La passion du Christ (näytelmä)

 

Ja vaihteeksi taas näytelmiä, tällä kertaa kaukaa historian syövereistä: antiikin Kreikan draaman tyyliä ja tekstiäkin lainaileva versio pääsiäisen tapahtumista evankeliumien mukaan. Traditio on nimennyt kirjoittajaksi 300-luvun lopulla eläneen kirkkoisän Gregorius Nazianzilaisen, mutta moderni tutkimus on aika hajallaan näytelmän ajoituksessa: jotkut pitävät Gregoriusta hyvinkin mahdollisena kirjoittajana, tai ainakin jotain tältä vaikutteita saanutta henkilöä, oppilasta tms., toiset taas sijoittavat näytelmän tuntemattoman kirjoittajan Bysanttiin jonnekin vuoden 1000 tienoille ja näin ollen kyseessä olisi pastissi pastissista...

Kielen perusteella tämä on ilmeisesti varsin hankala ajoitettava, koska on myöhäisantiikissa ja keskiajalla käytössä oleva tekstimuoto, cento: jonkun tunnetun vanhemman kirjoittajan tuotoksista otetaan rivejä ja kootaan näistä uusi teos. Tässä tapauksessa käytössä on Euripideen tuotanto (ja tämä teksti löydettiinkin alun perin liitettynä kokoelmaan Euripideen näytelmiä), muut kirjoittavat ovat tehneet centoja mm. Homeroksen tai Vergiliuksen tuotannon perusteella.

Tämä piirre, antiikin Kreikan reettoristen ja kulttuuristen elementtien käyttö tekstissä, joka kuitenkin on sisällöltään hyvin syvästi kristillistä, olisi tosiaan sellaista, jota Gregorius Nazianzilainen voisi hyvin tehdä. Teksti tosiaan vilisee lainauksia Euripideen näytelmistä (lukemani versio on kriittinen laitos, jossa kaikki tunnetut oli merkitty, ja ilmeisesti tämän näytelmän sitaattien perusteella on tehty joitain huomioita alkuperäisten näytelmien sanamuodoista, osioista jotka niissä ovat ehkä korruptoituneet), ilmeisesti alkukielinen muutenkin noudattaa kieleltään Euripideen tyyliä, ja rakenteessakin on antiikin Kreikan henkeä: yksittäiset henkilöt puhuvat keskenään tai pitkillä monologeilla, kuoro kommentoi, varsinainen toiminta tapahtuu jossain lavan ulkopuolella ja seurataan enemmän henkilöiden reaktioita tapahtumiin...

Tapahtumat sen sijaan ovat suoraan evankeliumeista: Johanneksen evankeliumi keskeisenä, mutta mukaan on otettu myös synoptisten evankeliumien tapahtumat, ja itse asiassa ponnisteltu kovasti, että ne erojensa puolesta saataisiin harmonisoitua yhteen (ketkä missä vaiheessa menevät haudalle ja mitä siellä tapahtuu jne). Näytelmä jakautuu kolmeen kohtaukseen, Jeesuksen ristintiehen Golgatalle, ristiltäottoon ja hautaamiseen, ja pääsiäisaamun ylösnousemukseen haudalla: sanan nykymerkityksessä tämä siis ei varsinaisesti ole tragedia, ennemmin päinvastoin.

Aika paljon tapahtumia siis pysyy varsinaisten kohtausten ja näyttämön ulkopuolella, ja varsinaisena keskushenkilönä tässä onkin Neitsyt Maria, joka onkin Euripideen kerronnalle mitä sopivin hahmo, äiti joka seuraa poikansa kuolemantuomion täytäntöönpanoa...

Joskin samalla tässä noudatetaan Johanneksen evankeliumin henkeä, hyvinkin runsasta teologista pohdintaa, joka liikkuu sellaisella tasolla, joka ei olisi edes mahdollinen tapahtumahetkellä: erityisesti Maria tarkastelee tapahtumia myös tulevien vuosikymmenien ja -satojen teologisella kommentoinnilla. 

 

Historiallinen realismi ei siis tosiaankaan ole kirjoittajan intresseissä, vaan fiktiivisestä näytelmäluonteesta huolimatta passion teologinen kommentointi on tärkeämpää.

Psykologisen uskottavuudenkin kannalta ratkaisu on, no, hämmentävä, miten sovittaa yhteen dramaattisesti kärsivä äiti ja tämän tasoinen (lähes)kaikkitietävyys, joka tietää jo odottaa tulevaa ylösnousemusta ennen kuin poika on edes saatu ristille...ja toisaalta ristiriita on kiinnostava: vaikka tietoisesti järkeilisikin, että asiat ovat juuri näin, niin onko ihmisen käytös silti aina rationaalista raastavan tuskaisten kokemusten kohdatessa...

Näytelmä on tosiaan hyvin voimakkaasti Neitsyt Mariaa korostavaa ja tämä esitetään hyvinkin myöhemmän mariologisen kultin hengessä ylivertaisena esirukoilijana (tämän pyynnöstä Jeesus antaa anteeksi Pietarille tämän paon ja kieltämisen jne...), ja alkutekstissä tittelinä käytetään nimitystä Theotokos, Jumalansynnyttäjä. Tämä luonnollisesti puhuisi enemmän sen puolesta, että näytelmä on Gregoriuksen jälkeiseltä ajalta, aikaisintaan 400-luvulta, kun Theotokos ja mariologia muutenkin nousi kunnolla suosituksi vasta Efesoksen kirkolliskokouksessa 431, joskin on se siellä täällä esiintynyt aiemminkin.

Laadullisesti sanoisin että tämä on jännä kuriositeetti, varsinaisena draamana ei mitenkään terävintä kärkeä, vaikka on Marialle jotain aika vaikuttavia puheita kirjoitettu, ja teologiselta ja hengelliseltä kannalta, no, ehkä vähän liiankin omalaatuinen. Mutta jännä kuriositeetti on toki sopivasti virittyneelle lukijalle lukemisen arvoinen.

Ja Helmet-haasteessa saan tällä otetaan tietysti kohta 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana.

Platon - Valtio (klassikkohaaste)

Joku kuukausi sitten opintojen yhteydessä luin osia Platonin pääteoksesta Valtio, lähinnä niitä osia jotka liittyivät kurssille kirjoitettavan esseeni aiheeseen (Platonin sielukäsityksestä) mutta kun osia oli lukenut niin tokihan tämän voisi kokonaankin lukea, ja sijoittaa klassikkohaasteeseen, kun kyseessä nyt sattuu olemaan varsin merkittävästi eurooppalaiseen kulttuuriperimään vaikuttanut teos. Opiskelemani osat olivat englanniksi, mutta nyt luin Marja Itkonen-Kailan suomennoksen.

Muotona on Platonin suosima dialogi, jossa Sokrates ja lukuisa joukko muita keskustelevat keskenään ja siinä keskustelussa sitten avataan ja käsitellään kaikenlaiset ajatusmallit. Tai oikeastihan tässä varsinaisesti dialogilta kuulostavaa tekstiä on kirja alussa, aika nopeasti mennään malliin jossa Sokrates puhuu ja muut ovat jees-miehinä rytmittäen puhetta "olet oikeassa" "juuri näin" "kerro lisää" "täytyyhän tuo myöntää" -välikommentein. 
Platon käytti opettajaansa Sokratesta muissakin dialogeissa, ja oma hämäryytensä tulee siitä, että joskus Sokrates puhuu ilmeisesti niin kuin historiallinen henkilö puhui omana itsenään, joskus taas toimii puhtaasti Platonin äänitorvena eisttäen Platonin ajatuksia...ilmeisesti tässä ollaan enemmän jälkimmäisessä moodissa, ja sillä perusteella mitä Sokrateesta tiedetään (mikä, myönnetään, perustuu suurelta osin Platonin todistukseen), tämä olisi varmaan joissain kohdissa kyllä väittänyt äänekkäämmin vastaan...

Uskon näet, että on pienempi rikkomus surmata toinen tahtomattaan kuin antaa hänelle harhaanjohtava kuva siitä, mikä on kaunis, hyvä ja oikeudenmukainen valtiojärjestys. Tähän uhkayritykseen pitäisikin mieluummin ryhtyä vihollisten kuin ystävien läsnäollessa, joten sinun rohkaisusi ei nyt  ollut paikallaan.

Ja keskustelu sinkoilee tosiaan moneen suuntaan. Periaatteessa tässä suunnitellaan millainen olisi ihanneyhteiskunta mutta kun kaikki liittyy kaikkeen, käsitellään poliittisia järjestelmiä laajemminkin, yhdistellään niitä yksilöpsykologiaan (jonka yhteydessä sitten tulee sitä minua kiinnostanutta sielukäsitystä), etiikkaan ja kasvatukseen, ja toisaalta viitataan Platonin ideamaailmaan, tietoteoriaan, esitellään luolavertaus jne jne. eli aikamoinen valikoima aiheita, jotka kattavat (ja perustavat) aika ison osan filosofian perinnettä. Kovin systemaattisesti Platon ei asioita käsittele, ja ihan kauhean vakuuttunut en ole että näistä muodostuu siisti mikään siisti kokonaisuus (ainakin ilman huomattavaa määrää vaadittavia tarkennuksia) ja vastaväitteitä tulee mieleen kyllä huomattavasti enemmän kuin dialogissa esiintyville kanssakeskustelijoille, mutta sen verran ideatykitystä harrastetaan että ei ole ainakaan tylsää, ja pureskeltavaa löytyy.

Keskeisenä pointtina siis kysymys hyvästä yhteiskuntamallista ja hyvästä elämästä muutenkin, varhainen utopiamalli. En tosin ole ollenkaan vakuuttunut, että haluaisinko varsinaisesti elää tässä utopiassa, monet piirteet ovat kyllä tuttuja Huxleyn Uljaasta uudesta maailmasta, ja joitain kovin ristiriitaisiakin kohtia löytyy jotka vaatisivat lisäselvitystä. Ja tietysti huvitti Platonin taipumus "minulla on vasara ja kaikki ongelmat näyttävät nauloilta"-lähestymistapaan, jossa valtion johdossa olisi totta kai, tadaa, filosofit, vaikka toki jatkaakin pohdintaa että mitä sitten oikein on olla oikeasti filosofi...

- Niinpä me emme voi päästää tragediakirjailijoita valtioomme, koska he ihannoivat tyranniutta. Mutta viisaina miehinä he varmasti antavat tämän anteeksi meille ja kaikille muillekin, jotka ovat järjestäneet valtionsa samaan tapaan kuin me.
- Kyllä varmasti, ainakin nokkelaälyisimmät heistä.
- Muissa valtioissa he sen sijaan kiertävät, ja palkkaamalla käyttöönsä kauniita, mahtavia ja tenhoavia ääniä he keräävät koolle suuria väkijoukkoja ja vetävät näin valtioita kohti tyranniutta ja demokratiaa.

Mietinnät erilaisista yhteiskuntamalleista ja niiden yhteyksistä yksilöön ja kasvatukseen olivat kyllä kiinnostavia, ja kiinnostava yksityiskohta oli Platonin varsin kielteinen suhtautuminen demokratiaan (ja Aristoteleella oli samaa), tässä kielenkäytössä demokratia nähdään täysin populismin johdateltavissa olevana enemmistötyranniana. Ja joitain huvittavia ajatuksia, kuten tragediakirjailijoiden sulkeminen utopiasta pois jos eivät kykene oikeuttamaan olemassaoloaan (Aristoteleella olikin Runousopissaan vastausta tähän). Mutta noin muuten taitavan valtionvartijan kasvatukseen kuuluu tietysti sekä runoutta että urheilua.

Minua tietysti kiinnosti ne puheet sielukäsityksestä (joka siis on mallitus psykologiasta), kun siihen viittailivat kristilliset kirkkoisät varsin usein, mm. Evagrioksen luettelossa kuolemansynneistä, niiden tunnistamisesssa ja määrittelyssä viitataan usein Platonin kolmiosaiseen sieluun, joka esitellään tässä kirjassa (vaikka Platon itse siihen suhtautuukin epäluuloisesti harkinnan jälkeen, kun se sopii huonosti yhteen joidenkin muiden konseptiensa kanssa).
Ja Platonin (ja neoplatonismin) vaikutus on muutenkin hyvin merkittävä myöhäisantiikin maailmassa, jossa kristillisen teologian suuria linjoja vedettiin...ja vaikutus on myös ongelmallinen, kun platonismissa korostuu hengellisyyden ja ruumiillisuuden jyrkkä erottelu ja jälkimmäisen vähättely tai suorastaan haitallisena pitäminen, ja moinen fyysisyysvihamielisyys ei nyt kuitenkaan ole ihan koherenttia luomista ja inkarnaatiota korostavassa uskonnossa vaan veti kristinuskoa turhan manikealaiseen suuntaan...(mm. Tuomas Akvinolainen esitti tasapainoisemman ihmiskäsityksen, mutta Tuomas olikin enemmän aristotelisti)

Onhan tässä paljon sellaista mistä en ole lainkaan samaa mieltä, ja se onkin kirjan ansio, tuskinpa edes Platon on kaikesta tästä samaa mieltä, ajatuksia levitellään sellaisella laajuudella että seuraavilla vuosituhansilla varmasti riittää kommentoitavaa.

--------------------------------------
Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Jane Kirjan jos toisenkin -blogissa.

Kirjablogien klassikkohaasteista tämän jo yhdestoista. Bloggaustauosta johtuen en ole joka kerta osallistunut, mutta melkein, edellisillä kerroilla nämä kirjat:

Elizabeth Gaskell: North and South
Henri Alain-Fournier: Suuri seikkailu
Francesco Petrarca: Sonetteja Lauralle
Johann Wolfgang von Goethe: Faust 
Bram Stoker: Dracula
Gustave Flaubert: Rouva Bovary
Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus 

Ja kahdestoista klassikkohaaste on luvassa taas ensi tammikuun lopulla, ja kun olen mennyt lupautumaan tämänkertaiseksi isännäksi, on osallistuminen siis suorastaan välttämätöntä.

Helmet-haasteessa on vielä kohtai jäljellä, ja kun tämä tuli näköpiiriin ensisijaisetsi opintojen yhteydessä, sopii tämä siis kohtaan 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi.