Rex Stout - Liian monta etsivää

Taas palaamme Rex Stoutin dekkarisankarin Nero Wolfen pariin. Olen sarjan osia lukenut satunnaisessa järjestyksessä ilman suunnitelmallisuutta, mutta varsin tasalaatuisina ovat toimineet hyvin kun kaipaa luotettavaa perusdekkaria. Ja pidän yhä tästä yhdistelmästä brittiläistä arvoitusdekkaria ja amerikkalaista kovaksikeitettyä napakasti tarjoiltuna, ja luen myös sillä kielellä millä kirjat nyt sattuvat käsiin tulemaan, alkukielellä tai suomennoksina (tämän suomensi Sirkka-Liisa Sjöblom).

Tämä teos on sieltä uran puolivaiheilta 1950-luvulta, ja onkin kolmen pitkän tarinan kokoelma. Ensimmäisessä rikas mies vaikuttaa kuolleen keuhkokuumeeseen, mutta Wolfe pyydetään tarkastelemaan juttua onko siinä jotain epäilyttävää (tietysti on). Toisessa diplomaattisten neuvottelujen yhteydessä yksi diplomaatti kalautetaan hengiltä, ja kolmannessa (josta suomennoksen nimi on peräisin) Wolfe ja Goodwin päätyvät itse murhajutun keskeisiksi epäillyiksi, samoin kuin muutama muukin yksityisetsivä, ja näin urkkimaan saadaan mobilisoitua reilusti isompi joukko etsiviä kuin Wolfen ha Goodwinin vakio-apurit. Kahdessa jälkimmäisessä jutussa Wolfe myös normaalitavoistaan poiketen lähtee pois kotoaan ja jopa New Yorkista (hivenen vastentahtoisesti, ja ottaen huomioon juttujen komplikaatiot, haluttomuus on ymmärrettävää).

Olen aiemmin valitellut, että vaikka yleensä novelleista pidänkin, niin arvoitusdekkarien genressä ne eivät ole suosikkejani: näissä ei yksinkertaisesti ole tilaa kehitellä tarpeeksi hyviä arvoitusjuonia jotka ovat kuitenkin genren keskeinen juju. Ja se pätee myös tässä, vaikka puhutaankin aika pitkistä novelleista, 70-80 sivun tarinoista. Mutta toisaalta se kovaksikeitetty puoli pelastaa aika paljon, nokkelaa sanailua ja sopivasti tyyliteltyjä henkilökuvia ja tilanteita saadaan kuitenkin mukaan. Eli tapansa mukaan tämäkin oli tasalaatuinen, viihdyttävä ja toimiva lukupaketti, ei ihan mitä tilasin mutta ei valittamista.  

Italo Calvino - The Castle of Crossed Destinies

Vaikka laskenkin Italo Calvinon suosikkikirjailijoitteni terävimpään kärkeen, niin ei tämän tuotannosta ole juuri tullut blogattua, kun jo ennen blogiaikaa luin kaikki mitä käsiini sain ja muutaman teoksen pariin kolmeen kertaan...mutta onhan näitä jotain vielä lukematta.

Tämä lienee niistä suomentamattomista ainakin useimmin mainittuja: fantasiakertomus kahtena versiona, jossa kertoja saapuu keskellä metsää olevaan linnaan/tavernaan, jonne on kertynyt iso joukko muitakin kulkijoita. Merkillisesti kaikki paikallaolijat ovatkin äkisti mykistyneet, ja kertojakaan ei saa sanaa suustaan. Mutta onneksi käsillä on pakka tarot-kortteja, ja näiden symboliikkaa käyttäen eri tarinoitsijat voivat kertoa tarinoitaan...

Kortteja on rajallinen määrä, mutta korttien asettuessa pöydälle riveihin, eri kertojien korttirivit alkavat risteillä toistensa yli, käyttäen joitain samoja kortteja, ja vaikka symbolit ovatkin samoja, on niiden merkitykset hieman erilaisia riippuen millaisessa tarinassa ja missä yhteydessä niihin viitataan, ja samoillakin korteilla voi kertoa eri tarinoita riippuen luetaanko niitä alusta loppuun vai lopusta alkuun, lopputuloksena risteilevä tarinoiden verkosto...

Calvino viljelee tässä runsaasti kirjallisuusviitteitä: perusasetelma on tuttu Canterburyn tarinoista, Decameronesta ja sittemmin lukuisista muista lähteistä, tarinoiden joukosta löytyy Faust, Hamlet, Perceval, Lady Macbeth kuin Raivoisa Roland, ja korttien symboliikassa riittää katseltavaa. Ja tietysti isossa osassa on kertominen yleensä, ja tämän varsin kokeellisen menetelmän käyttö tarinasarjojen kehittelyssä.

Vaan samalla on todettava, että moni tarina ja miten ne on lopulta kirjoitettu auki ei ollut kovinkaan kiinnostava. Kirja on lyhyt, ja ihan kirjana luettavana se ei ole lähimainkaan tekijänsä parhaimmistoa. Mutta sen perusidea on innostava, ja houkuttaa hieman itsekin kokeilemaan miten esittää tuttuja tarinoita näillä symboleilla ja millaisia uusia tarinoita voisi syntyä pöydälle muodostuvista korttiriveistä. 

Hilda Huntuvuori - Suomen apostoli

Joskus useampi vuosi tuli mainituksi Hilda Huntuvuori (mainitsija taisi olla Peegee Hydatoon -blogin Jorma), aikanaan suosittu historiallisten romaanien kirjoittaja joka on sittemmin jäänyt aika unohduksiin. On ollut tarkoitus kokeilla jotain kirjojaan, ja kun niitä näppärästi löytyi muutama kirjaston hyllyssä, ja vuonna 1923 julkaistu kirja sopii hyvin Suomen kirjat -listalleni, niin luetaan. 

Ja kun päähenkilö on sama, niin oli kiinnostava tehdä vertailuja kuukausi sitten lukemaani Pyhän Henrikin taivaskorvat -teokseen. Julkaisujen välillä on hivenen yli sata vuotta, ja toisaalta kun piispa Henrikin vaiheista edes ennen kuolemaa ei lopulta ole kovinkaan paljon tietoa tai edes legenda-aineistoa, niin kirjailijoilla on aika vapaat kädet kehitellä oma versionsa, ja ehkä nämä versiot myös kertovat jotain omasta kirjoitusajastaan...

Huntuvuori seuraa hieman perinteisempiä latuja niin historiallisen romaanin, hagiografian kuin legendatraditionkin suhteen: Henrik on englantilainen aatelinen, joka historiallisen romaanin periaatteiden mukaan on jossain määrin läsnä aikakauden merkittävimmissä tapahtumissa ja merkkihenkilöiden seurassa...nuorna miehenä lähtee ristiretkelle Jerusalemiin mutta pettyy sekasortoisenn ristiretkiarmeijan toimiin, ja takaisin tullessa taas kotikartano on tuhoutunut kuningas Tapanin ja prinsessa Matilden välisessä sisällissodassa. Itsesyytökset vievät Henrikin Clairvaux'n sistersiiniluostariin, jossa hänestä tulee Bernhard Clairvaux'laisen sihteeri ja henkiystävä...kunnes tie vie kardinaali Nicolaksen, tulevan paavi Hadrianus IV:n, seurassa Skandinaviaan jossa kardinaali asettaa hänet svealaisten piispaksi. Ja sieltä tie vie tietysti lahden yli Suomen puolelle.

Niin, ja tietysti Henrik on kaunis, älykäs, monitaitoinen ja kaikkien rakastama jne. Huntuvuori kirjoittaa vastaitsenäistyneelle Suomelle mahtipontisen ylevää historiaa, jolle varmastikin oli tilausta, vaikka nykyajalle Louhimiehen maanläheisempi versio on ehkä helpommin omaksuttava (vaikka toki siinäkin on omaa ylevyyttään): vaikka jälkimmäinen kirjottaakin tietoisemmin pyhimyksestä, on Huntuvuoren versio selvästi lähempänä klassista hagiografiaa. Kiinnostavasti molemmat kirjailijat nostavat Henrikin äidin merkittäväksi vaikuttajaksi poikansa henkiseen kehitykseen, vaikka Huntuvuoren kirjassa tämä ei kovin paljoa mukana ehdikään olla...

Huntuvuori päätyy myös hylkäämään ajatuksen, että Suomi olisi ollut täysin pakanamaa Henrikin tullessa: kristinusko oli levinnyt rannikoille jo edellisten sukupolvien aikaan, ja kastettuja oli jo aimo joukko, vaikka toki myös vastustusta ja kristittyjen yhteisöt olivat hyvin epävarmalla pohjalla: Henrikin rooli onkin juuri kristinuskon aseman vakauttaminen Suomessa, kylvö jo hyvin valmisteltuun maaperään.

Tjooh. Vanhempien historiallisten romaanien tapaan tämän kiinnostavuus on ehkä enemmän siinä mitä ne kertovat kirjoitusajankohdastaan kuin varsinaisesta kohteestaan: nykylukijalle tässä on jo sen verran kynnystä, että en nyt varsinaisesti odota minkään kustantamon innosta hihkuen ryntäävän ottamaan tästä uusintapainosta. En nyt minäkään faniksi tullut, mutta ehkä jotain muutakin kirjailijalta vielä luen...