Ruandalaiselta, ranskaksi kirjoittavalta
Scholastique Mukasongalta olen lukenut aiemmin
novellikokoelman, ja nyt sitten tartuin varmaan tunnetuimpaan kirjaansa, romaaniin Notre-Dame du Nil, joka on saanut kasan palkintoja, käännetty eri kielille, filmattu jne. Ja olihan tämä vaikuttava teos.
Kirjan nimi kertoo tapahtumapaikan, Ruandan vuorilla lähellä Niilin lähdettä sijaitsevan tyttöjen sisäoppilaitoksen, jota pyörittävien nunnien opetuksessa on maan tulevaa feminiinistä eliittiä, poliitikkojen, virkamiesten, liikemiesten yms. tyttäriä valmistautumassa aikuiseen elämään. Kullakin vuosikurssilla on 20 oppilasta, kiintiöitynä 18 hutua ja kaksi tutsia, ja kirjan päähenkilöinä on valmistuvan luokan oppilaat: muutama saaden enemmän huomiota, toiset pysyen enemmän taustallla tai yhden luvun anekdootteina.
Kukkuloilla oleva koulu muodostaa oman yhteisönsä, joka on kaukana muusta maailmasta, mutta ei se tietenkään irrallaan voi olla. Tapahtumavuotta ei mainita kirjassa, mutta ollaan itsenäisyyden ajassa, yhdessä luvussa mainitaan ranskalaisia populaarikulttuuritähtiä 60-70-luvun vaihteesta, ja varsinaisen ajoittamisen tarjoaa viimeisessä luvussa mainittu (koulusta etäällä oleva, mutta kouluun vaikuttava) poliittinen tapahtuma, ja kun Ruandan historiasta luin lisää wikipediasta, sen perusteella ollaan vuodessa 1973. Eli se kuuluisampi kansanmurha on vasta kahdenkymmenen vuoden päästä, mutta kyllä tämä kirja siitäkin kertoo.
- Tu sais bien que tout ça repose sur tes mensonges.
- Ce ne sont pas des mensonges, c'est de la politique.
Hutu-hallinto kun on jo hyvin vahvasti ilmaisemassa, mitä mieltä on tutseista, ja tämä heijastuu myös koulun mikrokosmoksessa. Erityisesti yksi tytöistä, Gloriosa, vaikutusvaltaisen poliitikon tytär, joka osoittaa myös poliittista aktiviteettia nimenomaan alleviivaten aina tilaisuuden tullen ketkä ovat hallitsevaa enemmistöä ja mitä niille muille pitäisi tehdä...häikäilemätön vallankäyttö on alussa vielä aika koulutyttömäistä, mutta yltyy luku luvulta. Muut hututytöt sitten ovat oman luonteensa mukaisilla linjoilla, ja kaksi tutsia, Veronica ja Virginia, sitten ovat miten ovat tilanteesta hyvin tietoisina.
Ja tuo ratkaisu käsitellä tilannetta nimenomaan sisäoppilaitoksen suljetussa piirissä, toimijoina teinitytöt aikuisuuden kynnyksellä, on vaikuttava. Mukana on myös koulunkäynnin normeja, iloa ja tiettyä viattomuutta, ja jotkut tapahtumat menisivät huvittavinakin, mutta kaiken läpäisee lukijan jatkuva tietoisuus tulevista tapahtumista, ironinen ulottuvuus mutta tämä ironia ei ole lainkaan huvittavaa. Ja samalla tässä rajatussa mikrokosmoksessa esitetään rasismin ja sorron mekanismeja, miten yhdet asiat johtavat toisiin ja miten tilanteet päätyvät sinne minne ne päätyvät (lukija tietää minne, ja hieman esimakua saadaan jo).
Kuten edellisessäkin lukemassani kirjassa, Mukasonga tarkastelee kolonialismia ja belgialaisten ja ranskalaisten läsnäoloa myös tämän kirjan tapahtumissa kriittisesti, mutta ambivalenttina: oma osansa heillä on miten asiat menevät, mutta suuremmalta osalta nämä ovat vain omissa jutuissaan pyöriviä sivustaseuraajia, jotka eivät ymmärrä mitä maassa tapahtuu.
Tosiaan, vaikuttava teos joka käsittelee taitavasti vakavaa aihettaan sortumatta mihinkään kauhuturismiin. Ja keskittymällä näin vahvasti yksittäisiin henkilöihin ja näiden muodostamaan rajattuun yhteisöön, voi ehkä puhua yleispätevästikin: puhe ei ole vain Ruandasta vain tietyllä ajanhetkellä, Gloriosat, Victoriat, Veronicat, Modestat, Gorettit, Immaculéet ja muut löytyvät muissakin paikoissa ja ajoissa.
Kirjan ovat lukeneet myös Hannu ranskaksi ja Margit ruotsiksi. Ja mahdollisesti kuulolla oleville kustantajille: tämä suomeksi nyt, hop hop (Mukasonga on myös ollut toistuvia nimiä viime vuosien Nobel-veikkauksissa...)
Ja Helmet-haasteessa tämä osuu tietysti kohtaan 36. Kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa.
