Jean Giraudoux - Electre

Joku aika sitten luin Jean Giraudoux'n mainion, huvittavan mutta hirvittävän näytelmän La guerre de Troie n'aura pas lieu, ja tuotannossaan on useampikin näitä antiikkia versioivia näytelmiä...

 

Tällä kertaa ollaan Troijan sodan jälkeisissa vuosissa, Elektran tarinassa. Argosin kuningas Agamemnon on jokunen vuosi sitten liukastunut altaalla ja kuolettavasti kaatunut omaan miekkaansa, tai tämä on ainakin virallinen versio, ja tätä tapahtumaa suree huomattavasti enemmän tytär Elektra kuin leski Klytaimnestra...

LE MENDIANT: Electre...Je voudrais bien la voir avant qu'on la tue.

EGISTHE: Tuer Electre? Qui parle de tuer Electre?

M: Vous.

LE PRESIDENT: Jamais il n'a été question de tuer Electre!

M: Moi, j'ai une qualité. Je ne comprends pas les paroles des gens. Je n'ai pas d'instruction. Je comprends les gens...vois voulez tuer Electre.

P: Vous ne comprenez pas du tout, inconnu. Cet homme est Egisthe, le cousin d'Agamemnon, et Electre est sa nièce chérie. 

M: Est-ce qu'il y a deux Electre? Celle dot il a parlé, qui va tout gâter, et une seconde, qui est sa nièce chérie?

Tämäkin näytelmä tehtiin hieman ennen toista maailmansotaa, ja myös tässä leijuu alusta alkaen painostava väkivallan uhka, vaikka alussa puuhataankin häitä: Aigisthos, Argosin mahtimies (jonka suhde Klytaimnestraan on kuitenkin vielä salainen) suunnittelee naittavansa Elektran pois koska tämä on varsin uhkaava hahmo hovissa, vaikka tässä vaiheessa vielä eräällä lailla unessa: Elektra suhtautuu avoimen vihamielisesti äitiinsä, muttei vielä oikein tiedä miksi...mainiona elementtinä kolme raivotarta ovat läsnä näytelmän alusta alkaen, alussa tosin pikkutyttöinä, ilkikurisina mutta epämääräisen profeetallisina, mutta nämä aikuistuvat näytelmän edetessä.

Kiinnostavasti Giraudoux tuntuu korostavan Elektran tarinan yhteyksiä Hamletiin. Perusasetelma on sama, joskin siinä missä Hamletin vihamielisyys suuntautui isäpuoleen ja kysymystä äidin syyllisyydestä isän murhassa ei Hamlet halunnut pohtia, Elektran vihamielisyyden kohde on äiti ja faktuaalisen isäpuolen osuus tapahtumissa on vain vähäpätöinen sivujuonne. 

Mutta muuten henkilöissä ja näiden suhteissa on paljon samaa, ja Elektra tulee pikkuhiljaa tietoiseksi ajatuksesta isänsä murhasta (mutta onko sitä oikeasti tapahtunut?) ja joutuu punnitsemaan kysymystä mitä asialle pitäisi tehdä, samoin lukija kun myös Klytaimnestran näkökulma on hyvin esillä.

Ja lisäksi Hamletin tapaan myös tässä Argosin kaupunkivaltiota uhkaa sota, korinttilaiset ovat jo porteilla mutta sisäinen hajaannus ja Elektran moraalinen ehdottomuus estävät uhkaan reagoimisen. Vaikka Elektra ehdottomuudessaan olisikin oikeassa, millä hinnalla? Ja jos Klytaimnestra ja Aigisthos, millä hinnalla? Giraudoux ei vain toista edellisiä versioita Elektran tarinasta, vaikka perusasetelma onkin sama...

DEUXIEME EUMENIDE: Ta conscience! Tu vas l'écouter, ta conscience, dans les petits matins qui se préparent. Sept ans tu n'as pu dormir à cause d'un crime que d'autres avaient commis. Desormais c'est toi la coupable.

Kiinnostava näytelmä, niin vaikuttava ei ollut kuin tuo edellinen lukemani mutta ansionsa tässäkin.Ja Helmet-haasteessa tällä saa tragedianäytelmien suosikkirastin, 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi.

Jean Giraudoux - La guerre de Troie n'aura pas lieu

Olen aiemminkin pitänyt näytelmien lukemisesta (enemmän kuin varsinaisesta teatterista), koska niiden dialogivetoisuus ja runsas painotus henkilösuhteiden kuvaukseen puheen ja toiminnan kautta vetoaa minuun, mutta ranskaksi (tai varmaan muillakin vierailla kielillä joiden osaaminen on vielä jossain funktionaalisen ja sujuvan välimaastossa) mukaan tulee vielä etu, että dialogin lukeminen on helpompaa koska sitä kieltä on erityisesti opetellut, laajat kuvaukset yms. ovat yhä työläämpiä ja vaikeampia ymmärtää.

Niinpä viime aikojen fiktiolukemisessa näytelmiä on tullut luettua vielä tavallista enemmän. Ne suuret klassikot tyyliin Molière ja Racine ovat vielä jääneet hamaan tulevaisuuteen, enemmän olen lukenut 1900-lukulaisia (joista moni taitaa Suomessa kuitenkin olla aika tuntematon) tyyliin Jean Anouilh, Julien Gracq, Eugene Ionesco, Jules Romains, Marcel Pagnol tai tämä Jean Giraudoux, jonka huomattavimpia teoksia on tämä La guerre de Troie n'aura pas lieu (Troijan sotaa ei tule).

Tapahtumapaikkana siis Homeroksesta tuttu Troija, jonne kaunis Helena on jo kaapattu mutta kreikkalaiset joukot rajoittuvat vielä yksittäisiin neuvottelijoihin. Prinssi Hektor on jo kyllästynyt sotiin, ja kun vaimonsa Andromache odottaa lasta niin aletaan puuhata sitä rauhaa...ja kun asiasta puhutaan niin sillehän ei ole mitään estettä, Parisin ja Helenan rakkaus on jo mennyt ohi joten hoidetaan nämä neuvottelut, Helena laivaan ja kättä päälle; kun kaikkien osapuolten neuvotteluissa kukaan ei tietenkään halua sotaa, niin silloinhan on täysin järkevää että mitään Troijan ja kreikkalaisten välistä sotaa ei tule, eikös vaan?
Mutta kun asioita keskustellaan yhden ja toisen henkilön kanssa niin Hektor huomaa että vaikka jokaisessa keskustelussa Hektorin kanta olisikin voittoisa, varsinainen tavoite tuntuu karkaavan koko ajan kauemmaksi...

ANDROMAQUE: Pourquoi la guerre aurait-elle lieu? Pâris ne tient plus à Hélène. Hélène ne tient plus à Pâris.
CASSANDRE: Il s'agit bien d'eux!
ANDROMAQUE: Il s'agit de quoi?
CASSANDRE: Pâris ne tient plus à Hélène! Hélène ne tient plus à Pâris! Tu as vu le destin s'intéresser à des phrases négatives?
ANDROMAQUE: Je ne sais pas ce qu'est le destin.
CASSANDRE: Je vais te le dire. C'est simplement la forme accélérée du temps. C'est épouvantable.

(Kohtaloa ei kiinnosta kielteiset lauseet.)

Varsin synkeä, mustan huumorin värittämä näytelmä siis kun lopputulos on ilmeinen, sodan portit on helppo avata mutta vaikea sulkea. Ensiesitys oli vuonna 1935 joten vaikka Giraudoux kirjoittaakin Troijasta, puhe on kuitenkin ensimmäiseen maailmansotaan johtaneesta politiikasta, ja jo ilmassa olevasta toisen uhasta, ja, no, ei tämä vieraalta tunnu nytkään.

----------------------------------

Noin pienemmässä konfliktimittakaavassa, kun olen sekalaisia nettikohuja, someraivoja yms. seurannut niin pohdin mitä tässäkin teoksessa sivutaan, kuinka joukon toimet voivat olla joskus niin erilaiset kuin joukon yksittäisten jäsenten ajatukset ja reaktiot antaisivat ymmärtää, jotkut kohut kehittyvät tavoilla, joista on kovin vaikea uskoa että kovin moni tai kukaan yksittäinen henkilö olisi sitä toivonut.
Mieleen tuli, että ehkäpä keinoäly ei olekaan välttämättä sellainen tietokoneohjelma jonka joku koodari koodaa, vaan jotain joka voi muodostua spontaanisti, ihmisistä muodostuva kone jonka toiminta ja ajattelu eroaa kenenkään osasensa ajatuksista (ja näin scifidystopioiden mukaisesti se ei ole ihmisten kontrollissa vaan päinvastoin tämä vieras äly voi kontrolloida ihmisiä ja yhteiskuntaa).

Tai sinänsähän tämä ei olisi uusi juttu, vaan jotain jota voi ilmetä missä tahansa joukossa ja vaikuttaa mm. demokraattisessa päätöstenteossa (hei vaan, vanha tuttu Alexis de Tocqueville), mutta somen noosfääriverkostoissa tämä tulee usein vielä selkeämmin esiin.
Ja vastaavasti toisissa yhteisökäsityksissa suorastaan oletetaan, että yhteisössä on mukana tietoinen elementti joka tekee siitä enemmän kuin osiensa summan, kuinka kristillinen kirkko ei ole vain inhimillinen yhteisö vaan myös Pyhän Hengen ohjaama Kristuksen mystinen ruumis (mutta tätä ohjausta ei nähdä dystopiana).