Julio Cortázar - Nous l'aimons tant, Glenda (kuinka rakastammekaan Glendaa)

Olen joku vuosi sitten lukenut yhden kokoelman Julio Cortázarin novelleja, ja se jätti hieman ristiriitaiset tunnelmat, jotain hyvää, mutta moni ei oikein iskenyt. Sama tuli tämän kymmenen novellin kokoelman kohdalla, jotain kiinnostavaa mutta kovin hyvä osumaprosentti ei ole.

Siinä missä edellinen kirja oli hyvin Pariisi-keskeinen, tässä näkyy enemmän Argentiina: häivähdys maagista realismia tai muuten vaan kummallisuutta, ja yleisen ahdistunut tunnelma. Henkilöitä katoaa ilman selityksiä, merkilliset salaliitot puuhailevat asioita jne: Argentiinan hankalalla poliittisella historialla on luultavasti vaikutuksensa tämän kirjan tarinoissa (ja monella tapaa ollaan kyllä samassa jatkumossa pari kuukautta sitten lukemani Quirogan kanssa).

Mutta useassa novellissa on myös kovin raskas tajunnanvirtainen tyyli, jonka tekstimassoissa oli varsin raskasta pysyä kärryillä, tai ylipäänsä päästä kärryille: joistain saattoi tavoittaa vain jonkun tunnelmafragmentin ja epävarmuuden oliko siinä jotain muuta joka vain meni ohi (luultavasti).

Niminovelli oli symppis, ryhmästä hipstereitä (termiä ei käytetä novellissa mutta se on osuva), jotka palvovat elokuvanäyttelijä Glenda Garsonia, siinä määrin että Glendan ja todellisen tuotantonsa on vaikea yltää fanien vaatimuksille...

'Graffiti' on pieni ja ahdistunut tunnelmapala, ja 'Texte sur un carnet' oli myös kiinnostava, seurannassa huomataan että kaupungin metroissa sisäänmenevien kävijöiden määrä on suurempi kuin ulostulevien, ja päähenkilö alkaa selvittää mitä näille henkilöille tapahtuu.

Viimeksimainitulla novellilla saankin Helmet-lukuhaasteessa hankalan kohdan 5. Kirjassa ollaan maan alla, joten kiitos siitä, mutta muuten ehkä täytyy todeta että Cortázar ei liene minun kirjailijani...

Julio Cortázar - Salaiset aseet

Täytyy sanoa että en tiennytkään tällaisen Julio Cortázarin kirjan olemassaolosta Otavan sinisessä kirjastossa kun sen divarissa bongasin, ei ole arvatenkaan yleisintä ja liikkuvinta sorttia (suomennos Jyrki Lappi-Seppälän).

Viiden novelin kokoelmassa korostuu pariisilaisuus, vähän joka novellissa tiputellaan viitteitä paikkoihin ja muutenkin paikallinen kulttuurihenki on hyvin esillä, siinä määrin että niminovellista tuli mieleen että luenko parodiaa ranskalaisesta uudesta romaanista...tekijä on perehtynyt (ja asui Pariisissa vuosikymmeniä) mutta siltikin positiossa tarkkailla kulttuuria myös ulkopuolelta.

Mutta noin muuten, en tiedä, en ollut kovin innostunut monista näistä novelleista. Ensimmäisessä, Kirjeitä mammalta, oli omaa mystistä viehättävyyttä, kun Pariisiin muuttaneen argentiinalaismiehen kotipuoleen jääneen äidin kirjeissä alkaa tuntua merkkejä vanhuudenhöperyydestä ja samalla ne herättävät kuitenkin haudattujen syyllisyyksien painolastia...mutta olen harvoin avoimien loppujen ystävä, enkä ole sitä nytkään, ja kolme muuta novellia vetosivat vielä vähemmän.

Mutta onneksi kirjan pisin novelli, Takaa-ajaja, olikin sitten erinomainen. Kertojana jazz-kriitikko Bruno, kohteena jazz-fonisti Johnny Carter jolla on armoitettuja lahjoja mutta jonka elämänhallinta on täysin hukassa. Ja tämän tarinan puitteissa sitten on käsittelyssä niin taiteilijan kuin kriitikon suhde taiteeseen ja toisiinsa, samoin kuin kollegoihin ja kanssaihmisiin (ja tietysti päinvastoin), ja näissä suhteissa riittää kyllä raadollisuutta.

- Kuule, hetki sitten sinä sanoit että siitä minun kirjastani puuttuu jotakin.
(Ja nyt, huomio!)
- Ettäkö puuttuu, Bruno? Ai niin, minä sanoin että siitä puuttuu jotakin. Joo, ei se ole pelkästään se Lanin punainen leninki. Se on myöskin...Onkohan ne oikeasti uurnia, Bruno? Eilen illalla minä näin taas niitä, sellaisella helvetin isolla kentällä, mutta ne eivät olleet enää maan sisällä. Toisissa oli slelaisia raapustuksia, ja sellaisia jättiläisiä joilla oli kypärät päässä niinkuin leffoissa, ja kädessä mahtavat patukat. Se on kuule kornia käppäillä uurnien välissä kun tietää ettei siellä ole ketään muita, että minä olen ainoa joka ravaa siellä niiden välissä ja etsii. Älä hikeennyt, Bruno, ei se ole niin vakavaa vaikka sinä oletkin unohtanut laittaa tämän siihen kirjaasi. 

Tuon novellin perusteella voisin ottaa Helmet-haasteesta kohdan 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli: Johnny on eittämättä Brunon ystävä mutta samalla myös jatkuvasti Brunon kirjan kohde.