemmilleen, lapsi ei voi olla ikuisesti vain vanhempiensa lapsi ilman laajempaa kontekstia. Isältä on sukunimi, ja isän suvusta peräisin etunimi, mutta isä on kaukana poissa, joten nimissä ei ole sisältöä, Nina Breton voi olla ihan yhtä hyvin Oumou Khadija...

(Ja on siis todettava että sattuneesta syystä periaatteellisella tasolla suhtaudun hyvinkin symppaavasti isoihinkin elämänmuutoksiin ja vaikka niihin liittyviin nimenvaihdoksiin, vaikka esim. Daeshin menetelmiin ja tavoitteisiin kielteisesti suhtaudunkin)

22.11.2020

F.C. Copleston - Aquinas

 
Jos nyt yrittäisi vähän enemmän kirjoittaa myös näistä tietopuolen kirjoista joita tulee luettua...

Varsinkin kun kirjan aihe on melkein sukulainen, Tuomas Akvinolainen, yksi keskiajan suurimmista ajattelijoista (jotkut pudottaisivat tuosta määritteestä sanan "keskiajan", tai vaihtoehtoisesti tarjoaisi titteliä "keskiajan suurin ajattelija", tai ehkä molempia), joka toki on blogissa ehtinyt piipahtaa aiemminkin

Mutta on myönnettävä, että veli Tuomaan oma tuotanto ei ole kaikkein selvintä ja helpoimmin lähestyttävää luettavaa, keskiajan skolastisessa perinteessä ei liikoja popularisointeja harrastettu silloinkaan kun Tuomaan ajattelua voisi monessa kohtaa pitää hyvinkin käytännön maalaisjärkeen ja kohtuuteen perustuvana ja luottamuksensa ihmisjärjen mahdollisuuksiin oli suuri. 
 
Alkutekstien aikamoisesta raskaudesta johtuen arvostan kuitenkin hyvää koostetta, ja voin todeta että Frederick Copleston onnistuu olemaan melkeinpä poikkeuksellisen ymmärrettävä. Ei hänkään nyt kovin popularisoiva ole, tekstin lukeminen vaatii ainakin jonkinlaista kiinnostusta kohteeseen (ja ehkä vähän käsitystä keskiajan filosofiasta, Aristoteleesta jne), mutta sen puitteissa etenee järjestelmällisesti, kirjoittaa selkeästi, avaa ja määrittelee käytetyt termit...huomattavasti paremmin kuin esim. jotkut muut näkemäni metafysiikan käsittelyt. 

Fokuksena tässä on Tuomas Akvinolainen nimenomaan filosofina: toki teologiaa vilahtelee mukana, ja keskiajalla ne olivat hyvinkin toisiinsa kietoutuneina, mutta omana aikanaan Tuomas nimenomaan pyrki selventämään tieteidenalojen rajoja ja kehittämään filosofiaa itsenäisenä alana: tietokäsityksessä toki ilmoituksella on oma asemansa mutta tärkeää on myös selvittää mitä inhimillinen järki itsenäisesti pystyy ymmärtämään todellisuuden luonteesta. 
 
Keskeisinä kysymyksinä ovat metafyysiset pohdinnat olemassaolosta (miksi ja miten olemassaolo on) ja kysymykset ihmisyydestä ja ihmisestä niin fyysisenä, rationaalisena kuin sosiaalisena olentona (erityisesti viimeiset pointit kiinnostivat, kun mielessä on se vâhän aikaa sitten luettu Fratelli tutti, ja ehkä pitää tutustua myös 1900-luvun tomistiin Jacques Maritainiin, joka on siihen puoleen keskittynyt...

18.11.2020

Josef Škvorecký - Sins for Father Knox

 
Olen aikoinani lukenut kaksi tsekkiläisen Josef Škvoreckýn suomennosta, moneen suuntaan kurottuvan ja iloittelevasti 1900-luvun aatehistorioita puhkovan tiiliskiven Ihmismielten insinööri, ja ironisen dekkarinovellikokoelman Luutnantti Borůvkan murheet, ja harmitellut että enempää ei ole saatavilla. No, onneksi on muitakin lukukieliä. 

Tämä teos on jatkoa noista jälkimmäiselle, eli taas ollaan dekkarinovellien äärellä ja luutnantti Borůvka on mukana kymmenen novellin ensimmäisessä ja viimeisessä.

Škvoreckýn aiemmin lukemassani tuotannossa on jo ollut metatietoista leikittelyä, kirjallisuusviittauksia ja genretietoisuutta, ja niin on tässäkin. Kirjan nimi ja teema viittaa brittiläisen dekkarin kultakauden kirjailijaan Ronald Knoxiin (kirjailijuuden ohella pappi, siitä titteli "isä"), jonka varsinainen dekkarituotanto on ehkä jäänyt unohduksiin, mutta joka muistetaan enemmän lajityyppiä käsittelevistä teksteistä: fiktiivisestä Sherlock Holmesin elämäkerrasta (jolla pohjusti sittemmin levinnyttä Holmesiana-harrastuneisuutta) ja erityisesti aikakauden dekkarikirjallisuuden kymmenestä käskystä, eräänlaisesta dekkaristin "reilun pelin" sääntökirjasta.
  1. The criminal must be mentioned in the early part of the story, but must not be anyone whose thoughts the reader has been allowed to know.
  2. All supernatural or preternatural agencies are ruled out as a matter of course.
  3. Not more than one secret room or passage is allowable.
  4. No hitherto undiscovered poisons may be used, nor any appliance which will need a long scientific explanation at the end.
  5. No Chinaman must figure in the story. (Note: This is a reference to common use of heavily stereotyped Asian characters in detective fiction of the time)
  6. No accident must ever help the detective, nor must he ever have an unaccountable intuition which proves to be right.
  7. The detective himself must not commit the crime.
  8. The detective is bound to declare any clues which he may discover.
  9. The "sidekick" of the detective, the Watson, must not conceal from the reader any thoughts which pass through his mind: his intelligence must be slightly, but very slightly, below that of the average reader.
  10. Twin brothers, and doubles generally, must not appear unless we have been duly prepared for them.
 No, vaikka aika moni perinteinen arvoitusdekkari meneekin tuon koodiston mukaisesti, niin toki jo brittiläisellä kultakaudella jotkut hyvinkin huomionarvoiset teokset noita rikkoivat (mm. ykkössäännön rikkomuksia osaan helposti mainita useampia kuin yhden jo Agatha Christieltä...)
 
Nyt näihin tarttuu Škvorecký: kymmenen novellia, joista kussakin rikotaan vuorollaan yhtä säännöistä. Ja näissä ollaan hyvin tietoisesti arvoitusdekkareita, siinä määrin että kussakin novellissa loppupuolella tulee välihuomautus että nyt lukijalla on tarpeeksi tietoa pystyäkseen sanomaan kuka on rikoksen suorittaja (joka ei ole aina murha...) ja myös mitä käskyä vastaan ollaan rikottu.
 
Kuten mainittu, luutnantti Borůvka on mukana vain kahdessa novellissa, varsinaisena sankarina tässä on yökerholaulajatar Eve Adam, jonka kaunis vartalo saa ansaitsemaansa huomiota mutta pian niin saa myös terävä pää. Ja Tsekkoslovakiassa ollaan samoin vain ensimmäisessä ja viimeisessä tarinassa, muissa Eve reissaa ympäri maailmaa Pragokoncertin työntekijänä tienaamassa vierasmaalaista valuuttaa valtiolle, tie vie Ruotsiin, Italiaan, Yhdysvaltoihin, Ranskaan, ja joka paikassa sattuu ja tapahtuu, jotenkin kuolemia ja muita rikoksia nyt sattuu tapahtumaan neiti Adamin ollessa paikalla...
 
Olen aiemminkin maininnut että vaikka pidänkin niin novelleista kuin traditionaalisista whodunnit-dekkareista, näiden yhdistelmään en ole kovinkaan ihastunut, novellimuodossa ei ehdi kunnolla kehitellä asioita, ja sama on tietysti tässäkin, varsinkin kun kirjan rakenne suorastaan alleviivaa tuota arvoitusdekkari-luonnetta. 
Mutta Škvorecký on kyllä tarpeeksi viihdyttävä kirjailija, sävy mukavan kieli poskessa ja toisaalta Eve Adam varsin kiinnostava päähenkilö, ammatinsa puolesta demimonde tulee tutuksi samoin kuin varsin ironinen suhtautuminen kotimaansa poliittiseen tilaan, mutta romanttisuus ja moraalisuus (omanlaisensa) ovat kuitenkin myös olennainen osa luonnetta.

Ja toki yksittäisissä novelleissa viittaillaan myös dekkarikirjallisuuden kliseisiin: on lukitun huoneen arvoitus, on tiukkoihin aikataulutuksiin perustuva tapaus, ja kovaksikeitetty dekkari heittäytyy niin labyrinttisen vinkuraiseksi että suuri osa noir-fiktiosta alkaa sen rinnalla näyttää suorastaan selkeältä...
Aina en osannut keksiä itse rikoksen jujua ennen loppua (mutta joskus), Knoxin sääntöjen rikkomukset sentään tunnistin paremmin (vaikka parissa kohtaa en ihan nyt kuitenkaan ollut vakuuttunut niiden käytöstä tai perusteluista).
 
Viihdyttävä teos kuitenkin, ja herran tuotantoa lienee syytä jahdata lisääkin jos sattuisi jostain löytymään.

----------------------------------------------------

Kun tämä nyt on hyvin metatietoinen dekkari, niin vinkkaan lukemaan Kyösti Salovaaran parin viikon takaisen jännärien erinomaisen puolustuspuheen. Sen kommenttiosastolla innostuin itsekin pohtimaan dekkarien lukemisen vaikutteita myös yleisellä tasolla (mainittu mm. kosmoksen puolustaminen, Rene Girard, mimeettinen väkivalta, syntipukkiteoria ja Karl Marx. Joskus kun ehtii ja jaksaa perehtyä asiaan lisää, noita ajatuksia voisi jatkokehitellä).

Henkilökohtaisella tasolla...en ole mikään jännärien suurkuluttaja, todistettavasti jonkin verran niitä tulee luettua mutta kuitenkin valikoiden (ja kun tässä taannoin selailin kustantamojen kevätkatalogeja, niin selaillessa hypin yleensä nopeasti yli ne miljoona jännäriuutuutta jota ensi vuoden alkupuoliskolla taas ilmestyy). 
Yleensä painotun juurikin perinteiseen whodunnitiin, arvoitusdekkariin, ja kyllä myös kovaksikeitetty perinne on vetänyt puoleensa, trillerit sen sijaan eivät yleensä ole minun juttuni. Eikä noissakaan mitä luen välttämättä se dekkarijuoni ole niin keskeinen, ennemmin yhteiskunnan ja ihmisten suhteiden kuvaukset behavioristisella kerronnalla, kiinnostavat miljööt. Ja tietysti myös moraaliset kysymykset ja etiikan erikoistilanteet, joita voin mielelläni pohtia myös tietyllä abstraktiuden tasolla (eli minulle käy hyvin että kosmos järkkyy ihan vaan murhan an sich olemassaololla, ei sitä tarvitse korostaa lisäämällä mahdollisimman raakoja yksityiskohtia mitkä kaikki ruumiinosat on viillelty ja katkottu ja tapahtuiko se ennen raiskausta vai sen jälkeen). Ja joskus toki törmää dekkareihin joissa se varsinainen rikosjuoni tuntuu olevan lähes sivuseikka ja keskitytään täysillä noihin muihin elementteihin ja tämä passaa minulle hyvin (mm. Dorothy Sayersilla on pari...)

14.11.2020

Saara Turunen - Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä

 
NAINEN No mä nyt olen vain tämmöinen.
 
Vakavat miehet katselevat kummissaan. Lopulta he poistuvat, ja nainen nousee ylös lattialta.

Kun aikoinaan kyselin FB:n joukkoälyltä naisia näytelmäkirjailijoina (pohdinnoissa, jotka johtivat Shakespearen sisarukset -lukuhaasteeseen), tämä Saara Turusen tuore kokoelma mainittiin (yhtenä harvoista, parviälylläkin oli kai vaikeuksia nimetä). Kirja on siis ollut vuoroaan odottamassa haasteen alusta asti...

Samalla kuitenkin ihan sopivaa että lukeminen lykkäytyi ja ehdin tähän väliin lukea Elfriede Jelinekin näytelmän, koska samoja piirteitä näissä löytyy: paitsi naiseus aiheena ja asiana, myös runsas ironia, kulttuuriviittaukset ja puheen tyylilliset lainat: Jelinek banalisoi mahtipontisia voimafraaseja ja iskulauseita, Turusen hahmojen puheesta kuultavat mainokset ja populaarikulttuuri, nujertavat neuvot, netin keskusteluryhmät, lopputuloksena ihmiset (erityisesti naiset) jotka ovat vieraantuneet itsestään ja hapuillen sitä etsivät.
 
Näytelmiä on neljä, Puputyttö, Broken Heart Story, Tavallisuuden aave ja Medusan huone. Kaikki etenevät varsin fragmenttisesti, yksittäisinä kohtauksina ja kuvina: varsinaisia juonia ei näissä ei harrasteta, kohtauksia yhdistää ennemmin temaattisuus, niissä käsitellään ja verbalisoidaan kokemuksia usein hyvin yleiselläkin tasolla, abstraktiutta, symboleja, arkki- ja stereotyyppejä ja kliseitäkin pyöritellen. 
 
Parhaimmillaan tuo kokemusten sanallistaminen ja julkisen kielen ironinen käyttö kyllä toimii erinomaisesti, hyviä sekoituksia sarkastista hauskuutta ja kauheutta, ja kohtauksissa tuntuu niin kokemuksellisuus kuin arkkityyppisyys.
Mutta samalla mietin että sanotaanko näistä teemoista, naiseudesta, taiteesta, kulttuurista, kansallisuudesta jne. mitään sen kummempaa. Kokemus sanallistetaan, mutta entäs sitten? Ne, joista ei ole omaa kokemusta, ovat kyllä jo toisen käden kautta tuttuja, jotkut tuntuvat jo kliseiltä, ja he joille nämä eivät ole tuttuja eivät varmaan tähänkään kirjaan tartu tai teatterissa näitä katso (asia, josta Turunen on selvästi tietoinen ja johon myös viitataan näytelmien sisällä).
Ja tuntuu Turunen tämän ajatukseni myös ennakoivan, yllä olevasta sitaatista Medusan huoneesta tunnistin kyllä itseni vakavaksi mieheksi. Ja vaikka pointin myönnän, niin totean silti että "no mä nyt olen vain tämmöinen" käy kyllä jossain vaiheessa perusteluna riittämättömäksi.

Mutjoo, on tämä kuitenkin parempi lukea kuin olla lukematta. Puputytön nostaisin satsin kiinnostavimmaksi, näytelmän läpi kantava ristiriita ja seksin, väkivallan, mielikuvien ja symbolien yhteenkietoutuminen toimii hyvin. 

Shakespearen sisaruksiin yhdestoista teos, joista tämä on viides elossa olevan kirjalijan kirjoittama. Ja vasta toinen suomalainen, sattuneesta syystä ovat jääneet paitsioon (ajatuksissa oli hakea projekti Lönnrotista jotain mutta on ollut kaikkea muuta).
Ja häpeämättömästi nappaan Helmet-haasteesta kohdan 14. Urheiluun liittyvä kirja, koska parissakin kirjan näytelmässä tulee formulaa joko televisiosta tai radiosta.

7.11.2020

Michèle Perret - La légende de Mélusine

 
Teos jonka olen napannut mukaan jostain "tuo kirja, vie kirja"-hyllystä sen kummemmin teosta tuntematta, nimi kuulosti etäisesti sellaiselta että olen ehkä kuullut, en ehkä suoraan teoksesta mutta Mélusinesta itsestä, ja nyt kun katson niin kulttuurisia viittauksia näyttääkin olevan ihan kohtalainen määrä.

Ja varsinaisesti tässä teoksessa on taustalla Jean d'Arrasin 1300-luvun lopulla kirjoittama proosaromanssi Roman de Mélusine, jonka Michèle Perret on sovittanut nykyranskaksi lapsille ja varhaisteineille tarkoitettuun pokkarisarjaan (ylläolevaan kuvaan lisäsin itse mustan palkin ettei hakukoneiden automaattisen kuvantunnistukset hermostu lentävän käärmenaisen puolialastomuudesta).

Kun alkuperäistä en ole luonnollisestikaan lukenut niin en tiedä kuinka rankalla kädellä itse sisältöä on muokattu (kieli tosiaan on hyvin selkeää nykyranskaa ja mukana on myös joitain historiallisesti taustoittavia alaviitteitä) mutta keskiaikaisissa tarinoissa varsin tyypillistä mutta moderneimmelle vieraampaa haahuilua ja polveilua on kyllä mukana. Ja mukana on myös joitain sen verran omalaatuisia kohtauksia, juonenkäänteitä ja yksityiskohtia, että olen lähes varma että niiden täytyy olla keskiajalta, joten oletan että sovitus painottuu tosiaan kieleen eikä itse tarinaan.

Niin, tarina. Elinor, joka on joko Albionin tai Albanian kuningas (ei ole niin tarkkaa...loppukirjassa puhutaan Albaniasta mutta paikkaviittaukset menevät enemmän Albionin suuntaan) kohtaa kauniin keijukaisneito Pressinen, johon ihastuu saman tien ja pyytää vaimoksi. Pressine suostuu, sillä ehdolla että Elinor ei koskaan näe Pressinen imettävän. 
No, vähän kolmostyttöjen (joista vanhin on Mélusine) syntymän jälkeen Elinor nyt kuitenkin sattuu osumaan väärään aikaan väärään paikkaan ja Pressine ja tyttärensä jättävät Elinorin linnan. Aikanaan lapset kasvavat, ja kuulevat isästään ja päättävät omin tuumin kostaa isälle tämän loukkauksen, mutta tästä kuultuaan Pressine suuttuu ja langettaa lapsiensa päälle kirouksen: Mélusine tulisi muuttumaan joka lauantai puoliksi käärmeeksi. 
 
Mélusine kohtaa aikanaan nuoren miehen nimeltään Raymondin de Lusignan, jolla on omat ongelmansa mutta myös lupaava tulevaisuus. Mélusine järjestää asioita ja nai Raymondinin sillä ehdolla että tämä ei yritä tavata häntä koskaan lauantaisin, ja asiat sujuvat hyvin, Mélusinen vaikutuksesta Raymondinin asema tosiaan kohoaa, poikia syntyy kymmenen, ja välillä lähdetään kertomaan näiden poikien seikkailuista (monet nousevat mahtiasemiin toisissa kuningaskunnissa, pari kuolee hyvin outojen tapahtumasarjojen seurauksina). Ja arvatkaa vaan miten tuossa lauantai-avioehdossa käy...
 
Varsin fantastisesta otteesta huolimatta tässä on myös historiallisia elementtejä, viittauksia Lusignanin suvun vaiheisiin: suku juontaa juurensa Poitousta länsi-Ranskasta ja sitä osallistui ristiretkiin ja on ollut mm. Kyproksen ja Armenian valtaistuimilla ja vaikutusvaltaa kertyi muuallakin, vaikka vaikuttajina eivät ehkä olleet ihan suvun kantavanhempien pojat...mutta tuota voimakasta nousua samoin kuin joitain alueen maamerkkejä selitetään sitten suvun kantaäidin, keijukais-Mélusinen, vaikutuksella.
 
Toisaalta spekuloin noita avioliittoon liittyviä tabuja, että onkohan niissä tulkittavissa joitain ajatuksia feminiinisestä biologiasta, jonka tarkasta toiminnasta onnellisessa avioliitossa miehen olisi hyvä olla olematta liian tietoinen...sen suuntainen luenta ainakin on mahdollinen. Joitain muita symboleja nousee myös esiin, joihinkin esitetään mahdollisia tulkinta-ajatuksia, toisiin ei. 

Symppis kirja kuitenkin, dramatiikka menee vähän eri rytmissä kuin mihin nykylukija on tottunut (vaikka ihan niin laveaa kuvakudosta kuin keskiaikaisessa kirjallisuudessa runsaimmillaan on ei tehdäkään) mutta teoksena kuitenkin helposti lähestyttävä. 
Ja mistä ihmeestä siinä Horriblen kuolemassa oli oikein kyse?

Helmet-lukuhaasteesta saan tällä kohdan 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos, ihan ilman tarvetta figuratiivisille tulkinnoille.

3.11.2020

Franciscus - Fratelli tutti -kiertokirje

 
El Greco - Pyhät Johannes ja Franciscus Assisilainen
 
Kansainvälisesti katsottuna tämän syksyn merkittävimpiä kirjauutuuksia on paavi Franciscuksen uusi kiertokirje Fratelli tutti. Teos ilmestyi kuukausi sitten ja olen lukenut sen englanninkielistä versiota, suomennos ilmestynee jossain vaiheessa.

Tämän postauksen osuminen toisaalta pyhän Martin de Porresin juhlapäivään ja toisaalta Yhdysvaltain presidentinvaalien aikaan oli sattuma, mutta osuva sellainen: kumpaakaan ei nimeltä mainita mutta ovat omilla tavoillaan relevantteja kirjeen sisällön kanssa.

Niinkuin edellinen kiertokirjeensä, Laudato si, tämänkin kirjeen nimi on sitaatti Franciscus Assisilaiselta ja kirjeiden aiheissa on paljon samaa. Mutta siinä missä Laudato si käsitteli ympäristökysymyksiä ja ihmisen suhdetta luontoon, tässä puheena on yhteiskunta ja ihmisen suhde toiseen ihmiseen (johon tietysti liittyy myös ympäristön tila).

"For all our hyper-connectivity, we witnessed a fragmentation that made it more difficult to resolve problems that affect us all. Anyone who thinks that the only lesson to be learned was the need to improve what we were already doing, or to refine existing systems and regulations, is denying reality." (paavi puhuu Covid-19:sta mutta samat sanat voisi sanoa ilmastonmuutoksesta)

Jos on paavin puheita ja toimintaa seurannut pitempään, erityisesti jos niitä on seurannut varsinaisesti eikä vain satunnaisia kontekstista irrotettuja ja mitensattuu-tulkittuja lauseita joita on nostettu medioissa näkyvimmiksi, kirjeen aiheissa on paljon tuttua: varsinaisesti tämä on laaja synteesi lukuisista yksittäisistä yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyistä, ja yksittäiset kysymykset, silloin kun niitä käsitellään, asettuvat kontekstiin ja ajatteluun, joka ainakin aktiivisesti pyrkii johdonmukaisuuteen eikä irtopisteiden keräämiseen.
 
"Today, in many countries, hyperbole, extremism and polarization have become political tools. [...] Political life no longer has to do with healthy debates about long-term plans to improve people's lives and to advance the common good, but only with slick marketing techniques primarily aimed at discrediting others."
 
Paljon puhutaan siirtolaisisten ja pakolaisten kohtelusta ja laajemminkin kohtaamisista ja dialogista, ja tähän liittyy myös laajempi raamatullinen viittaus keskittyy laupiaan samarialaisen vertaukseen (Luuk. 10: 25-37), kaikki aiheita joita paavi on aktiivisesti pitänyt esillä.  
Samoin hyvin isossa osassa on riistokapitalismin ja konsumerismi-keskeisen maailmankuvan kritiikki, maksimaalisten voittojen kahmiminen itselle toisten kustannuksella tuomitaan jyrkästi: "For my part, I would observe that "The Christian tradition has never recognized the right to private property as absolute or inviolable, and has stressed the social purpose of all forms of private property"", mutta vaikka jotkut ajatukset saattavat kuulostaa asiayhteydestä irrallisina kovin lähellä kommunismia tai vaikka Proudhonin aatetta "Omaisuus on varkautta", tähän ei mennä, oikeus omaisuuteen on olemassa tietyillä ehdoilla: "Business abilities, which are a gift from God, should always be clearly directed to the development of others and to eliminating poverty, especially through the creation of diversified work opportunities. The right to private property is always accompanied by the primary and prioir principle of the subordination of all private property to the universal destination of the earth's goods, and thus the right of all to their use." 

Mutta kyltymättömän ahneuden ohella tuomitaan myös konsumerismi-keskeinen maailmankuva, ihmisten latistaminen pelkiksi kuluttajiksi ja oman elämänsä sivustakatsojiksi. Keskeinen ajatus on suljetun ja avoimen välinen ristiriita, ja paavi (kuten kirkon sosiaalinen opetus yleensäkin) korostaa yhteisöllisyyttä, ihmisen osallisuutta sosiaaliseen ja antropologiseen kontekstiin, joka on lopulta koko maailman kokoinen. Isoloitunut individualismi ja yksilön täydellinen riippumattomuus kanssaihmisistä on ehkä konsumerismi tarjoama ihannekuva mutta se on väärä, hylättävä ja vastustettava ihanne. "We are more alone than ever in an increasingly massified world that promotes individual interests and weakens the communitarian dimension of life. Indeed, there are markets where individuals become mere consumers or bystanders."
Ja paitsi yksilötasolla, sulkeutuminen ryhminä, kansoina tai valtioina on yhtä lailla tuomittava, ja väärä nationalistinen kiihko, poliittinen hajaannus ja eristäytyminen edistää vain ylikansallisen kapitalismin etuja (tässä yhteydessä ei mainittu esim. "Make America Great Again"-politiikkaa, Brexitiä ja muutamaa muuta viime aikojen poliittista ilmiötä, mieleen ne tulivat silti).
 
Yhteisöllisyys, maailmanlaajuinenkaan, ei kuitenkaan tarkoita homogeenisuutta, avoimeen dialogiin kuuluu myös itsetuntemus. Toista ei voi kohdata jos itse ei saavu paikalle, ja avoimessa dialogissa ei voi ottaa mitään neutraalin suljettua asemaa, vaan täytyy olla myös itse jota antaa, ja tähän kuuluvat myös esim. oma kulttuurinen konteksti, jonka vaaliminen ja kehittäminen on tärkeää. Ajoittain tulee esiin patriotismin ja nationalismin ero, ensimmäinen on avointa iloitsemista oman kulttuurinsa erikoislaaduista joita haluaa jakaa muille, toinen sulkeutunutta protektionismia joka haluaa eristäytyä muista...

"Consumeristi individualism has led to great injustice. Other persons come to be viewed simply as obstacles to our serene existence; we end up treating them as annoyances and we become increasingly aggressive. This is even more the case in times of crisis, catastrophe and hardship, when we are tempted to think in terms of the old saying, "every man for himself". Yet even then, we can choose to cultivate kindness. Those who do so become stars shining in the midst of darkness."

Paljon voisi vielä nostaa ajatuksia esiin, ja mieli tekisi siteerata vielä lukuisia pätkiä teoksesta (myös niitä joissa tartutaan joihin spesifisiin kysymyksiin tai käydään läpi konkreettisemmin miten ystävällisyys tai avoin dialogi toimii), mutta tällä kertaa tämä ehkä riittää: kirja kun on varsin selkeästi etenevä ja esitetty synteesi, joka on kuitenkin paras lukea kokonaisuutena.