Sirkka Selja - Enkelin pelto

Taas aika summamutikassa valittuja runokirjoja: olen sentään yhden aiemman (tai siis myöhemmän) kirjan lukenut Sirkka Seljalta, ja siihen ihan kiinnostuneena näköjään suhtautunutkin, ja toki kirjailija on tunnettu yhtenä näistä 40-luvun nuorista runoilijatähdistä.

Tämä kokoelma on vuodelta 1957, ja kurkottaa kyllä moneen suuntaan: mitta on hyvin vapaa ja modernismiin päin ollaan kallellaan. Jotain viitteitä klassiseen mytologiaan, häivähdys luontorunoutta, sisäisiä kokemuksia ja intohimoja, ja ripaus unenomaisuutta: mihinkään yksittäiseen kategoriaan ei asetuta.

Ja samalla aika monta oli runoa joista en saanut oikein mitenkään kiinni, että mitä niissä tehtiin tai yritettiin tehdä. Joitain hyviä hetkiä oli mukana (erityisesti runoilijan ollessa kiihkeimmillään) mutta eniten viehätti sarja nimeämättömiä runoja kirjan nimen teemasta, enkelien siemenistä joita kylvetään ihmisiin...

Kun puut kadottavat lehtensä
lehtiensä pyöreyden ja suven
astuvat puut
- puiden alkuperäinen muoto
lehtien lihasta näkyviin.
Voittaa sittenkin voittaa
rajulla ponnistuksella
tämä kuolema meissä.
Ja sijaan
lehtien uinuvan lihan
astuvat enkelit
kapeat kulmikkaat pitkät
enkelit jotka tahtoo ja voi
joiden kapeissa käsissä
säilyy siemen läpi ohuen kuoleman
rannalta rantaan.

Kim Young-ha - Ma mémoire assassine (tappava muistini)

Varsin satunnaisia hankintoja hyllyyn joskus aikoinaan: en ollut korealaista kirjallisuutta lukenut (no, tässä välissä Han Kangia) ja tämä kuulosti takakannen perusteella uteloittavalta, vaikka Kim Young-ha ei olekaan mitenkään tuttu tekijä: jotain kirjojaan on kyllä käännetty eri kielille, ei tosin suomeksi.

Kirjan kertoja Kim Byeong-su on seitsemänkymmentävuotias entinen eläinlääkäri, runoilija ja sarjamurhaaja, jonka viimeisestä murhasta on kulunut 25 vuotta: nykyisin eletään rauhallista eläkeläisen elämää tytär Eun-heen kanssa (tytär on kertojan viimeisen murhan uhrien pieni lapsi, joka päätyi orpokotiin, josta kertoja hänet adoptoi). 

Nyt lähiseudulla on alkanut tapahtua uusia nuorten naisten murhia, joiden takana epäillään olevan sarjamurhaaja. Ja Eun-hee on alkanut seurustella jonkun nuoren miehen kanssa, joka vaikuttaa jotenkin epäilyttävältä ja jonka kertojamme epäilee vahvasti olevan uuden murha-aallon takana. Vanhoilla päivillä pitää siis ryhtyä suunnittelemaan uutta tappoa, tyttären suojelemiseksi: osaaminen toki on yhä hallussa.

Asiassa on yksi pieni ongelma: kertojalla on varsin reipasta tahtia etenevä Alzheimer, joten muistiongelmat alkavat olla enemmän sääntö kuin poikkeus...

Jepjep: kirja on Byeong-sun muistiinpanoja tapahtumista ja tekemisistä, muistin tukemiseksi. Mutta luonnollisesti teksti on varsin fragmenttista, lyhyitä lukuja tapahtumista, mietteitä muistista ja sen katoamisesta, muistikuvia menneestä, muistutuksia siitä mitä pitää tehdä. Ja tietysti kertoja on aivan tavattoman epäluotettava, joten lukija joutuu kyllä hieman ponnistelemaan yrittäessään pysyä kärryillä mikä on totta ja mikä ei (ja etukäteisveikkauksia juonenkäänteistä ei kannata paljoa tehdä).

Omalaatuinen yhdistelmä melankolisuutta ja hyvin mustaa huumoria: luettujen esimerkkien perusteella on kyllä todettava että Etelä-Korea on selvästi myös hyvin kumma maa (ja maan varsin synkeältä kuulostava lähihistoria nousee tässäkin esiin, pitäisikin varmaan tutustua aiheeseen paremmin joskus).

Teija Himmelroos - Toinen puoli valkoinen

Kaarina, neljänkympin tietämillä, asuu lapsuudenkodissaan. Äiti Aino on kuollut muutama vuosi sitten, isää ei koskaan ollutkaan, pelkkä etunimi; äiti ja tytär ovat pärjänneet hyvin kahdestaan. Kaarinalla ei omaa perhettä ole tullut, pitkä suhde naimisissa olevaan mieheen ei lopulta mennyt minnekään. Töitä on metalliverstaalla ja sairaalassa laitoshuoltajana, ja Kaarina on työssään osaava ja aikaansaapa, mutta sen suurempi suunta elämästä puuttuu. Ja sitten kuvioihin ilmestyy Marita.

Marita, neljänkympin tietämillä, asuu kaupungin paremmalla laidalla. Hammaslääkäri yksityisvastaanotolla, edustava puoliso, kaksi teini-ikäistä lasta, tyylikäs koti, ja menestynyt isä Martti jonka kanssa ainoa lapsi Marita on aina tulut mitä erinomaisimmin juttuun. Marita on määrätietoinen, tietää mitä haluaa ja useimmiten saa sen, vaikka se ihmisten, läheistenkin, kanssa aiheuttaisi kitkaa...ja sitten isä sairastuu vakavasti, ja kun kuolema tuntuu lähestyvän, kertoo Maritalle että hänellä on toinenkin tytär toisen naisen kanssa, Maritan kanssa suunnilleen samanikäinen Kaarina.

Kaksi hyvin erilaista naista eivät juuri tule toistensa kanssa toimeen, mutta uusi tilanne pakottaa jonkinlaisiin kanssakäymisiin, ja kumpikin kehittää myös hyvin omanlaisiaan kriisejä: itseymmärryksessä on etsittävää, varsinkin kun esiin tulee kuinka paljon tyttäriltä onkaan salailtu, ja kriisien vaikutuksia levitetään myös ympäröiviin ihmissuhteisiin, mikä ei ainakaan rauhoita tilannetta...

Tämä on Teija Himmelroosin esikoisromaani, mutta taustaa on draamaopetuksessa ja käsikirjoittamisessa, ja tämä kyllä näkyy tekstissä: tarinaa liikutetaan suurelta osin dialogin avulla. Henkilöitä on karrikoitu sen verran, että näiden kanssakäymisissä riittää väriä ja vastakkainasetteluja, mutta realistinen tuntu todenmukaisista kokemuksista pysyy kuitenkin mukana. Nämä ovat piirteitä joita tapaan fiktiossa arvostaa, ja niin teen tässäkin. 

Samalla huomioin, että kirjassa tuntuu sarjakuvapuolelta tuttu 'decompression': kerrontaa ei varsinaisesti venytetä, rytmitys on vielä kunnossa, mutta tarinaa kuljetetaan kuitenkin pitemmän kaavan kautta ja jonkinlainen tiivistäminen olisi ollut tervetullutta. Mietin hieman että onkohan tätä tehty äänikirja edellä: lukuminuutteja maksimoiden ja kokemukset ja ihmissuhteet niin perinpohjaisesti kuvaten, että vähän epätarkkaavaisempikin kuuntelija pysyy muun puuhastelun ohella mukana tapahtumissa ja saa selvän henkilöistä ja näiden suhteista. Paperikirjaa lukiessa tämä tuntuu ajoittaiselta toistolta (ja huopaaminen on osin realistista, mutta saa kuitenkin ihmettelemään kuinka paljon henkilöt toistuvasti puhuvat toistensa ohi eivätkä kuuntele) ja että niin monet yksittäiset keskustelutilanteet puidaan alusta loppuun, kun laajempi rakenne ei sitä tarvitsisi...

Mielelläni tämän siis kuitenkin luin, kun pidän tällaisesta henkilövetoisesta draamasta (hieman komiikan mausteella) ja lajissa tämä on mallikas edustaja, vaikkei terävimpään kärkeen nousekaan.

Tom Stoppard - Jumpers

Olen aiemmin lukenut Tom Stoppardin tunnetuimman näytelmän Rosencrantz and Guildenstern Are Dead joka oli varsin viehättävä, ja ennen tämän blogin aloittamista näytelmän Travesties, joka oli vielä parempi...joten varsin suurin odotuksin tähänkin näytelmään tartuin.

Mutta tämä ei nyt toiminut oikein mitenkään. Absurdin teatterin linjoilla ollaan, ja irvaillaan akateemisille filosofeille, jotka rinnastetaan varsin keskinkertaisiin akrobaatteihin. Professori George Moore (ei se G.E.Moore) sanelee etiikan kirjaansa ymmärtämättä mitään mitä ympärillään tapahtuu, ja havainnollistaessaan Zenon paradoksia ampuu lemmikkikaninsa, vaikka sen pitäisi olla mahdotonta...tjaah.

Jotain ihan kiinnostavia yksittäisiä tekstipätkiä tässä oli, mutta luin loppuun lähinnä koska oli lyhyt. Ehkä analyyttinen filosofia, joka tässä on erityisesti esillä, ei ole enää niin kuuminta hottia, joten sen piikittely ei tunnu enää niin iskevältä...

DOTTY: Please don't leave me! I don't want to be left, to cope...
GEORGE: Dotty, I'm sorry, I must...I'm sorry if it's one of your bad days, but things will get better.
DOTTY: There's no question of things getting better. Things are one way or they are another way; 'better' is how we see them, Archie says, and I don't personally, very much; though sometimes he makes them seem not so bad after all - no, that's wrong, too: he knows not 'seems'. Things do not seem, on the one hand, they are; and on the other hand, bad is not what they can be. They can be green, or square, or Japanese, loud, fatal, waterproof or vanilla-flavoured; and the same for actions, which can be disapproved of, or comical, unexpected, saddening or good television, variously, depending on who frowns, laughs, jumps, weeps or wouldn't have missed it for the world. Things and actions, you understand, can have any number of real and verifiable properties. But good and bad, better and worse, these are not real properties of things, they are just expressions of our feelings about them.
GEORGE: Archies says.

Anton Tammsaare - Judit

Luen nyt virolaisen kansalliskirjailijan Anton Tammsaaren tuotannosta vähän epätavallisempia teoksia: pari vuotta sitten viimeinen romaani Hornanperän uusi paholainen, ja nyt sitten raamatullinen näytelmä Judit. 

Näytelmä perustuu samannimiseen deuterokanoniseen kirjaan, jossa Assyria vainoaa Juudeaa. Sotapäällikkö Holoferneksen piirittäessä Betulian kaupunkia nuori kaunis leski Judit saapuu sotaleiriin ja tekee vaikutuksen Holofernekseen mutta se onkin juoni, Holoferneen nukkuessa Judit katkaisee tämän kaulan ja palaa kotikaupunkiinsa pään kanssa. Assyrialaisten armeija joutuu sekasortoon ja juudealaiset pelastuvat neuvokkaan ja rohkean naisen vuoksi.

Teksti on inspiroinut monenlaista taidetta (mm. Artemisia Gentileschin maalauksia) ja näytelmiäkin on ilmeisesti muutama. Tammsaare ei kuitenkaan tee vain toisintoa raamatullisesta tarinasta, vaan kääntää sen huomattavasti monimutkaisemmaksi: sankaritarinasta tuleekin tragedia antiikin tyylillä filosofialla ryyditettynä. 

Judit itse on kompleksinen hahmo, jonka suunnitelmissa ehkä on pieneltä osin koko kansan etu, mutta ei sellaisella rakastavalla uhrautuvaisuudella kuin mihin lähtötarina viittaa, hurskas leski on ennemminkin olotilaansa pettynyt ja ensisijaisesti omaa etuaan tavoitteleva. Pyrkimyksenä on ennemminkin houkutella Holofernes hylkäämään herransa ja julistautumaan itse kuninkaaksi (ja Judit toki hyvin voisi olla kuningatar ja synnyttää prinssejä ja prinsessoja). Melankolinen ja itseironinen Holofernes saattaa kyllä viehättyä Juditista, mutta ei tämän toiveista, ajatus kuninkuudesta ei houkuta. Ja niin hylkäyksen jälkeen Holofernes päätyy kohtaloonsa, ja Juditilla taas on vielä uusia komplekseja puitavina, ja lopussa on kitkeryyttä yleisestä voitonriemusta huolimatta...

Tammsaarella on Raamattu-tulkinnassaan varsin uskontokriittinen ote, ja myös hyvin oikukkaat väkijoukot näyttäytyvät varsin negatiivisesti...ja oikeastaan Tammsaaren versio antaisi kyllä paljon materiaalia René Girard -henkiselle kollektiivisen väkivallan ja syntipukkiteorian luennalle (ja kas, bloggaamassani Girardin kirjassa on tuo sama Gentileschin maalaus kannessa).

Esko Karppanen on näytelmän suomentanut ja esittelytekstillä varustanut, ja mukana on myös muutama kuva vuoden 1960 esityksestä. Ilahdun että näytelmäkäännöksiä julkaistaan kirjoina (ja näiden puuttumisista aiemmin usein valittanut) ja tekstiä luki muuten sujuvasti, mutta aloin kiinnittämään huomiota lukuisiin puuttuviin possessiivisuffikseihin ("Minun ruukut on lyöty rikki, minun astiat käännetty nurin, minun kotini on ryöstetty"). Kiinnitin siihen huomiota ensin Holoferneen puheessa ja ajattelin että ehkä sillä kuvataan tämän vierautta, mutta ei, Judit ja muut myös viljelivät sitä, ja sen verran että alkoi ihmetyttää oliko siinä joku systemaattisuus, mutta en sitä huomannut (kun niitä myös paljon oli, kuten tuossa ylläolevassa sitaatissa näkyy (samaan on kiinnittänyt Tuglas-seuran teksti näytelmästä huomiota, ja kääntäjä kommentoikin sen olevan tarkoituksellista, näytelmä on kuitenkin puhuttua tekstiä jossa suffikseja pudotellaan).

Han Kang - Vegetaristi

Tällä kirjalla oli suomeksi ilmestyessään aika paljonkin bloginäkyvyyttä, ja silloin myös huomioin että voisin jossain vaiheessa lukea...muttei sopivaa hetkeä tullut. Ja sitten Han Kang meni voittamaan Nobelin, mikä lisäsi mielenkiintoa, mutta samalla kirjastojonot pomppasivat...mutta kun pari tuntia palkintouutisen jälkeen kävin kirjastossa pyörähtämässä, niin siellähän se oli esille nostettu ja lainaksi tarjolla (suom. englanninnoksesta Sari Karhulahti).

Yeong-hye on varsin tavallinen korealainen kotirouva, vaatimaton, huomiotaherättämätön, hiljainen ja mukautuva...kunnes yhtäkkiä, jonkin unen jälkeen, lopettaa tyystin lihansyönnin ja muutenkin alkaa käyttäytyä kasvavan omituisesti, nonkonformistisesti ja muiden suhteen välinpitämättömästi. Tämä ei ilahduta puolisoa eikä sukulaisia, varsinkin autoritäärinen isä on aina ollut innokas lihansyöjä ja muutenkin, eihän se nyt käy laatuun että Yeong-hye käyttäytyy avoimen epätavallisesti, eksentrisesti, ikään kuin tällä olisi oma, radikaalin poikkipuolinen tahto...joten konflikteja on luvassa, ja ne vievät kirjan henkilöt yhä hurjemmille ja brutaalimmille poluille.

Yeong-hyen omaa näkökulmaa ei kerronnassa juuri ole alkupuolen lyhyitä välähdyksiä lukuunottamatta, joten elämänmuutoksen syyt ja kokemukset jäävät osin mysteereiksi, ulkoisen, yhä omituisemmaksi ja jyrkemmäksi käyvän käytöksen ja sen tulkintayritysten varaan. Näkökulmahenkilöinä toimivat kirjan kolmessa osiossa Yeong-hyen mies, lanko ja sisar, mutta tavallaan siinä miten nämä eivät ole Yeong-hye, millä tavalla Yeong-hye päätyy olemaan erilainen, kertoo paljon. Mies ja sisko ovat molemmat varsin konformistisia: mies ei aseta itselleen korkeita tavoitteita vaan hyvin saavutettavia, kohtuullinen taloudellinen menestys ja kohtuullinen edustavuus sopii hyvin, ja tähän ei kummallisesti ja häiritsevästi käyttäytyvä vaimo sovi. Ja sisar taas on aina ahkera pärjääjä, luovimisensa ja tehokkuutensa ansiosta menestyvä, kunhan vain oma tahto ymmärretään pitää piilossa. Lanko taas on taiteilija, himoiten ja haluten käyttää Yeong-hyeta taiteessaan ja muutenkin, mutta itsetietoisuudessaan ja itsekeskeisyydessään ei myöskään tätä ymmärrä tai tämän omaleimaisuuden tasolle nouse...

Ja ehkä nuo näkökulmahenkilöt kuvastavat korealaista yhteiskuntaa laajemminkin, sosiaalista kontrollia ja konformismia, josta radikaali poikkeaminen on tuhoisaa (varsinaisesta vegetarismista ei ole kyse, ja sellaisen ruokavalion harjoittajana Yeong-hye on aika kauhea tapaus, ennemmin kyse on halusta olla jyrkästi jotain aivan muuta kuin on ollut).

Okei, kiinnostava teos: ennakko-odotuksia oli kasattu sen verran että sitä rimaa ei nyt kuitenkaan ylitetty mutta varmaan kirjailijan tuotantoa voin lukea lisääkin. 
Bloggauksia tosiaan löytyy: Kirsi, Tiina, Mikko, Katja, Tuija...

Heli Laaksonen - The Nature of Finnish Nature

En ole aiemmin kokonaisia Heli Laaksosen kirjoja lukenut, mutta toki yksittäisiä tekstejä ja lausumisia on tullut vastaan siellä täällä sen verran, että joku käsitys kirjailijasta on muodostunut, kuten varmaan monelle muullekin...ja sen pohjalta kun tarjottiin tätä käännöskirjaa luettavaksi (käännös Richard Clarke & Riikka Palonen) niin uteloitti: näkemässäni Laaksosen tuotannossa kielellinen ilmaisu, ja erityisesti lounaissuomalainen murre, ovat niin isossa osassa, että mitä tapahtuu käännettäessä? (arvostelukappale siis saatu kirjailijalta).

Edetään selkeällä formaatilla: kullakin aukeamalla on Laaksosen piirtämä kuva ja lyhyt runo eläimestä, kasvista, tms luonnonilmiöstä, jossa jotain piirteitä kohteesta nostetaan esiin. Mahdollisesti samaa materiaalia kuin suomeksi kirjassa Luonnos: ymmärtääkseni ei ole ainakaan yksi-yhteen-käännös, mutta en ole tarkistanut mikä näiden teosten suhde on. Ja tavallaan yllättävää on, että teksti on käännetty hyvin suorasanaiseksi ja toteavaksi, mitään murretyylisyyttä tai varsinaisesti edes puhekielisyyttä ei ole haettu, vaikka runot varmaan yhä sopivat lausuttaviksi ja kuultaviksi. 

Ja samalla monissa runoissa on omaa vinksahtaneisuutta, mitä piirteitä kohteista halutaan nostaa esiin ja miten ne ilmaistaan: lempeän omalaatuista huumoria. Tästä syntyy jännittävä kontrasti kielelliseen ilmaisuun, yhdistelmässä on kivikasvoista absurdismia, joka sekin on ehkä sitten jotenkin hyvin ominaisella tavalla suomalaista.

Laaksosen kirjallisessa tuotannossa tässä siis on jonkinlainen kokeellinen hyppäys: poistetaan yksi hyvin leimallinen piirre tyylistä, ja annetaan sitten muiden piirteiden tulla esiin uudessa kontekstissa, uudella tavalla. Käännös on tietysti aina jossain määrin tulkinta, mutta tässä käännös tuntuu jotenkin erityisen näkyvältä, siinä määrin että tähän jo suhtautuu omana teoksenaan. 

Samalla ehkä tällainen kirja päätyy sopimaan varsin hankalasti yleiseen kirjallisuuskeskusteluun, rajautuu kirjana huomioinnin ulkopuolelle (eikä siis ehkä ole kustantajallekaan helpoin markkinoitava). Yksi käyttö ja kohderyhmä on ilmeinen: tämä on teos jonka haluaa antaa lahjaksi kansainvälisille tutuille, ja kirja joka sopii matkamuistoksi Suomessa käydessä, siis kirja jonka esine-luonne korostuu. Ja esineenä tämä tosiaan on hyvin miellyttävä niin katsella kuin pitää kädessä, joten sopii tähän tarkoitukseen hyvin.

Olen aikoinaan ollutkin kiinnostunut eräänlaisesta "ephemera"-kirjallisuudesta, teoksista, jotka selvästi fyysisinä esineinä ovat kirjoja, mutta syystä tai toisesta tuntuvat putoavan "kirjallisuus"-käsityksen ulkopuolelle (esimerkkejä mm. täällä ja täällä). Ja ehkä tässäkin ollaan lajin laitamilla, teoksissa joita ei niin helposti huomioida omina kirjallisina töinään. Ja sellaiseen luentaan se kuitenkin hyvin sopii, teos on viihdyttävä ja oivalluttava katsaus suomalaiseen luontoon, tuttuun mutta ei niin läpikotaisesti etteikö uusille näkökulmille olisi tilaa (ja kieleltään ehkä sopiikin meille, jotka Uudessakaupungissa olisimme melkein ulkomaisia turisteja).

Eurasian Eagle Owl (huuhkaja, bubo bubo)

If your sleeping spouse
were swapped for an eagle owl,
You mightn't even notice.
Wingspan like a familiar embrace,
head large and round,
peevishly curling brow,
hairy ears and
legs covered with down.
Whilst the sound from under the blankets,
huu uuu, huu uuu, huu uu,
could easily be mistaken for snores.

Only at the breakfast table
might your attention be drawn
by the burning amber stare,
stocky torso
and habit of pulling the ham
from the packet with its beak.