Maaria Ylikangas - Kritiikistä

Kun en ole tilaaja niin kovin usein ei tule Hesarin kulttuurisivuja luettua (epäonnistun keskiluokkaisuudessa) joten Maaria Ylikankaan kirjallisuuskritiikkiä en ole sieltä seurannut, mutta sekalaisissa muissa yhteyksissä nimekäs kriitikko toki on tiedossa, joten kun kuulin tästä kirjasta, niin pitihän se toki ottaa luettavaksi. Ja kommentoitavaksi, reflektoiden tätä omaakin roolia julkisten taidearvostelmien tuottajana. 

Moneen suuntaan levittäytyvässä kirjassa puheena on kritiikki, erityisesti kirjallisuuskritiikki, sen tekijät ja vastaanottajat, asema kulttuurissa ja yhteiskunnassa, historiassa, monenlaisia eri tapoja, filosofioita ja asenteita. Ylikangas on alaan laajasti perehtynyt ja toisaalta ilmaisee myös vahvasti omia näkemyksiään (perustellen), joskus yksityiskohtaisemmin ja joskus fragmenttisesti heitellenkin (päädyin nyt tulkitsemaan kirjaa niin, että sen minäkertoja suunnilleen vastaa kirjan ulkopuolista Ylikangasta ja tämän näkemyksiä ja mielipiteitä enemmän kuin mitä edes vaikkapa autofiktiossa on tapana). 

Kirja on erinomaisen hyvin luettava meillekin jotka ehkä hermostuisimme tiukemmasta humanistijargonista, ajatuksia niin puolesta, vastaan kuin sivupoluille heräsi pitkin kirjaa, mutta en nyt tässä lähde käymään läpi koko glossaa, vaan lähden improvisoimaan omiani joidenkin esitettyjen aiheiden perusteella. Muusta totean vain, että jos aihe mitenkään kiinnostaa, niin kirja on tutustumisen arvoinen.

--------------------------------------------------

Ylikangas huomioi, että kirjasomessa aika moni somettaja saattaa suhtautua varsin nikotellen ajatukseen kriitikkoudesta: olen tämän itsekin hyvin huomioinut (joskin ehkä ainakin blogien puolella saattaa olla että ajatus ei enää ole niin vieras, grammaajista yms. en sitten tiedä). Itse kuitenkin lähden "julkinen taidearvostelma"-linjalla ajatuksesta, että tässä suhteessa lakkaan olemasta täysin yksityishenkilö sillä hetkellä kun painan tuota oranssia "publish"-nappia, ja että kategorisesti asetun tällöin jonnekin samalle kentälle perinteisen kritiikin kanssa. Alusta on erilainen ja tuo omat vaikutuksensa tapaani tehdä, ja niin tekevät myös omat mieltymykseni, mutta toki perinteisempien medioiden kriitikoissakin riittää näkemys- ja toimintatapaeroja.
Tästä syystä minua kiinnostaa niin lukeminen kuin kritiikki myös metatasolla, ja siksi luen kiinnostuneena myös Ylikankaan kirjaa (ja olen vuosien varrella kommentoinut runsaastikin aihetta blogissa).

Perinteisten medioiden kritiikki joutuu tarkastelemaan omaa suhdettaan journalismiin, koska käytännössä nykykriitikot ovat myös journalisteja, ja nämä eivät kuitenkaan ole ihan sama asia. Voisin sanoa, että bloggaajana voi melkeinpä ylpeillä siitä, että ei ole journalisti, vaan voi valita luettavaksi ja käsiteltäväksi vaikkapa teoksia, joilla ei ole mitään journalistista mielenkiintoa, tai halutessaan käsitellä niitä tavoilla, jotka eivät perinteisessä journalismissa tulisi kyseeseen. Kun itse julkaisee, niin voi olla karnevalistisempi ja toisaalta harjoittaa kritiikin muitakin tehtäviä vapaammin.

Joudun kuitenkin toteamaan, että jotain journalistisia tehtäviä olen myös ottanut tänne: olen nostanut esiin joitain uusia teoksia, joista en voisi tehdä varsinaista kritiikkiä, koska minulla on sidoksia tekijöihin, julkaisijoihin tai sekä että, mutta joista katson että on tärkeää tuoda esiin että tällainenkin teos on olemassa, journalistisessa hengessä: näistä sidoksista olen  maininnut kyseisissä teksteissä, en sitten tiedä onko se olennaisesti vaikuttanut muuten tapaani kirjoittaa (tai missä määrin blogini lukijat huomioivat eroa).
Ongelma on suunnilleen sama kuin mitä Ylikankaan kirjassa todetaan saamelaistaiteilijoista ja -kriitikoista, että väkimäärä on sen verran pieni, että näiden välillä on lähes väistämättä sen verran sosiaalisia sidoksia, että varsinainen kritiikki ryhmän sisältä on mahdotonta. Sama on suomalaisilla katolilaisilla, rajallisen kokoisen ryhmän kaikki-tuntee-kaikki-tilanteessa varsinainen kritiikki on kompromettoitu, mutta näkymättömyys on vahingollisempaa. Tunnistan ongelman, ja että elämme ongelmallisessa maailmassa.

Joskus sanotaan, että paras on hyvän vihollinen, liian ehdottomaksi asetettu rima estää hyvän kehityksen, joten juututaan huonoon nykytilanteeseen. Ja vastavuoroisesti sitten ehkä hyvä on parhaan vihollinen: en ehkä ole hyvä kriitikko, mutta koska olen paras, niin sitten täytyy vain tehdä parhaansa ja katsoa mihin se riittää, Jumala armahda.      

--------------------------------------------

Tehtäväaspekti, joka minua kiinnostaa taidearvostelmissa varsinaisen yksittäisten teosten arvottamiskeskeisyyden sijaan, on portinvartijuus, kuratointi. Mitä teoksia minä, tai joku muu, nostamme esiin? Mitä piirteitä niistä haluamme korostaa, mihin kontekstiin ne laitamme? Kun puhun yhdestä teoksesta, mitä muita teoksia, tekijöitä, konteksteja nostan esiin?
Ainakin omalta kohdaltani olen sitä mieltä että yksi niistä vähempimerkityksisistä ja tylsemmistä asioista, mitä voin jostain teoksesta sanoa, on pidänkö siitä vai en. Usein sen mainitsen, ja se saattaa tulla ilmi muutenkin, mutta yritän sanoa kyllä myös jotain sellaista joka on pätevää pitämisestä riippumatta: juurikin nostaen jotain mahdollisesti kiinnostavia piirteitä esiin, verraten johonkin muuhun, tai ylipäänsä mainiten kyseisen teoksen olemassaolon (tätä pidän myös hyvän kritiikin yhtenä tunnusmerkkinä: vaikka olisi täysin eri mieltä teoksen arvosta kriitikon kanssa, saan kritiikistä jotain ymmärrystä teoksesta). Tähtiä en jakele: en osaa, edes kirjan liite 2:n ohjeistuksen jälkeen, enkä halua, joskin ne voivat olla kiinnostavia aggregaationa.

Tuossa mistä ylipäänsä puhutaan, teoksista tai aiheista, ja miten asiat linkitetään toisiinsa, on kyse portinvartijuudesta: sanalla on huono leima, mutta kun sitä kuitenkin tehdään haluttiin tai ei, niin parempi ottaa se haltuun: katsoa kaanonia että kelpaako, ja millä tavalla siitä saisi paremman? Näkyvyys ja näkymättömyys eivät jakaudu tasaisesti, eivätkä edes oikeudenmukaisesti, mutta ovat aivan olennainen aihe kulttuurikeskustelussa (ja yhteiskunnallisessa keskustelussa ylipäänsä).
Lukijuudessa minua kiinnostaa myös kysymys millä perusteilla valitsemme lukemisemme ja tapamme lukea (ja vastaavasti mitä sivuutamme koska kohtaamme sen niin harvoin, mitä sivuutamme muista syistä), niin tiedostetusti, tiedostamattomasti kuin mutuhuttuilen siltä väliltä. Ja sama kysymys kiinnostaa julkisessa kulttuurikeskustelussa, kritiikki mukaanlukien: mistä puhumme ja miten (ja mistä vaikenemme ja mitä unohdamme).  

Kirjan yksi huomionarvoinen ajatus on negatiivinen kritiikki ja sen tarpeellisuus: Ylikangas puolustaa kriitikon oikeutta myös negatiivisuuteen, hyvin perustein. Lukijana, jolla ei ole journalistisia vaatimuksia, asettuu tietysti hieman erilaiseen tilanteeseen: olen useimmiten itse valinnut ne kirjat jotka luen, joten lähtöoletuksena on, että on niissä jotain kiinnostavaa, ja näin yleissävystä tulee myönteisempi. Ylipäänsä bloggauksen kohteeksi päätyminen on jo jonkinlainen suositus, vaikka lukukokemuksessa olisikin valitettavaa (ja toisaalta, jos valitettavaa on, niin pitää valittaa, ja ehkä jopa turvautumatta tämä-on-vain-minun-mielipiteeni -puolusteluun. Perustelut toimivat paremmin puolustuksena).

---------------------------------------------------

Ylikangas kiinnittää varsin paljon huomiota valtaan ja vaikutuksiin, ja aihe kiinnostaa myös minua. Eittämättä kriitikoilla on (yhä) mielipidevaltaa ja se valta ei ole jakautunut tasaisesti, mutta samalla olisi tavattoman naivia kuvitella, että jos kritiikkiä ja kriitikkoja ei olisi, se poistaisi myös nuo vallan epäsuhdat. Ennemminkin päinvastoin: jos yhteiskunnassa nyt on jonkinlaista yritystä sananvapauteen ja riippumattomaan tiedonvälitykseen (ei tarvitse edes olla paljon), niin kritiikki useammin jakaa mielipidevaltaa ainakin hieman tasaisemmaksi.
On oikeastaan aika vankan etuoikeutettu valtapositio pystyä olemaan välittämättä kritiikistä : kirjailijalle se tarkoittaa niin vakaata suosiota ja näkyvyyttä että sitä ei kritiikki tai sen puute hetkauta (tai, okei, täydellinen välinpitämättömyys kirjamarkkinoista ja lukijakunnasta). Ja lukijalle mahdollisuus olla välittämättä kritiikistä on myös etuoikeutettu asema: sen kun ojentaa kätensä niin se osuu sopivaan kirjaan, lukijalle tarkoituksenmukaiset kirjat ovat yleisiä, helposti saatavilla, niistä ei tarvitse olla erikseen tietoinen eikä niitä tarvitse etsiä.  

Toki moni (hei vaan, Kirjallisuuden ystävät -FB-ryhmä) sanoo valitsevansa kirjat aiheiden perusteella, ei kritiikin. Vaan mistä tietää ne aiheet? Kirjoista, jotka ovat muutenkin hyvin esillä, toki saa selville paljon jo ennen lukemista, eli kirjat jotka nauttivat näkyvyysvaltaa pärjäävät, heikot sortuvat. Kirjojen markkinoinnissa, takakansiteksteissä yms. on varsin usein näkyvissä kohderyhmäajattelun ohjaama tuotekuvaus, joka parhaimmillaankin yksinkertaistavat teoksia ja joskus ihan vaan johtavat harhaan (mm. takakansiteksteistä olen valittanut aiemminkin). 

Eivätkä vaikkapa kirjastoluokittelut tai hakukoneiden hakusanat taivaasta tipahtele objektiivisina totuuksina. Anekdootti parin viikon takaa: olen kolunnut viime viikkoina kohtalaisen paljon Kirjasampoa etsiessäni tietoja, kiinnostavia tekijöitä ja teoksia liittyen taannoin tekemääni katolisen kirjallisuuden listaan (myos mitä tulen siihen liittyen tulevaisuudessa lukemaan). Ja kun totesin, että siellä oli asiasanana 'katolisuus', niin mennäänpä katsomaan mitä sellaista löytyy josta en vielä tiedä. Suomeksi kirjoitettujen valikoima vielä meni, laitoin muistiin pari kirjaa joista en ollut ikinä kuullutkaan, mutta kun katsoin läpi käännöskirjojen valikoimaa niin aloin ihmetellä valikoiman kovin negatiivista yleissävyä...
Näköjään kyseistä asiasanaa 'katolisuus' oli käytetty suunnilleen joka kirjassa, jossa oli joku negatiivisesti kuvattu katolilainen henkilö, mutta jännittävästi jätetty pois isosta osasta kirjoja, joissa olisi moniarvoisempia, neutraalimpia tai ehkä jopa positiivisimpia kuvauksia: asiasanaa ei oltu vaivauduttu laittamaan vaikkapa sellaisiin hyvin ilmeisiin teoksiin kuin Ruusun nimeen, Jumalan unelmaan, Vaitioloon, isä Camillo -kirjoihin (niitä saatettin määrittää toki muilla hakusanoilla kuten 'kristillisyys', 'papit', 'benediktiinit' yms.). Hakusana saattaa näyttää neutraalilta, mutta sen käyttö oli havaittavasti yksipuolista, toiseuttavaa ja ennakkoluulojen värittämää.

Suhtauduin asiaan lähinnä melankolisella huvittuneisuudella, koska ilmiö on valitettavasti jo ennestään tuttu. Eikä se Kirjasammonkaan vika ole, kun ennemmin heijastavat yhteiskunnassa laajemmin vallitsevia asenteita ja käyttävät paljon muista lähteistä tulleita hakutietoja (päinvastoin, kun laitoin palautetta, sain asiallisen vastauksen ja asiasana ilmestyi ainakin niihin mainitsemiini esimerkkikirjoihin). Mutta tietysti kun huomaan tuon yhdessä asiasanassa, niin kysymys herää, mitenköhän muita asiasanoja on käytetty, millaisia painotuksia ja tulkintoja niihin liittyy, ja ovatko valinnat mielekkäitä tai oikeudenmukaisia. Tässä olisi pohdittavaa ja tutkittavaa niin Kirjasammon väelle, kirjastolaisille kuin kaikille käyttäjillekin.

Ja samalla se muistutti minulle, että on tärkeää, että lukuisat erilaiset sosiaaliset viiteryhmät tekevät myös itse näkyvästi kritiikkiä, kategoriointia, kuratointia: määrittävät omista näkökulmistaan omia kaanoneita, ja tarkastelevat myös muiden arvotuksia ja arvostelmia.

 --------------------------------------------------

Ylikangas huomioi, että kritiikkipuhe on keskittynyt paljon yksilöihin, "sankarikriitikkoihin" ja yhteisöllisyys ja kritiikki kollektiivisena toimintana on jäänyt vähemmälle huomiolle. Sanoisin että itselläni painotus onkin juuri yhteisössä, kuten ehkä ylläoleva huomio viiteryhmiin, kaanoniin, sosiologisiin taipumuksiin yms. jo paljastaa.

Julkaisufoorumini on oma, olen ainoa kirjoittaja tässä blogissa ja yritän kuulostaa itseltäni. Mutta samalla "minä" on joukko viiteryhmien sidoksia ja sosiaalisia konteksteja: uskonnollisista sitoumuksista olikin jo puhetta, mutta samalla olen Helsingissä asuva vantaalais-eurooppalainen (ja tulen sinnepäin tunnistetuksi useimmissa etnisissä profiloinneissa), keski-ikäinen, mies, luonnontieteellisellä koulutuksella, taloudellis-yhteiskunnallisella luokalla, poliittisilla mielipiteillä, kiinnostuksen kohteilla...nuo tarjoavat konteksteja ja filttereitä joiden kautta lukemisiani luen ja niitä kommentoin, ja ne nousevat eri tilanteissa vaihtelevasti esiin. Vaikka olisinkin uniikki lumihiutale juuri noiden yhdistelmänä, niin varsin pitkälle olen myös analysoitavissa noiden parametrien pohjalta (hei, tuossa puhuu luonnontieteellinen koulutukseni), sosiaalisena olentona. 

Ja niin ovat muutkin. Yksittäinen kriitikko voi toki intoilla vaikka Morrisseysta, Paavo Rintalasta tai Hélène Cixous'sta, ja jos sen tekee muitakin kiinnostavasti, niin hyvä. Samalla huomioarvo lisääntyy jos intoilijoita on useampi, ja oma mausteensa huomioon tulee, jos se nousee erityisesti tietyissä konteksteissa, omanlaisellaan orientaatiolla: mihin kaanoneihin nämä nostetaan ja miksi? (Ja negatiivisetkin kaanonit ovat varmasti olemassa: mikä on arkkityyppisesti tuomittavaa, halveksuttavaa, kollektiivinen symboli ei-ainakaan-tuolle?)

Kirjasome saattaa ainakin tottumattomalle näyttää vähän vastakkaiselta, kun somettajien väliset yhteydet ovat varsin olennainen osa tekemistä. Tuleeko tästä sitten jonkinlainen monoliittinen hivemind, enemmistön tyrannia jossa suositut kirjat ovat suosittuja koska ne ovat suosittuja? Voi kai someen niinkin suhtautua jos seuraa pintatasolla postausten ja klikkien määrää, ja on se tavallaan kiinnostavakin aspekti, esim. jos somehuomion ja myyntitilastojen välillä nousee merkittäviä eroja suuntaan tai toiseen, tai haluaako kirjasome äänestää vuoden parhaiksi kirjoiksi jotain samaa tai jotain muuta kuin keskeiset kirjapalkinnot.  

Ja samalla olisi hölmöä suhtautua kirjasomeen pelkkänä suosiokilpailuna katsomatta myös mikrotasojen ilmiöitä. Ylipäänsä tietysti on hölmöä redusoida ketään vain yhden sosiaalisen viiteryhmän perusteella, silloinkin kun viiteryhmä olisi 'kirjasomettaja' ja aktiviteettina 'kirjasomettaminen'. Ei sitä kannata itselleenkään tehdä.   

--------------------------------------------------

Apua, en ole vielä sanonut mitään teoskäsityksestä ja bloggaus on jo venynyt kohtuuttomasti. Ehkä palaan siihen joskus myöhemmin (näin ehkä edistäen Kritiikistä-kirjan asettumista kirjabloggaajien kaanoniin). 

Sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 7. Hyvän mielen kirja.