Sattumalta nyt lukemissani Yhdysvaltoja käsittelevissä kirjoissa korostuvat tuliaseet ja väkivallan uhka: vähän aikaa sitten luetussa
Bainbridgen kirjassa päähenkilöiden matkaa värittävät monenlaiset väkivaltaiset kohtaukset ja ampumiset, ja päämäärässä on odotettavissa niiden huipentuma, ja tässä kirjassa taas päähenkilö kertoo kuinka ampui 12-vuotiaana kuoliaaksi ystävänsä, ja tapahtumiin ja elämänvaiheisiin sen tapahtuman ympärillä: varsinainen apuminen tapahtuu vasta kirjan lopussa mutta siihen kyllä viitataan ensi riveistä lähtien, eli mitään ei spoilata.
Ja kun uutisissakin on näkynyt ihan riittävästi juttuja aina vaan uudesta ammuskelusta Yhdysvalloissa, tekisi mieli vetää jotain johtopäätöksiä kansakunnan tilasta...
Needless to say, America has changed from those days of 1948. If you saw a twelve-year-old kind with a rifle standing in front of a filling station today, you'd call out the National Guard and probably with good provocation. The kid would be standing in the middle of a pile of bodies.
"Why did you shoot all these people?" would be one of the first questions asked after he had been disarmed.
"Because I don't like gym," would be the answer.
"You mean you shot all these people because you ddidn't like your gym class?"
"Not exactly."
"What do you mean, not exactly? What actually do you mean? There are twelve dead people here."
"McDonald's hasn't been putting enough of their special sauce on my Big Macs."
Richard Brautigania olen lukenut aiemminkin, kaikki kolme suomennettua teosta ja yhden suomentamattoman, ja pidin niistä sen verran että lisääkin pitää lukea. Brautigan nautti suurinta mainetta beat- ja hippiaikakauden kirjailijana (ja sen yhteyden kautta varmaan ne suomennoksetkin ovat tulleet), ja tämän aikakauden jälkeen vaipui sitten jossain määrin unohduksiin, vaikka tuotantoa tulikin vielä. Tämä kirja ilmestyi alunperin 1982, ja oli viimeinen Brautiganin elinaikana julkaistu kirja, pari vuotta myöhemmin kirjailija teki itsemurhan (arvatkaapa miten).
Moinen sivuun jääminen on harmi, koska teos on erinomainen. Tyyli on kirjailijalta tuttua, paljon lyhyttä toteavaa lausetta, tunneilmaisun vaimentamista, omalaatuista huumoria, paljon kummallisia tapahtumia ja eksentrisiä henkilöitä...mutta tällä kertaa nämä yhdistetään varsin koherenttiin ja realistiseen miljööseen ja suoraviivaisesti etenevään tarinaan (jonka kerronta ei kuitenkaan ole aina suoraviivaista, kuten sanottu kirjan lopussa olevaan tapahtumaan viitataan jatkuvasti, alusta asti, ja tapahtuman seurauksiakin käsitellään ennen sen kuvausta).
Ja vaikka kerronta pysyykin hyvin toteavana ja humoristisena, kirjaa leimaa kuitenkin hyvin surumielinen tunnelma, nostalgian ja syyllisyyden sekoittuminen, joka korostaa ampumistapauksen merkitystä: vaikka ampuminen olikin puhdas vahinko, oli se kuitenkin myös lapsuuden ja viattomuuden loppu: päähenkilö joutuu kohtaamaan karulla tavalla tekojensa vaikutukset.
Ilmeisesti tämä kirja perustuu varsin paljon Brautiganin omiin lapsuuskokemuksiin, ampuminen mukaanlukien (tosin Brautigan vain nirhaisi luodilla ystävänsä veljeä, ja ilmeisesti yhdisti tähän toisen samoihin aikoihin tapahtuneen kuoleman, jossa nuori poika kuoli metsästysonnettomuudessa). Päähenkilö on kuitenkin samanikäinen (eli tapahtumat sijoittuvat pääosin vuosiin 1947-48) ja perhe eli köyhyydessä sosiaaliavun ja hanttihommien varassa (äiti on tarjoilija, päähenkilö kerää tyhjiä pulloja jne). Ja Brautiganin toteava kerronta sopii kyllä hyvin lapsikertojalle, näissä olosuhteissa on kasvettu joten näin ne asiat ovat, ja kummallisuudet ja oikutkin otetaan sellaisenaan, joten tuntuu että muissakin tapahtumissa on luultavasti vastineita todellisuudelle...
Ja kirja nimeä myöten (joka tuntuu myös viittaukselta Mitchellin Tuulen viemälle) tärkeä merkitys on muistamisella. Vaikka samalla tässä ei tehdä mitään laajempaa muistelmateosta, paljon on jäänyt pois ja kirjailija huomioi tämän itsekin, fokuksessa on kuitenkin tietty hetki helmikuun 17. päivänä 1948.
"Nineteen empties," he said.
"What?" I said.
"You've got that empty-beer-bottle look in your eyes," the old man said and then repeated, "Nineteen empties."
"Oh," I said, looking down at the ground that somehow seemed very far away. I didn't know that it was that obvious. I wondered what I could do about it and then realized that there was nothing I could do about it. It was he truth and would always be the truth, so I looked up from the distant ground.
"Nice day," I said, trying hard to assert my twelve-year-old personality.
"They're on the back porch in a gunnysack," he said. "Why don't you get them while I take a real good look at this nice day of yours. Just go right through the house and I'll tell you what I think when you get back."
"Thank you," I said.
"Don't thank me," he said. "Just thank the fact that I'm an alcoholic."
Kuten sanoin, minusta tämä oli erinomainen teos, nousi
Melonin mehun perään kärkeen, jos rankkaisin lukemani Brautiganin kirjat...siinä on paljon samaa hyvää kuin muussakin tuotannossa, mutta hallitummin (ja olisi toki kiinnostava nähdä mihin suuntaan kirjailija olisi kehittynyt, jos ei olisi ampunut itseään...)
Eiköhän Brautigania tule luettua vielä lisääkin.
