Benedicta Idefelt - Viipurista Vatikaaniin (klassikkohaaste)

Se olisi taas klassikkohaaste: aika taklata joku merkittäväksi katsottava kirja, joka on tähän mennessä jäänyt lukematta, ehkäpä joka sellainen joka on roikkunut jo pitempään hyllyssä tai mentaalisella "pitäisi joskus"-listalla.

Ja taas päädyin kirjaan, joka ehkä haastaa kysymään klassikkostatuksen merkitystä, kun itse en ainakaan laske klassikoiksi mitä tahansa vanhoja kirjoja. Eikä tämä Benedicta Idefeltin muistelmateos edes niin kovin vanha kirjakaan ole: se ilmestyi 1983, eli kirja on minua nuorempi.

Itse en sisar Benedictaa tuntenut, mutta tunnen toki aimo joukon henkilöitä jotka tunsivat hänet, joten myös tästä kirjasta olen ollut tietoinen jo pitkään. Ja saavuttihan se aikanaan varsin runsaasti myös valtavirtahuomiota (WSOYn julkaisema, ja tämä lukemani nide oli kuudes painos), eli suomalaisen katolilaisen kirjallisuuden piirissä tätä voi kyllä pitää huomattavana teoksena. Joten "määrittäkää omat kaanoninne"-positiosta sanon että tämä on ainakin huomion arvoinen merkkiteos: klassikkoudesta päättäkööt vuoden 1983 jälkeen syntyneet. 
(Ja tosiaan, on ollut mentaalisella "pitäisi joskus"-lukulistalla jo vuosia...)

Niin, tämä on siis sisar Benedictan muistelmallinen omaelämäkerta, kirjoitettu vähän yli kuusikymppisenä kun aktiivisin työura alkaa hiljetä, ja esipuhe alkaakin kysymyksellä "Miksi ihminen, joka ei ole julkisuudessa tunnettu henkilö, kirjoittaa elämäntarinansa?" Sisar Benedicta kirjoittaa suoralla ja helposti luettavalla tyylillä, mutta kaunokirjallisen ilmaisun loistokkuus ei ehkä kuitenkaan ole syy lukea tätä kirjaa. Vaan ihan vaan elämän runsaus ja erityislaatuisuus: kirjailija on elänyt ja kokenut enemmän kuin sinä, ja romaaniksikin tämä olisi varsin epäuskottava tarina.

Anita Idefelt kasvoi 20-luvulla Viipurissa teatteriperheessä (ja näin tuli teatteriesitysten järjestäminen tutuksi jo varhain, taidot joita eri muodoissa tultiin käyttämään myöhemmin): perhe oli luterilainen vaikkei kovin uskonnollinen, mutta kaupungissa teininä Anita sattui tutustumaan myös paikalliseen katoliseen seurakuntaan, ja kiinnostui tästä niin paljon että liityi katoliseen Kirkkon 16-vuotiaana, ja myös päätti lähteä Helsinkiin Pyhän Sydämen sisarten pitämään sisäoppilaitokseen (perhe ei oikein tiennyt miten tähän suhtautua mutta tarpeelliset luvat kuitenkin antoivat kun tyttö päättäväisesti tahtoi).

Siellä hän tapasi myös joitain saksalaisia katariinasisaria, joiden kutsusta hän lähti jatkamaan opintoja sisarten naisopistoon Königsbergiin (silloista itä-Preussia, nykyinen Kaliningrad). Ja siellä heräsi myös oma kutsumus luostarielämään, jota paikalliset sisaret toppuuttelivat, mutta taas ollaan päättäväisiä ja asiat etenevät: Anita aloittaa novisiaatin ja sittemmin sisar Benedictana antaa myös luostarilupaukset Königsbergissä (puolisalaisesti tosin, koska virallisesti Natsi-Saksassa uusien jäsenten liittyminen Kirkon sääntökuntiin oli kiellettyä).  

Ja sieltä pian töihin sairaalan toimistoon. Tässä vaiheessa maailmansota oli tietysti jo täydessä vauhdissa, mutta vähänkään laajemmasta tilanteesta ei juuri tietoa ollut kun valtion sensuuri oli kattava ja mistään ei tiennyt mikä oli totta ja mikä propagandaa...mutta sitten sairaalan johtaja ilmoittaa salaisena tietona muutamalle sisarelle, että vastoin propagandaa sota ei mene Saksalla hyvin, ja itärintama lähestyy sen verran uhkaavasti että sairaala täytyy evakuoida, eli nyt neljä sisarta lähtisi valmistelemaan uuteen sijoituspaikkaan potilaiden tuloa lähipäivinä. No, nuo neljä sisarta, Benedicta mukaanlukien, olivat viimeisessä junassa joka pääsi pois Königsbergistä...

Sisar Benedicta päätyy siis uuteen sairaalaan Berliiniin, ja toki aikanaan rintama pyyhkäisee senkin yli, ja toisaalta ymmärrettävästi sairaalassa riittää työtä koko ajan. Näissä sota-ajan muistoissa Benedicta kommentoi hyvin niukasti mitään laajempia maailmanpoliittisia kuvioita, tässä nimenomaan tulee esiin kuinka niukasti kukaan tiesi mistään oman näköpiirin ulkopuolisesta, tiukan sensuurin ja valvonnan vuoksi ei kovin moni halunnut puhuakaan mistään ja jos jotain kuulikin, niin ei voinut mitenkään tietää onko se totta, toiveajattelua, propagandaa, mitä. Konkreettisissa kokemuksissa sodan aikana ja pian sen jälkeen oli toki siinäkin paljon. (mm. sisaren suomalaispassi oli tietysti myös vanhentunut sodan aikana, ja sodan jälkeen hankkiutuminen ilman papereita ensin Berliinistä Länsi-Saksaan, ja sieltä Suomeen oli oma seikkailunsa...)

40-luvun loppupuolella avautuu sitten uusi työtehtävä: opettajaksi Brasiliaan, jossa katariinasisarilla on myös monenlaisia kouluja ja projekteja. Sisar Benedicta opettaa piirtämistä ja englantia niin parempien perheiden tyttärien sisäoppilaitoksessa kuin köyhempien luokkien ilmaiskoulussa, ja tekee myös muuta nuorisotyötä. Ja 50-60-lukujen Brasilia on myös toki täynnä varsin erikoislaatuisia kokemuksia...

Paavi Johannes XXIII:n ensyklika Mater et magistra saa sisar Benedictankin kiinnittämään entistä enemmän huomiota Kirkon sosiaalioppiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin, ja ei liene suuri yllätys että Brasiliassa sosiaalista ja taloudellista eriarvoisutta löytyy räikeissä määrin. Yhteiskunnalliseen työhön aletaan aktivoida muitakin, erityisesti tietysti niitä nuoria joiden parissa hän teki töitä, ja tuloksia ja huomiotakin alkaa tulla. Mutta opettajantyön kunnolliselle hoitamiselle ei oikein enää riitä aikaa, joten siirrytään uusiin tehtäviin, koordinoimaan valtakunnallisesti Kirkon radio- ja televisiotyötä (60-luvun alussa televisiopuoli olikin uutta kehitystä, johon monessa suunnassa suhtauduttiin suurella varauksella, ja toisaalta moni näki televisiossa merkittävän potentiaalin...).

Brasiliassa oli tapahtunut näihin aikoihin myös veretön vallankumous, ja maata johtava sotilasjuntta suhtautui liian äänekkääseen yhteiskunnalliseen aktivismiin varsin nihkeästi. Työssä on siis aikamoista tasapainottelua, kun sisar Benedicta (ja monet muutkin Kirkon toimijat) haluavat kuitenkin pitää yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kysymyksiä esillä...ja sitten aikanaan, vuonna 1970 sisar Benedicta saa vaivihkaisen vinkin, että nyt on syytä lähteä käymään jossain muussa maassa, ja mieluummin tänään kuin huomenna.   

Suunnaksi tulee Yhdysvallat, ilman tietoa mahtaako viikon reissu riittää vai pitääkö olla kuukausi, tai vielä pitempään ennen kuin voi palata Brasiliaan...ja kun näyttää vahvasti, että paluu ei ole mahdollinen, niin tuleekin uusi tehtävä: Roomaan ollaan perustamassa uutta eri sääntökuntien yhteistä tiedotuskeskusta, ja sisar Benedicta kielitaitoineen ja mediaosaamisineen olisi mitä sopivin henkilö tulemaan mukaan. Ja näin käy, television ja radion parissa jatketaan, tiedotusvälineiden käyttöä opetetaan kirjaimellisesti ympäri maailmaa tuleville ihmisille, ja päätyy sisar Benedicta myös itse radioääneksi tekemään suomenkielisiä uutisia Vatikaanin radioon (tehtävä johon hän suhtautui hieman epäluuloisesti, koska oli kuitenkin asunut jo ulkomailla useita vuosikymmeniä, joten olisiko suomen osaaminen päässyt rappeutumaan...)

Kerronta pysyy läpi kirjan vahvasti konkretian ja kokemuksen tasolla: jossain vaiheessa hieman ihmettelinkin kun esim. perhe katoaa kerronnasta melkein täysin kun sisar Benedicta lähtee maailmalle, putkahtaen taas esiin lähinnä silloin kun on tilaisuus käydä Suomessa: yksi lapsuudenystävä pysyy enemmän mukana, kun tämän kanssa käytyä kirjeenvaihtoa siteerataan paljon vuosikymmenten varrelta. Ja muutenkin, eri henkilöiden kanssa voi olla hyvinkin paljon tekemisissä ja hyvissä väleissä, mutta kun siirrytään paikasta ja tehtävästä  toiseen niin polut menevät eri suuntiin...sisar Benedicta mainitsee olevansa tunne-ihminen ja se eittämättä näkyy toiminnassa, mutta sentimentaalisuuteen hän ei näytä taipuvan. 

Tapahtumien ja tekemisten ohella mukana on tietysti myös paljon reflektiota elämästä, kutsumuksesta, rukouksesta, luostarielämästä...joissa niissäkin on paljon ansiokkaita pohdintoja ja ajatuksia (joissain kohdissa teki tietysti mieli hieman kyseenalaistaa ja väittää vastaan, ja joissain eittämättä ollaan oman ajan lapsia, mutta niinhän nämä menevät). Erityisetsi tietysti luostari- ja sääntökuntaelämän kuvauksena tämä on ihan suoraan ansiokkaimpia suomeksi julkaistuja teoksia (kun ei niitä kovin paljoa ole).

Elämäkerrat ja muistelmat eivät ole suosikkilukemisiani, joten hyvä että kun sellaiseen tarttuu niin saa sisältöä koko rahan edestä. 

---------------------------------------------

Klassikkohaasteessa ollaan mukana aika monennetta kertaa: mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden, Rosencrantz and Guildensternin, Stonerin, Minun kansani, minun rakkaani, Gösta Berlingin tarun ja Ilo-Laulun Jesuxesta.  Ja hyvä piirre klassikoissa on, että vaikkei kaikista niistä aina niin pidäkään, niin kuitenkin niiden lukemisesta on jotain saanut, kontekstia muulle kirjallisuudelle ja kulttuurille jos ei muuta.  

Ja klassikkohaasteessa pääsee lukemaan myös muiden postauksia, saada uusia näkökulmia tai muistutuksia vanhoista tutuista, tai bongata kirjoja joita voisi itsekin kiinnostaa lukea, mutta myös saada joku käsitys joistain merkittävistä kirjoista, jotka ehkä voi myös jättää lukematta...koontipostaus tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen löytyy Kulttuuri kukoistaa -blogista (niin, ja ehdin jo lupautua vetämään haasteen seuraavan kierroksen heinäkuussa...)

 

Esko Miettinen - Suomalainen pyhiinvaellus

Ensimmäistä kirjamessuostosta aloinkin lukea samantien: vuoden kristillinen kirja -palkinnon ehdokkaista tämä oli yksi kiinnostava (ja ei vielä tuttu): vasta lukiessa tuli mieleen että olenhan Esko Miettiseltä lukenut aiemmin jo kirjan Velhon uskontunnustus. 

Tässä kirjassa reissataan Suomea ristiin rastiin, vieraillaan paikoilla joissa ovat vaikuttaneet historialliset merkkihenkilöt, tai joissa on tapahtunut jotain merkittäviä käänteitä, tai joissa on poikkeuksellisen kiinnostavia kirkkoja tai kirkkotaidetta, ja näiden kautta mietiskellään sitten syntyjä syviä, pyhiä henkilöitä ja paikkoja, onko sellaisia, miltä ne näyttävät, mistä tunnistaa, mitä ne kertovat uskosta, ihmisistä, historiasta.

Koko pyhiinvaelluksen käsite tietysti pitää haastaa: puhuisiko mieluummin vaikka matkailusta tai turismista, joka nyt sattuu keskittymään vierailuihin jonkun merkittävän historiallisen kristityn oleskelupaikkaan tai muistomerkille, ja joissa ehkä koetaan jotain syvempää ymmärrystä, jos koetaan. Ja toisaalta, millä tavalla tuo ei sitten olisi juurikin pyhiinvaellusta? 

Ja mitä ne pyhät sitten ovat? "Kun luterilaisissa Tunnustuskirjoissa sanotaan, että pyhimyksiä ei saa palvoa, mutta heidän esimerkkiään pitää seurata, se tuntuisi sopivan hyvin tähän Aholansaaren ydinkohtaan." Katolisessakin teologiassa toki pidetään kiinni, että pyhimyksiä ei palvota, joskin näiden kunnioitus ja esimerkit ja se pyhien yhteys ovat enemmän esillä. Mutta pohjaa samanmielisyydelle kyllä siis on, ja olemassaolevan välimatkan yli Miettinen tässä hieman kurkotteleekin. 

Tuota ekumeenista ulottuvuutta arvostan, ja kiinnostavaa että aihetta lähestytään kuitenkin selkeän luterilaisella painotuksella. Miettinen osallistuu katolilaisen ryhmän kanssa kesäkuiselle Pyhän Henrikin pyhiinvaellukselle Köyliönjärven Kirkkokarille ja Valamo mainitaan, mutta suurin osa kohteista tulee kuitenkin protestanttisesta kontekstista, mm. 1700-1800-lukujen herätysliikkeissä mutta 1900-luvun teologit ja esirukoilijat ovat myös hyvin edustettuina. Ja kirkkotaidetta ja -arkkitehtuuria on esillä keskiajalta moderniin. 

"Lapinlahtelaiset ovat näköjään päättäneet pitää kiinni Telppäsniityn perinnöstä. Ymmärrettävää: ei joka pitäjässä sentään ole ihmettä tapahtunut. Nämä maalaukset vaikuttavat minuun voimakkaasti, koko loppupäivän on juhlallinen olo.
En tosin tullut tänne taidenäyttelyyn, tulin katsomaan muistomerkkiä ja salaperäistä lapinlahtelaista pellonlaitaa. Paikan henki tuntuu kuitenkin siirtyneen maalauksiin. Niissä paikallinen helluntai on jatkuvasti nykyisten ihmisten nähtävissä."

Myönnän että oma luterilaisen kirkkohistorian tuntemukseni on aika ohutta, joten joistain paikoista ja henkilöistä en muista edes kuulleeni (kuten vaikkapa tuosta Telppäsniitystä) ja osan henkilöistä tiesin vain niminä osaamatta yhdistää näitä mihinkään tai erottaa toisistaan (Paavo Ruotsalainen oli sentään tuttu). Vaan todetaan yleisemminkin joidenkin henkilöiden jääneen yleisestikin jokseenkin unohduksiin, vaikka eivät sitä ansaitsisi, ja toisaalta Miettinenkin on tähän valinnut vain muutamia kymmeniä kohteita ja monta muuta paikkaa jäi kirjassa näkemättä...

Jotain opin kuitenkin, ja hieman alkoi houkuttaa vierailut muutamille paikoille. Ja keskeisenä ideana tuntuukin olevan myös historiallisen, maantieteellisen ja kokemuksellisen ymmärryksen yhdistyminen. Ja kun mm. kristinuskossa tavataan ajatella luomakuntaa lävistävän jumalallisen transsendenssin, ja ikuisuusnäkökulmakin on vähänniinkuin sisäänrakennettu, niin tietty valmius yhdistää nuo on olemassa. Joten ehkä sitä kannattaakin seurata rohkeasti, lähteä kokemaan, etsimään ja katsomaan mitä kohteita mistäkin löytyy.

Kirjassa vilahtaa Emil Anton, jonka samanhenkinen Katolisempi kuin luulit -kirja tuli tästä mieleen: siinä annetaan myös paljon paikkakuvauksia ja matkavinkkejä katolilaisesta näkökulmasta. Miettinen ei tee opaskirjaa, henkilökohtainen reflektio on näkyvämmässä osassa, mutta samaa ideaa tässä on luterilaisesta näkökulmasta. Millaisia sosiaalis-psykomaantieteellisiä karttoja sitten muista kulttuurisista konteksteista nousisi, mitä tärkeitä paikkoja ortodoksit, tai helluntailaiset, tai muslimit, tai kommunistit, tai romanit, tai punkkarit jne haluaisivat nostaa esiin... 

Miellyttävä lukea, herätti ajatuksia, jakoi tietoa ja ymmärrystäkin, siinähän on hyvän tietokirjan aineksia. 

Sini Kangas - Ristiretkien historia 1096-1192

Keskiajan historiaa on tullut luettua monenlaisista eri näkökulmista (ja osa kirjoista, muttei suinkaan kaikki, ovat päätyneet blogiinkin), joten tämä kirja ristiretkien historiasta herätti myös kiinnostuksen. Historioitsija Sini Kangas käsittelee noin sadan vuoden jaksoa sydänkeskiajalla, nk. ensimmäistä, toista ja kolmatta ristiretkeä Pyhälle maalle, sekä myös vastaavia suuntauksia slaavien ja pohjoismaiden alueella (Suomi mukaanlukien). 

Joskin jälkimmäisten suhteen ei ihan pysytä asetetuissa aikarajoissa: huomaan SKS:n katalogista että tämä kirja oli alunperin suunniteltu puolta paksummaksi yhteistyöksi Miikka Tammisen kanssa, mutta on näköjään päädytty jakamaan kahtia, ja Tammisen teos seuraavasta vuosisadasta ilmestyy myöhemmin. 

Vaikka tässäkin kirjassa keskeisenä rakenteena on tuo jaottelu kolmeen ristiretkeen Jerusalemia vapauttamaan/puolustamaan, huomioi Kangas että aikalaiskäsitys on niiden suhteen epämääräisempi, asiaa ei ajateltu varsinaisina tarkasti rajattuina retkinä vaan ennemmin kokonaisena aikakautena jonka puitteissa tehtiin jatlkuvasti pyhiinvaelluksia suuntana Jerusalem, vaihtelevalla määrällä sotilaallista toimintaa, ja joinain aikoina kyseessä oli sitten varsinaisia massaliikkeitä jolloin isommat joukot ja useammat hallitsijat lähtivät matkaan suunnilleen yhtaikaa. Armeijoiden ja yksiköiden keskinäinen koordinaatio toki tuntui tapahtuvan vain silloin tällöin vahingossa, eli senkään puolesta näissä retkissä aina niin suurta suunnitelmallisuutta tuntunut olevan...Ilmeisesti myös koko termi 'ristiretki' on myöhempää tulkintaa, aikalaiset puhuivat pyhiinvaelluksista.  

Ja vaikka Suomenkin historiassa tavataan puhua ristiretkistä, termiä ei voida pitää ihan oikeutettuna, koska tänne suuntautuneiden sotaretkien yhteydessä ei ole mainintoja ristiretkiliikehdinnälle omiansista julistuksista tai vastaavista, siinä missä slaavien ja balttien alueille suuntautuneita sotaretkiä voidaankin ihan ristiretkinä pitää. 

Kirjassa on omat fokuksensa, varmastikin perustellut: ensimmäisen ristiretken yhteydessä voitiin puhua tosiaankin kaikkia kansanrivejä ravistelleesta massaliikkeestä, joten sen puitteissa myös eurooppalainen yhteiskunta ja vallitsevat mentaliteetit saivat suhteellisen paljon huomiota. Tämän jälkeen huomiota saavat erityisesti Levanttiin perustetut ristiretkivaltiot ja näiden monimutkaiset poliittiset kahinat, joissa käänteitä riittää, ja muutenkin painotutaan lukuisiin hallitsijoihin ja näiden tekemisiin, muu läntinen Eurooppa ja muut yhteiskunnalliset kerrokset jäävät taka-alalle (mieleen tuli joitain muitakin ristiretkiajan populaareja liikkeitä, mutta näköjään ne ovat vasta seuraavan kirjan aikakaudella, Lasten ristiretket ja muut).

Noiden ristiretkivaltioiden esiinnosto oli kuitenkin kiinnostavaa, kun niiden elämä on minulta jäänyt hieman katveeseen, kun ristiretkitarinointi keskittyy just ekan ristiretken tapahtumiin ja johonkin Rikhard Leijonamieleen ja Saladiniin, mitäs siinä välillä ja muualla tapahtuikaan. Ja poliittisissa kuvioissa ei selvästikään ollut tylsää, vauhtia, käänteitä, juonitteluja ja voimakkaiden persoonien yhteentörmäyksiä selvästikin riitti, sen verran että tästä historiasta olisi kiinnostava nähdä enemmänkin juttua, myös millaista elämä oli noissa valtakunnissa (myönnetään että pitäisi tutustua paremmin myös aikakauden muslimivaltakuntiin ja niiden historiaan).  

Kirja yhdistelee populaariutta ja akateemista asiallisuutta: viitteitä ja lähteitä on merkitty paljon, jos jostain asiasta haluaa lisätietoja. Mutta kirjoitustyylissä on populaaria rentoutta, aika harvoin historiakirjoissa tulee vastaan sellaisia termejä kuin 'taapero' tai 'tollontyö'. Joskus tämä epämuodollisen tarinoiva tyyli saattoi käydä tekijälleen petolliseksikin, itse ainakin ihmettelin virkettä "Pikkuprinssi ehti hallita puolitoista vuotta enonsa jälkeen, ennen kuin hänet laskettiin juhlallisesti haudan lepoon" (s. 112): toivottavasti prinssi myös kuoli jossain tuossa välissä. Samoin ihmetytti Saksalaisesta ritarikunnasta mainittu "Tuore ritarikunta omaksui liturgiansa dominikaaneilta" (s. 96): ottaen huomioon, että Saksalainen ritarikunta perustettiin 20-30 vuotta ennen dominikaaneja, kuulostaa tuo lause mahdottomalta, ja arvelen että monivaiheisempia kehityskulkuja on oiottu...

Mutta tuo tarinoiva tyyli tekee kirjasta myös helpommin lähestyttävän. Ja kun tässä kirjassa tulee esiin minulle uusia ilmiöitä niin kokonaiskuvassa kuin yksityiskohdissa, ja se herättää halun tutustua joihinkin aiheisiinsa vielä lisää, niin hyvä. Ja kyllä minä sen seuraavankin osan aion lukea.

Martti Leiwo & Minna Seppänen (toim.) - Latinan kielen historia

Huomioin Gaudeamuksen uutuusluettelosta tämän teoksen, ja vaikutti sen verran kiinnostavalta, että pitihän se luettavaksi hankkia. Ja olihan se kiinnostava: kuten kirjoittajatkin toteavat, latinan historia kielenä on poikkeuksellisen laaja ja monipuolinen, pitkästä historiasta löytyy dokumentaatiota reilun 2500 vuoden ajalta, ja vaikka kieli lakkasikin olemasta kenenkään elävä äidinkieli (ja sitä ennenkin jo eriytynyt voimakkaasti), on sillä ollut runsaasti käyttöä ja kehitystä senkin jälkeen, myös laajasti varsinaisen kulttuuripiirinsä ulkopuolella. Jos joku yksittäinen kieli ansaitsee kootuksi historiansa, niin latina, ja tähän tarpeeseen on nyt kiitettävästi tartuttu.

Näitä piirteitä sitten eri tutkijat käsittelevät omissa luvuissaan: huomion saa niin arkaainen latina, klassinen muoto, myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan kielet, sydänkeskiaika ja modernin ajankin kielimuodot, runoudessa, proosassa, tieteen ja filosofian kielenä...(omassa blogissanikin luetut latinaksi kirjoitetut kirjat levittäytyvät isolle aikaskaalalle, ja kirjoittajista Tuomas, Egeria ja Tertullianus on mainittu myös tässä kirjassa)

Ja itse kielen ohella puhutaan tietysti kielien kehityksestä yleensä, sekä kielitietoisuudesta: miten ja milloin ihmiset ymmärsivät onko oma puhuttu ja kuultu kieli latinaa vaiko jo eriytynyttä joksikin muuksi kieleksi, miten kielen standardit muodostuvat (jo varhain Ciceron ja Caesarin latina katsottiin kultakaudeksi, ja Senecan ja Tacituksen jo hopeakaudeksi: millä perusteilla näitä standardeja muodostettiin, miksi ja millä vaikutuksilla?). 
Ja puhutaan myös kielihistorian tutkimisesta ja metodeista, kielen ei-äidinkielisestä käytöstä ja sen vaikutuksista jne. ja sivussa tietysti tulee aimo annos Euroopan historiaa (kuinka tärkeä Kaarle Suuren vaikutus olikaan jne).

Kirja on kyllä vakaasti tieteellinen, eli kovin popularisoivalle linjalle ei mennä. Lukijan ei tarvitse osata latinaa (kaikki tekstinäytteet on käännetty) eikä tarvitse olla edes harrastelijana perehtynyt filologiaan, mutta sanoisin että jompikumpi noista ehdoista on hyvä toteutua että tästä kirjasta varsinaisesti nauttisi. Ja jos osuu molempiin kategorioihin (kuten minä teen) niin silloin tämä on tietysti ihan välttämätön. Kirja mahdollistaa myös hyppivämmän lukutavan, eli jos vain joku tietty osa-alue kiinnostaa niin siihen liittyvät luvut ovat itsneäisesti luettavissa, ja lukujen sisälläkin oli kyllä osioita jotka itse päädyin vain silmäilemään läpi, mutta kyllä tästä silti sain irti myös suurempia kokonaisuuksia ja kaaria. 

He, joita aihe kiinnostaa, voivat huomioida kirjan olemassaolon ja etsiä luettavaksi. Jos aihe ei yhtään nappaa, niin tuskinpa tämä kirja näkemystä muuttaisi, joten lukekoot jotain muuta. Helmet-haasteessa otan tällä kohdan 11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla.   

Gustavo Gutiérrez - A Theology of Liberation / Job / We Drink from Our Own Wells

Minulla on jo useamman vuoden ajan ollut tapana valita paastonajalle jokin kirja, jota luen sopivan mittaisen pätkän säännöllisesti joka päivä tuhkakeskiviikosta pääsiäiseen asti (sunnuntait voi laskea mukaan tai sitten ei). Toki sopivaa kirjaa pitää hieman miettiä, sellainen joka jakautuu suunnilleen neljäänkymmeneen pätkään, yksittäinen paksu kirja tai pari yhteensopivaa lyhyempää ja paljon tasamittaisia tarpeeksi lyhyitä lukuja.

Tänä vuonna muutamista ehdokkaista lukuun päätyi saman kirjailijan kolme aika lyhyttä kirjaa, joista tuli sopivasti se noin nelisenkymmentä lukua (kun parit esipuheet laski mukaan), ja temaattinen yhtenäisyys säilyi vaikka samoja aiheita lähestyttiinkin hyvin eri kulmista. Pari noista on odottanut hyllyssä jo hetken että lukisin, ja kolmannen nappasin kirjastosta seuraksi. Ja onhan tämä omalla alallaan klassikkokamaa johon sietikin tutustua.

Viime vuonna kuollut perulainen teologi Gustavo Gutiérrez oli Latinalaisessa Amerikassa vaikuttavan vapautuksen teologian tärkeimpiä ajattelijoita, teologian joka pyrkii asemoimaan kristillisen pelastuksen ja vapautuksen sanoman etelä-amerikkalaiseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen, todellisuuteen jossa taloudellinen riisto ja valtavat erot elinolosuhteissa ovat arkipäivää ja elämän lähtökohta ja valtaosa ihmisistä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Tällöin eskatologisiin ajatuksiin Jumalan Valtakunnasta ei myöskään ole syytä suhtautua puhtaan idealisoidusti vaan miettiä ja toteuttaa myös sen konkreettisia ulottuvuuksia. 

Ensimmäinen kirja, A Theology of Liberation, on alan perusteos, filosofis-teologis-yhteiskunnalliset periaatteet ja suuntaviivat. Keskimmäisessä kirjassa (alaotsikolla "Jumala-puhetta viattomien kärsimyksestä") luetaan ja kommentoidaan Raamatun Jobin kirjaa, ja kolmannessa taas puheena on samat aiheet kuin ensimmäisessä, mutta painopiste on hengellisyydessä, joka kumpuaa latinalais-amerikkalaisesta kokemuksesta: ei siis tehdä vain poliittista filosofiaa uskonnollisella pintasilauksella, vaan lähtökohta on nimenomaan kristillisessä teologiassa.

Viimeisen osan nimi viittaa Bernhard Clairvaux'laisen lauseeseen, kuinka hengellisen ajattelun pitää perustua siihen todellisuuteen jossa ihminen elää, ja kirjat tosiaankin ammentavat paljon korostetusti latinalais-amerikkalaisesta tilanteesta: "Ours is a land of premature and unjust death, but also of an ever stronger assertion of the right to life and to the joy of Easter". Kehitysmaassa kyseenalaistetaan koko kehityksen idea, kun kokemus on osoittanut että se, mitä kutsutaan "kehitykseksi", perustuu erottamattomasti riistoon, joten pohjois-amerikkalaiset ja eurooppalaiset taloudelliset mallit täytyy ajatella kokonaan uusiksi ennemmin kuin pyrkiä vain päästä itse sinne riistäjien puolelle...

Paljon ajateltavaa, ja aiheen pariin täytyy palata uudestaan ja enemmän: laajempaa erittelyä en itse tässä lähde edes yrittämään, tutustukaa itse aiheeseen.

Helmet-haasteessa laitetaan kohtaan 23. Pidät kirjan nimestä.

Maaria Ylikangas - Kritiikistä

Kun en ole tilaaja niin kovin usein ei tule Hesarin kulttuurisivuja luettua (epäonnistun keskiluokkaisuudessa) joten Maaria Ylikankaan kirjallisuuskritiikkiä en ole sieltä seurannut, mutta sekalaisissa muissa yhteyksissä nimekäs kriitikko toki on tiedossa, joten kun kuulin tästä kirjasta, niin pitihän se toki ottaa luettavaksi. Ja kommentoitavaksi, reflektoiden tätä omaakin roolia julkisten taidearvostelmien tuottajana. 

Moneen suuntaan levittäytyvässä kirjassa puheena on kritiikki, erityisesti kirjallisuuskritiikki, sen tekijät ja vastaanottajat, asema kulttuurissa ja yhteiskunnassa, historiassa, monenlaisia eri tapoja, filosofioita ja asenteita. Ylikangas on alaan laajasti perehtynyt ja toisaalta ilmaisee myös vahvasti omia näkemyksiään (perustellen), joskus yksityiskohtaisemmin ja joskus fragmenttisesti heitellenkin (päädyin nyt tulkitsemaan kirjaa niin, että sen minäkertoja suunnilleen vastaa kirjan ulkopuolista Ylikangasta ja tämän näkemyksiä ja mielipiteitä enemmän kuin mitä edes vaikkapa autofiktiossa on tapana). 

Kirja on erinomaisen hyvin luettava meillekin jotka ehkä hermostuisimme tiukemmasta humanistijargonista, ajatuksia niin puolesta, vastaan kuin sivupoluille heräsi pitkin kirjaa, mutta en nyt tässä lähde käymään läpi koko glossaa, vaan lähden improvisoimaan omiani joidenkin esitettyjen aiheiden perusteella. Muusta totean vain, että jos aihe mitenkään kiinnostaa, niin kirja on tutustumisen arvoinen.

--------------------------------------------------

Ylikangas huomioi, että kirjasomessa aika moni somettaja saattaa suhtautua varsin nikotellen ajatukseen kriitikkoudesta: olen tämän itsekin hyvin huomioinut (joskin ehkä ainakin blogien puolella saattaa olla että ajatus ei enää ole niin vieras, grammaajista yms. en sitten tiedä). Itse kuitenkin lähden "julkinen taidearvostelma"-linjalla ajatuksesta, että tässä suhteessa lakkaan olemasta täysin yksityishenkilö sillä hetkellä kun painan tuota oranssia "publish"-nappia, ja että kategorisesti asetun tällöin jonnekin samalle kentälle perinteisen kritiikin kanssa. Alusta on erilainen ja tuo omat vaikutuksensa tapaani tehdä, ja niin tekevät myös omat mieltymykseni, mutta toki perinteisempien medioiden kriitikoissakin riittää näkemys- ja toimintatapaeroja.
Tästä syystä minua kiinnostaa niin lukeminen kuin kritiikki myös metatasolla, ja siksi luen kiinnostuneena myös Ylikankaan kirjaa (ja olen vuosien varrella kommentoinut runsaastikin aihetta blogissa).

Perinteisten medioiden kritiikki joutuu tarkastelemaan omaa suhdettaan journalismiin, koska käytännössä nykykriitikot ovat myös journalisteja, ja nämä eivät kuitenkaan ole ihan sama asia. Voisin sanoa, että bloggaajana voi melkeinpä ylpeillä siitä, että ei ole journalisti, vaan voi valita luettavaksi ja käsiteltäväksi vaikkapa teoksia, joilla ei ole mitään journalistista mielenkiintoa, tai halutessaan käsitellä niitä tavoilla, jotka eivät perinteisessä journalismissa tulisi kyseeseen. Kun itse julkaisee, niin voi olla karnevalistisempi ja toisaalta harjoittaa kritiikin muitakin tehtäviä vapaammin.

Joudun kuitenkin toteamaan, että jotain journalistisia tehtäviä olen myös ottanut tänne: olen nostanut esiin joitain uusia teoksia, joista en voisi tehdä varsinaista kritiikkiä, koska minulla on sidoksia tekijöihin, julkaisijoihin tai sekä että, mutta joista katson että on tärkeää tuoda esiin että tällainenkin teos on olemassa, journalistisessa hengessä: näistä sidoksista olen  maininnut kyseisissä teksteissä, en sitten tiedä onko se olennaisesti vaikuttanut muuten tapaani kirjoittaa (tai missä määrin blogini lukijat huomioivat eroa).
Ongelma on suunnilleen sama kuin mitä Ylikankaan kirjassa todetaan saamelaistaiteilijoista ja -kriitikoista, että väkimäärä on sen verran pieni, että näiden välillä on lähes väistämättä sen verran sosiaalisia sidoksia, että varsinainen kritiikki ryhmän sisältä on mahdotonta. Sama on suomalaisilla katolilaisilla, rajallisen kokoisen ryhmän kaikki-tuntee-kaikki-tilanteessa varsinainen kritiikki on kompromettoitu, mutta näkymättömyys on vahingollisempaa. Tunnistan ongelman, ja että elämme ongelmallisessa maailmassa.

Joskus sanotaan, että paras on hyvän vihollinen, liian ehdottomaksi asetettu rima estää hyvän kehityksen, joten juututaan huonoon nykytilanteeseen. Ja vastavuoroisesti sitten ehkä hyvä on parhaan vihollinen: en ehkä ole hyvä kriitikko, mutta koska olen paras, niin sitten täytyy vain tehdä parhaansa ja katsoa mihin se riittää, Jumala armahda.      

--------------------------------------------

Tehtäväaspekti, joka minua kiinnostaa taidearvostelmissa varsinaisen yksittäisten teosten arvottamiskeskeisyyden sijaan, on portinvartijuus, kuratointi. Mitä teoksia minä, tai joku muu, nostamme esiin? Mitä piirteitä niistä haluamme korostaa, mihin kontekstiin ne laitamme? Kun puhun yhdestä teoksesta, mitä muita teoksia, tekijöitä, konteksteja nostan esiin?
Ainakin omalta kohdaltani olen sitä mieltä että yksi niistä vähempimerkityksisistä ja tylsemmistä asioista, mitä voin jostain teoksesta sanoa, on pidänkö siitä vai en. Usein sen mainitsen, ja se saattaa tulla ilmi muutenkin, mutta yritän sanoa kyllä myös jotain sellaista joka on pätevää pitämisestä riippumatta: juurikin nostaen jotain mahdollisesti kiinnostavia piirteitä esiin, verraten johonkin muuhun, tai ylipäänsä mainiten kyseisen teoksen olemassaolon (tätä pidän myös hyvän kritiikin yhtenä tunnusmerkkinä: vaikka olisi täysin eri mieltä teoksen arvosta kriitikon kanssa, saan kritiikistä jotain ymmärrystä teoksesta). Tähtiä en jakele: en osaa, edes kirjan liite 2:n ohjeistuksen jälkeen, enkä halua, joskin ne voivat olla kiinnostavia aggregaationa.

Tuossa mistä ylipäänsä puhutaan, teoksista tai aiheista, ja miten asiat linkitetään toisiinsa, on kyse portinvartijuudesta: sanalla on huono leima, mutta kun sitä kuitenkin tehdään haluttiin tai ei, niin parempi ottaa se haltuun: katsoa kaanonia että kelpaako, ja millä tavalla siitä saisi paremman? Näkyvyys ja näkymättömyys eivät jakaudu tasaisesti, eivätkä edes oikeudenmukaisesti, mutta ovat aivan olennainen aihe kulttuurikeskustelussa (ja yhteiskunnallisessa keskustelussa ylipäänsä).
Lukijuudessa minua kiinnostaa myös kysymys millä perusteilla valitsemme lukemisemme ja tapamme lukea (ja vastaavasti mitä sivuutamme koska kohtaamme sen niin harvoin, mitä sivuutamme muista syistä), niin tiedostetusti, tiedostamattomasti kuin mutuhuttuilen siltä väliltä. Ja sama kysymys kiinnostaa julkisessa kulttuurikeskustelussa, kritiikki mukaanlukien: mistä puhumme ja miten (ja mistä vaikenemme ja mitä unohdamme).  

Kirjan yksi huomionarvoinen ajatus on negatiivinen kritiikki ja sen tarpeellisuus: Ylikangas puolustaa kriitikon oikeutta myös negatiivisuuteen, hyvin perustein. Lukijana, jolla ei ole journalistisia vaatimuksia, asettuu tietysti hieman erilaiseen tilanteeseen: olen useimmiten itse valinnut ne kirjat jotka luen, joten lähtöoletuksena on, että on niissä jotain kiinnostavaa, ja näin yleissävystä tulee myönteisempi. Ylipäänsä bloggauksen kohteeksi päätyminen on jo jonkinlainen suositus, vaikka lukukokemuksessa olisikin valitettavaa (ja toisaalta, jos valitettavaa on, niin pitää valittaa, ja ehkä jopa turvautumatta tämä-on-vain-minun-mielipiteeni -puolusteluun. Perustelut toimivat paremmin puolustuksena).

---------------------------------------------------

Ylikangas kiinnittää varsin paljon huomiota valtaan ja vaikutuksiin, ja aihe kiinnostaa myös minua. Eittämättä kriitikoilla on (yhä) mielipidevaltaa ja se valta ei ole jakautunut tasaisesti, mutta samalla olisi tavattoman naivia kuvitella, että jos kritiikkiä ja kriitikkoja ei olisi, se poistaisi myös nuo vallan epäsuhdat. Ennemminkin päinvastoin: jos yhteiskunnassa nyt on jonkinlaista yritystä sananvapauteen ja riippumattomaan tiedonvälitykseen (ei tarvitse edes olla paljon), niin kritiikki useammin jakaa mielipidevaltaa ainakin hieman tasaisemmaksi.
On oikeastaan aika vankan etuoikeutettu valtapositio pystyä olemaan välittämättä kritiikistä : kirjailijalle se tarkoittaa niin vakaata suosiota ja näkyvyyttä että sitä ei kritiikki tai sen puute hetkauta (tai, okei, täydellinen välinpitämättömyys kirjamarkkinoista ja lukijakunnasta). Ja lukijalle mahdollisuus olla välittämättä kritiikistä on myös etuoikeutettu asema: sen kun ojentaa kätensä niin se osuu sopivaan kirjaan, lukijalle tarkoituksenmukaiset kirjat ovat yleisiä, helposti saatavilla, niistä ei tarvitse olla erikseen tietoinen eikä niitä tarvitse etsiä.  

Toki moni (hei vaan, Kirjallisuuden ystävät -FB-ryhmä) sanoo valitsevansa kirjat aiheiden perusteella, ei kritiikin. Vaan mistä tietää ne aiheet? Kirjoista, jotka ovat muutenkin hyvin esillä, toki saa selville paljon jo ennen lukemista, eli kirjat jotka nauttivat näkyvyysvaltaa pärjäävät, heikot sortuvat. Kirjojen markkinoinnissa, takakansiteksteissä yms. on varsin usein näkyvissä kohderyhmäajattelun ohjaama tuotekuvaus, joka parhaimmillaankin yksinkertaistavat teoksia ja joskus ihan vaan johtavat harhaan (mm. takakansiteksteistä olen valittanut aiemminkin). 

Eivätkä vaikkapa kirjastoluokittelut tai hakukoneiden hakusanat taivaasta tipahtele objektiivisina totuuksina. Anekdootti parin viikon takaa: olen kolunnut viime viikkoina kohtalaisen paljon Kirjasampoa etsiessäni tietoja, kiinnostavia tekijöitä ja teoksia liittyen taannoin tekemääni katolisen kirjallisuuden listaan (myos mitä tulen siihen liittyen tulevaisuudessa lukemaan). Ja kun totesin, että siellä oli asiasanana 'katolisuus', niin mennäänpä katsomaan mitä sellaista löytyy josta en vielä tiedä. Suomeksi kirjoitettujen valikoima vielä meni, laitoin muistiin pari kirjaa joista en ollut ikinä kuullutkaan, mutta kun katsoin läpi käännöskirjojen valikoimaa niin aloin ihmetellä valikoiman kovin negatiivista yleissävyä...
Näköjään kyseistä asiasanaa 'katolisuus' oli käytetty suunnilleen joka kirjassa, jossa oli joku negatiivisesti kuvattu katolilainen henkilö, mutta jännittävästi jätetty pois isosta osasta kirjoja, joissa olisi moniarvoisempia, neutraalimpia tai ehkä jopa positiivisimpia kuvauksia: asiasanaa ei oltu vaivauduttu laittamaan vaikkapa sellaisiin hyvin ilmeisiin teoksiin kuin Ruusun nimeen, Jumalan unelmaan, Vaitioloon, isä Camillo -kirjoihin (niitä saatettin määrittää toki muilla hakusanoilla kuten 'kristillisyys', 'papit', 'benediktiinit' yms.). Hakusana saattaa näyttää neutraalilta, mutta sen käyttö oli havaittavasti yksipuolista, toiseuttavaa ja ennakkoluulojen värittämää.

Suhtauduin asiaan lähinnä melankolisella huvittuneisuudella, koska ilmiö on valitettavasti jo ennestään tuttu. Eikä se Kirjasammonkaan vika ole, kun ennemmin heijastavat yhteiskunnassa laajemmin vallitsevia asenteita ja käyttävät paljon muista lähteistä tulleita hakutietoja (päinvastoin, kun laitoin palautetta, sain asiallisen vastauksen ja asiasana ilmestyi ainakin niihin mainitsemiini esimerkkikirjoihin). Mutta tietysti kun huomaan tuon yhdessä asiasanassa, niin kysymys herää, mitenköhän muita asiasanoja on käytetty, millaisia painotuksia ja tulkintoja niihin liittyy, ja ovatko valinnat mielekkäitä tai oikeudenmukaisia. Tässä olisi pohdittavaa ja tutkittavaa niin Kirjasammon väelle, kirjastolaisille kuin kaikille käyttäjillekin.

Ja samalla se muistutti minulle, että on tärkeää, että lukuisat erilaiset sosiaaliset viiteryhmät tekevät myös itse näkyvästi kritiikkiä, kategoriointia, kuratointia: määrittävät omista näkökulmistaan omia kaanoneita, ja tarkastelevat myös muiden arvotuksia ja arvostelmia.

 --------------------------------------------------

Ylikangas huomioi, että kritiikkipuhe on keskittynyt paljon yksilöihin, "sankarikriitikkoihin" ja yhteisöllisyys ja kritiikki kollektiivisena toimintana on jäänyt vähemmälle huomiolle. Sanoisin että itselläni painotus onkin juuri yhteisössä, kuten ehkä ylläoleva huomio viiteryhmiin, kaanoniin, sosiologisiin taipumuksiin yms. jo paljastaa.

Julkaisufoorumini on oma, olen ainoa kirjoittaja tässä blogissa ja yritän kuulostaa itseltäni. Mutta samalla "minä" on joukko viiteryhmien sidoksia ja sosiaalisia konteksteja: uskonnollisista sitoumuksista olikin jo puhetta, mutta samalla olen Helsingissä asuva vantaalais-eurooppalainen (ja tulen sinnepäin tunnistetuksi useimmissa etnisissä profiloinneissa), keski-ikäinen, mies, luonnontieteellisellä koulutuksella, taloudellis-yhteiskunnallisella luokalla, poliittisilla mielipiteillä, kiinnostuksen kohteilla...nuo tarjoavat konteksteja ja filttereitä joiden kautta lukemisiani luen ja niitä kommentoin, ja ne nousevat eri tilanteissa vaihtelevasti esiin. Vaikka olisinkin uniikki lumihiutale juuri noiden yhdistelmänä, niin varsin pitkälle olen myös analysoitavissa noiden parametrien pohjalta (hei, tuossa puhuu luonnontieteellinen koulutukseni), sosiaalisena olentona. 

Ja niin ovat muutkin. Yksittäinen kriitikko voi toki intoilla vaikka Morrisseysta, Paavo Rintalasta tai Hélène Cixous'sta, ja jos sen tekee muitakin kiinnostavasti, niin hyvä. Samalla huomioarvo lisääntyy jos intoilijoita on useampi, ja oma mausteensa huomioon tulee, jos se nousee erityisesti tietyissä konteksteissa, omanlaisellaan orientaatiolla: mihin kaanoneihin nämä nostetaan ja miksi? (Ja negatiivisetkin kaanonit ovat varmasti olemassa: mikä on arkkityyppisesti tuomittavaa, halveksuttavaa, kollektiivinen symboli ei-ainakaan-tuolle?)

Kirjasome saattaa ainakin tottumattomalle näyttää vähän vastakkaiselta, kun somettajien väliset yhteydet ovat varsin olennainen osa tekemistä. Tuleeko tästä sitten jonkinlainen monoliittinen hivemind, enemmistön tyrannia jossa suositut kirjat ovat suosittuja koska ne ovat suosittuja? Voi kai someen niinkin suhtautua jos seuraa pintatasolla postausten ja klikkien määrää, ja on se tavallaan kiinnostavakin aspekti, esim. jos somehuomion ja myyntitilastojen välillä nousee merkittäviä eroja suuntaan tai toiseen, tai haluaako kirjasome äänestää vuoden parhaiksi kirjoiksi jotain samaa tai jotain muuta kuin keskeiset kirjapalkinnot.  

Ja samalla olisi hölmöä suhtautua kirjasomeen pelkkänä suosiokilpailuna katsomatta myös mikrotasojen ilmiöitä. Ylipäänsä tietysti on hölmöä redusoida ketään vain yhden sosiaalisen viiteryhmän perusteella, silloinkin kun viiteryhmä olisi 'kirjasomettaja' ja aktiviteettina 'kirjasomettaminen'. Ei sitä kannata itselleenkään tehdä.   

--------------------------------------------------

Apua, en ole vielä sanonut mitään teoskäsityksestä ja bloggaus on jo venynyt kohtuuttomasti. Ehkä palaan siihen joskus myöhemmin (näin ehkä edistäen Kritiikistä-kirjan asettumista kirjabloggaajien kaanoniin). 

Sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 7. Hyvän mielen kirja.

Jaro Karkinen - Annan sinulle taivasten valtakunnan avaimet (Paaviuden historia III)

Taas disclaimer: kirjailija ja kustantaja ovat tuttuja, ottakaa tämä siis vain esittelynä olemassaolevasta kirjasta. 

Edellinen historioitsija Jaro Karkisen paavihistoriikin osa tuli luettua pari vuotta sitten ja ensimmäinen vuotta aiemmin: pari kuukautta sitten on ilmestynyt jo neljäs osa, eli kovaa tahtia Karkinen näitä hyvin runsaita teoksiaan kirjoittaa. Suunnitteilla on ilmeisesti vielä kaksi osaa, Pius XII:n aikaan asti 1900-luvun puoliväliin, sen jälkeisten paavien aikaan pitää saada vielä lisää etäisyyttä...

Kirjojen formaatti pysyy samana: edetään kronologisesti, kunkin paavin kausi käsitellään yksi toisensa jälkeen, Roomaan (tai missä paavi nyt sattuu olemaan, osa tässä kirjassa vietti koko virkakautensa jossain muualla) keskittyen mutta asemoituna laajempaan historialliseen kontekstiin: kirkko ja paavinistuin nyt sattui kuitenkin vaikuttamaan aika lailla koko Euroopan ja lähialueiden historiaan ja toisinpäin. 

Tässä osassa käsittelyssä on aika Hadrianus II:sta Honorius III:een eli vuodet 867-1227. Aikakauden loppuosa alkaa olla minulle hieman tutumpaa kuin edellisten osien myöhäisantiikki tai tämän alkupuolen varhaiskeskiaika, mutta myllerryksiä ja käänteitä kyllä riittää: aikakaudelle osuvat niin mahtavat Gregorius VII ja Innocentius III kuin poliittisen rappion pornokratia-kausi, idän ja lännen kirkkojen irtaantuminen, keskeiset ristiretket...ja loppupuolella kirjaa myös Suomi tulee kasvavassa määrin kirkon vaikutuksen piiriin.

Tosin joitain niitä "luulin tietäväni -faktoja" yksinkertaistavammasta historiankirjoituksesta haastetaan: kiinnostava kysymys oli vaikkapa tuo lännen ja idän kirkkojen eroaminen, joka sijoitetaan yksiselitteisesti veitselläleikkaukseksi vuoteen 1054...paitsi että tuo hajaantumisprosessi olikin paljon epämääräisempi, yhteyksiä Rooman ja Konstantinopolin välillä säilyi vielä myöhemminkin, ja tuo ero koski vain Konstantinopolia eikä koko idän kirkkoa, eivät Antiokian, Jerusalemin tai Aleksandrian metropoliitat osallistuneet tähän riitelyyn.

Samoin 900-luvun pornokratia-kauttakin ja sen kaikenpuolisia rappiokuvauksia leimaa myöhempi reformaatiopropaganda: toki aikakauden paavit olivat maallisessa politiikassa päätyneet Rooman mahtisukujen pelinappuloiksi, mutta aikakaudella esim. kirkon sisäisessä hallinnossa otettiin edistysaskelia, ja paavien joukossa oli hurskauttakin. (Mutta joo, hieman tätä ennen toki mukana on myös se Formosus-oikeudenkäynti...)

Kirja on edellisten tapaan tavattoman runsas: perusteksti kulkee sujuvasti, ja satunnainenkin historiaharrastaja ottaa niillä jo paljon haltuun, mutta itse jätin yhä lukuisat alaviitteet silmäilyjen varaan (lähdeviitteistä puhumattakaan), mutta akateemiset historioitsijat varmasti arvostavat näitä enemmän. Ja kuvitusta (ja näitä historialliseen kontekstiin asemoivia runsaita kuvatekstejä) toki löytyi myös paljon.

Sinänsä aikakauden historiallisen dokumentaation määrä epäilemättä kasvaa, tällä kertaa ei enää ole paaveja joista tiedot ovat täysin hatarien myöhempien legendojen varassa, ja muutenkin tiedetään jo enemmän (joskin aukkojakin toki on). Kirjakin on fokusoituneempi pienemmälle alueelle: suurimman huomion saa paitsi itse Rooman ja sen lähialueiden tila, myös Saksan keisarikunta, koska tämän kanssa käyty jatkuva vääntö erityisesti investituurakiistan vuoksi oli hyvin dominoiva. Vastaavasti Bysantti on jo livennyt kauas ja muutkin Euroopan alueet olivat suhteellisesti paljon vähemmän huomion kohteena: ristiretket toki saivat hieman huomiota, mutta näiden perinpohjaisempi käsittely olisi epäilemättä paisuttanut tämän niteen jo aivan mahdottomaksi. Siinä missä edelliset osat vielä toimivat aikakautensa kokonaisvaltaisempina haltuunottoina, tässä moniin kiinnostaviin aiheisiin pitää käydä paremmin tutustumassa muista teoksista. Joskin punaisena lankana ja kontekstin luojana teoksen lähestymistapa keskittyä kahdentuhannen vuoden ikäiseen instituutioon toimii yhä erinomaisesti.

Seuraavassa osassa onkin sitten luvassa Avignonin kautta ja päästään aivan reformaation kynnykselle, eli se on tulossa myös lukuun. Mutta ei ihan heti tämän jälkeen, on tässä sen verran sulateltavaa.

Sanna Vaara - Jumalan katkennut kynä

Olen tässä blogissa kirjoitellut aika vaihtelevasti hengellisestä kirjallisuudesta, teologiasta ja muista. Uskonnollisia aiheita käsittelevästä kaunokirjallisuudesta toki, usein nostaen niitä uskonnollisia teemoja näkyviin, vaikka kaikkia pohdintojani ja huomioitani en kirjoitakaan auki. Ja teologisesta kirjallisuudesta joskus, yleensä keskittyen sitten historiaan, oppeihin yms. 

Varsinaisesta hengellisestä kirjallisuudesta on sen sijaan varsin hankalaa kirjoittaa, koska minusta hyvät kirjat haastavat miettimään, pohtimaan, keskustelemaan itsensä/tekstin/Jumalan kanssa, väittämään vastaan ja kyseenalaistamaan (toista tai joskus itseäkin). Mutta noista ei oikein voi kirjoittaa ymmärrettävästi heille jotka eivät ole jo lukeneet kyseistä kirjaa. Ja he jotka ovat jo lukeneet ovat luultavasti jo löytäneet omat pointtinsa, jotka ovat inspiroineet mietteisiin.
Ja niistä huonommista kirjoista taas ei ole mitää sanottavaa juuri koska ne eivät ole herättäneet oikein mitään vastakaikua.

Samoin näissä näkyy samaa kuin huumorissa, että henkilökohtaisella suhtautumisella on hyvin paljon merkitystä, hengellisyyden eri muodot ja tekniikat eivät todellakaan ole yhteismitallisia, että sama sopii ja toimii kaikille ja kaikissa elämäntilanteissa (saati että kunkin muodon ominaiset piirteet olisivat välittömästi selviä ja ymmärrettäviä ensivilkaisulla). Periaatteessa samojakin laajoja periaatteita voidaan myös ilmaista ja käsitellä hyvin eri keinoin, symbolein ja ilmaisuin, ja vääränlainen kieli on sitten ihan vaan käsittämätöntä, koska ilmiöt eivät ole objektiivisia ja eksakteja eikä niiden edes kuulu yrittää olla.
Ja kun jokin ei toimi niin se ei toimi, ja sitten voi vaan kohteliaasti hymyillä että kiva-jos-tämä-on-hyvä-juttu-jollekulle-muulle. Ja samalla oppia että ne itsellekin merkitykselliset asiat voivat olla pääosin käsittämättömiä toiselle. Tästä syystä tämä on laji jossa en halua varsinaisesti suositella mitään tiettyjä teoksia ainakaan ilman että se tapahtuu dialogina (ja suhtaudun myös suurella varauksella muiden suosituksiin, jos se ei tapahdu dialogina).

Vaan kirjoitan nyt kuitenkin Sanna Vaaran kirjasta. Kirjailijaa oli kuulemassa viime kirjamessuilla, ja seuraavana päivänä kohdatessa juteltiin myös hetki keskellä messuhulinaa. Vaara on hengellinen etsijä, monenlaisiin hengellisyyden harjoittamisen muotoihin tutustunut ja ilmiselvästi niistä myös paljon saanut ammentaa, vaikka tässä kirjassa onkin esillä enemmän etsiminen, kriisi, se mitä Ristin Johannes kutsuu sielun pimeäksi yöksi (ja taustalla painavat myös konkreettiset havainnot, ettei ole enää niin nuori kuin on ollut...)

Kirja on kuitenkin tekijänsä esiintymisten oloinen: humoristinen, suora, runsaan itseironinenkin ja samalla avoin ja vilpitön. Arvostan taitoa heittäytyä avoimesti, vaikka siinä ehkä omat ongelmansa onkin (kirjailija itse huomioi "kaikki tai ei mitään"-taipumuksen, vaaditaan paljon itseltä ja sitten kun ei siihen liialliseen ihanteellisuuteen ylletäkään, niin annetaan kokonaan periksi). Ja erityisesti sitä miten fyysinen ulottuvuus pysyy hyvin mukana: ihminen on psykofyysinen kompleksi, joten ruumis on meissä aina mukana, ja mitä paremmin sen kanssa on sujut myös henkisissä ja hengellisissä prosesseissa, sitä parempi. Ja Vaaran tekstissä tämä on hyvin hallussa, jalat ovat konkretia-maassa, meno ei koskaan karkaa abstrakteihin sfääreihin. 

Vaara ammentaa monesta hengellisyyden traditiosta, erityisesti kristillisestä mystiikasta (ja myös mm. edellämainittu Ristin Johannes ja Avilan Teresa ovat mukana) vaikka ei ilmeisesti ole tiukasti sitoutunut mihinkään (eikä kuulu mihinkään kirkkokuntaan). Messupuhettaan kuunnellessani mietin korostuuko tässä ajattelussa liikaa individualismi, mikä ajan hengessä on muutenkin ylikorostunut. Kuten sanottu, ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ja fyysinen olemassaolo johtaa myös sosiaaliseen olemassaoloon, olemme jatkuvasti suhteissa toisiin ihmisiin (toisin kuin aineettomat enkelit, joiden ei tarvitse olla yhteiskunnallisia), ja tätä kautta pidän myös yhteisöllistä, sosiaalista ulottuvuutta tärkeänä ja usein aliarvioituna osana hengellisyyttä. Kirjassa tämä puoli ilahduttavasti kyllä myös huomioidaan, joskin tämä pysyi yhä aiheena joka minua mietitytti.

Mm. kuvaus kun kirjailija käy tuhkakeskiviikkona messussa, vaikka kuten itse mainitsee, ei juuri ole niin tehnyt. Ja niinpä jumalanpalveluksen kulku ja tapahtumat pysyvät vieraina ja usein käsittämättöminä, koska liturgia on kuitenkin oma symbolinen kielensä jolla yhteisö puhuu itsestään, itselleen, Jumalasta ja Jumalalle, ja jos ei siihen ole ollenkaan perehtynyt niin se on vähän kuin ummikkona yrittäisi kuunnella vierasta kieltä...kieltä oppii parhaiten ajan kanssa immersiossa (joskin pieni aktiivinen opiskelukin auttaa).
Mietin myös ajatusta, että jumalanpalveluksessa pitäisi olla myös aikaa hiljaiselle meditaatiolle. Mutta meditaatio, niin hieno asia kuin onkin, on yksityistä rukousta, siinä missä jumalanpalvelus on yhteistä, joten meditaation lisääminen siihen tekisi siitä vähemmän mitä sen pitäisi olla. Vähän kuin syntymäpäiväjuhlien ohjelmana olisi että kaikki tekevät omissa oloissaan sitä mitä kukin haluaa: vaikka ne tekemiset olisivatkin hyviä ja arvokkaita juttuja, niin myönnän, että olisin moiseen hieman pettynyt, olisin sitten itse synttärisankari tai yksi vieraista. 

Ja tuo oli siis vain yksi pieni episodi kirjasta: kuten näkyy, ajatuksia heräsi, asiat pohdituttivat ja joskus piti kyseenalaistaa ja väittää vastaankin (itse asiassa usein niille toisille henkilöille joiden kanssa Vaara keskusteli), eli ylemmän määritelmän mukaisesti oli siis hyvä kirja. Ja luulenpa että muut lukijat löytävät toisia kohtia joihin reagoida, sen verran avoimena ja konkretiassa helposti lähestyttävänä kirjailija teoksensa pitää. 

Helmet-haasteessa kirja sopii vaikkapa kohtaan 29. Kirjailijan viimeisin teos (tietääkseni ei ole vielä ehtinyt enempää)

Françoise Mallet-Joris - J'aurais voulu jouer de l'accordéon (olisin halunnut soittaa haitaria)

Varsin erikoinen nimi houkutti tarttumaan kirjaan, koska kukapa ei joskus haluaisi soittaa tuota soittimista jalointa. Françoise Mallet-Jorisin pitkä essee on ilmestynyt Idée fixe -sarjassa, ja en tiedä onko koko sarjassa sama idea, koska tässä tosiaan on kyse idée fixesta: mietteet harhailevat moneen suuntaan, aina kuitenkin palaten ajatukseen kuinka mukavaa olisikaan soittaa haitaria. 

Ei mitenkään erityisen hyvin, päinvastoin, mitään konserttivirtuositeettia ei kaivata vaan nimenomaan säestää tanssia tai laulua, jolloin ei niin suurta merkitystä olisi vaikka joskus tekisi virheitäkin: olisi taustalla mutta kuitenkin mukana siellä missä olisi ihmisiä, istumassa paikallaan mutta anonyymina, roolina: haitarinsoittaja voisi pitää tauon ja paikan ottaa toinen haitarinsoittaja.

Kuinka erilaista se onkaan kuin kirjoittaminen, jota tehdään yksin mutta silti itsensä jatkuvasti esiin tuoden. Lukijat eivät lukiessaan taputa käsiään ja virheet huomataan...

Ja samalla kirjailija toki tiedostaa, että jos oikeasti soittaisikin haitaria niin perfektionistiset taipumukset luultavasti tulisivat esiin ja pelkkä keskinkertaisuus taustasäestäjänä ei riittäisikään (ja silloin ei myöskään ehkä tarkastelisi kirjoittamista niinkuin tekee). 

Essee tosiaan hortoilee paljon muuallakin, ja tuntuu että sitä on jonkin verran paisutettu että sivumäärä kävisi kirjasta, mutta hauska teksti tämä kuitenkin oli, ja kiintoisia ajatuksia on mukana...pitää ehkä katsoa jotain muutakin Mallet-Jorisin tuotantoa; jotain on näköjään tullut suomeksikin.

Un autre vie ! Dire qu'il y a des gens qui croient à une autre vie où ils se retrouveront avec leur même visage, leurs habitudes, leurs tics...Je crois à une survie, mais je ne peux pas croire à une survie personnelle. Ce serait trop fatigant, d'être encore une fois une personne. Non, dans une autre vie, je serai un ange, et je jouerai de l'accordéon. Mieux, je serai un accordéon. Là, plus rien à dire. Le choeur des anges en fera ce qu'il voudra, java ou cantique - c'est peut-être la même chose, dans une autre vie ?
[...]
Pourquoi cet Océan est-il avant tout, pour moi, musique ? Pourquoi l'harmonie est-elle avant tout l'harmonie, comme on dit le countrepoint ? Parce que je ne fais pas de musique, ou pas assez bien pour me sentir, dans la musique, une identité, une personnalité, sans doute. Dans une autre vie, je voudrais n'être qu'une voix, ou qu'un silence.   

Joanna Russ - How to Suppress Women's Writing

 (luin tämän e-kirjana, mutta Amazonista napattu kirjan kansi sisältää keskeisiä pointteja)

Tämä ei ole varsinaisesti otsikon lupaama oppikirja, vaikka kieltämättä antaakin hyviä vinkkejä aiheesta. Sen sijaan Joanna Russin esseeteos on kirjallisuuskritiikkiä ja erityisesti kritiikin kritiikkiä, jossa tunnistetaan mekanismeja, jotka ovat vuosisatojen varrella painaneet naiskirjailijoita marginaaliin. Jotkut mekanismit vaikuttavat toki laajemminkin: Russin kirjassa viitataan muutamaan kertaan myös mm. James Baldwiniin ja muihin mustiin amerikkalaisiin, ja paljon on sovellettavaa ja tunnistettavaa myös muilla sosiaalisilla ryhmillä ja yksittäisillä kirjailijoilla, sukupuolesta riippumatta, mutta suurin osa Russin esimerkkejä on naisia, ja suhteessa nämä mekanismit ovat olleet enemmän naisia kuin miehiä vastaan.

Tavallaan tämä on jatkoa Virginia Woolfin esseelle Oma huone, jossa tämä pohtii samaa ongelmaa, rajoitteita jotka ovat estäneet naisia kirjoittamasta. Russin kirjassa Woolfin keskeinen idea kirjailijan työlle välttämättömästä omasta huoneesta ja omasta rahasta sijoittuu ensimmäiseen lukuun, mutta Russ myös päätyy kritisoimaan Woolfia. Oman huoneen lukeneiden kannattaa siis jatkaa tämän kirjan parissa.

Ensimmäisessä luvussa puhutaan siis niistä käytännöllisistä rajoitteista, jotka ovat ylipäänsä estäneet monia naisia kirjoittamasta tai julkaisemasta. Seuraavissa lähdetään tarkastelemaan mitä tapahtuu kun nainen on kirjoittanut, mutta...
Miten kirja otetaan vastaan? Miten kirjailija käsitetään, käsitellään, esitellään? Miten kirjailija ja tuotantonsa sivuutetaan, selitellään marginaaliin, haudataan?

Ehkä nainen ei olekaan oikeasti kirjoittaja. Tai ainakaan ei kirjoittanut itse kokonaan. Nainen voi myös olla ensisijaisesti mieskirjailijan puoliso, rakastettu, äiti, sisar, tytär tms. joka siinä sivussa puuhasteli jotain itsekin. Nainen kirjoitti, mutta ilman taiteellista arvoa, kirjoja jotka olisi ollut parempi jättää kirjoittamatta. Nainen kirjoitti, mutta dekkareita, romantiikkaa, spefiä, lastenkirjoja, vähäisempiä lajityyppejä joilla ei ole paikkaa vakavassa kirjallisuuskeskustelussa. Kussakin pointissa riittää kommentoitavaa ja esimerkkejä.

Huomionarvoinen luku on myös ajatus, että yhdenlaiset kokemusjoukot ovat arvokkaampia kuin toiset, että on jonkinlainen kirjailijanelämä tietyillä kokemuksilla joka pitää olla, että voi kirjoittaa mitään lukemisen arvoista. Nainen kirjoittaa kodista! Keittiöstä! Naisista, jotka ovat kodeissa, keittiöissä, onko mitään turhempaa aihetta kirjalle? Tämä on myös pointti, johon Russ syyttää myös Woolfin sortuvan Omassa huoneessa...(itse olen arvostanut Flannery O'Connorin ajatusta, että jokaisella, joka on selvinnyt hengissä 18-vuotiaaksi, on tarpeeksi elämänkokemusta josta kirjoittaa, ja joka ei osaa käyttää vähää ei hyödy paljosta). Russ kommentoi paljon Brontëja, joiden suljettua ympäristöä ja vähäisiä kokemuksia ympäröivästä maailmasta tavataan korostaa, ja huomioi että esim. Villettessä on mukana paljon sellaista kokemuksellisuutta, joka epäilemättä on vierasta heille, jotka eivät ole eläneet sellaista elämää kuin Charlotte Brontë.

Teoksia myös isoloidaan, nostetaan tuotannosta yksi teos joka nimetään merkittäväksi, ja sivuutetaan kaikki muut, varsinkaan jos ne eivät sovi siihen kuvaan joka kirjailijasta halutaan antaa. Kaikki tuntevat Jane Eyren ja Humisevan harjun, mutta Villetten ja Shirleyn kanssa on jo niukempaa (myös saatavuuden kanssa, joskin tilanne on nykyään parempi kuin Russin kirjoitusajankohtana 1983), ja kuka on lukenut Emilyn Gondal-runoja (Russin lisäksi)? Sivuutettava materiaali antaisi usein kirjailijasta monipuolisemman, laajemman kuvan, ja se on usein vieläpä ristiriitaisempaa, häiritsevämpää, radikaalimpaa kuin se joka kanonisoidaan...
Tämä sama ilmiö toki toteutuu myös monilla mieskirjailijoilla, mutta kuten Russ toteaa, yhdistettynä muihin marginalisoiviin ilmiöihin, tämä isolointi on naiskirjailijoille vahingollisempaa...

Ja kun naiskirjailijoiden osuus antologioissa, kaanoneissa yms. pysyy vähäisenä, näiden väliset yhteydet jäävät myös näkymättömiksi: yksittäiset naiset ovat anomalioita jotka ilmestyvät tyhjästä eivätkä jätä suoraa perintöä. Jane Austen vain yhtäkkiä oli siinä ja kirjoitti kuusi romaania, ilman edeltäjiä ja vaikuttimia (vaikka esikoisromaaninsa käsittelee runsaasti lukemista ja romaaneja, ja tiedetään Austenin lukeneen paljon aikalaisiaan ja läheisiä edeltäjiään: Arielin blogissa oli vastikään juttua aiheesta). Emily Dickinsonin tiedetään lukeneen ja ihailleen Elizabeth Browningia, mutta niin Browningin kuin Dickinsonin tutkijat ovat usein vaienneet tästä, koska Dickinson halutaan kuvata eristäytyneenä anomaliana. Ja Browning taas luki aivan kaikkea ja kaikkia. Ja tietysti ainakin jotkut naiskirjailijat tunsivat paljon toisia naiskirjailijoita ja pitivät aktiivisesti yhteyttä...
No, tuntuu että tämä puoli on ehkä hieman parantunut nykyaikana, joskin joskus toiseen suuntaan, että joidenkin kirjailijoiden välillä nähdään yhteyttä ja verrattavuutta lähinnä siksi että molemmat ovat naisia...olen myös aika ajoin kirjallisuuskeskustelussa seurannut kuinka usein mieskirjailijaa verrataan johonkin naiskirjailijaan, tai että miehelle esitetään esikuvana ja vaikuttajana naiskirjailija...voin todeta että aika harvoin :)
(Nyt aloin kanssa miettiä että mistä Minna Canth tuli, mitä Canth itse luki?)

---------------------------------------------
Oikeastihan luin tämän kirjan jo reilu kuukausi sitten, ja mielessä oli että voisi kirjoittaa jotain blogiin, koska onhan kirjassa paljon ajatuksia herättävää asiaa esitettynä mukavan ironisella tyylillä: kirja on siis erinomaisen suositeltava jos kirjallisuus noin nyt vähänkään kiinnostaa. Mutta arvelin jo että bloggaus paisuu varsin runsaaksi...No, naistenviikon kirjahaasteeseen tämä olikin sitten oikein osuva valinta.

Russin huomion kohteena on siis erityisesti kirjallisuuden kritiikki, julkinen vastaanotto tai sen puute, ja erityisesti tietysti sen osittain piilossa olevat, tiedostamattomat rakenteet: luulen, ja oletan myös Russin luulevan, että aika harva tietoisesti etsisi otsikon mukaista oppikirjaa pyrkiäkseen tietoisesti nujertamaan kirjoittavia naisia. Tiedostamattomasti kyllä tähän saattaa sortua monikin, myös sukupuolesta riippumatta (ja kuten sanottu, samoja prosesseja löytyy myös monien muiden sosiaalisten ryhmien kirjoittamisen käsittelyssä).

Ja kun nyt itsekin teen tätä kirjallisuuden vastaanottoa, julkista kommentointia ja kuratointia mitä kirjallisuuden osia haluan nostaa esiin ja miten, niin pohdintoja herää myös omasta toiminnasta. Missä määrin olisi hyvä pyrkiä kiinnittämään kirjailijaan sukupuoleen huomiota, ja missä määrin taas olisi hyva pyrkiä olemaan niin tekemättä? Russ, ja tuskin kukaan mukaan, ei anna yksiselitteistä vastausta, ennemminkin tuntuu että pitäisi yhtaikaa tehdä molempia tai ei kumpaakaan.

Ja kun tässä keväällä yhdellä kurssilla luettiin muiden ajattelijoiden joukossa myös Judith Butleria, voi pohtia että onko edes olemassa mitään sellaista universaalia luonnollista kategoriaa kuin "nainen"? Onko mielekästä edes yrittää tarkastella vaikkapa Shikibu Murasakia, Mateli Kuivalatarta, Faïza Guènea, Virpi Hämeen-Anttilaa, Clarice Lispectoria jne. yhtenäisenä ryhmänä, eri-ikäisiä "naisia" jotka tulevat hyvin erilaisista kulttuurisista ja historiallisista konteksteista, eri etnisyyksistä, yhteiskuntaluokista, koulutustaustoista jne? Identiteettipolitiikassa ongelmana on että representaatiolla saatetaan myös luoda niitä kategorioita joista halutaan vapautua...
Olisiko parempi olla viettämättä naistenviikkoa ja siihen liittyvää kirjahaastetta?

No, on toki hyvä huomioida että vaikka ideaalitilanteessa asiat olisivat yhdellä tavalla, niin joudumme kuitenkin lähtemään nykyisestä vallitsevasta reaalitilanteesta ja reagoimaan siinä esiintyviin häiriöihin ja vääristymiin. Mutta onko Woolfin Oman huoneen 1929 tilanne sama kuin tämän kirjan 1983 ja kumpikaan sama kuin meidän 2024? Onko tilanne sama Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa, Suomessa, Ranskassa, Japanissa, Senegalissa, Brasiliassa, ja jos ei, miten?

Ja mitä muita sosiaalisia kategorioita, olivat ne sitten luonnollisia tai sosiaalisia konstruktioita, sivuutetaan ja nujerretaan tiedostamatta tai ehkä tietoisestikin näillä samoilla mekanismeilla mistä Russ kirjoittaa? Miten tunnistaa ettei tunnista?
Olenko kirjoittanut aiheesta aiemminkin?

Hyvää nimipäivää kuitenkin Joannalle.

Thomas Römer - Psaumes interdits (kielletyt psalmit)

Joku aika sitten kun erään veljen kanssa juttelin uskonnollisesta, ja erityisesti kristillisestä musiikista, mainitsin yhdeksi suosikikseni Black Sabbathin levyn Master of Reality (vuodelta 1971). Maininta yllätti keskustelukumppanini, koska metallimusiikin kunnia-arvoisia pioneereja ei ei yleensä tässä kontekstissa huomioida, mutta, no, levyn kappaleista 'After Forever' ei ole kannaonotossaan mitenkään hienovarainen ja kiertelevä: 

"Could it be you're afraid of what your friends might say
If they knew you believe in God above?
They should realize before they criticize
That God is the only way to love"

Samaa henkeä löytyy myös kappaleessa 'Lord of This World', ja vaikka esim. 'Children of the Grave' tai 'Into the Void' ovatkin vähemmän spesifisiä, on niiden eettisessä pohdinnassa ammennettavaa. Ja kristillisesta kuvastosta ja mentaliteetista teemojaan ottavia kappaleita löytyy pitkin uraa: keskustelukumppanini kiinnitti huomioni hieman myöhemmin yhtyeen viimeiseen levyyn 13 (2013) ja sen kappaleeseen 'God Is Dead?'

"But still the voices in my head
Are telling me that God is dead
The blood pours down
The rain turns red
I don't believe that God is dead"

Mutta levynä Master of Reality on toiminut esikuvana kokonaiselle alalajille: doom metal on musiikillisesti hitaampaa, painostavan raskaampaa ja melankolisempaa, ja moni artisti käyttää tuotannossaan myös kristillistä symboliikkaa, siitä riippumatta onko tunnustava kristitty tai ei: kappaleina voisi nostaa esiin vaikkapa Candlemass -yhtyeen 'Samarithan' tai Troublen 'Psalm 9'.

Näissä kappaleissa, Black Sabbathissa ja metallimusiikissa ylipäänsä minua kiinnostaa hengellisessä mielessä teemat joita ei yleensä löydä perinteisemmissä hymneissä: epäilyn, epätoivon ja synkkyyden tunteet, epäoikeudenmukaisuuden, tekopyhyyden ja väkivallan kokemukset, moraalinen närkästys, suuret eksistentialistiset kysymykset ilman helppoja ratkaisuja. Teemat jotka ovat kuitenkin osa myös kristittyjen elämää, ja jotka nekin tarvitsevat ilmaisumuodon. Ja vaikka hymnistiikka ei olekaan aina pysynyt näissä mukana, on näissä aiheissa kuitenkin runsaasti raamatullisia esikuvia, ja kun aihe minua kiinnostaa, niin luen niitä käsitteleviä kirjoja myös, kuten vaikkapa tämän Thomas Römerin teoksen Psaumes interdits (ja aiemmin mm. Enzo Bianchin kirjan saman aiheen parista, ja René Girardia jne)

Raamatun psalmeissa, kuten rukouksissa yleensäkin, löytyy kahta mahdollista lähestymistapaa joilla ihminen ottaa suhdetta Jumalaan: ylistykset ja pyynnöt. Ja näitä voi luokitella pitemmälle alaluokkiin, joista tässä kirjassa nostetaan esiin nk. kirouspsalmit: pyyntörukoukset, joissa toivotaan että joku toinen, joka on tehnyt vääryyttä rukoilijalle, saa ansaitsemansa rangaistuksen, mieluiten väkivaltaisesti ja mieluiten korkojen kera, huudetaan kostoa.

Näitä kirouspsalmeja nimitetään joskus myös "kielletyiksi psalmeiksi", koska ne on jätetty pois liturgisesta käytöstä. Liturgisen vuoden aikana messun lukukappaleina tai hetkipalveluksissa laulettuina käydään läpi melkein kaikki psalmit, mutta sissältönsä vuoksi pois on kokonaan jätetty kolme (58, 83 ja 109), ja lisäksi osia joistain muista psalmeista (mm. 137:8-9). Nämä toki ovat yhä mukana Raamatussa (voit mennä lukemaan ne vaikka heti, ja varmaan huomata miksi ne ovat arveluttavia) mutta on pidetty parempana että ne eivät ole osa Kirkon yhteisöllistä rukousta.

Samalla Römer, ja jotkut muutkin, näkevät näissä omaa mielekkyyttä, että niillä on omat hyvät syynsä olla ylipäänsä olemassa ja perusteensa miten ne ovat syntyneet ja millaisissa olosuhteissa, ja että niillä on paikkansa Raamatussa, ja tarvittaessa myös Raamatun lukijan elämässä. 

Miotä väkivaltaisiin ilmaisuihin tulee, ne on kirjoitettu väkivaltaisissa olosuhteissa, kuvasto oli tuttua ajan kaikille osapuolille (sotilasmahti Assyria suorastaan ylpeili kaikilla julmuuksilla, joita harjoitti valtaansa ylläpitääkseen). Mutta samalla näiden kirouksien motivaationa on nimenomaan oikeudenmukaisuuden jano, niissä pyydetään Jumalalta sitä oikeudenmukaisuutta, mitä muuten on niukasti tarjolla. Römer huomauttaa, että kirous oli ennen kaikkea heikon ase, käytettävissä silloin kun mitään muuta ei ollut tarjolla. Tämä näkyy myös psalmeissa, jossa kiroajana on yksilö tai kokonainen kansa, mutta kohteena on joku mahtavampi joka mahtinsa turvin harjoittaa törkeää epäoikeudenmukaisuutta, ja kiroajalla ei ole muuta esittää kuin pyyntörukouksensa Jumalalle. Törkeitä epäoikeudenmukaisuuksia ja valtaepätasa-arvoja psalmien kirjoittajien aikana riitti niin yksilötasolla kuin kansana (Israel oli usein aika pikkutekijä joka jäi jalkoihin Egyptin, Assyrian, Babylonian jne jyllätessä) joten niin riitti kirottavaakin.

Ja nykyaikana, onko väkivaltaisuus, epäoikeudenmukaisuus, valtaepätasa-arvot jne. kadonneet maailmasta? Niin yksilötasolla kuin kansakuntienkin? Kirjassa mainitaan Ukraina, jolta ei välttämättä ihan kauhean suuria sympatioita tällä hetkellä virtaa Venäjän suuntaan, ja mieleeni tuli myös miten suhtautua nykyiseen Israeliin raamatullisen Israelin laulujen ja profeettojen läpi katseltuna...ja varmaan moni yksityishenkilökin löytää aiheita ja kohteita kirouksille, vaikkei ehkä muuta voikaan. Ja toisaalta vallanpitäjien intresseissä on toki pyyhkiä, estää, sensuroida nämä ilmaisut, koska ne on yleensä kohdistettu heitä vastaan, ja toisaalta he eivät näitä heikkojen aseita tarvitse: väkivaltansa he voivat toteuttaa muutenkin kuin verbaalisesti.

Hengellisessä mielessä rukouksina näillä on myös oma arvonsa: useimpien meistä elämä ei kuitenkaan ole jatkuvaa auvoa, vaan elämässä on myös epätoivoa, ahdistusta, raivoakin, ja tunnekuohuissa ei aina kykene olemaan kohtuullinen ja maltillinen. Mutta kun psalmien tunnerekisteri ulottuu kirouksiin asti, se kertoo, että myös nämä kokemukset ja tunteet ovat esitettävissä ja ilmaistavissa Jumalan edessä: ei tarvitse olla tekopyhä hymistelijä, joka esittää parempaa kuin onkaan, Jumala näkee sen läpi kuitenkin.

Eikä tämä sallivuus rajoitu vain psalmeihin eikä vain koston vaatimuksiin toisille. Profeetta Jeremia menee vielä pitemmälle, ja kiroaa syntymänsä päivän (Jr 20:14-18) ja toivoo ettei olisikaan olemassa; koska kaikki elämä tulee Jumalasta, on tämän kirouksen kohteena itse Jumala. Ja kuitenkin Jeremia on samalla mitä esimerkillisin profeetta ja Jumalan mies. Samanlaisen kirouksen syntymäänsä (ja siis Jumalaa) kohtaan julistaa Job (3:2-10), ja kuitenkin vastaukseksi Jobin maltillisemmat ja kohtuullisemmat keskustelukumppanit, joiden arvoja Jobin julistukset eivät vastaa, saavat kuulla Jumalalta, että "te olette puhuneet minusta vastoin totuutta, toisin kuin palvelijani Job" (42:8). Epäilyn, epätoivon, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksilla ja niiden ilmaisuilla on selvä paikkansa ja roolinsa: epätoivon hetkellä on oikeutettua huutaa.

Samalla on kuitenkin syytä tehdä ero yksityisen ja liturgisen rukouksen välillä: jälkimmäisessä Kirkko rukoilee yhteisönä, ja tässä kontekstissa kirouspsalmit on päätetty jättää pois käytöstä, mutta kristitylle kuuluu tietysti molemmat rukouslajit. (Ja samaan tapaan en ole kannattamassa vaikkapa 'Children of the Grave'n tai 'Lord of This World'in käyttöä liturgisena musiikkina, vaikka pidän niitä arvossa henkilökohtaisemmassa mietiskelyssä).

Otan Helmet-lukuhaasteessa tällä kohdan 34. Kirja kertoo Ukrainasta. Siitäkin.

Sylvia Borgström - Muistojeni kynttilöitä

Varsin omalaatuiset vaiheet tällä muistelmateoksella: se ilmestyi alunperin 1944 Iso-Britanniassa nimellä Let's Light the Candles, kirjoittajana Paul Waineman, jolta oli aiemmin ilmestynyt muutamia romaaneja 1900-1910-luvuilla. Salanimen takaa löytyy suomalaissyntyinen, mutta englantilaiseen kartanoon muuttanut seurapiirikaunotar Sylvia Borgström (1870-1962), joka oli alunperin suosinut pseudonyyminä miehen nimeä; miksi tämä teos on myös julkaistu pseudonyyminä, en tiedä, koska eihän tässä edes yritetä mitään illuusiota että teoksen tekijä olisi joku muu kuin Euroopan seurapiireissä sujuvasti liikkuva suomalais-englantilainen kartanonrouva...

Vaikka teos oli mahdollisesti suunnattu pääasiassa omalle lähipiirille (ja tuleville jälkeläisille), se saavutti kuitenkin kohtalaisen suosion, koska sota-aikana moni selvästi kaipasi juuri jotain tällaista: leppoisan humoristisesti tarinoituja muisteluja menneestä maailmasta ja sen kauneudesta. Suomennos teoksesta tuli kuitenkin vasta nyt, SKS:n kustantamana, Osmo Pekosen käännöksenä ja Sylvian tyttärentyttären Diana Kaleyn toimittamana (ja Dianalta sain oman kappaleeni lahjaksi, kiitos).  

Kirjan metaforinen nimi vinkkaa tyylistä: Sylvia sytyttelee muistojen kynttilöitä yhden toisensa jälkeen, lyhyissä luvuissa kerrotaan anekdootteja ja muistellaan yksittäisiä tuokiokuvia. Mitenkään kaikenkattavaa ja systemaattista muistelu ei ole ja kronologiakin tuntuu ajoittain summittaiselta. Sylvia on taitava tarinoitsija, joskin samalla mieleen hiipii kysymys onko joskus tarinankerronnan kutsumus vienyt mukanaan ja värittänyt todellisuutta (varsinkin kun tämä kirja on ilmeisesti kirjoitettu suurelta osin muistinvaraisesti kirjailijan oleskellessa Skotlannissa, kun kotikartano oli päätynyt armeijan käyttöön).

Koska kaikenlaistahan on Sylvialle sattunut. Borgströmit olivat huomattava suku 1800-luvun Suomessa, joten yhteyksiä on maan kaikkiin silmäätekeviin, ja myös ulkomailla liikkuessa liikutaan seurapiireissä, niin Italian palatseissa kuin Englannin kartanoissa. Niinpä kirjan sivuilla vilahtavat niin Mannerheim ja Topelius kuin kuningas Edvard VII, Sigmund Freud, paavi Pius X jne, ja aikanaan vävyksi tulee tsaari Nikolai II:n sisarenpoika... Nimiä ja tuttavuuksia ja anekdootteja näistä pudotellaan vaikuttavia määriä (ja tähän painokseen on lisätty runsaasti alaviitteitä taustoittamaan kuka kukin on): Sylvia epäilemättä on ainakin hieman snobi. 

Mutta samalla osaa myös tarpeen tullen astua ulos snobiudesta ja heittäytyä seikkailuihin. Sylvia on positiivisella tavalla itsetietoinen, toimeenpaneva ja ilkikurinenkin, ei mikään ansarikukkanen, ja kun täytyy purjehtia läpi parin maailmansodan ja muutaman muun mullistuksen, niin onhan se hyvä, ja samalla tulee paljon hyviä juttuja kerrottavaksi...

Toki anekdootista toiseen siirtyvässä muistelussa on aukkojakin: huomasin, että puoliso Herbert McDougall kohdataan ja tämän kanssa mennään naimisiin, mutta tämän jälkeen tästä on vain pari satunnaista mainintaa (ja Jane Austenini lukeneena huomasin myös, että Sylvia ei ollut mitenkään nuori mennessään naimisiin...), samoin mm. muu kirjallinen ura sivuutettiin hyvin ohimennen. Muistelut painottuvat muutenkin lapsuuteen ja nuoruuteen, Belle Epoque -kauteen, ja toisaalta ihan tuoreimpiin vaiheisiin, maailmansotien välinen aika vilahtaa nopeasti ohi. 

Kirjoitustyyli on eittämättä hivenen vanhanaikaista ja maalailevaa, hyperbolaa ei säästellä kuten ei myöskään elämänmyönteisyyttä ja vankkumatonta optimismia. Mihinkään psykologiseen syväluotaavuuteen ei ryhdytä, mutta tekstistä välittyy silti hyvin muistelijan persoona, ja persoona on varsin viehättävä: ymmärrän kyllä hyvin, että kirja toimi sodan keskellä eskapisminälkään.

Samalla minulle, nykylukijalle, teos oli antoisa aikakautensa kansainvälisen eurooppalaisten seurapiirien kuvauksena, maailman, jossa ihmiset sujuvasti siirtyvät paikasta toiseen toistensa vieraiksi ja kaikki tuntevat kaikki tai jos eivät vielä tunne, tutustuvat. Kuinka laajan ja samalla tiheän verkoston aristokratia muodostikaan: kuningashuoneet olivat toki yhteyksissään omaa luokkaansa, mutta muutenkin verkosto oli kosmopoliittinen, ja tässä verkostossa liikkuivat myös hyvin kontaktoituneet liikemiessuvut kuten Borgströmit. Ja Sylvia on myös hyvin mukana tässä maailmassa, on sinut sen kanssa ja pelaa sen säännöillä (joihin kuuluu myös säännöistä poikkeaminen silloin kun se on tarpeen). Mitä mieltä tästä sitten olisikaan (mieleen tulee joitain kitkerämpiä kuvauksia samasta maailmasta) niin tokihan tästä on kiinnostava lukea.

Kirjan runsas taustoittava aineisto on nykylukijalle myös hyvin hyödyllinen: siinä missä aikakauden brittilukija olisi ehkä vielä pysynyt jotenkuten mukana (ja osa viittauksista oli epäilemättä tarkoitettukin lähinnä omalle lähipiirille ja sukulaisille), teoksessa on informatiiviset alaviitteet. Kirjaan on toimitettu myös Borgströmin suvun taustaa selventävä esipuhe ja jälkikirjoitus mitä Sylvialle ja perheenjäsenille tapahtui kirjan kirjoittamisen jälkeen, ja valokuvaliitteiden ja Pekosen suomennoksen kera tämä painos on erinomaisen luettava, vetävästi kirjoitettu annos mikrohistoriaa.

Kirja on luettu myös Kirsin Book Clubissa, ja Helmet-lukuhaasteessa otan tällä kohdan 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä (muistelmia ja omaelämäkertoja ei tule mitenkään paljoa luettua).

Miten merkillisiä ovatkaan muistot! Miksi tuo muistikuva palautui mieleeni juuri nyt, ääriviivoiltaan yhtä tarkkana kuin mustasta paperista leikattu siluetti, kun hetki sitten näin mielessäni vain kaalimaan viivasuorat rivistöt?
Ajatukset ovat muistin tuulispäitä, ja nyt sai tuulenpuuska kynttiläni lepattamaan.
Ehkäpä minun ei olisi pitänyt sytyttää kynttilöitä näin avoimesti sellaisen pyhäkön eteen, jonka vain minä voin nähdä - muistin pyhäkön.
Rakastan kuitenkin muistin kätkettyä temppeliä, ja kynttiläni jatkavat urhoollisesti palamistaan. Ehkä jokunen kyynelkin valahtaa niiden äärellä, mutta lopulta hymy voittaa. Minulla on elämänusko, ja on vieläkin: elämä on ihmeellinen, ja niin on myös mielikuvituksen salattu elämä, jossa ruusujen terâlehdet eivät koskaan varise, rakkaus ei milloinkaan viilene eikä aurinko ikinä lakkaa paistamasta.
Sanakirjassa tällaista elämänasennetta tietääkseni nimitetään optimismiksi, mutta en välitä sanakirjoista. Pärjään ihan hyvin ilmankin sanakirjoja enkâ välitä käyttää hakuteoksiakaan. Mihin niitä tarvitaan? Muisti on niin paljon parempi, herkullisempi ja kevyempi: aivan kuten kohokas tai uunijäätelö päihittää keitetyt rasvamyvyt ja riisivanukkaat.
Nyt asialle voi jo nauraa, mutta minä melkeinpä vihasin Englantia niiden jähmeiden vanukkaiden vuoksi, joita meille syötettiin, kun saavuimme Kentiin. Ajattelin, että ihmiset, jotka syövät itsensä tönköiksi, pakostakin muuttuvat kaalinkerärivistöksi, eikä se edes ole heidän oma vikansa.  

Patrik Ouředník - Europeana : 20. vuosisadan lyhyt historia

Joissain erikoistuneemmissa kirjakaupoissa (joita Ranskassa on paljon) on kiinnostavaa ihan vaan vilkuilla läpi hyllyjen valikoimia, koska niistä löytyy, no, kaikenlaista. Jossain vaiheessa olin merkinnyt muistiin pontentiaalisesti kiinnostavana kirjailijana tämän tsekkiläisen, Ranskassa asuvan Patrik Ouředníkin, ja näppärästi vähän tämän jälkeen huomasin Siltalan kustannusohjelmassa tulevan Eero Balkin suomennoksen, hyvä niin. Myöhemmin kappale sitä päätyi omaankin hyllyyn, mutta tuntuu että muuten kirja on jäänyt Suomessa hyvin vähälle huomiolle, en muista nähneeni siitä oikein mitään mainintoja.

Mutta onhan tämä myös varsin merkillinen ja vaikeasti luokiteltava kirja. Alaotsikkonsa mukaisesti 1900-luvun historia eurooppalaisesta näkökulmasta (vaikka Amerikkaakin vilahtelee), mutta vaikka kirjassa esitellään faktaa faktan perään, ei kyse ole mistään perinteisestä historiakirjasta, asioista siirrytään toisiin joskus hyvinkin vapaalla assosiaatiolla ja yllättävillä rinnastuksilla, sinne tänne vaellellen ja kierrellen, ja usein kuitenkin palataan jompaankumpaan maailmansotaan ja sen tapahtumiin. Asioita tekevät ihmisryhmät kuten nuoret, sotilaat, saksalaiset, naiset, kenraalit, Jehovan todistajat, ja kun kerrontaan tulee yksittäisiä henkilöitä, ovat nämäkin vain ryhmiensä edustajia, henkilönimiä ei kirjaan tule...

Kirjan aloittaa laskeskelu kuinka pitkä jono tulisi Normandiassa kaatuneista amerikkalaissotilaista, jos nämä laitettaisiin peräkkäin päälaki seuraavan jalkapohjiin (38 kilometriä), ja tästä lähdetään samassa hengessä läpi lähihistorian. Kirjan marginaaliin on siroteltu "avustavia" alaotsikoita mitä siinä kohdassa olevassa kappaleessa käsitellään, näin esimerkkinä peräkkäiset alaotsikot sivuilta 15-24: 

Tulee ottaa opiksi menneisyyden virheistä - Naiset ovat ihmisolentoja - Ehkäisyn keksiminen - Maailmanloppu - Jin ja jang - Toimintahäiriöt - Paljon miehiä taisteli - Eteenpäin - Ne jotka osasivat kroolata - Mihin sähköstä on - Lääkärin harjoittivat valistustyötä - Rintaliivin keksiminen - Pohjaveden taso laskee - Sotilaat lauloivat joululauluja 

(mitä noilla sivuilla tapahtuu, saatte itse lukea).

Toteavasta sävystä, aiheesta aiheeseen siirtymistä ja joskus yllättävistäkin rinnastuksista tulee vahvasti etäännyttävä tunnelma, ikään kuin tässä olisi joku ulkoavaruuden asukas selostamassa sadan vuoden tapahtumia kotiplaneetalleen, ja ei tekisi sitä kovin selkeästi eikä olisi antamassa kovin myönteistä kuvaa kohteestaan: kirjaa sävyttää musta huumori ja hirtehisyys. Lukiessa tunnelma on hyvinkin absurdi, ja toisaalta samalla jäytää tietoisuus että kyllä, nämä asiat ovat tapahtuneet, tässä on musta peili meistä kaikista. 

Erikoisista kerrontaratkaisuista huolimatta, tai ehkä juuri niiden vuoksi, tämä oli aikamoinen page turner: kun rakenne on näinkin epämääräinen ja virtaava, niin aina halusi lukea vielä seuraavan sivun tai pari, koska tiedä mitä sieltä putkahtaa, minne kerronta vie. Ja samalla mitään asiaa ei käsitellä varsinaisesti loppuun itseriittoiseksi kokonaisuudeksi jonka voi ottaa haltuun, monet asiat liittyvät toisiinsa ja ovat toisistaan riippuvaisia ihan luonnostaan, ja joissain muissa voi pohtia, onko asioiden välillä joku yhteys, vaikkei se ehkä ilmeinen olisikaan...

Merkillinen, kiehtova teos: tsekkiläisessä kirjallisuudessa osataan hyvin absurdi musta huumori, joka laittaa kuitenkin myös ajattelemaan, ja tämä on kyllä mitä mainioin lajin edustaja. Lukekaa (ja minun täytyy kai etsiä lisää Ouředníkia lukulistalleni...).
Kirjan on lukenut myös Riitta.

Eric Fottorino - Petit éloge de la bicyclette (pieni ylistys polkupyörälle)

Myönnetään, että tämä kirja tuli luettavaksi ihan vaan lukuhaasteiden vuoksi. Mutta jos niin tulee luettua kirjoja, joita muuten ehkä ei, niin tuleepahan kokeiltua.

Eric Fottorino on ranskalainen journalisti, tunnettu erityisesti kaudestaan Le Mondessa, ja siinä sivussa innokas amatööripyöräilijä, ja näistä piirteistä syntyy tämä sarja esseitä. Omia muistoja seuratuista kilpailuista (erityisesti tietysti Tour de France), niiden suuruuksista ja dramaattisista hetkistä, ja hieman myös omista kokemuksista nuorena amatöörinä, ja  osallistumisestaan Midi libre -kilpailuun ei-niin-nuorena amatöörinä. Ja paljon myös muita sivujuonteita, vuoden 1903 ensimmäisestä Ranskan ympäriajosta dopingiin (jonka todellisuudesta "kaikki tiesivät" jo ennen kuin niitä alettiin testata, ja johon yhä suhtaudutaan ilmeisesti katsoen läpi sormien).

Ja jooh: tätä ennen tunsin niminä Eddy Merckxin ja Lance Armstrongin ja siinä suunnilleen kaikki, mitä kilpapyöräilystä tiesin. Nyt hieman enemmän, mutta samalla on yhä todettava, että tästä kirjasta olisi varmaan saanut enemmän irti jos olisi tuntenut lajin paremmin...varsinainen historiikki tai muukaan tämä siis ei ole, vaan tosiaankin sarja lyhyitä esseitä ja muisteluja, joskus yltyen hyvinkin runollisesti viittaamaan asioihin joita en sen kummemmin tunne. No, tulipa luettua, ja jotain ymmärrystä ehkä sisäistettyäkin.

Jusqu'à trente ans, j'ai cru que le petit ange du vélo apparaîtrait dans mon bureau du Monde pour me dire : "Viens, on a besoin de toi sur les routes du Tourmalet ou d'Aspin, dans l'Izoard ou le Galibier;" Je me serais contenté d'être coureur greffier, lanterne rouge érudite. Bien des observateurs ont suivi le peloton, l'ont précédé, l'ont côtoyé de près. Pas un ne s'est glissé à l'intérieur pour butiner avec lui les fleurs de pavé ou de bitume au parfum de légende et de gloire, de drame et d'héroïsme. J'étais prêt pour cette folie.  

Helmet-lukuhaasteessa otan kohdan 24. Kirja kertoo urheilijasta (useammastakin), ja Tour de France par écrit -haasteessa voisin ottaa vaikka Bordeaux'n (jossa Fottorino vietti osan lapsuudestaan, vähän kaukaa haetaan kyllä), mutta tokihan tämä muuten on kyseiseen haasteeseen mitä sopivin kirja.