Toisen kvartaalin luetut

Huhti-kesäkuussa olen lukenut seuraavia kirjoja:

Alexander Pope - The Rape of the Lock
Alicia Giménéz Bartlett - Petra Delicado ja vaaran viestit
Henry de Montherlant - La mort qui fait le trottoir
Giovanni Verga - Cavalleria rusticana ja muita sisilialaisnovelleja
Amélie Nothomb - Hygiène de l'assassin
Sigrid Undset - Kevät
John F Deane - Toccata and Fugue
Matti Järvinen (toim.) - Synkkä satu
Nathalie Sarraute - Le mensonge
Sempé & Goscinny - Les récrés du Petit Nicolas
Aki Ollikainen - Musta satu
Georges Bernanos - Dialogues des carmelites
Jyrki Vainonen - Yön ja päivän tarinoita

Egeria - Matkapäiväkirja
G.K.Chesterton - Heretics
Paul Claudel - Le chemin de la Croix
Rémi Chéno - Dieu au pluriel
Symeon le Studite - Discours ascétique
Alain-Marie de Lassus - Les vertus théologales

Merkillisen kevään aikana en lopulta niin valtavasti lukenut, kun ei se koronavirus niin suuresti opintoihin vaikuttanut, eli opiskelumateriaalia on tullut luettua (tuossa tietopuolella sitten joitain muita). Eli lukutahti on pysynyt aika lähellä samaa kuin ensimmäisen kolmen kuukauden aikana, 13 fiktiota. Taso vaihteli, mukana oli pettymyksiä ja mukana oli hyviä ja siltä väliltä...
Ja kiinnostavia kirja-aiheisia keskusteluja on toki tullut bongailtua, ja hieman niihin osallistuttuakin. 

Helmet-haaste jatkaa tasaisesti eteenpäin, 26 haastekohtaa on katettu (ja juuri loppusuoralla 27.), mutta muutamia vaativia haastekohtia on jäljellä, ja yhä vaan on aika epävarmaa että edes löydän kaikkiin kohtiin sopivia kirjoja. Runo20 ei vieläkään etene ihan valtavaa vauhtia, kaksi uutta osumaa eli yhteensä kolme...ja Shakespearen sisaruksiinkin tuli nyt vain kolme uutta osumaa, onneksi ne ovat sentään olleet kiinnostavia (ja kiinnostavia teoksia haasteeseen on bongattu muissa blogeissa, mm. Ariel on ollut vauhdissa).
Täytyykin varmaan tehdä tänne blogiin välilehti haasteiden etenemisestä.

Hyllyssä odottaa useita kiinnostavia teoksia (mm. tähän keskusteluun liittyen), ja opinnotkin hieman hellittävät, että jos vaikka saisi luettua vähän enemmän.
Ja klassikkohaaste odottaa tietysti heinäkuun lopussa, hyvä ehdokas kirjaksi on myös parastaikaa luvussa...

	mies	nainen	x
englanti	130	121	1	252
suomi	82	51		133
ranska	75	23	2	100
saksa	44	11		55
japani	41	12		53
italia	41	2		43
venäjä	28	7	1	36
ruotsi	24	12		36
norja	12	5		17
espanja	11	5	1	17
tsekki	12	2		14
unkari	8	2	1	11
arabia	7	2	1	10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
viro	6	1		7
kiina	3	2		5
portugali	2	2		4
islanti	3		1	4
serbo-kroatia	3	1		4
muu			4	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
hollanti	1	2		3
kreikka	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
turkki	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
persia	1			1
	561	274	15	850

Jyrki Vainonen - Yön ja päivän tarinoita

Tämä Jyrki Vainosen uusi (tai siis viimevuotinen) novellikokoelma vaikutti parin lukemani arvion perusteella kiinnostavalta ja se sattui sopivasti löytymään, kun viimeksi Suomessa kävin.

Kaksitoista novellia, joista jotkut liittyvät toisiinsa (yhden novellin henkilöihin, tapahtumiin tms. saatetaan viitata toisessakin), spefin tietämillä ja kauhukirjallisuuden piirissä, usein arkisessa todellisuudessa joka on jollain tavalla mennyt vinoon, henkilöt ovat epämääräisessä, epävarmassa tilassa, edessä on yö mutta astuako sen puolelle...

Kasvava tietoisuus kuolevaisuudesta sävyttää kirjaa, monissa novelleissa päähenkilö on jo kovasti vanheneva, ja elämän rajallisuus ja sivuutettu tai haudattu menneisyys nousevat esiin (joskus kirjaimellisesti). Toisissa ollaan kohdattu vakava sairaus, tai ehkä elämänsyrjään ei päästä kunnolla lainkaan kiinni epävarmojen pätkätöiden muuttuessa surrealistisella tavalla entistä epävarmemmiksi. Varmantuntuista vaellusta kohti valoa (ihan kirjaimellisesti) löytyy sitäkin yhdestä novellista, mutta harvalle tämä onnistuu.

Vaan odotukseni taisivat olla liian korkeilla innostuneiden bloggausten ja arvostelujen perusteella, hyvin kirjoitettua toki tämä on mutta koko ajan oli mielessä, että luen nyt Maarit Verrosen ylijääneitä novelleja, muista kokoelmistaan raakattuja (ja jälkeenpäin huomasin että olin tehnyt saman vertailun aiemminkin Vainosen Luutarhasta). Novellien yhdistely viittauksin toisiinsa on myös kiva idea, mutta kun olen lukenut Yoko Ogawan Revengen, joka oikeasti käyttää tuota viittailua nerokkaasti, niin vertailu käy taas Vainosen tappioksi...
Damning with a faint praise: tämä oli ihan hyvä, mutten löytänyt mitään sellaista, joka saisi harkitsemaan sanan "ihan" poistamista.

Kirja muualla: Kiiltomato, Omppu, Riitta, Henna, Tomi...

Helmet-haasteesta tällä saa kuitenkin kohdan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta: "Enää vähään aikaan Milenka ei töihin tullessaan ollut tiennyt, missä hänen työhuoneensa sinä päivänä sijaitsisi."

Georges Bernanos - Dialogues des Carmelites

Vaikka ei tietäisi näytelmän perustuvan tositapahtumiin (vaikka fiktiota onkin) ja näin ollen miten siinä kävi, niin alusta alkaen teema tekee varsin selväksi mihin tullaan päätymään: kuolema, pelko, kuolemanpelko. Näytelmässä seurataan Compiègnen karmeliittaluostarin sisarten elämää alkuvuodesta 1789, hieman ennen Ranskan suurta vallankumousta, vuoteen 1794 jolloin 16 sisarta päättää päivänsä giljotiinissa.

Erityisen huomion kohteena on nuori aatelisneito Blanche de la Force, joka näytelmän alussa tulee noviisina luostariin, mutta kasvavan terrorin vallitessa, ja kuolemanuhan tullessa yhä todennäköisemmäksi ja lähemmäksi kasvaa myös epävarmuus. Ja lopulta kysymys on mistä elämässä, erityisesti valitussa karmeliittasisaren elämässä mutta muutenkin, lopulta on kyse: itsensä antamisen ja palvelemisen, marttyyriuden ja sovituksen teemat soivat ja Kristuksen syntymä heikkona vastasyntyneenä ja kuolemantuska Getsemanessa kulkevat symboleina taustalla.

Mère Marie : Si vous aviez une plus vieille expérience de maisons comme celle-ci, vous sauriez qu'il n'y a que deux sortes de religieuses pour mourir tout à fait paisiblement : les très saintes et les médiocres. 
[...] 
Notre Maison n'est pas une Maison de Paix, Monsieur. C'est une Maison de prière. Les personnes consacrées à Dieu ne se réunissent pas entre elles pour jouir de la paix, elle tâchent de le mériter pour les autres...On n'a pas le temps de jouir de ce qu'on donne...

Tätä lukiessa mieleen tuli toinen laajemmin terrorin aikakautta käsitellyt lukemani kirja, Stefan Zweigin Poliisimestari Fouche, joka antoi vahvoja vinkkejä siihen suuntaan että jos historiasta jotain voi oppia niin sen, että historiasta ei juurikaan opita, sen verran Fouchesta löytyi nykyaikaa, ja kyllä myös tässä Karmelin tyttärien tarinassa tapahtumat ovat valitettavan tunnistettavia myöhemminkin, ja niin kai sitten myös niistä käytävissä keskusteluissa on jatkuvasti kosketuspintaa. Mieleen tuli myös verrokkina jokin aika sitten näkemäni Tibhirinen trappisteista kertova elokuva Des hommes et des dieux, jossa käsiteltiin hyvinkin paljon samoja teemoja, ja se sijoittuu sentään ihan minun elinaikaani 1990-luvulle. Eikä aihe mitenkään rajoitu sääntökuntiin tms. uskonnollisiin konteksteihin vaan yleensä elämiseen, kuolemiseen, moraaliin ja siihen mikä on oikein ja miten noita käsitellä ja mitä jos nuo joutuvat keskinäiseen ristiriitaan (joskin kristillisessä kontekstissa on runsas välineistö käsitellä aihetta, kuten näistä dialogeista käy ilmi).

Näytelmänä tällä on aika kirjava historia: alunperin Georges Bernanos kirjoitti tätä leffakäsikirjoitukseksi, joka pohjautui varsin vapaasti Gertrud von Le Fortin romaaniin, mutta elokuva jäi tekemättä, ja näytelmänä tämä julkaistiin postuumisti 1949. Parhaiten tämä kuitenkin tunnetaan Francis Poulencin oopperana vuodelta 1957, ja elokuvakin tehtiin muutamaa vuotta myöhemmin...suomeksi tätä ei ole tietenkään julkaistu.
Bernanos kirjoitti tämän viimeisenä elinvuonnaan ennen kuolemista maksasyöpään, ja omakin lähestyvä kuolema on varmasti myös antanut teokselle lisää syvyyttä: teemat ovat tietysti jo ennestään kirjailijalle tuttuja ja siis hyvin kypsyteltyjä, ja niiden käsittely dialogina tekee lopputuloksesta todella mysteerin, sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Vahva teos.

Shakespearen sisarukset -haasteeseen tämän valitsin, Helmet-haasteeseen tämä sopii myös, loistavasti kohtaan 9. Kirjassa kohdataan pelkoja.

Blanche : La peur est peut-être, en effet, une maladie.
Mère Marie : On n'a pas peur, on s'imagine avoir peur. La peur est une fantasmagorie du démon.
Blanche : Mais le courage ?
Mère Marie : Le courage peut bien être aussi une fantasmagorie du démon. Une autre. Chacun de nous risaue ainsi de se débattre avec son courage ou sa peur comme un fou qui joue avec son ombre.

Lukemisesta, mutta kenen tarinoita

Teksti sisältää kirjavinkkejä, olen ne boldannut heille jotka niistä ovat erityisesti kiinnostuneita, ja laittanut linkit jos olen niistä blogannut.

Olen tätä “suosittele ei-valkoisia kirjailijoita”-keskustelua seurannut mm. Kirjallisuuden ystävät -FB-ryhmässä, tuttujen teksteissä ja muuallakin, ja jonkin verran jo kommentoinutkin. Lukijana ja kirjabloggaajana olen erityisen kiinnostunut siitä näkökulmasta keiden tarinat ovat esillä ja miten, ja keiden eivät, koska minusta on ihan oletusarvoisesti tärkeää pyrkiä lukemaan monipuolisesti, monista eri konteksteista ja kokemuksista tulevia ajatuksia. Olen tätä aihetta toki aiemminkin jo pohtinut eri kulmista (ja aihetta käsitteleviä tai sivuavia bloggauksiakin on jo ennestään lukuisia...)

Mutta sekalaiset asiat keskustelussa jäävät kuitenkin mietityttämään, kun aiheen puitteissa tulee nähtyä paljon hyvinkin outoja ja kyseenalaisia kantoja (siis ihan aktiivisesti antirasismin puolesta puhuviltakin), kun epävarmaksi jää mistä nyt oikeasti ollaan puhumassa. Selkeämpää olisi esimerkiksi pysyä ihan rehellisesti Black Lives Matter -aiheessa ja esim. afroamerikkalaisissa kirjailijoissa kun se nyt tässä on inspiraationa, jonka vuoksi asia on esillä.

Siihen liittyen mainitsen vaikkapa seuraavat kirjat: Maya Angelou: I Know Why the Caged Bird Sings ; Ralph Ellison: Näkymätön mies ; Chinelo Okparanta: Happiness, Like Water ; Nnedi Okorafor: Kabu-Kabu ; Samuel Delany: Neveryona-sarja

Mutta toisaalta keskustelu onkin rodullistamisesta yleensä, etnisyyksien, uskontojen yms. perusteella esitetyistä negatiivisista ennakkoluuloista, vihamielisyydestä, sorrosta, marginalisoinnista jne. niin aktiivisissa kuin rakenteellisissa muodoissa, ja sehän taas on huomattavasti monimutkaisempi aihe, joka ei taivu niin hyvin helpoksi nimienmainitsemishaasteeksi...

Eniten minua arveluttaa yksinkertaistus jossa jaottelu lyödään hyvin yleisten suuntaviivojen perusteella lukkoon, helposti ja tiukasti kaikki menevät jompaankumpaan lokeroon, valkoisiin tai ei-valkoisiin, välittämättä yhtään kokemuksista tai kontekseista, ja että tämä jaottelu näytään tehtävän Yhdysvalloissa vallitsevien käytäntöjen mukaan.

Esim. kaikki japanilaiset jotka asuvat Japanissa tai kiinalaiset jotka asuvat Kiinassa ja ovat täysin oman etnisen ryhmänsä ympyröimiä ovat kuitenkin rodullistettuja, ja toisaalta valkoiset ovat kaikki homogeeninen, monoliittinen ryhmä. Tyynesti sivuutetaan vaikkapa lukuisat Euroopassa vallitsevat lukuisat etnisyyden, kielen, uskonnon tms. perusteella tehdyt rajaukset meihin ja niihin muihin, ja niillä perusteilla harjoitetut ennakkoluuloisuuden ja sorron muodot...

Minulle tuli mieleen ensimmäisenä vaikkapa omasta hyllystä löytyvät Irene Nemirovsky ja Nathalie Sarraute, Ranskaan muuttaneet venäjänjuutalaiset, joilla toki on monenlaisia rodullistamisen kokemuksia vaikka valokuvista ei sitä ehkä voisi päätellä. Joku toinen mainitsi Karjalan evakot, joihin suhtautuminen oli toki myös aika ongelmallista, ja erityisesti ortodoksit, ryssänkirkkolaiset, saivat toki vihamielisyyttä ja ennakkoluuloja osakseen, mutta heistä ei kuulemma pidä puhua koska ovat suomalaisia ja näin ollen siis valkoisia (tunnen muuten useammankin henkilön, joka voisi omakohtaisesti loukkaantua noista yhtäläisyysmerkeistä suomalaisuuden ja valkoisuuden välillä...). Tai vähemmistökansat baskeista saamelaisiin, irlantilaiset jne.

Ja mietin myös sitä Suketuksen aikoinaan vetämää Muuttoliikkeessä-haastetta jonka parissa tuli luettua mm. kokemuksia olla yhdensorttinen eurooppalainen jossain toisessa Euroopan maassa, eikä niistä nyt yleensä ihan kauhea harmonisuus ja yhtäköyttäyhdistys henkinyt. (esim. Adnan Mahmutovic: How to Fare Well and Stay Fair ; Julya Rabinowich: Splithead)

Ja tietysti mieleen tuli myös se mistä Amélie Nothomb kirjoitti Nöyrin palvelijanne -kirjassa, olla eurooppalainen Japanissa, Japani kun on ihan legendaarisen rasistinen maa (diggailen japanilaista kulttuuria mutta kyllähän se niin on)...eli kun japanilaiset ovat rodullistettuja kaikkialla muualla ja kaikki muut Japanissa, niin lopputulos on, öö...

Mutta mietin sitten myös parastaikaa lukemaani Georges Bernanosia. Jonka omassa elämässä omassa kontekstissaan ei oletettavasti mainittavaa rodullistamista yms. kokenut, mutta ottaen huomioon että suomalaisessa kulttuurissa vaientaminen, negatiivinen ennakkoluuloisuus ja vihamielisyys katolisuutta kohtaan on ihan olemassaoleva juttu (suhtaudun ajoittain myötämielisesti suomalaiseen kulttuuriin mutta kyllähän se niin on), niin missä määrin lukemisen akti, se, että suomalainen lukee Bernanosia, vaikuttaa asiaan? Kirjailija ja tuotantonsa ovat kuitenkin eri asioita, ja kirjallisuuden vastaanotto tapahtuu myös siellä minne kirjailija ei ikinä ole mennyt.

Tuossa mielessä olisi taas ihan mielekästä tunnistaa vaikkapa kirjailija, joka henkilönä on vakaasti oman kulttuurinsa sisässä, mutta lukijan kannalta tulee vieraasta, tuntemattomastakin kulttuurista jota kohtaan koetaan usein ennakkoluuloa, rodullistettuna.

Mutta samalla tällöin tulee olla hyvin tarkkana nimenomaan oman kulttuurisen kontekstinsa kanssa, mitä tarinoita nimenomaan itse ei kuule, eikä ihan vaan tyynesti lainailla amerikkalaisia ideoita. On kovin helppoa olla sitä mieltä että jos minä olisin ollut minneapolisilainen poliisi niin en olisi tukehduttanut George Floydia, ja samalla olla sokea omille rakenteellisille ennakkoluuloille ja tietämättömyydelle. Samoin saatetaan päätyä tilanteeseen, jossa joku kirjailija on kokenut henkilönä rodullistamista, mutta lukijan kontekstissa saattaa olla eri tilanteessa (palaamme Nemirovskyyn tai Sarrauteen...ovatko vaikkapa Ranskassa asuvat sekulaarit etniset juutalaiset nykyisen suomalaisen lukijan silmissä sen enempää rodullistettuja kuin muutkaan ranskalaiset? Toisaalta tuotannossa saatetaan silloinkin käsitellä rodullistamisen aiheita ja kokemuksia...)

Onko merkityksellistä myös se, miten luetaan, että lukija lukee tietoisena jostain rodullistamisen tai marginalisoinnin elementistä? Yksi rakenteellisen rasismin muoto on myös pyrkiä häivyttämään “hyväksytyistä” kohteista näkymättömiin näiden toiseutta. Keskusteluissa on ajoittain mainittu vaikkapa Aleksandr Puškinin ja Alexandre Dumas vanhemman osin afrikkalaiset juuret, ja että ne on hyvä huomioida, joten onko eroa sillä että luen Puškinia ja luen Puškinia tietoisena tämän taustasta? Ehkä teoksen lukemisen, sen miten sen ymmärrän, kannalta paljonkin, samoin kuin siihen, mitä mielleyhtymiä minulle herää kun kohtaan taustaelementin jossain muussa kontekstissa (ainakin minulle Puškin on positiivinen assosiaatio), ja se saattaa olla hyvinkin tärkeä pointti henkilölle, joka itse elää omaa identiteettiään afro-eurooppalaisena.

Mieleen tuli myös tunisialaistuttu, joka on nimennyt Augustinuksen oman maansa kirjallisuuden piiriin, enkä nyt voi vastaankaan väittää vaikka 400-luvun Karthagosta kotoisin olevalla kirjailijalla ei ehkä ihan kauheasti ole muuta yhteistä nyky-Tunisian kanssa kuin maantiede...mutta ehkä minunkin on ihan hyvä muistaa Augustinus ja muutama muu huomionarvoinen kirjoittaja, kun esiin tulee Pohjois-Afrikka...

Suomalaisena katolilaisena (puhun tästä kun se nyt sattuu olemaan minulle tuttu näkökulma) olen myös seurannut miten mm. JRR Tolkienia tai Toni Morrisonia Suomessa luetaan ja miten heitä käsitellään...kun suomalaisohjaaja tekee elämäkertaelokuvaa Tolkienista niin tamän uskonnollisuus katoaa täysin tarinasta, puute joka kyllä huomioitiin niissä ei-suomalaisissa leffakritiikeissä jotka luin...mieleen tuli myös vähän aikaa sitten käymäni keskustelu, jossa toinen osapuoli totesi ettei nykyään ole juurikaan kiinnostunut suomalaisesta kirjallisuudesta, juuri siitä syystä, että se on niin täysin sekularistisen asenteen läpitunkema että se tuntuu lähinnä tukahduttavalta ja masentavalta...mainitsin pari vastaesimerkkiä mutta oikeassahan hän on.

Näkökulmista ja tietoisuuksista huomioin myös kokemukseni tuosta yllä mainitusta Muuttoliikkeessä-haasteesta jossa siis luettiin kirjoja, joissa jollain tavalla näkyi muutto maasta toiseen, olivat syyt, maat ja käsittelytavat mitä tahansa. haastetta varten en ollut valinnut oikein mitään kirjaa erikseen luettavaksi, luin mitä sattui, mutta haasteen aikana asiaan kiinnitti paljon enemmän huomiota, teema pompahteli hyvinkin monissa kirjoissa esiin, vaikka en ollut varsinaisesti ikinä ajatellut asiaa.

Toisaalla esitettiin huomio, että Suomessa hyvin yleisenä tuntuu olevan ajatus joka sitoo yhteen toisaalta rasismin ja ulkomaalaisuuden ja toisaalta tiukasti kansallisuuden, kulttuurin, etnisyyden, kielen ja uskonnon (nykyään viimeisimmän mieluiten sen laimeimmissa muodoissa). Hyvin vahvana, ainakin alitajuisena, tuntuu elävän se narratiivi, jossa suomalaisuus on yhtenäinen ja monoliittinen valkoisuus, jossa on tasan sen verran variaatiota kuin mitä löytyy Zachris Topeliuksen Maamme-kirjasta, ja kaikki muu on ei-suomalaista. Narratiivi ei sisällä vaikkapa saamelaisia tai romaneja, muita uskonnollisia ryhmiä kuin evankelis-luterilaiset (juutalaiset ja muslimit tietysti, mutta kuten sanottu eivät ortodoksit tai katolilaisetkaan tähän narratiiviin oikein mahdu) tai monia kielivähemmistöjä: jos nämä voivat integroitua tarpeeksi hyvin topeliaaniseen narratiiviin että poistavat kaikki olemassaolonsa siitä erottavat elementit, niin hyvä, jos eivät niin pysyvät ei-suomalaisina, ulkomaalaisina. Ja kun joissain kohdissa noissa tulee ilmeinen ristiriita (ryhmä, joka on asunut sukupolvien ajan Suomessa pysyy ulkomaalaisena) niin on parempi että niitä ei ajatella...

Ja tätä mallia näkyy ajoittain myös antirasistisessa kommentaarissa, ja hyvääkin tarkoittavana se on vahingollinen, sen mukaan paitsi että ruskeat tytöt eivät ole suomalaisia, he eivät myöskään koskaan tule olemaan suomalaisia.

Mainitsen: Koko Hubara: Ruskeat tytöt ; Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti ; Emil Anton: Katolisempi kuin luulit ; Aari Surakka: Yksinkertainen ilo ; Kiba Lumberg: Gipsycomix ; Lasse Heikkilä: Terra mariana ; Kirste Aikio, Esa Salminen & Suvi West: Märät säpikkäät...olen ensimmäisenä myöntämässä että tässä on paljon aukkoja lukemisissani. Suomalaisilta muslimeilta olen selaillut joskus jotain lasten oppikirjaa, suomenvenäläisiltä, öö, olenkohan lukenut ikinä mitään...ja osa aukoista selittyy myös sillä, että paljon on tarinoita, joita ei ole ikinä edes kirjoitettu tai ainakaan julkaistu niin, että olisin lopputuloksen nähnyt.

Ja tämä on kuitenkin alue joka vaatii tutustumista, aktiivistakin, näkemään moninaisuuden ja sen, että jaettu historia ei näytä kaikille samalta, ja jaettu nykyaika ei näytä kaikille samalta.

Kannatan monipuolista lukemista, ja huomion kiinnittämistä siihen mitä lukee ja miten, mutta ihmisten kokemukset eivät asetu (ainakaan väkivaltaa käyttämättä) yksinkertaisiin kyllä-ei-kategorioihin, jolloin voisi laskea että tänä vuonna olen lukenut 20 kirjaa joista seitsemän on rodullistettujen ja 13 ei-rodullistettujen kirjailijoiden.

Kuitenkin, olen nyt pitempään seurannut ja tilastoinut joitain helposti laskettavia piirteitä kuten lukemieni kirjojen kirjoittajien sukupuolia ja alkukieliä, ja jo näiden kanssa olen huomannut, että jos en kiinnitä asiaan huomiota vaan luen sitä mikä nyt sattuu osumaan kiinnostavan oloisesti käteen, olemaan näkyvimmin tarjolla kaupoissa ja kirjastoissa, olemaan esillä julkisessa keskustelussa ja kirjapuheessa, niin lukuvalikoima käy helposti kovin vinoutuneeksi ja rajoittuneeksi: on turha elättää illuusiota että minä yksin päättäisin mitä luen, siihen vaikuttaa myös tarjonta ja kulttuurinen kontekstini, ja noita vastaan meneminen vaatii usein aktiivista yrittämistä ja valikointia, joten itsensä haastaminen ja lukutapojensa kyseenalaistaminen on tarpeen, jos etsii informaatiota eikä vain konfirmaatiota.

Aki Ollikainen - Musta satu

Erinomaisen ja vaikuttavan Nälkävuoden jälkeen tämä Aki Ollikaisen seuraava sai muistikuvieni mukaan kokolailla laimeamman vastaanoton, mutta kun pokkari nyt sattui käsiini osumaan niin luin.

Ja, no, olivat ennakko-odotukset kohdillaan. Kirjassa liikutaan parilla aikatasolla, yhdessä 30-luvun alun Tattarisuolla, jossa liikkuu pirtutrokareita, mustan magian harjoittajia ja muutakin outoa väkeä, ja toisessa 30-lukulaisen trokarinäkökulmahenkilön pojanpojanpoika joka on eksyksissä omassa elämässään ja siksipä suuntaa myös Tattarisuolle...mutta lopputulos on kovin hajanainen ja päämäärätön (mikä, vaikka kuvaakin myös henkilöiden sisäistä maailmaa, ei kerrontatekniikkana toimi ollenkaan niin hyvin kuin Nälkävuoden kohtalonomainen niukkuus), aineksia tuntuisi löytyvän mutta ne ovat irrallisia kuin ruumiinkappaleet suonsilmässä.

Kirjan nimi on viittaus Uuno Kailaan runoon ja alkupuolella vilahtelee joitain muitakin viittauksia tuotantoonsa, vierauteen, henkiseen vankeuteen ja proosansa kauhuromanttisen body horrorin suuntaan, ja toisaalta 30-luvun alun oikeistolaisuus ja IKL ovat mukana kuten Kailaan yhteyteen sopii, mutta kovin jää tämä kesken (sinänsä haluaisin mielelläni lukea sen kirjan joka reilusti ammentaisi Kailaan elämän ja tuotannon teemoista ja jonkaa ehdin toivoa tämän olevan). Toisaalta on mukana ideaa sukupolvesta toiseen kulkevasta henkisestä taakasta, kuinka menneiden sukupolvien elämät historian kipupisteet heijastuvat nykyhetkeen, tämän teki Tuntemattomat paremmin. Rikosjutuista tai magiasta puhumattakaan, tästäkin olisin halunnut lukea enemmän tai paremmin muuhun kirjaan punoutuen.

Helmet-haasteeseen ajattelin kombottaa tämän samankaltaiset nimet -pariksi Synkkä satu -antologian kanssa, joten se oli tätä lukiessa myös mielessä, vaikka en ennalta arvannutkaan tiettyä henkistä yhteyttä teosten välillä, 1900-luvun alkupuoliskon Suomi kauhuelementeillä, vaikka tässä ovatkin kätketympiä (tämäkin sinänsä sääli).
Olisin luultavasti pitänyt enemmän monista niistä kirjoista joka tämä ei ollut. Kirja oli tarpeeksi hyvä että ei ollut tarvetta jättää kesken, kielessä ja ilmaisuissa oli hienoja hetkiä, mutta muodon kanssa on ongelmia, kirja olisi kyllä tarvinnut vielä kypsyttelyä.

Tästä kirjasta löytyy useita bloggauksia.

Sempé & Goscinny - Les récrés du petit Nicolas (Nikke ja nenä)

Noniin, ranskalaisen kirjallisuuden eittämättömiä klassikoita. Kirjan olen tottakai lukenut lapsena suomeksi (varmaan useampaankin kertaan) niinkuin muutkin silloin suomennetut sarjan osat (tämän taisin lukea ensimmäisenä, vaikka on sarjan toinen), ja niin Jean-Jacques Sempén kuin René Goscinnyn tuotantoa on muutenkin tullut luettua.

Heille jotka eivät sarjaa tunne, kehoitettakoon korjaamaan tilanne ja kerrottakoon kirjojen koostuvan lyhyistä episodeista pikku Nicolas'n (ikää ehkä 8-10 vuotta?) arkisista sattumuksista, Nikelle ja kavereille sattuu ja tapahtuu...tässä kirjassa mm. käydään museossa ja lääkärissä, saadaan tekonenä, kamera ja rannekello, pelataan jalkapalloa, ostetaan lahjoja opettajattarelle, ja kirja päättyy kevätjuhliin:

Tout le monde regardait Agnan, qui portait des tas de livres de prix dans ses bras et une couronne de lauriers autour de la tête ; le directeur lui avait d'ailleurs demandé de ne pas s'endormir dessus, sans doute parce que les lauriers doivent servir pour l'année prochaine et il ne faut pas les chiffonner ; c'est un peu comme quand Maman me demande de ne pas marcher sur les bégonias. Le papa de Geoffroy offrait des gros cigares à tous les autres papas qui les gardaient pour plus tard et les mamans rigolaient beaucoup en racontant des choses que nous avions faites pendant l'année et ça nous a étonnés, parce que quand nous les avons faites, ces choses, les mamans elles ne rigolaient pas du tout, même qu'elles nous ont donné des claques.

Olen joskus aiemminkin kommentoinut ranskalaista lapsikäsitystä, kirjallisuudessa kovin suosittua "pikku idiootti"-mallia, jossa lapset tapaavat olla ajattelemattomia koheltajia, jotka tekevät kaikenlaisia tyhmyyksiä, ja tämä on kyllä aikmoinen arkkityyppi aiheesta, mikä tahansa arkinenkin tapahtuma johtaa aikamoiseen sekasortoon, kun hyvää tarkoittava mutta kovin impulsiivinen poikajoukko toheltaa, ja opettajat ja vanhemmat saavat harmaita hiuksia.

Viime vuonna luin jo Petin Nicolas a des ennuis -kirjan, joten tämä oli nyt toinen ranskaksi lukemani Nikke, ja on todettava kielen puolesta tämän olevan kiitettävän helppoa kieltä, toteavaa, mitään maalailevaa kuvailua ei harrasteta, ja lyhyissä jutuissa toistetaan usein samoja sanoja ja fraaseja, jotka tulevat kyllä tutuiksi (chouette, terrible, chouchou, claque...). Kiinnitin toki huomiota, että Niken kavereilla on ranskaksi järjestään aika erikoisia nimiä (Alceste, Agnan, Eudes, Clotaire, Maixent...) ja hyvin toimeentulevat porvarit ovat normi...

Helmet-haasteessa tämä sopisi useampaankin kohtaan, laitetaan nyt vaikka 2. Iloinen kirja.