Elizabeth Bowen - The Little Girls

Hyppään taas pitkästä aikaa Elizabeth Bowenin tuotannon pariin: tämä on kahdeksas lukemani romaaninsa, edelliset seitsemän ovat tullee myös blogatuiksi, ja tuotannosta on jäljellä vielä kaksi varhaista romaania, ja sitten muuta tuotantoa (mm. novelleja aika paljon). 

Harmi vaan, että tähän asti luetuista tämä oli ensimmäinen varsinainen huti. Bowenin tuotannossa suositaan aina vihjailua, epämääräisyyttä, kryptisyyttä: (usein nuoret ja kokemattomat) henkilöt eivät aina ymmärrä maailmansa salattuja toimintaperiaatteita, ja tätä hämmennystä välitetään myös lukijalle. Ja usein esitettynä varsin monimutkaisella kielellä, jonka rakenteista saa joskus hämmästellä onko tämä enää englantia: jotkut ovat verranneet että Bowenin teksti on kuin Jane Austen kirjoittamassa Henry Jamesia silloin kun ei ole kuin Henry James kirjoittamassa Jane Austenia. Ja nuo piirteet tuntuvat korostuvan mitä pitemmälle uralla mennään.

No, The Little Girls on Bowenin toiseksi viimeinen romaani, ja tässä epämääräisyys ja vihjailevuus tuntuvat menneen jo liiankin itsetarkoituksellisen epämääräisiksi, siinä määrin että ainakaan minä en enää oikein pysynyt mukana mistä tässä nyt sitten oikein on kyse, mitä tapahtuu ja miksi. Teksti kävi liian usein epäselväksi puuroksi, joka ei antanut tarpeeksi oikein edes kiinnostumaan mistä on kysymys (verrattuna samanhenkinen seuraava romaani Eva Trout on taas mestariteos, ja aiemmat Bowenit samoin kuin tähän selvästi vaikuttanut Ivy Compton-Burnett ovat onnistuneet samassa lajissa paljon paremmin. 

Niin, sisällöstä: Kolme naista, Dinah, Clare ja Sheila, ovat olleet aikoinaan Dicey, Mumbo ja Sheikie,  yksitoistavuotiaina lyhyen aikaa ystäviä samassa koulussa, mutta elämänkäänteet (mm. pian alkava ensimmäinen maailmansota) veivät nopeasti erilleen, kunnes vuosikymmeniä myöhemmin Dinah etsii kaksi muuta käsiinsä...

Kirja noudattaa samanlaista rakennetta kuin The House in Paris, joskin tavallaan käännettynä: kirja jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen ja kolmas sijoittuvat "nykyaikaan" ja keskimmäinen taas menneeseen, joskin siinä missä The House of Parisin nykyaika oli lapsen näkökulmasta ja menneisyys taas aikuisten, tässä menneisyys on lasten ja nykyhetki aikuisten. Ja vaikka kolme kuusikymppistä rouvaa (yksi nykyään taas neiti) ovatkin kasvaneet hyvin erilleen ja erilaisiksi, on heissä väistämättä taustalla myös se yksitoistavuotias tyttö, joka tulee esiin erityisesti niiden keskuudessa, jotka ovat tunteneet sen yksitoistavuotiaan tytön...

Ja ihan kiinnostava teema tuo olisi, mutta tämän lukeminen oli kyllä aikamoista laahausta. Luin kuitenkin loppuun, kun oli tuttu ja arvostamani kirjailija, ja ihan kielellisesti Bowen on aina edes jotenkin kiinnostava: heikomman kirjailijan kirja olisi kyllä jäänyt suosiolla kesken. Mutta kirjailijan tuotannosta suosittelen kuitenkin mieluummin jotain muuta. Vaikka toiseen kertaan luettavaksi.
(kuten jotkut muutkin kirjansa, tämäkin on näköjään käännetty suomeksi suht tuoreeltaan nimellä Ikuiset tytöt. Mutta en ole kyllä yhtään näitä Bowen-suomennoksia nähnyt missään, ja minusta näiden kieli on sen verran tärkeä syy lukea, että pysyn kyllä alkukielisissä).

"[...]Did I hear you ask 'why' take action, and 'what about'?"
"You did. Exactly what is complained of?"
"Innuendo," said Sheila promptly, colouring deeply. "Insinuations - malicios, insidious, mischievous, damaging."
"Golly, you've got that pat!"
"She so words those things that anyone could think anything. And if that weren't enough there may well be worse at the back - Trevor considers the tone is distinctly menacing. Not blackmail yet, but that is what it could come to. Incidentally, how do we know that she's not a gang?"
"How, indeed?"
"Have you no character, Clare, that you don't want injured? - or professional capacity, or something? I repeat, I'm exceedingly sorry I have never heard of you. You do something, do you - what do you do, then? Or if you prefer it the other way, what are you?"

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 44. Kirjassa hoidetaan ihmistä (sitäkin on mukana). Noin muuten, tämä on varmaan ainoa brittikirja ikinä, jossa ollaan koulussa, joka ei ole sisäoppilaitos.

Elizabeth Bowen - The Death of the Heart

 

Anglo-irlantilainen kirjailija Elizabeth Bowen on tullut blogiaikana tutuksi: blogiin on aiemmin jo päätynyt kuusi romaaniaan, ja nyt sitten vuorossa seitsemäs, tuotantonsa ehkä tunnetuin teos, romaani The Death of the Heart vuodelta 1938 (Suomessa jokseenkin tuntematon tietysti vaikka on näköjään tullut suomeksikin suht tuoreeltaan, nimellä Sydämen kuolema).

Ja onhan tämä hyvin tunnistettavasti tekijänsä kirja. 

Kuusitoistavuotias orpo Portia on tullut asumaan Lontooseen velipuolensa Thomasin ja tämän vaimon Annan luo. Portian vanhempien sosiaalinen asema oli varsin epämääräinen ja Portia oli asunut pääasiassa manner-Euroopassa hotelleissa, siinä missä Thomas ja Anna olivat varsin etabloituneita, alkavan keski-ikäisiä varakkaita porvareita, ja varsinkin Anna liikkuu "smart set"issä ja hänelle on hyvin tärkeää miltä asiat näyttävät. Thomasin ja Portian isä on kuollessaan toivonut että Portia voisi nauttia "tavallisesta elämästä" ainakin vuoden verran, ja vastuuntuntoinen Thomas on näin tuonut Portian Lontooseen, vaikka Anna ei olekaan mitenkään innoissaan asiasta...

Teema on tuttu niin The Last Septemberistä kuin The House in Parisista eikä se ole muissakaan tuntematon: nuori hyvin epävarman neito aikuisuuden kynnyksellä, tilassa jossa on yhtaikaa melkein aikuinen ja vielä lapsi eikä koskaan oikein varma kumpi on ja kumpaa odotetaan, sosiaalisessa ympäristössä jota tarkkailee mutta jota ei täysin ymmärrä ja joka asettaa jatkuvasti vihjailevia kryptisiä vaatimuksia...

 

Bowen kuvaa tätä hämmennystä ja epävarmuutta aina hyvin taitavasti ja hienoviritteisesti, niin myös tässäkin, ja Portia on just niin teini (sillain 30-luvun brittiläisen ylemmän keskiluokan malliin) kuin olla voi. Tämä teos on kuitenkin selkeämmin Bildungsroman, jonka tarina ulottuu useiden kuukausien ajalle ja sisältää jopa dramaattisia käänteitä (selkeämpiä kuin joissain muissa Bowenin kirjoissa, joissa kaikki tuntuu tapahtuvan jossain muualla ja näkyvän enemmän vihjeinä kuin suorana toimintana). 

 

Portian ja Annan väline jännite tuodaan esiin heti kirjan alussa: Anna on lukenut salaa Portian päiväkirjaa, ja nähnyt kuinka tämä on tavallaan naivisti ja viattomasti, mutta tarkkanäköisesti ja suoraan, kuvannut isäntäpariskuntansa elämää, sen kylmyyttä ja pinnallista kyynisyyttä, näyttänyt peilin, josta Anna tunnistaa itsensä mutta jonka näyttäminen ei tosiaankaan ilahduta...

Vähän myöhemmin Portia tutustuu erääseen Annan tuttavaan Eddieen, jonka kanssa muodostuu yhteisymmärrystä, jonka Portia kuitenkin (16-vuotiaan viattomuudella ja ehdottomuudella) ottaa huomattavasti vakavammin kuin Eddie...ja kun Portia on muutenkin jo epävarma ja hyvin epävarmassa asemassa (ja tietoinen että ei ole varsinaisesti kaivattu osa Thomasin ja Annan kotia), ja arvelee että muut nauravat salaa hänelle, niin tämän jälkeen saa myös selville että Anna on lukenut salaista päiväkirjaa... 

Portia now referred to Eddie everything that could happen: she saw him in everything that she saw. His being in London, her being here, no more than contracte seventy miles of England into their private intense zone. Also, they could write letters.

but the absence, the utter dissolution, in space of Thomas and Anna should have been against nature: they were her Everyday. That Portia was not more sorry, that she would not miss them, faced her this morning like the steel expanse of the sea. Thomas and Anna, by opening their door to her (by having been by blood obliged to open their door) became Irene's successors in all natural things. He, she, Portia, three Quaynes, had lived, packed close in one house through the winter cold, accepting, not merely choosing each other. 

Bowenin tyyli on hyvin omanlaistaan, heillekin joille sopii saattaa vaatia totuttelua, ja monille ei varmasti uppoa yhtään: koukeroista, vihjailevaa, raskastakin: huomasin nettikommentteja joissa tuotantoa kuvataan, että se on kuin Jane Austen kirjoittaisi Henry Jamesia paitsi silloin kun se on kuin Henry James kirjoittaisi Jane Austenia. En ole lukenut tarpeeksi Jamesia että voisi vahvistaa, itse ole myös verrannut Bowenia Austeniin, mutta kirjoittamassa Tsehovin Kolmea sisarta. 

 

Myöhemmässä tuotannossaan Bowenin englannin syntaksi alkaa vääntyä huikean monimutkaiseksi ja oudoksi, tässä pysytään vielä kohtuuden piirissä, vaatii lukijaltaan kohtalaisesti mutta on myös vaikuttavaa, ja sanoisin että nimenomaan luettava alkukielellä. En ole normaalisti kovin kielikeskeinen lukija, joka nauttii yksittäisten lauseiden poimimisesta ja makustelemisesta, mutta Bowen on yksi poikkeus, tätäkin lukiessa tähän bloggaukseen päätyneiden sitaattien rinnalla oli iso kasa muita pätkiä joita teki mieli siteerata...

 

"Sacrificers", said Matchett, "are not the ones to pity. The ones to pity are those that they sacrifice. Oh, the sacrificers, they get it both ways. A person knows themselves what they're able to do without. Yes. Mrs Quayne would give the clothes off her back, but in the long run she would never lose a thing. The day we heard you'd been born out there in France, she went on like a lady who'd got her first grandchild."

 

Ja rakenteellisesti tämä on varsin taitava ja tasapainoinen teos, ja kuten tavallista, kerronta on myös varsin elliptistä: monenlaisista asioista puhutaan, mutta paljosta myös vaietaan, ja lukijan on oltava ainakin jossain määrin tarkkana huomatakseen myös ne asiat joista ei puhuta, ainakaan suoraan, tai joihin vain viitataan ohimennen sivulauseissa, koska sillä mitä ei sanota on myös merkitystä...(yksi huomiotani kiinnittänyt kysymys oli että vaikka Thomas ja Anna ovat olleet naimisissa jo useamman vuoden, lapsia ei ole...ja Tästä Ei Puhuta, yksi henkilö mainitsee jossain vaiheessa sen ohimennen, ja myöhemmin toinen henkilö sanoo jotain tähän liittyvää, tavalla joka herättää vain lisää kysymyksiä)...

 

Oma viehättävä piirteensä oli myös, että Portian päiväkirja on kirjassa tärkeässä osassa, mutta varsinaista päiväkirjakerrontaa kirjassa on vain kahden luvun verran, ja se myöhempi Bowen, joka kirjoitti A World of Loven tai Eva Troutin, olisi jättänyt nämäkin luvut pois...ja kirjan avoin loppu on näköjään myös herättänyt närää, minä pidin siitä (niinkuin olen pitänyt aiemminkin Bowenin tavasta päättää kirjojaan: niissä ei ole lopputvistejä, mutta hätkähdyttävyyttä, rohkeutta ja tyyliä kyllä).

Mutta samalla mietin että tuleeko tämän nauttima arvostus kirjailijan tuotannossa juuri siitä, että se on kuitenkin tyypillisesti selkeä kasvukertomus joka asettuu three-part-novelin kaavaan: jonkin verran liian pitkä se joka tapauksessa on (lukemassani painoksessa on reilu kolmisensataa sivua, joista voisi hyvin karsia ainakin viitisenkymmentä alku- ja keskivaiheilta) eikä siis minusta tekijänsä ihan terävintä kärkeä, mutta varmaan hyvä kirja tutustua kirjailijaan...

 

Kirjan nimi viittaa kasvukertomukselle ominaiseen viattomuuden loppuun, Portia kirjan lopussa ei ole enää sama kuin kirjan alussa. Ja toisaalta se viittaa siihen mikä Annassa ja Thomasissa on jo tapahtunut, jotain olennaista on jo kuollut.

Lukiessa tuli mieleen hieman aiemmin lukemani Henri Bergsonin teos Nauru, jossa tämä kommentoi naurettavuuden yleispiirteenä tietyn jäykkyyden, fyysisen tai henkisen, joka ei sovi yhteen eikä sopeudu ympäröivään maailmaan ja varsinkin sen jatkuvasti muuttuviin tilanteisiin, ja että nauraminen on sosiaalista ohjausta ja kontrollia, jonka pyrkimyksenä on osoittaa naurettavalle henkilölle tämä jäykkyys ja näin ohjata sopeutumaan ympäristöönsä ja tilanteisiin (hyvässä ja pahassa). 

 

Portian naivissa viattomuudessa epäilemättä on tätä, ja kuvitellessaan ympäristönsä nauravan hänelle, ei ole täysin väärässä. Ja samalla Bowenin suhtautuminen tähän viattomuuteen on ambivalentti, myös ympäristö tarvitsee suojelua nuorelta viattomuudelta, joka jäykkyydessään on kykenevä vahingoittamaan pehmeämpää, mukautuvampaa, kompromettoituneempaa maailmaa johon society, niin kuin erityisesti Anna sen ymmärtää, perustuu (ja ehkä lopulta kaikki ihmisten kanssakäyminen?)

En voi sanoa Bowenin ihannoivan, ainakaan sentimentaalisen sokeasti, viattomuutta: kyseessä on kuitenkin kasvukertomus. Mutta samalla täytyy kysyä mihin tässä kasvetaan...

"My father often used to explain to me that people did not live the way we did: he said ours was not the right way - though we were all quite happy. He was quite certain ordinary life went on - yes, that was why I was sent to Thomas and Anna. But I see now that it does not: if he and I met again I should havr to tell him that there is no ordinary life."

"Aren't you young to judge?"

"I don't see why. I thought when people were young that they were allowed to expect life to be ordinary."

Helmet-haasteessa tämä on itsestäänselvästi 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa.