Danilo Kiš - The Encyclopedia of the Dead

Olen aikoinaan lukenut pari suomennettua Danilo Kišin kirjaa, kirjailijan osin omaan elämään ja lapsuuteen perustuvaa trilogiaa, joka toki yltyi ajoin aika kummalliseksi ja unenomaiseksi.

Ja nyt sitten tuli luettavaksi novellikokoelma, joka oli varsin harvakseen julkaisevan kirjailijan viimeinen julkaistu teos (kuoleman jälkeen tuli muutama postuumi teos). Yhdeksän novellin kokoelmassa näkyy kyllä joitain tuttuja teemoja noista omaelämäkerrallisista kirjoista, mutta mennään myös kauempaan historiaan, legendoihin, uniin...kuolema toki on aika lailla mukana kaikissa tarinoissa, ja rakkauskin omalla tavallaan.

Jorge Luis Borgesin vaikutus näkyy varsin vahvasti tässä, vaikka siinä missä minulle Borgesissa korostuu leikkisyys ja huumorikin, Kiš vetää enemmän vereslihalla, ja huumori, ajoittain olemassaoleva, on enemmän piilossa ja piikikkäämpää. 'Simon Magus' voisi olla legenda johon Borgesin olisi tarttunut, ja niminovelli on varsin borgesiaaninen idea, Tukholman kuninkaallisen kirjaston kellarissa sijaitseva valtava kirjakokoelma, johon on koottu maailman kaikkien kuolleiden elämäntarinat (vuoden 1789 jälkeen, ja vain sellaisten henkilöiden jotka eivät esiinny muissa tietosanakirjoissa): kertoja pääsee tutustumaan paikkaan ja etsii sieltä artikkelin isästään, joka oli kuollut vain kuukautta aiemmin.  

Mukana on myös laajahko essee The Protocols of the Elders of Zion -kirjasta ja sen historiasta, joskin Kiš päätyi värittämään jotain historian hämäriin jääneitä käänteitä ja tästä syystä määritti teoksen fiktioksi, novelliksi 'The Book of Kings and Fools' (aika lailla tuntuu tunnettua historiaa kuitenkin seuraavan). Ja tausta-atuksena ei ilmeisesti ollut vain debunkata suosittu salaliittoteoria, vaan myös piikitellä sellaista "lukeminen kannattaa aina", jossa kirjat  ovat kategorisesti hyvän puolella: tässäpä esimerkki (tai useampikin) kirjasta, jonka vaikutusta voidaan selvästi pitää negatiivisena maailman kulkuun. 

Kokoelma vaelteli moneen suuntaan: osa novelleista meni minulta ihan vaan ohi, ja jotkut olivat, ehkä tarkoituksellisestikin, aika raskaita lukea (Kiš osaa myös pitkät virkkeet ja koukeroisen kielen: tekisi mieli siteerata tähän vaikka The Legend of the Sleepersista joku pätkä, mutta ei se vastaisi koko kirjaa), vaan mukana oli myös varsin kiinnostavia juttuja (esim. nuo tässä mainitut). Eivät nuo suomennetut romaanitkaan mitään hilpeitä ole, mutta tämä tuntui silti raskaammalta, ottakaa varoituksena tai kehuna... 

Esko Miettinen - Suomalainen pyhiinvaellus

Ensimmäistä kirjamessuostosta aloinkin lukea samantien: vuoden kristillinen kirja -palkinnon ehdokkaista tämä oli yksi kiinnostava (ja ei vielä tuttu): vasta lukiessa tuli mieleen että olenhan Esko Miettiseltä lukenut aiemmin jo kirjan Velhon uskontunnustus. 

Tässä kirjassa reissataan Suomea ristiin rastiin, vieraillaan paikoilla joissa ovat vaikuttaneet historialliset merkkihenkilöt, tai joissa on tapahtunut jotain merkittäviä käänteitä, tai joissa on poikkeuksellisen kiinnostavia kirkkoja tai kirkkotaidetta, ja näiden kautta mietiskellään sitten syntyjä syviä, pyhiä henkilöitä ja paikkoja, onko sellaisia, miltä ne näyttävät, mistä tunnistaa, mitä ne kertovat uskosta, ihmisistä, historiasta.

Koko pyhiinvaelluksen käsite tietysti pitää haastaa: puhuisiko mieluummin vaikka matkailusta tai turismista, joka nyt sattuu keskittymään vierailuihin jonkun merkittävän historiallisen kristityn oleskelupaikkaan tai muistomerkille, ja joissa ehkä koetaan jotain syvempää ymmärrystä, jos koetaan. Ja toisaalta, millä tavalla tuo ei sitten olisi juurikin pyhiinvaellusta? 

Ja mitä ne pyhät sitten ovat? "Kun luterilaisissa Tunnustuskirjoissa sanotaan, että pyhimyksiä ei saa palvoa, mutta heidän esimerkkiään pitää seurata, se tuntuisi sopivan hyvin tähän Aholansaaren ydinkohtaan." Katolisessakin teologiassa toki pidetään kiinni, että pyhimyksiä ei palvota, joskin näiden kunnioitus ja esimerkit ja se pyhien yhteys ovat enemmän esillä. Mutta pohjaa samanmielisyydelle kyllä siis on, ja olemassaolevan välimatkan yli Miettinen tässä hieman kurkotteleekin. 

Tuota ekumeenista ulottuvuutta arvostan, ja kiinnostavaa että aihetta lähestytään kuitenkin selkeän luterilaisella painotuksella. Miettinen osallistuu katolilaisen ryhmän kanssa kesäkuiselle Pyhän Henrikin pyhiinvaellukselle Köyliönjärven Kirkkokarille ja Valamo mainitaan, mutta suurin osa kohteista tulee kuitenkin protestanttisesta kontekstista, mm. 1700-1800-lukujen herätysliikkeissä mutta 1900-luvun teologit ja esirukoilijat ovat myös hyvin edustettuina. Ja kirkkotaidetta ja -arkkitehtuuria on esillä keskiajalta moderniin. 

"Lapinlahtelaiset ovat näköjään päättäneet pitää kiinni Telppäsniityn perinnöstä. Ymmärrettävää: ei joka pitäjässä sentään ole ihmettä tapahtunut. Nämä maalaukset vaikuttavat minuun voimakkaasti, koko loppupäivän on juhlallinen olo.
En tosin tullut tänne taidenäyttelyyn, tulin katsomaan muistomerkkiä ja salaperäistä lapinlahtelaista pellonlaitaa. Paikan henki tuntuu kuitenkin siirtyneen maalauksiin. Niissä paikallinen helluntai on jatkuvasti nykyisten ihmisten nähtävissä."

Myönnän että oma luterilaisen kirkkohistorian tuntemukseni on aika ohutta, joten joistain paikoista ja henkilöistä en muista edes kuulleeni (kuten vaikkapa tuosta Telppäsniitystä) ja osan henkilöistä tiesin vain niminä osaamatta yhdistää näitä mihinkään tai erottaa toisistaan (Paavo Ruotsalainen oli sentään tuttu). Vaan todetaan yleisemminkin joidenkin henkilöiden jääneen yleisestikin jokseenkin unohduksiin, vaikka eivät sitä ansaitsisi, ja toisaalta Miettinenkin on tähän valinnut vain muutamia kymmeniä kohteita ja monta muuta paikkaa jäi kirjassa näkemättä...

Jotain opin kuitenkin, ja hieman alkoi houkuttaa vierailut muutamille paikoille. Ja keskeisenä ideana tuntuukin olevan myös historiallisen, maantieteellisen ja kokemuksellisen ymmärryksen yhdistyminen. Ja kun mm. kristinuskossa tavataan ajatella luomakuntaa lävistävän jumalallisen transsendenssin, ja ikuisuusnäkökulmakin on vähänniinkuin sisäänrakennettu, niin tietty valmius yhdistää nuo on olemassa. Joten ehkä sitä kannattaakin seurata rohkeasti, lähteä kokemaan, etsimään ja katsomaan mitä kohteita mistäkin löytyy.

Kirjassa vilahtaa Emil Anton, jonka samanhenkinen Katolisempi kuin luulit -kirja tuli tästä mieleen: siinä annetaan myös paljon paikkakuvauksia ja matkavinkkejä katolilaisesta näkökulmasta. Miettinen ei tee opaskirjaa, henkilökohtainen reflektio on näkyvämmässä osassa, mutta samaa ideaa tässä on luterilaisesta näkökulmasta. Millaisia sosiaalis-psykomaantieteellisiä karttoja sitten muista kulttuurisista konteksteista nousisi, mitä tärkeitä paikkoja ortodoksit, tai helluntailaiset, tai muslimit, tai kommunistit, tai romanit, tai punkkarit jne haluaisivat nostaa esiin... 

Miellyttävä lukea, herätti ajatuksia, jakoi tietoa ja ymmärrystäkin, siinähän on hyvän tietokirjan aineksia. 

Helsingin kirjamessut - sunnuntai 26.10.

Sunnuntaina suunnataan taas kirjamessuille. Lauantai oli perinteisesti se kovimman yleisömäärän päivä, ja ilmoituksia tuli jo, että yleisöennätys on tehty, sadantuhannen kävijän raja rikottu, eli on varmasti ollut todella täyttä. 

Sunnuntaina oli taas hieman rauhallisempaa, minusta vähemmän väkeä kuin perjantainakaan, ja tunnelma muutenkin hilpeän rauhallinen (noin suhteellisesti ottaen).

Aamupäivällä taas kevyttä haahuamista. Huomasin että ne antikkakirjat, jotka oli jättänyt ehkä-moodissa vielä ostamatta, olivat kadonneet, joten selvästikään korkeammat voimat eivät halunneet niitä minulle: ilahduttakoot sitä jotakuta muuta.

Ensimmäisessä nähdyssä ohjelmassa Petra Maisonen, Hanna Weselius ja Satu Vasantola puhuivat Suurteoksia III -kirjasta. Yleensä ennen ohjelmien alkua keskustelijat, no, juttelevat keskenään, tällä kertaa luettiin kirjaa, ja mieleen tulikin että olisi hauska idea että jossain "keskustelussa" sisältö olisi juuri tuo, panelistit ihan vaan istuisivat lavalla lukemassa.  

Kyllä toki myös puhuttiin: Weselius ja Vasantola puhuivat kirjoista, joista olivat tuossa teoksessa kirjoittaneet (Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani ja Mannerin Kävelymusiikkia virtahevoille), kirjan muista teksteistä ja kirjasta ylipäänsä. Todettiin että se on tarpeellinen, niin huomioimaan ja nostamaan naiskirjailijoita ja tätä kautta haastamaan kaanonia, kuin myös käsittelemään kunkin tärkeiksi kokemia kirjoja kokemuksellisuuden kautta ja tuomaan eri näkökulmia. Weselius mainitsi, että jos mieskirjailijat kirjoittaisivat samanlaisen kirjan mieskirjailijoista, niin kyllä hän sen haluaisi lukea (ja kun itseäni kiinnostaa vaihtoehtoiset kaanonit, niin pitchaan taas ajatuksen kirjasta, jossa mieskirjailijat nostaisivat esiin naiskirjailijoita tai naiskirjailijat mieskirjailijoita, ihan vaan että ketä nostettaisiin esiin ja miten näitä nähtäisiin).

Mainitsen tässä kohtaa myös että tämä ja seuraava keskustelu käytiin Töölö-lavalla, joka oli ääniteknisesti paljon hankalampi kuin muut joissa olin: hivenen vaimeampi oma äänentoisto ja enemmän taustahälyä, erityisesti lähellä olevalta Senaatintori-lavalta... 

Seuraavaksi taas käsittelyssä kirja, jonka olin jo lukenut, Vesa Haapalan runoteos Maallisten ilojen puutarha. Haapala kertoi teoksesta ja Boschin maalauksesta, joka sen pohjana oli, huomioiden mitä piirteitä taulussa oli ja myös omista työmenetelmistään joilla kirja työstyi...en tiedä tuliko tuossa mitään mullistavia salaisia avaimia, joilla kaikki selkenee (ei se ole sellainen maalaus eikä kirja), mutta houkutti kyllä palaamaan taas kirjan äärelle...

Seuraava nähty keskustelu oli Töölönlahdella, aiheena Blogistanian kirjapalkinnot. Amma haastatteli kaksinkertaisia voittajia Anni Kytömäkeä ja Leena Paasiota sekä ensimmäisen palkinnon 15 vuotta sitten emännöinyttä Sallaa (ja yleisössä oli ihan hyvin edustettuina ihmisiä jotka vuosien varrella ovat jossain roolissa palkinnon parissa toimineet).  

Sitten vaelsin yläkertaan Lonna-saliin: ensin Laura Kuivalahti, Marika Riikonen ja Salla Simukka puhuivat lasten- ja nuortenkirjallisuusjournalismista, sen merkityksestä ja tekemisestä. Kyllä, sitä tehdään ensisijaisesti samalle kohdeyleisölle kuin muutakin kulttuurijournalismia (eli aikuisille), kyllä, se vaatii pätevyyttä ja ymmärrystä lajityypeistä, konteksteista jne (eli se, että toimittajalla on lapsi, harvoin yksinään pätevöittää) ja kyllä, olisi hyvä olla muitakin tulokulmia kuin huolipuhe "kun nuoret eivät lue" (minkä toistaminen on ennemmin vastajournalismia). Ja vaikka kirjasome huomioikin, niin lanu-kirjallisuuden pitäisi näkyä myös muissa medioissa. 

 

Samassa salissa perään tuli palkinnonjako: vuoden kristilliseksi kirjaksi oli kahdeksan esiraadin valitsemaa ehdokasta, ja valitsija Anna-Stina Nykänen kiitteli ehdokkaiden monipuolisuutta: monenlaiset lajityypit ja aiheet olivat edustettuna, ja ihan vain tärkeyden ja kiinnostavuuden perusteella mikä tahansa, mutta lopulta valinta päätyi Lari Launosen kirjaan Poikani, elä vielä ensi talvi. 

Messuilla ja netissä oli käynnissä myös yleisöäänestys, ja yleisön suosikiksi nousi Arto Hankilanojan Ex-Criminals.

En ole voittajakirjoja lukenut, ehdokkaista pari muuta oli tuttuja (Johanneksen ilmestyksistä olen blogannut, yksi ehdokaskirja on juuri kesken ja ilmestynee blogiin lähitulevaisuudessa) mutta onnittelut voittajille.

Myöhemmin iltapäivällä seurasin vielä yhtä ohjelmaa, mutta kun se kuului myös kategoriaan "kaikki puhujat eivät ole kokeneita esiintyjiä", pääasiallinen puhuja ei käytännössä käyttänyt mikrofonia lainkaan, niin en saanut mitään selvää mitä sanottiin...ja ehkä vielä olisi ollut jotain hivenen kiinnostavia juttuja myöhemmin, mutta iltapäiväinen väsymys alkoi painaa, joten päätin lähteä kotiinpäin.

Ohjelmanumeroiden välillä tuli taas nähtyä tuttuja ja päädyttyä juttusille myös ennestään tuntemattomien messuvieraiden kanssa, mikä on aina hauskaa (messujen aikana tuli skipattua ainakin pari potentiaalisesti kiinnostavaa ohjelmaa ihan vaan kun oli kiinnostavia omia juttelutuokiota käynnissä ja katseltua paljon kiinnostavia kirjoja: muutamia tuli mukaan (messuvieraat kuulemma ovat ostaneet keskimäärin 4.5 kirjaa, itse nostin hieman tuota keskiarvoa) ja muutamasta muusta laitettiin nimi mieleen jos ne hakee sitten vaikka kirjastosta.

Ja paljon kiinnostavaa kirjapuhetta, on tässä aineksia paneutua taas siihen olennaiseen, eli lukemiseen ja kirjallisuuden kommentointiin somessa ja muuallakin.

Helsingin kirjamessut - perjantai 24.10.

Tänään en ehtinyt kirjamessuille, koska oli muita tekemisiä. Mutta kerrataan sitten mitä eilen tapahtui.

Aamulla aloitetaan taas reippaasti, vaikka huomattavampia tärppejä ei ohjelmassa ollutkaan: sehän tarkoittaa sitten hyvää aikaa koluta antikvariaattiosastoa. Ihan vaan kiinnostavaa lukemista en nyt etsinyt, kun sitä tuntuu nyt olevan muutenkin, mutta mielessä oli kyllä sekalainen joukko nimikkeitä jotka houkuttaisivat, jos sopuhinnalla vastaan tulevat...no, kovin runsas ei saalis ollut: huomaan ongelmaksi, että monet minua kiinnostavat nimikkeet ovat kohtalaisen harvinaisia, mutta samalla sellaisia ettei niillä ole niin paljoa kysyntää, joten divarit eivät välttämättä pidä niitä edes valikoimassa (ja ne muutaman poikkeukset eivät liiku sopuhintoihin). Marginaalisemman kirjallisuuden esiinkaivuu kiinnostaa, mutta on siinä myös haasteensa.

No, yksi etsitty teos löytyi, pari muuta jätin vielä väliin, katsotaan jos ne ovat yhä paikalla sunnuntaina että mitä teen (kuten sanottu, nämä eivät ole niitä kysytyimpiä teoksia eli uskallan myös jättää kaupanhyllylle odottamaan).

Antikkaosastolla seikkailun välissä kävin kuuntelemassa Antti Kylliäistä puhumassa hyveistä ja arvoista: itsekin olen sen verran tomisti, että hyve-etiikka ja arvojen ohjaavuus ovat minusta hyvinkin kannatettavia tapoja toimia elämässä ja maailmassa, ja Kylliäinen lateli ihan testattuja tuloksiakin mitä tapahtuu vaikkapa lastentarhassa, jossa eettinen opetus painottuu hyveisiin (tulos: hyvä, tehkää näin). Ja toisin kuin Aristoteles ajatteli, hyveitä voi harjoitella myös aikuisena...ja tälle olisi tilausta, koska arvot ovat selvästikin nyky-yhteiskunnassa pahasti hakusessa. 

Vaan tietysti pitäisi pystyä olemaan rehellinen, että homma oikeasti toimisi: voihan niitä kivalta kuulostavia arvoja nimetä jos siitä tulee hyvä mieli, mutta jos ne jäävät vain sanahelinäksi joka ei oikeasti ohjaa tekemisiä, niin mitä sillä tekee...joten vaikka Kylliäinen peräänkuulutti nimenomaan yhteiskuntaa määrittämään arvonsa ja hyveensä, niin en luottaisi ainakaan poliitikkojen kykyyn oikeasti toteuttaa tuota. 

(mainitsen myös, että haastattelijalla on petraamista aristoteliaanisessa haastattelija-hyve mikkitekniikassa, tämän puhetta oli tosi vaikea kuulla; onneksi Kylliäinen hallisti tämän paremmin). 

Katsoin niitä viimeisiä antikoita läpi, pidin pikaisen lounastauon ja sitten kuulemaan Pekka Järvisen ja Wille Riekkisen esitystä. Nämä oli laitettu yhteen puheslottiin, mutta olivat päättäneet hoitaa tämän erikseen, eli ensin Järvisen kymmenen minuutin monologi ja sitten Riekkisen lyhyt haastattelu. Messujen ikuisuusongelma on tuo ohjelman todella tiivis mahdutus, käytännössä kaikille on varattu se 22 minuuttia puhumiseen, ja siinä ajassa ehtii ehkä jotenkuten yksi puhuja puhumaan yhdestä kirjasta, mutta kaikissa laajemmissa keskusteluissa tai kirjailijapareissa lisäajalle olisi varmasti vielä puhuttuvaa...

Noniin, Järvinen puhui mielestä ja identiteetistä, kritisoiden kaiken psykologisen ja henkisen toiminnan redusoimista neurologiaan ja aivopuhetta, kuinka aivot tekevät meille sitä ja tätä, ne on aivot jotka valitsevat meille sohvamakoilun juoksulenkin sijaan...

Riekkinen puolestaan puhui eskatologiasta, vastuusta, rakastamisesta, tässä-ja-nyt-hengessä, haastaen joitain suosittuja opinkappaleita...tjooh: osin olen samaa mieltä että kaukaisuuteen projisoidun eskatologian, kuolemanjälkeisen elämän ja kohtalon, viimeisen tuomion yms. merkitystä ei kannata ylikorostaa, antaa niiden pitää huolta itsestään (ja kun olen ajautunut keskusteluihin joissa toinen osapuoli on niin kovin kiinnostunut noiden pohdiskelusta, yritän yleensä hillitä spekulointeja, ja olenhan usein pitänyt esillä että ei esim. Johanneksen ilmestys kerro mistään tulevasta apokalypsista, vaan se puhuu maailmasta tässä ja nyt). Eli lähtökohtani on kyllä preesens-eskatologian puolella.

Vaan samalla suhtaudun epäluuloisesti kovin abstraktoituun, ilmoituksen ja symboliikan hylkäävään uskoon, isolta osin siitä syystä että se latistaa uskon vain yksilön ja Jumalan väliseksi suhteeksi ja näin, ironisesti, sivuuttaa yhteyden muihin ihmisiin, asiaan johon Riekkisen mukaan meidän juuri pitäisikin keskittyä. Ja mietityttää mahtaako kovin abstraktoitu suhde, jossa ei tunnisteta suuntaa horisonttiin, lopulta päätyä hylkäämään myös Jumalan ja keskittymään vain itseen, vaikka kuinka ajattelisi että tekisi toisin (viittaan aiempaan kommenttiin hyve-etiikasta, arvoista ja sen vaatimasta rehellisyydestä).

Onko etäisyyteen suuntautuvan eskatologian hylkäämisessä kyse käsityksen Jumalan oikeudenmukaisuudesta hylkäämisestä? Onko tämä ajatus mielekäs vain valtapositiosta, jossa oikeasti voi toteuttaa itseriittoisesti yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, ja muut kärvistelkööt? 

No, en ole kirjaa lukenut, joten en sen tarkemmin tunne sen argumentaatiota.  

Vähän myöhemmin vaihdetaan salia: tokihan messuilla pitää ainakin yksi kritiikki-keskustelu kuulla, tässä puhujina olivat Maaria Ylikangas, Otso Venho ja Johanna Osvath. Ylikankaan Kriitikistä-kirja olikin tuttu, ja keskustelunaiheena siitäkin tuttu kritiikin merkitys, tällä kertaa erityishuomion kohteena negatiivinen kritiikki ja sen oikeutus. 

Vaan kun juuri ennen tämän alkua olin maininnut yleisössä vieressäni istuvalle Tarukirja-Margitille, että seuraamissani ohjelmissa on äänentoisto ollut varsin onnistunutta, hyvin erottuvat puheet taustahälystä (kuten mainittu, minulla on heikentynyt kuulo, joten tuo ei ole mitenkään selviö), niin tässä on todettava että kriitikot eivät ole esiintyjiä, ja keskustelusta oli minulla todella vaikea saada selvää, artikulaatio oli usein hukassa. Toivottavasti muut saivat tästä enemmän irti.   

Yksi ulkomainenkin kirjailijavieras saatiin mukaan omaan ohjelmaan: Tiit Aleksejevia haastatteli Tapio Koivukari. Aleksejev naureskeli että suomalaisissa kirjamessuissa on se hyvä puoli, ettei kukaan ihmettele miksi virolainen kirjailija kirjoittaa historiallista romaania Lähi-Idästä, kiitos Mika Waltari: joskin Aleksejev on oikeasti elänytkin pitkään nyt-jo-neliosaisen ristiretkitrilogiansa seutuvilla, eli jonkinlainen yhteys on olemassa. En ole lukenut, mutta vaikutti kiinnostavalta (ja jatkona torstaipostaukselle, tänä vuonna on tullut laitettua voisi-lukea-muistilistalle paljon virolaisia...ihan kaikki ei ehkä konkretisoidu, mutta jotain varmasti).

Tämän jälkeen suuntasin Töölönlahti-lavan suuntaan. Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, oli yllätys että kirjasome-painotteinen lava oli noin suuri, mutta niin vain Kirjasomen trendiraportti-keskustelu oli vetänyt yleisön ihan täyteen niin ettei kaikki mahtuneet istumaan, ja niin minäkin haahusin sitten hieman muualla (ja ottaen huomioon aiemman huomion marginaalien koluamisen kiinnostavuudesta, olisin varmaan tulkinnut ne trendiraportin huomiot asioina, joita en sitten ainakaan tee).

Ja seuraavakin keskustelu fantasian ja realismin rajapinnasta (puhujina Katri Alatalo, Vehka Kurjenmiekka, Mari Renko ja Reetta Vuokko-Syrjänen) oli vetänyt istumapaikat täyteen, itse olin kuitenkin päässyt eturiviin (mutta sori, kuvat eivät tässä olleet ollenkaan onnistuneita). Keskustelussa olivat genret hyvin esillä. Ja ovathan ne parhaimmillaan hyviä työkaluja (Kurjenmiekka mainitsi tienanneensa 19-vuotiaana Regina-novelleilla, vaikka oma romanttinen kokemusmaailma oli kovin rajallinen niin genrekonventioilla pääsi kirjoittamisessa pitkälle), ja eri genreillä voi tehdä eri asioita. Fantasia on hyvä koska mitä tahansa voi sattua ja sillä voi etäännyttää teemoissa joiden suora käsittely lukittuisi, mutta realismilla pääsee paremmin iholle kiinni: on eri asia lukea että jossain fantasiavaltakunnassa lapsella ei ole ruokaa kuin että Hervannassa lapsella ei ole ruokaa (ja realismissa ei tarvitse keksiä ja selittää niin paljon millaisessa maailmassa eletään, piirteet ovat lukijalle tuttuja).  

Sitten vielä Hakaniemi-lavalle kuuntelemaan Sini Kangasta puhumassa Ristiretkien historiasta. Lavan juontaja vitsaili ennen esitystä että aihe ei ole kovin someseksikäs, mutta kyllä minä siellä ihan halukkaasti olin paikalla, ja haastattelija Lotta Vuorio huomautti myös, että tekemässään historia-podcast-sarjassa ristiretki-jakso oli yksi suosituimmista, eli ennakkoluuloille ei ole perustetta...

Tämänkin kirjan olin jo lukenut, ja Kangas oli puhujana samalla tavalla välitön kuin tekstinsäkin, asiaa tulee mutta mukavalla populaarin rennolla otteella. Esillä oli kirjan tapaan ristiretki-käsitteen epämääräisyys ja monitulkintaisuus, sen motiivit ja vaikutteet (taloudellinen hyöty ei selvästikään niihin kuulunut, riistoporvari-narratiivi jätetään 70-luvulle). Ja vaikka Suomen historiassa tavataan puhua, ei niistä täällä ainakaan virallisesti oikein ollut kyse, ennemmin eri valtakuntien etupiirien ja valta-asemien kamppailusta joissa uskonto oli enemmän propagandavälineenä kuin todellisena motiivina.

Joskin tuossa aloin sitten miettiä, että miten tässä tapauksessa ymmärretään uskonnollisuus ja vaikkapa kristinuskon jo oleva presenssi, ja onko se ymmärrys sellainen jonka myös silloiset aikalaiset jakoivat tai ylipäänsä mielekäs. Jos esim. esitetään väite, että kristinusko oli jo levinnyt etelä-Suomeen ennen "ristiretkiä", niin millaista tämä väitetty kristinusko oli? Tulkitaanko sellaiseksi ihan vaan Kiesuksen käyttö maagisena amulettina, tai jonkinlainen tiukan henkilökohtainen suhtautuminen jossa merkityksellistä on yksinomaan kunkin henkilön oma käsitys ovatko he kristittyjä vai ei, vai onko täällä toiminut jo jonkinlainen näkyvä kirkkoyhteisö sitoutuneena kristillisiin instituutioihin, oppeihin, rituaaleihin, hengellisyyksiin (ja jälkimmäisistä en muista kuulleeni mistään aikalaisdokumenteista). 

Mutjoo. Kiinnostava ajatus pohdittavaksi oli, että vaikka Levantin suunnassa ristiretket eivät lopulta kovin paljoa jälkiä jättäneet, niin Baltian suunnalla merkitys oli valtava ja kauaskantoinen: olisiko nykyisenkaltaista Viroa (ja sitä kirjallisuutta joka minua nyt messuilla erityisesti kiinnosti) edes olemassa ilman ristiretkiä?   

Ja tämän ohjelmanumeron jälkeen olikin aika lähteä muutaman muun kirjasomettajan kanssa yhteiselle illalliselle. Jossa keskusteltiin esim. millainen olisi mahdollisimman huono kirja. 

Huomenna taas Messukeskukseen!    

Helsingin kirjamessut - torstai 23.10.

Kirjahörhöjen, niin ammattilaisten kuin amatöörien, on taas aika kokoontua Pasilan messukeskukseen: torstaista sunnuntaina vietetään kirjamessuja, ja torstai kuului omaan messuohjelmaani. Laitan siis tänne ensimmâisiä muistiinpanoja mitä tulikaan nähtyä.

Varsinaisen ohjelman ohella keskityin nyt vielä enemmän vaelteluun ja yleisiin impressioihin, varsinainen pöytien ja hyllyjen tarjonta jäi vielä aika kesken. Ja  tuttuja tuli tavattua, ja joidenkin ei-niin-tuttujenkin kanssa juteltua: kirjoista, lukemisesta, Avilan Teresasta, AIsta, Steiner-koulusta...   

Paikalle tulin suoraan ensimmäisten joukossa kello kymmeneltä, ja silmäilin pikaisesti messuhallista ensimmäisiä impressioita missäpäin on lavoja, missä antikat, missä mitä standeja. Vielä oli hyvin väljää, vaikka ensimmäiset koululaisryhmätkin alkoivat saapua...

Ensimmäinen nähty keskustelu käsitteli suomea tieteen kielenä, puhujina Aleksi Hupli, Tuomas Forsberg ja Laura Visapää (ja haastattelijana Tiina Raevaara, ei kuvassa). Aika tuttu aihe ja aika tuttuja latuja keskustelu eteni, suomen kielen käyttö julkaisutoiminnassa, niin tutkimusartikkeleissa kuin tietokirjoissa, on tärkeää mutta kovin niukasti siihen laitetaan resursseja, ja esim. kotimaisille tiedelehdille on vaikeaa löytää toimittajia ja kirjoittajia aiempaan verrattuna...

Onpas Töölönlahden lava iso, viime vuonna somejuttujen yhteydessä oleva lava oli sellainen pienempi ja intiimimpi, tuossa ollaan kunnolla estradilla...

Eli kahdeltatoista olin juttelemassa Kirjaluotsi-Tiinan, Laeticia Söderman-De La Torren ja Elisa Vlahopouloun kanssa lukemisesta eri kielillä. Kai se hyvin meni, yleisöä oli kivasti, saatiin sanottua aika hyvin niitä asioita mitä haluttiinkin vaikka olisi ollut pointteja ja huomioita pitempäänkin keskusteluun...mukava kokemus, ja myös varsin hyvä että tämä tuli näin aikaisessa vaiheessa messuja, nyt voi sitten keksittyä muuhun... 

Välissä kävin viini&ruoka-puolella syömässä pizzaa. Seuraavana ohjelmana sitten Kasper Kylmälä ja Jasmin Hannonen puhuivat vihapuheesta ja poliittisesta riitelystä (haastattelija Iida Siimes). Määritelmät toki mietityttivät. Riidaksi todettiin riittävän että toinen osapuoli hermostuu, molempien ei tarvitse niin tehdä. Vihapuhe todettiin varsin epämääräiseksi ja monitulkintaiseksi käsitteeksi, joka ei ainakaan lakiteknisesti ole pitävästi määritelty. Tästä syystä sitten hieman kiusasi että keskustelussa se tunnuttiin esitettävän selkeästi tunnistettavana ilmiönä, johon reagoiminen ihan vaikka mikään laki ei niin vaatisikaan olisi ongelmatonta: mikä on vaikkapa eriarvoisten valta-asemien merkitys tunnistamisessa ja määrittelyssä: olen aiemmin kommentoinut jo sanan-, ilmaisu- ja julkaisuvapautta, ja mieleen tuli vaikkapa suht tuoreet esimerkit joissa minkäänlaiset maininnat Gazan tilanteesta halutaan määritellä antisemitistiseksi vihapuheeksi...ja esim. joillain digipalveluilla on jo valta suhtautua niihin siten. Puheena olevassa kirjassa tätä määrittelyn problematiikkaa on ehkä enemmän mukana.  

Tarukirja-Margitin vinkistä menin kuuntelemaan Karissa Ketun haastattelua biofiktiosta H eli Hypatia Aleksandrialaisen matka pimeään (haastattelijat Kallion lukiolaisia). Hypatiasta emme loppujen lopuksi paljoa tiedä, ja iso osa siitä mitä on säilynyt, vaikuttaa varsin mytologisoivalta, ja Kettu halusi päästä näiden ihannoivien ideoiden taakse...mutta tietysti kun ei kovin paljoa tiedetä, niin aika paljon on tilaa ehdottaa omia kulkuja. Ihan perinteisen historiallisen romaanin sijaan kirjassa tunnutaan myös käytettävän kokeellisempia kerrontaratkaisuja...vaikutti kiinnostavalta, laitan nimen muistiin (varsinkin kun Hypatiasta itsekin tiedän suunnilleen sen nimen enkä muuta).

Sitten iltapäivällä tuli reipas neljän kiinnostavan keskustelun sarja Hakaniemi-lavalla, eli olin sitten siellä, ja kaikissa oli jollain tavalla esillä messun keskeinen teema sivistys (iloa oli tarjolla vaihtelevasti). Pii Anttonen, Miika Auvinen ja Eppu Wikström kysyvät pelastavatko pienlehdet meidät algoritmilta. Netin algoritmin orjuudesta jossa klikkauksilla ja alustalla ololla (ja mainosten katsomisella) on absouuttinen arvo, sisällöstä viis, ja toisaalta omaehtoisen kulttuurin, kuten vaikka pienlehtien, tekemisestä. Pelastavatko, en tiedä, mutta ainakin pienlehdet ovat tapa rikastua nopeasti (niin ne sanoi). 

Sitten vähän, muttei liian, suurempiin lehtiin, eli kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehdet Voima, Idän tutkimus, Nuori voima, Kultuurivihkot ja Kirjailija kertoivat omasta asemastaan valistuksen ja kriittisyyden kannattajina ja antisivistyksellistä voimista joita kohdataan...ei ole helppoa tärkeän työn tekeminen (en sitten teidä onko Nietzschen esimerkin seuraaminen se paras tie kuitenkaan...)

Parhaiten yleisöä veti keskustelu Kenellä on varaa sivistykseen, puhujina Riina Tanskanen, Marjo Niemi ja Koko Hubara, haastattelijana Vesa Rantama. Paljon oli puheena yhteiskuntaluokat, näkymättömät kynnykset jotka pitävät jotkut ihmisryhmät keskeisten kulttuuri-instituutioiden ulkopuolella, ja sitten ihan näkyvätkin kynnykset, erottelu kenen mielipiteillä on väliä ja kenellä niitä ylipäänsä halutaan kehittää. Ja niin, mitä se sivistys edes oikein on, mitä siihen kuuluu, ja miten sen arvoon on suhtauduttu vaikkapa sodan jälkeisinä jälleenrakennuksen vuosina ja miten siihen suhtaudutaan nyt (ie. "mitä meille on tapahtunut?") 

Sitten vähän keskittyneempi keskustelu, Sirpa Kähkönen haastattelemassa Juhani Salokannelta uudesta käännöksestä Viron kansalliskirjailijan A.H.Tammsaaren viimeisestä kirjasta Hornanperän uusi paholainen. Luin kirjan joku vuosi sitten englanniksi, mutta onhan se sen verran huikea kirja, että hyvä että saatiin se taas suomeksi markkinoille, lukekaa tekin. Ja puheena oli virolainen kirjallisuus laajemminkin, Tammsaaren muut kirjat, Karl Ristikivi (jonka uusin kirja ei ehtinyt kirjamessuille mutta on tulossa), Jaan Kross, Jaan Kaplinski jne. Ja kuinka pienestä maasta voi nousta niin paljon laadukasta kulttuuria, jolloin nostettiin esiin käsite 'sivistystahto'. Ei se sivistys noin vain itsestään tupsahda, se tulee kun sita tahdotaan ja sitä arvostetaan.

Ja kävinpä pyörähtämässä Viron kustannusyhdistyksen messuosastolla toteamassa että olihan siellä hyllyssä tarjolla useita kiinnostavan oloisia kirjoja, laitetaan muistiin...  

Illalla olin vielä suuntaamassa kuulemaan Taruissa on totta -puhetta mutta se olikin viime hetkellä peruttu, joten vaihdoin nopeasti salia: Hanna Paasonen, Susanna Ådahl ja puhuja jonka nimeä en saanut kiinni (tai haastattelijan) puhuivat äänten kuulemisesta. Ilmiönä (ainakin satunnaisesti tapahtuvana) se on odotettua yleisempää, vaikka on myös aihe josta ei puhuta...mutta ihmisen mieli ja kognitiiviset kyvyt ovat monimutkaisia, ja tuottavat kaikenlaista (totean tässä että omat ajoittaiset äänihallusinaationi ovat aika tylsiä, soiva puhelin tai herätyskello tai oveenkoputus, ja ilmeisesti tuollaiset hallusinaatiot ovat aika yleisiä jos on heikentynyt kuulo...mutta niitä äänihallusinaatioita tosiaan tapahtuu, ja niinpä voin suhtautua ihan vakavissani myös niihin filosofisiin tietoteoriaongelmiin joissa kyseenalaistetaan aistihavaintojen luotettavuus. Ei se puhelin soinut vaikka luulin niin.)

Tuon jälkeen suuntasin sitten kotiin, ja syömisen jälkeen tein sitten tämän bloggauksen. Huomenna palataan messuille, mutta mitä silloin tapahtuu, sen saatte kuulla ensi kerralla. 

Lena Andersson - Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä

En ole ruotsalaisen Lena Anderssonin kirjoja lukenut, vaikka niitä on näköjään kohtalainen määrä suomeksikin viime vuosina tullut, vaan tämä uusin vaikutti kiinnostavalta joten otetaan luettavaksi (suom. Sanna Manninen).

Teoksen laji on sellaista "onko tämä novellikokoelma vai romaani"-tyyppiä, josta pidän: periaatteessa kaikki kirjan luvun toimivat myös itsenäisinä novelleina, kukin nimetty tarinan keskeisen naisen mukaan (naisen, joka ei välttämättä ole näkökulmahenkilö), mutta nämä myös liittyvät toisiinsa, tarinoissa on paljon samoja henkilöitä ja ne viittailevat ahkerasti toistensa tapahtumiin, kommentoivat toistensa henkilöitä. Ja tästä limittymisestä tuleva kokonaisuus on enemmän kuin osien summa, samojen henkilöiden ja tapahtumien näkeminen eri näkökulmista ja eri asenteilla on tärkeässä osassa kirjaa.

Andersson luonnehtii alkusanoissa tekstejä moraliteeteiksi, ja tämä pätee, tarinoissa on hyvin usein kyse moraalista, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, niiden vaikutteista ja niiden usein julkisesta arvottamisesta: erityisesti performatiivinen moralismi, oman moraalisen position kyseenalaistamattomuus, hyvesignalointi ja siihen liittyvä sosiaalinen valta, on Anderssonin hampaissa ja siinähän riittääkin ironisoitavaa.

Ruotsalainen yhteiskuntakin on sellainen, että siellä saa vapaasti puhua ja ilmaista mielipiteensä, kunhan vain sanoo vain oikeita asioita ja mielipiteet ovat oikeita, eikä sekään riitä kun toisen pitää päästä todistamaan että hänen sanomisensa ja mielipiteensä ovat oikeammassa kuin muiden. Ja ei-ruotsalaisuus on jotenkin täysin käsittämätöntä missään muussa mielessä kuin kehittymättömyydessä vielä Ruotsin tasolle.

Sävy on viileän tarkkaileva ja kaikessa toteavuudessaan varsin piikikäs, tarinat ja niiden käsittelemät ilmiöt, tilanteet, tyypit yhtaikaa tunnistettavia ja tolkuttomia. Lukiessa mieleen tulivat jotkut Maarit Verrosen kirjat (kuten Normaalia elämää), Fay Weldon tai Patricia Highsmithin Little Tales of Misogyny, ja viimeiseen liittyen, ei ole sattumaa, että tämän kirjan inhimilliset käyttäytyjät ovat kaikki nimenomaan naisia, esillä olevat käytökset tuntuvat esiintyvän tyypillisemmin juuri naisilla...(pitäisikö misogyynien lukea enemmän naiskirjailijoita? Sopivilla valinnoilla saisi aikamoista validointia näkemyksilleen, but I digress).

Ehkä kirjan teemoja parhaiten tiivistävä tarina on Olga, jossa Ruotsissa asuva venäläinen naisopettaja ajautuu konfliktiin koulun rehtorin kanssa: Olgalle on tärkeää ymmärtää mikä sisäinen järjestelmä ja rakenne vallitsee pintatason ilmiöiden taustalla (kuten sanojen epäsäännöllinen taivutus, miksi nämä sanat eikä jotkut muut), kun taas rehtori on kiinnostunut yksinomaan siitä miltä asiat näyttävät, ja Olgan ajattelu on tällöin täysin käsittämätöntä ja tämän pitää heti lopettaa moinen. Ja siinä että rehtori järkähtämättömästi on ymmärtämättä Olgaa on luonnollisesti ongelmana, että Olga ei toisaalta tulleena ymmärrä ruotsalaista yhteiskuntaa. Ja, no, sen lisäksi että vastakkain ovat henkilö, joka melkein refleksinomaisesti analysoi ja kyseenalaistaa ja toisaalta henkilö, joka ei analyyseja tarvitse koska hän tietää olevansa oikeassa, niin siihen päälle koulun rehtorin ja ulkomaalaisen tulokasopettajan välinen valtasuhde ei määrity ajatuksen kirkkauden ja läpitunkevuuden perusteella...

Vaihtuvasti hauska ja kauhistuttava, molemmilla tavoilla ajatuksia herättävä, olihan tämä erinomainen teos: täytynee Anderssonin muuhunkin tuotantoon tutustua. 

Tytti Parras - Pieni hyvinkasvatettu tyttö

Jonkun aikaa sitten luin Tytti Parraksen kirjan Pensionaatti, ja siitä pidin sen verran, että kiinnosti lukea lisääkin. Ja tämä aikaisempi romaani tuli käsiin, joten tartutaan.

Ja, ööh, mitähän tästä ajattelisi. Kirjan nimihenkilö on Anu, joka yrittää koota muistojaan lapsuudestaan 50-luvulla, mitä tapahtui ja millainen oli kasvu pienestä tytöstä varhaisteiniksi ja melkein jo aikuiseksi: aikatasoja sekoitetaan, muistikuvat tulevat aika solmuisesti epäjärjestyksessä ja välissä aikuinen Anu keskustelee "nykyhetkessä" läheistensä kanssa, mitä nämä ajasta muistavat tai eivät muista, tai mitä kokivat eri lailla.

Ja tämä kirja menee osittain päällekkäin tuon aiemmin luetun, mutta myöhemmän Pensionaatin kanssa: molempien päähenkilö on pieni tyttö Anu, ja tässäkin kirjassa ollaan yhtenä kesänä Hangossa pensionaatissa, ja muitakin samoja henkilöitä on mukana, tässä on aihiot joista tulisi seuraava romaani. Koska ei toisaalta kaikki tuntunut olevan ihan samalla tavalla, ja jos oikein ymmärsin, Anu oli tässä kirjassa ennemmin kymmenen vuoden tienoilla tuona pensionaattikesänä, tytön ikä tuntui tuossa kirjassa väärältä. Mutta en ole varma, koska ei tässä tosiaan muistikuvat ole kovin järjestelmällisiä.

Aiheessakin on aika lailla samaa, nuoren tytön kasvua ja hiljaista kapinointia porvarillisessa elämänpiirissä: tämän kirjan kesätyttö Angesta tuli kanssa joitain piirteitä pensionaatin Heljään ja näillä on vähän samanlainen rooli...

Ja Parras kirjoittaa hyvää dialogia ja kerrontaa, muistelun kuvaus toimii samoin kuin varmaan ajankuva, mutta tämän kirjan vaeltelu lapsuuden muistoissa jäi kovin muodottomaksi: "entäs sitten, miksi haluat kertoa tämän?" Lopulta tämä tosiaan tuntui lähinnä hajanaiselta materiaalilta josta sitten muokattiin se seuraava, paljon paremmin fokusoitu kirja. 

Mutta  Helmet-haasteessa tällä saan viimeisen puuttuvan kohdan 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle (valitsijana onnetar: heitin hyllyssä olevista kirjoista nopalla, että minkä lukisin seuraavaksi).