Richard Brautigan - Sombrero Fallout

Jatkamme amerikkalaisen Richard Brautiganin tuotantoon tutustumista: suomennetut kolme kirjaa olen jo lukenut, ja pari suomentamatonta, ja nyt sitten kuudes kirja, lisää 70-luvun tuotantoa.

Kirjan alaotsikko (siinä määrin kun ne koskaan mitään kuvaavat) on 'A Japanese Novel', ja kirja on omistettu Junichiro Tanizakille, mutta kyllä Brautigan on tunnistettava itsensä: lyhyitä fragmenttisia lukuja, hyvin toteavaa peruslauseina etenevää kerrontaa, hyvin surrealistinen ja outo sisältö, humoristiseen mutta samalla aika surumieliseen sävyyn...

Kirjan alussa kirjailija, amerikkalainen humoristi (jolla ei ole huumorintajua ja siksi ei oikein ymmärrä miksi ihmiset pitävät hänen kirjojaan humoristisina) aloittaa tarinan, jossa amerikkalaisen pikkukaupungin kadulle, pormestarin, tämän serkun, ja työttömän miehen eteen putoaa taivaalta sombrero. Mutta kirjailija repii tarinanalun alkaessaan murehtia japanilaista tyttöystäväänsä, joka on juuri jättänyt hänet, parin kilometrin päässä kyseinen tyttöystävä Yukiko nukkuu ja näkee unia (ja hänen hiuksensa nukkuvat myös ja näkevät omia uniaan), ja paperikorissa sombrero-tarina kirjoittaa itseään eteenpäin...

Ehkä tässä sitten on häivähdys jotain Tanizaki-maista, pienistä asioista ja yksityiskohdista kehittyy suurempia, oli kyseessä sitten päähenkilön ja Yukikon suhteen kehitys satunnaisesta kohtaamisesta parin vuoden suhteeksi ja sitä seuraavaksi sydänsuruksi, päähenkilön äkkiväärä obsessiivisuus, jossa jokainen mielenliikahdus voi poikia kaikennieleviä pakkomielteitä, Yukikon unien kehitys nukkumisympäristön mukaan, tai tarina jossa sombreron putoaminen taivaasta kadulle lähtee eskaloitumaan tavalla, jota Norman Mailerkin voi hädintuskin kuvata: "Later on that evening 100 million Americans saw Norman Mailer covered with blood say, 'Hell. There is no other word for it. Hell...'" 

Asioita tapahtuu, miksi, sitä on joskus vaikea ymmärtää, ennalta tai jälkeenpäin. Aihe joka on vahvasti mukana myös myöhemmässä kirjassa So the Wind Won't Blow It All Away, samalla outouden, humoristisuuden ja surumielisyyden yhdistelmällä joskin hieman eri sekoitussuhteissa.

Brautigan pysyy aina viihdyttävänä, vaikkei tämä nyt tuotantonsa kärkeen nousekaan.

The survivors just shook their heads in confusion and weariness.

So many of them said, "I don't know what got into me," or "I've never done anything like this before."

They were grief-stricken over their own dead and wounded and the almost complete destruction of their town. They were also very sorry for all the people they had killed.

"I guess nothing one can say will ever make it right," said an old grandmother, who'd done her share of killing.
The colonel who was interrogating her had to stop the interrogaton because she'd started crying.

"I've never done anything like this before," she said with tears flowing down her cheeks. "Oh, God," she said. "Oh, God."

The colonel stared awkwardly down at his feet.

He couldn't think of anything to say.

They hadn't taught him at West Point how to deal with situations like this. He had no experience.

He waited for her to stop crying.

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate (olisiko sombrero ennemmin asuste eikä vaate? Tulkitsen tämän nyt kuitenkin näin).