Ihan vaan sattumalta luin tätä samaan aikaan kuin hallitusneuvottelut olivat käynnissä.
Klaus Mannin romaanin (suom. Markku Mannila) aiheena on Saksa vuonna 1936 (kirjan kirjoitus- ja ensimmäinen julkaisuajankohta), mutta toisissa ajoissa ja paikoissa elävä lukija voi toki löytää kiinnostavia sovellettavia ajatuksia omaan ympäristöönsä. Kysymys on kompromisseista, liittoutumisista, mitä kaikkea voikaan olla valmis hyväksymään yhteistyössä natsihallinnon kanssa kunhan se vain itseä hyödyttää.
Nimiroolin, kirjaimellisesti, vetää näyttelijä Hendrik Höfgen, lahjakas näyttelijä joka saa kohtalaista menestystä lahjoillaankin, mutta vielä suurempaa menestystä valtavalla kunnianhimollaan ja kyynisellä opportunismillaan: 20-30-luvun vaihteessa ollaan sopivasti vasemmistoon kallellaan, ilman että puheet varsinaisesti ikinä kunnolla realisoituvat, mutta kun natsit nousevat valtaan, täytyy näihin harmittavasti suhtautuakin vakavasti. Mutta kun sopiva tilaisuus tulee, voi menneisyyden epäilyttävämmät piirteet haudata syvälle, ja Göringin suosiolla ura lähtee taas rakettimaiseen nousuun, valtionteatterien johtajaksi ja kolmannen valtakunnan kultturikerman kuohuksi...niin moni aiempi kulttuurivaikuttaja on paennut ulkomaille, joten jäljellä oleville sataa suosiota (Saksan natseille kulttuuri ei ollut vain luksusta, kunhan se oli aatteellisesti oikeaoppisesti ja rodullisesti puhdasta...ja toki aikanaan nuoren polven ei tarvitse enää Goethesta ja Kantista välittää, sota on tärkeämpää).
Mann itse oli myös paennut ulkomaille, ja tämä kirja julkaistiin alunperin Alankomaissa. Ja, no, sanoisin että kirja on enemmän vimmainen kuin hiottu, mutta ajan ja aiheen huomioonottaen ihan ymmärrettävää, ja vimmalla kyllä saa paljon aikaan. Havainnoidaan hyvinkin selkeästi mitä Saksassa tapahtuu (joskin jälkiviisaasti saattoi yhä todeta että kaikkea ei vielä aavistettu) ja samalla ivan ruoskaa käytetään roimasti, ajoittain reippaasti tyypitellen.
Keskeisenä kohteena tietysti itse näyttelijä Hendrik Höfgen, mukautuvainen opportunisti jolle oman uran edistäminen on kaikki kaikessa, ja sen turvin hypätään riemumielin vaikka natsien kelkkaan, vaikka näihin on vain muutama vuosi aiemmin suhtautunut avoimen halveksivasti...ja toisaalta Höfgenillä on kyllä myös ajoittaisia tunnonvaivoja, ja tässäkin asemassaan pysyy opportunistina, säilyttäen sopivan etäisyyden natsipuolueeseen, vaivihkaa käyttäen asemaansa joidenkin dissidenttien suojelemiseen yms., koska täytyyhän selusta varmistaa siltä varalta että tämä natsijuttu olisikin vain ohimenevä, hyvä olla jotain meriittejä myös seuraavien valtiaiden silmissä...
Vaivaava kysymys on tosiaan miksi älykäs, järkevä ihminen asettuu natsihallinnon palvelukseen, vaikka pitää sitä moraalisesti ongelmallisena: kompromissien, reaalipolitiikan, kunnianhimon ja opportunismin tien houkuttavuus. Höfgen ei koskaan näyttäydy mitenkään pahana (ja vaikka pääroolinsa onkin Mefisto, on ehkä enemmän veijari kuin varsinaisesti demoni, silloin kun ei ole Faust...). Omalla tavallaan tässä tuli mieleen se mitä Hannah Arendt tuli myöhemmin havainnoimaan Adolf Eichmannista, demonisen pahuuden sijaan Höfgenin vaivana on ennemmin ajattelemattomuus, välinpitämättömyys, banaali pahuus.
(Sivujuonteena, juuri luin myös amerikkalaisen fyysikon Richard Feynmanin tekstin, jossa puheeksi tulee työ Manhattan-projektissa kehittämässä ensimmäistä atomipommia, ja kuinka projektissa juhlittiin kun siellä jossain se pommi lopulta saatiin pudotettua...mitäköhän tästä pitäisi ajatella tuon Eichmannin esimerkin varjolla. Selvästikin kannattaa olla voittajien puolella...(ja tuo taas on hyvinkin yhteensopivaa Hendrik Höfgenin ajattelun kanssa))
Oma kiinnostava lisävärinsä tulee myös siitä, että kirja näyttäytyy avainromaanina: kukaan kirjan nykyhetkeen sijoittuva henkilö ei esiinny omalla nimellään, ne joita ei voida korvata (Hitler, Goebbels, Göring...) ovat mukana titteleillään tai luonnehdintoina (ivallisina tietty) ja monta muuta henkilöä taas eri nimisinä, mutta ilmeisesti varsin moni tunnistettavina: Hendrik Höfgen itse perustuu kirjailijan entiseen lankoon näyttelijä Gustaf Gründgensiin. Sen verran runsaasti Mann sekoittaa totta ja fiktiota, että kirjaan olisi kyllä kaivannut mukaan taustoittavia alaviitteitä ja loppuun selvitystä kuka on kuka ja mikä osa perustuu tosiasioihin ja mikä on fiktiota...jotain sentään selvitetään kirjan esipuheessa, mutta enemmänkin olisin taustoista lukenut (jotain nimiä, henkilöitä ja tapahtumia tuli googlailtua).
Tuo avainromaanius on myös aiheuttanut kirjalle varsin monimutkaisen julkaisuhistorian: kirja tosiaan julkaistiin alunperin Alankomaissa (joskin huomattiin myös Saksassa, ja ilmeisesti puheena oli, että vaikka Klaus olikin toimenpiteiden tavoittamattomissa, niin kiitokseksi kirjasta isäpappa Thomas Mann saattaisi päätyä pienelle retkelle Dachaun leirille...). Sodan jälkeenkään kirjan julkaisu ei Saksassa innostanut, koska Gründgens, joka luonnollisesti oli tunnistanut itsensä kirjasta, oli tosiaankin selvinnyt varsin vähäisin harmein natsiyhteistyöstään ja oli taas uralla nousujohteessa myös myöhempien vallanpitäjien kanssa, sen onnistui torppaamaan...ja lopulta oikeuden päätöksellä kirjan julkaisu Länsi-Saksassa kiellettiin 1968. Päätös sivuutettiin vasta 1981, ja pian sen jälkeen myös tämä suomennos ilmestyi. Ja nyt kun luin kirjaa, niin mieleen tuli, että onhan tässä nykyisessäkin julkaisupolitiikassa nikottelemista, luulenpa että myös nykyiset sensitiivisyyslukijat lyövät tähän 'entartete Kunst' -leiman ja Klaus Mannin perikunnalla riittää pahaa mieltä aiheuttavia kohtia poistettavaksi.
Kiinnostava, paljon ajatuksia herättävä kirja, joka ei ole mitenkään kaukana myöskään nykyhetkestä...
Monsieur
Laruen mielestä korkea-arvoisten natsivirkailijoiden juhlissa ja
vastaanotoilla oli vielä hauskempaa kuin juutalaisten pankkiirien
tilaisuuksissa. Hän tuli loistotuulelle, nyt hänellä oli tilaisuus
tutustua moniin, moniin mielenkiintoisiin ihmisiin: oikein mukaviin
murhamiehiin, joilla oli nyt korkea asema salaisen valtionpoliisin
palveluksessa; oppikoulun opettajaan, joka oli vasta jokin aika sitten
päässyt pois mielisairaalasta, mutta joka oli jo kohonnut
kulttuuriministeriksi; lakimiehiin, jotka pitivät oikeutta
liberalistisena ennakkoluulona, lääkäreihin, jotka pitivät lääketiedettâ
juutalaishenkisenä huijauksena ja filosofeihin, jotka pitivät "rotua"
ainoana objektiivisena totuutena: kaikki nuo jalot persoonat monsieur
Larue kutsui "Esplanadeen" illalliselle.
Helmet-lukuhaasteessa laitan kohtaan 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan (onhan se Faust vahvasti mukana), ja Sadan vuoden lukuhaasteessa saadaan kirjalla 1930-luku.
