Jaro Karkinen - Annan sinulle taivasten valtakunnan avaimet (Paaviuden historia III)

Taas disclaimer: kirjailija ja kustantaja ovat tuttuja, ottakaa tämä siis vain esittelynä olemassaolevasta kirjasta. 

Edellinen historioitsija Jaro Karkisen paavihistoriikin osa tuli luettua pari vuotta sitten ja ensimmäinen vuotta aiemmin: pari kuukautta sitten on ilmestynyt jo neljäs osa, eli kovaa tahtia Karkinen näitä hyvin runsaita teoksiaan kirjoittaa. Suunnitteilla on ilmeisesti vielä kaksi osaa, Pius XII:n aikaan asti 1900-luvun puoliväliin, sen jälkeisten paavien aikaan pitää saada vielä lisää etäisyyttä...

Kirjojen formaatti pysyy samana: edetään kronologisesti, kunkin paavin kausi käsitellään yksi toisensa jälkeen, Roomaan (tai missä paavi nyt sattuu olemaan, osa tässä kirjassa vietti koko virkakautensa jossain muualla) keskittyen mutta asemoituna laajempaan historialliseen kontekstiin: kirkko ja paavinistuin nyt sattui kuitenkin vaikuttamaan aika lailla koko Euroopan ja lähialueiden historiaan ja toisinpäin. 

Tässä osassa käsittelyssä on aika Hadrianus II:sta Honorius III:een eli vuodet 867-1227. Aikakauden loppuosa alkaa olla minulle hieman tutumpaa kuin edellisten osien myöhäisantiikki tai tämän alkupuolen varhaiskeskiaika, mutta myllerryksiä ja käänteitä kyllä riittää: aikakaudelle osuvat niin mahtavat Gregorius VII ja Innocentius III kuin poliittisen rappion pornokratia-kausi, idän ja lännen kirkkojen irtaantuminen, keskeiset ristiretket...ja loppupuolella kirjaa myös Suomi tulee kasvavassa määrin kirkon vaikutuksen piiriin.

Tosin joitain niitä "luulin tietäväni -faktoja" yksinkertaistavammasta historiankirjoituksesta haastetaan: kiinnostava kysymys oli vaikkapa tuo lännen ja idän kirkkojen eroaminen, joka sijoitetaan yksiselitteisesti veitselläleikkaukseksi vuoteen 1054...paitsi että tuo hajaantumisprosessi olikin paljon epämääräisempi, yhteyksiä Rooman ja Konstantinopolin välillä säilyi vielä myöhemminkin, ja tuo ero koski vain Konstantinopolia eikä koko idän kirkkoa, eivät Antiokian, Jerusalemin tai Aleksandrian metropoliitat osallistuneet tähän riitelyyn.

Samoin 900-luvun pornokratia-kauttakin ja sen kaikenpuolisia rappiokuvauksia leimaa myöhempi reformaatiopropaganda: toki aikakauden paavit olivat maallisessa politiikassa päätyneet Rooman mahtisukujen pelinappuloiksi, mutta aikakaudella esim. kirkon sisäisessä hallinnossa otettiin edistysaskelia, ja paavien joukossa oli hurskauttakin. (Mutta joo, hieman tätä ennen toki mukana on myös se Formosus-oikeudenkäynti...)

Kirja on edellisten tapaan tavattoman runsas: perusteksti kulkee sujuvasti, ja satunnainenkin historiaharrastaja ottaa niillä jo paljon haltuun, mutta itse jätin yhä lukuisat alaviitteet silmäilyjen varaan (lähdeviitteistä puhumattakaan), mutta akateemiset historioitsijat varmasti arvostavat näitä enemmän. Ja kuvitusta (ja näitä historialliseen kontekstiin asemoivia runsaita kuvatekstejä) toki löytyi myös paljon.

Sinänsä aikakauden historiallisen dokumentaation määrä epäilemättä kasvaa, tällä kertaa ei enää ole paaveja joista tiedot ovat täysin hatarien myöhempien legendojen varassa, ja muutenkin tiedetään jo enemmän (joskin aukkojakin toki on). Kirjakin on fokusoituneempi pienemmälle alueelle: suurimman huomion saa paitsi itse Rooman ja sen lähialueiden tila, myös Saksan keisarikunta, koska tämän kanssa käyty jatkuva vääntö erityisesti investituurakiistan vuoksi oli hyvin dominoiva. Vastaavasti Bysantti on jo livennyt kauas ja muutkin Euroopan alueet olivat suhteellisesti paljon vähemmän huomion kohteena: ristiretket toki saivat hieman huomiota, mutta näiden perinpohjaisempi käsittely olisi epäilemättä paisuttanut tämän niteen jo aivan mahdottomaksi. Siinä missä edelliset osat vielä toimivat aikakautensa kokonaisvaltaisempina haltuunottoina, tässä moniin kiinnostaviin aiheisiin pitää käydä paremmin tutustumassa muista teoksista. Joskin punaisena lankana ja kontekstin luojana teoksen lähestymistapa keskittyä kahdentuhannen vuoden ikäiseen instituutioon toimii yhä erinomaisesti.

Seuraavassa osassa onkin sitten luvassa Avignonin kautta ja päästään aivan reformaation kynnykselle, eli se on tulossa myös lukuun. Mutta ei ihan heti tämän jälkeen, on tässä sen verran sulateltavaa.

Jaro Karkinen - Kaitse minun lampaitani (Paaviuden historia II)

 

Paavihistoriikkisarjan ensimmäisen osan, Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni, luin reilu vuosi sitten, ja esitän tässä saman disclaimerin: kustantaja on sen verran tuttu, että jos väittäisin, että tämä on vuoden paras kirja, niin siihen kannattaisi suhtautua varauksella. Siispä en niin tee, mutta mielihyvin kuitenkin esittelen teoksen, jolle toivon enemmänkin lukijoita.

Arvostelukappale on saatu kustantajalta.

Näiden osien julkaisuväli on tosiaan ollut vuosi, ja jos kirjoitus- ja julkaisutahti pysyy samana, kirja vuodessa, ei voi kuin nostaa hattua: sopiva lukutahtikin näille taitaa olla lukea uusi osa noin vuoden välein, koska jos tätä pitäisi yhdellä sanalla kuvata, niin se olisi runsas. Koko sarjan valmistuttua (varmaan hoituisi ehkä kuudessa osassa? Riippuen kuinka pieteetillä ja laajasti jatkot käsitellään) hallussa olisi jo sellainen tietopaketti että sen lukeminen kertarysäyksellä olisi jo kova saavutus.

Ja samalla paitsi hakuteoksena, tämä kirja kyllä palkitsee kronologisesti johdonmukaisen lukutavan. Paitsi varsinainen aihe, kukin paavi vuorollaan, mukana on myös aimo annos kaikkea muuta historiaa, johon Rooman piispa jotenkin liittyy (esim. suuri osa läntisen maailman kulttuurihistoriaa), eli vaikka teosta käyttäisi ihan vaan hakuteoksenakin, on laajempien kehityskulkujen johdonmukainen seuraaminen antoisaa (en ollut oikein tullutkaan ajatelleeksi, että profeetta Muhammed oli paavi Gregorius Suuren aikalainen (vaikka laajempi vaikutuksensa näkyi vasta seuraajien aikaan)).

Ensimmäinen osa sarjasta oli kattanut paavit Pietarista Gregorius Suureen, ajanlaskun alusta myöhäisantiikkiin/varhaiskeskiajalle 600-luvun alkuun. Tässä toisessa osassa jatketaan 600-luvun alusta 800-luvun puoliväliin, paavi Sabianuksesta Nikolaus Suureen. Aikakausi, josta, myönnän, en etukäteen tiennyt juuri mitään, ja se mitä tiesin sijoittui maantieteellisesti ihan muualle kuin Roomaan.

Viime aikoina on alkanut ilmestyä hieman paremmin, ja jopa suomeksi, myöhäisantiikkia käsittelevää historiatutkimusta mutta onhan se ollut ja on ehkä yhä aikamoinen historian katvealue, eikä tämä varhaiskeskiaikakaan sen paremmin pärjää. Ja pari aiemmin suomeksi ilmestynyttä, suhteellisesti pienimuotoisempaa paavihistoriikkia, ovat sivuuttaneet tämän kauden hyvinkin lyhyesti, toinen käytännössä kokonaan ja toinen uhraten ajalle pari sivua...joten tällainen kuudensadan sivun mittainen paketti epäilemättä paikkaa aukkoa.

Poliittisessa ja kulttuurisessa maantieteessä tämä oli myllerryksen aikaa: kirjan alussa antiikin perintömaat ovat vielä tunnistettavasti jakautuneita Välimeren ympärille, vaikka sen rannikoilta löytyykin nyt myös germaanisia heimoja, ja Bysantin ja Persian jatkuva ja molempia osapuolia uuvuttava sota on siirtänyt valtasuhteita edestakaisin. Mutta kun tämä sota on saatettu loppuun, rauhaan ja voimien keräämiseen ei olekaan enää aikaa, kun etelästä tulevat arabit jyräävätkin ison osan Lähi-Itää, Pohjois-Afrikan ja Pyreneiden niemimaan (islamin nousua käsittelevä luku on tiivis, ja kiinnostava juurikin siinä mikä on sen yhteys Bysantin ja Persian historiallisiin vaiheisiin, se ei vain tapahdu tyhjiössä).

Mutta samalla kun Pohjois-Afrikka liukuu toisen kulttuuripiirin puolelle, ovat pohjoiset germaaniheimot jo paremmin paikoilleen asettuneita, muodostaen kuningaskuntia, ja pian myös keisarikunnan, ja näin poliittinen, kulttuurinen ja uskonnollinen kartta muuttuu taas, kirkonkin suunta on pohjoiseen: kirjan loppupuolella nykyisen käsityksen mukainen Eurooppa alkaa jo ottaa muotoaan, muutamien nykyisten manner-eurooppalaisten kansallisvaltioiden idut ovat jo kehitteillä Kaarle Suuren valtakunnan tultua jaettua tämän pojille, ja (tuleva pyhä) Ansgar on jo suunnannut Skandinaviaan (josta tulevat viikingit tosin jo aiheuttavat murhetta lähimerillä).

Siinä missä toisiaan seuraavat paavit muodostavat kronologisen punaisen langan, ympäröivässä historiassa on tarpeen mukaan joustettu saman kronologian seuraamisesta: esim. hieman ehdin jo ihmetellä, että ovatko merovingit tyystin sivuutettu kirjassa, mutta näiden vaiheet olikin koottu omaksi luvukseen alkusoitoksi Pipinin ja Kaarle Suuren valtakausille frankkien hallitsijana...

Edellisessä osassa oli mukana monta paavia, joiden vaiheista ei ollut jäänyt lähes mitään tietoa, joitain joista tiedettiin suunnilleen vain nimi (eikâ snekään kirjoitusasu ollut aina varma), ja varsinaisten aikalaistietojen ohella myös myöhempiin aikoihin kerrostunut traditio näytteli suurta osaa. Tämän kirjan ajalla aikalaisdokumentteja alkaa löytyä hieman luotettavammin (joskin joukkoon toki mahtuu myös joitain niin lyhytikäisiä paaveja, etteivät ehtineet paljoa tehdä), joten myöhemmin kehittyneet traditiot, ja paavien ja aikakauden muiden tapahtumien myöhemmät tulkinnat ja merkitykset, ovat yhä mukana (miksi paavi Honorius nousi aktiivisen debatin aiheeksi 1200 vuotta kautensa jälkeen? Kirjasta tämä selviää).

Erityisesti kuvituksessa tuodaan esiin historialliset kerrostumat: kuten edellisessäkin kirjassa, kuvitus on runsasta ja laadukasta, ja mukana on niin aikalaisteoksia, esineitä ja taidetta (esim. kirkkojen mosaiikkeja tältä ajalta on jo säästynyt ihan lukuisia), kuin myös myöhempiä taiteellisia tulkintoja aikakauden henkilöistä ja tapahtumista. 

Kirjoittaja Karkisella on kaunokirjallista kokemusta ennen näitä historiakirjoja, ja tämä näkyy miellyttävästi luettavana, narratiivisena tyylinä. Lukiessa keskityin leipätekstiin ja lähinnä silmäilin läpi runsaat alaviitteet ja kuvatekstit (joissa vilisi sitten viitteitä käytettyisiin lähteisiin, mahdollisia tulkintoja, yms. historian tutkijoita kiinnostavaa) samoin kuin lopun kirjallisuusluettelot: mutta nämäkin tosiaan ovat tarjolla heille, jotka lisää jostain aiheesta haluavat saada.

Kielenhuoltokin toimii, ei ihan yhtä erehtymättömänä kuin paavit ex cathedra mutta melkein, kieliasu on huoliteltua.

Mutta onhan tämä teos tosiaan runsas, aiheen käsittely hyvinkin maksimalistista ja toisaalta ei mitenkään helpointa saada kokoon siistiä kompaktia tarinaa. 

Alkupuolella kirjasta suurta osaa näyttelee monoteletistinen kiista, teologinen kädenvääntö onko Kristuksella yksi vai kaksi tahtoa, joka, myönnetään, näyttää nykynäkökulmasta varsin obskuurilta, mutta omalla tavallaan on myös varsin kiehtovaa, kuinka omana aikanaan se tosiaan oli koko valtakunnan keskeinen puheenaihe (ja kuinka se liittyy myös poliittisiin kädenvääntöihin, Bysantin sisäpolitiikkaan jne). 

Ja jälkimmäisellä puoliskolla suureen osaan nousevat frankkihallitsijoiden keskinäiset valtakamppailut, erityisesti Kaarle Suuren jälkeläisten varsin monimutkaiset vaiheet. Mutta tämä nyt ilmeisesti vain on tämän aiheen ongelma, Karkinen mainitsee renessanssiajan historioitsijan, joka jo tuskitteli, että paavien historiasta puhuessa pitää puhua niin paljon myös frankkikuninkaista, koska näiden vaiheet olivat aikakaudella niin tiukasti toisiinsa kietoutuneita...

Tässäkin teoksessa on sulattamista (ja ansaitsee myös myöhempää lueskelua) mutta kiinnostuneena odottelen kyllä jo seuraavia osia. Mietityttää miten joitain tulevia aikakausia on käsitelty, Karkinen ei kirjoita skandaalikäryisesti muttei myöskään mitään siloiteltuja hagiografioita, seuraavassa osassa eletään varsin väkivaltaisia aikoja ja Pietarin istuimelle nousi vieläkin epäilyttävämpiä tapauksia kuin mitä näissä on jo nähty, myöhemmistä renessanssipaaveista puhumattakaan (tai miten mahdetaan vaikkapa 1800-1900-lukujen vaihteen antimodernisteja käsitellä).

Joka tapauksessa, ihan yleissivistyksenkin nimissä tämä osa (ja koko kirjasarja) on mitä suurimmassa määrin tutustumisen arvoinen, nyt tunnen taas paljon paremmin historiallista aikakautta josta aiempi tietämykseni oli varsin vajavainen, ja jolla on myös vaikutuksensa nykyaikaan...

Helmet-lukuhaasteessa tämän laitan kohtaan 23. Kirja on iso: runsaan sisällön ohella sivumäärä pysyy vielä kohtuullisesti noin kuudessasadassa, mutta sivukoko on tietysti suurempi, ja jotta kuvien  painojälki olisi hyvännäköistä, paperikin on sen verran paksua, että kyllä kirjassa kokoa on.

Jaro Karkinen - Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni

 

 

Aloitan disclaimerilla: Kirjailijaa en henkilökohtaisesti tunne, mutta kustantaja on sen verran tuttu, että jos väittäisin, että tämä on vuoden paras kirja, niin siihen kannattaisi suhtautua varauksella. Siispä en niin tee, mutta mielihyvin kuitenkin esittelen teoksen, jolle toivon enemmänkin lukijoita.

Arvostelukappale on saatu kustantajalta.

 

Myöhäisantiikin historiasta kiinnostuneita totisesti hemmotellaan tänä syksynä: tämä on jo toinen laaja yleisteos aikakaudesta, joka on historiankirjoituksessa jäänyt usein hieman katveeseen ja huonosti tunnetuksi. Kuukausi sitten kirjoitin Serafim Seppälän Antiikista Bysanttiin -kirjasta, jossa esitellään antiikin aatehistoriaa, kristilliseen myöhäisantiikkiin painottuen, ja Jaro Karkinen tarttuu samaan aikakauteen, ajanlaskun alusta keskiajan kynnykselle 600-luvun alkuun, mutta näkökulma, aiheet ja niiden käsittelyt ovat sen verran erilaiset, että päällekkäisyyttä näiden kahden kirjan välillä ei juuri ole, ennemminkin ne tukevat toisiaan.

 

Karkisen kirjan keskeisenä aiheena on instituutio nimeltä Rooman piispa, jota myös paaviksi kutsutaan: viralla on ollut haltijansa kohta parituhatta vuotta, ja harvassa ovat instituutiot, joista voi näin selvästi todeta jatkuvuus antiikin ajoista nykypäivään. Galilealaisen kalastajan 265. seuraaja on 1,3 miljardin jäsenen uskonnollisen yhteisön johtaja, ja tässä kehityskulussa toki riittää monenlaisia vaiheita, jotka kietoutuvat hyvin nopeasti laajempaankin yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin: tässä kirjassa niistä vaiheista käydään läpi ensimmäiset kuusisataa vuotta, Pietarista Gregorius Suureen.

 

Kirja tasapainoilee kiinnostavasti henkilökeskeisyyden ja laajemman kontekstin välillä: paavit vaihtuvat ja näiden jatkumo muodostaa punaisen langan, jota seurata, mutta samalla levitään laajemmalle: se mitä maailmassa tapahtuu vaikuttaa kristillisyyteen, kirkkoon ja paaveihin, ja vastaavasti aika pian kristillisyys, kirkko ja paavit alkavat vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan, teologisesti, poliittisesti, yhteiskunnallisesti, kulttuurisesti...

Monet kehityskulut vaikuttavat hyvinkin laajasti ja pitkällä aikavälillä, ja johtuen kirkon jatkuvuudesta antiikista nykyaikaan, sekä miten kristillisessä ajattelussa ymmärretään aika ja yhteisö, monet nykyisinkin näkyvät ilmiöt ja piirteet juontavat juurensa satojen vuosien takaisista tapahtumista.

Paavit käydään läpi nimi nimeltä, ketään unohtamatta, joskin tosiasia on, että monista varhaisista paaveista ei tiedetä oikein mitään muuta kuin ne nimet (ja niiden kirjoitusasutkin ovat joskus epävarmoja). Mutta näiden tuntemattomienkin paavien esittely puoltaa paikkansa, koska tällöin kuitenkin kirkossa ja maailmassa tapahtui merkittäviäkin kehityksiä, joista on myös syytä puhua. Ja teemasta johtuen erityistä huomiota saa Rooma niin kaupunkina kuin valtakuntana, niin vaihtuvat keisarit kuin asukkaiden yleiset mielentilat vaikuttavat suoraan kirkon ja historian kehitykseen, ja niinpä myös niiden historiaa käydään läpi runsaasti.

Teologiassa ja filosofiassa ei kovin syvälle mennä, johtuen siitä, että Rooman varhaisten piispojen joukossa ansiokkaat teologit olivat varsin harvassa, ansiot olivat enmmän hallinnossa ja yhteisön paimentamisessa, lännen merkittävät teologit olivat muissa viroissa (keskeiset kiistakysymykset toki ovat mukana). Tämä myös johtaa siihen, että kirja painottuu selvästi politiikkaan, yhteiskuntaan ja kulttuuriin, koska ne vaikuttivat suoraan paavien toimintaan ja paavit vuorostaan vaikuttivat niihin.

Siinä missä yllämainittu Seppälän kirja aatehistoriana painottuu filosofisiin pohdintoihin, on tämä Karkisen kirja suunnattu selvemmin historianharrastajille. Kerronta on yleistajuisen sujuvaa mutta asiallista: kirja välttelee liioiteltua popularisointia, sensaatiohakuisuutta mutta myös hagiograafista siloittelua ja hymistelyä. Tieteellisiä viittauksia historiallisiin tutkimuksiin riittää, lukuisissa tapahtumissa esitetään useita vaihtoehtoisia esitettyjä tulkintoja, ja kun erityisesti varhaisimpien vaiheiden lähteet ovat niin rajalliset, vaihtoehtoisia tulkintoja mahdollisista tapahtumista ja kehityskuluista tosiaan riittää.

Itse asiassa tämä on kiinnostava kirja ihan historiantutkimuksen metatasolla vaikkei itse aihe tai aikakausi niin kiinnostaisikaan: miten historiaa tulkitaan kun käytetyt lähteet ovat todella fragmenttiset, miten arvioidaan lähteiden luotettavuutta jne. Tai miten tutkijan ja historioitsijan ennakkokäsitykset vaikuttavat tehtyyn tutkimukseen: koska tutkittava instituutio on ollut jatkuvassa toiminnassa nykyaikaan asti, ovat monet historioitsijat heijastaneet omaan aikaansa liittyvät ennakkoluulonsa myös menneisyyteen, niin puolesta kuin vastaan, ja tulkinneet ensimmäisten vuosisatojen tapahtumia anakronistisesti oman aikansa filtterien läpi. Tästä piirteestä kyllä puhutaan paljon kirjassa, kuinka historia itsessään vaikuttaa aiemman historian tutkimiseen, tulkitsemiseen ja kirjoittamiseen.

Huomionarvoinen piirre kirjassa on myös runsas kuvitus, runsaampi kuin mitä yleensä olen nähnyt kotimaisissa historiateoksissa. Ja siinä missä kirjan leipäteksti painottuu yhteiskuntaan ja politiikkaan, valokuvissa, maalauksissa ja piirroksissa sekä yhtä lailla runsaissa kuvateksteissä käydään sitten läpi kulttuurista puolta ja erityisesti kuvataiteita, miten historiallisia tapahtumia on esitetty ja tulkittu visuaalisesti, millainen symboliikka niihin liittyy jne. Kuvia on museoiden kokoelmista, kirkoista ympäri maailmaa (myös mm. Hattulasta), historioitsijoiden mallituksista jne, ja ihan kokoelmana niistä saisi jo oman kirjansa.
Kirjan ulkoasuun on siis myös panostettu, tuotantoarvot ovat kunnossa (huomauttaisin tosin että johdanto-osioon oli jäänyt joitain rakenteellisesti varsin kömpelöitä lauseita, joissa joutui pysähtymään ihmettelemään että mitä niissä haluttiin sanoa...oliko viimeiseksi kirjoitettu luku jota ei oltu ehditty toimittamaan ihan hiotuksi asti? Kirjan varsinaisen osuuden kieliasu sen sijaan on moitteetonta).

Kuten olen todennut, myöhäisantiikki on jäänyt historian yleisteoksissa (ja ilmeisesti akateemisessa tutkimuksessakin) usein aika lailla katveeseen, joten tätä aukkoa teos paikkaa.

Samoin, aikaisemmin suomeksi on paaveista ilmestynyt pari lyhyttä ja tiivistä yleisesitystä, joihin verrattuna tämä on suorastaan hengästyttävän runsas teos, sekä itse aiheen käsittelyssä että sen punomisessa osaksi laajempaa historiallista kontekstia. Ja ottaen huomioon, että parintuhannen vuoden historiasta tässä käsitellään ensimmäiset kuusisataa, rohkenenko siis odottaa Seuraavaa Osaa...?

 

Jep, jos on edes jossain määrin kiinnostunut historiasta niin on tämä tutustumisen arvoinen teos (ja jos esim. antiikin tai kristinuskon historiasta, niin suorastaan pakollinen). Ja noin muuten, olen joskus aiemminkin ilmaissut mielipiteeni, että myöhäisantiikin ajassa on joitain huomattavia yhtymäkohtia nykyaikaan...

Kirjalla on oma nettisivu.