Helvi Hämäläinen - Suden kunnia

Joku vuosi sitten luin Helvi Hämäläisen kiinnostavan historiallisen romaanin Kolme eloonherätettyä, jonka jälkeen uteloitti sitten tämä, suunnilleen samoihin aikoihin samoihin maisemiin sijoittuva pienoisromaani. 

Siis taas ollaan parin vuosituhannen takaisessa Juudeassa, nyt 60-luvun loppupuolella: Rooma hallitsee maata varsin mielivaltaisesti herättäen juutalaisväestössä kasvavaa vastarintaa, ja lukija toki tietää tulossa olevan kapinan, joka tulee päättymään Jerusalemin temppelin hävitykseen vuonna 70. Kirjan kertojana on Simon Accolainen, juutalaista syntyperää mutta Rooman armeijassa palveleva sotapäällikkö, jolle Rooman kunnia on aina ollut tärkeämpi kuin Jerusalemin...mutta ankaran moraalisena on helppo havaita että Juudean roomalaiset hallitsijat toimivat moraalittomasti ja myös Rooman kannalta typerästi: laki on joutunut arvottomiin käsiin (ja prokuraattorin vihamielinen suhtautuminen juutalaisiin kohdistuu toki myös Simoniin). 

Stoalaisuutta ei suoraan mainita, mutta Simon on kyllä stoalaisten hyveiden ruumiillistuma, ja tästä tuleekin kirjan keskeinen jännite: mikä on eettisesti oikea tapa toimia, kun valta ja laki on arvottomien raakalaisten käsissä? Simon pitää kiinni omista eettisistä arvoistaan ja kunniantunnosta, niin henkilökohtaisella kuin palvelemansa maan tasolla, ja samalla pyrkii hillitsemään niin roomalaisten harjoittamaa sortoa kuin alaistensa ylilyöntejä ja halukkuutta siirtyä kapinallisten leiriin...mutta toki tilanne kahden tulen välissä on kestämätön.

Stoalaisuuden henki lyö leimansa myös kerrontaan: siinä missä aiemmin lukemissani Hämäläisissä ilmaisu on varsin lyyristä, tässä ollaan toteavampia: asioiden arvot ja arvottomuudet huomioidaan, mutta niitä ei tietenkään pidä sanankääntein toisikseen muutettavan. 

Vahva eettinen ulottuvuus on kiinnostavaa, ja sellaisena kirjan problematiikka on tietysti pysynyt (valitettavan) ajankohtaisena, niin samalla alueella nykyään kuin muuallakin maailmassa...

Olen monesti ajatellut että barbaarit - ja Flaccus on heidän kaltaisensa - voisivat omistaa koko maailman veistokset, koko Rooman aarteiston, Jerusalemin temppelin ja sen aarteet omistamatta silti enempää kuin puusankonsa, metallittomat ja surkeat asumuksensa ja aseensa. Sillä tajuamatta kulttuurin arvoa raakalainen on sama raakalainen, elipä hän millaisen kulttuurin keskellä hyvänsä. Flaccukselle ei ole olemassa roomalaista oikeutta enempää kuin raakalaiselle roomalaisen hopeasepän työtä.

Tämä menee Helmet-haasteessa kohtaan 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta.

Helvi Hämäläinen - Kolme eloonherätettyä

Maria katseli hänen menoaan ja ajatteli että Opettaja oli antanut elämän takaisin kaksitoistavuotiaalle pikkutytölle, eikä lahja ollut viaton niinkuin nukke tai helminauha, vaan rikas, monimutkainen, vaarallinen lahja niinkuin peto tai käärme. Mutta Opettaja oli antanut sen lahjaksi takaisin viattomalle lapselle.

Helvi Hämäläinen pohtii elämän ja kuoleman kysymyksiä kirjoittamalla jatkoa kolmelle evankeliumiepisodille, joissa Jeesus herättää kuolleen taas elämään, kirjan eloonherätetyt ovat Lasarus (Joh 11:1-44), Nainin lesken poika (Luuk 7:11-17) ja Jairuksen tytär (Mark 5:35-43) ja näkökulmahenkilönä Lasaruksen ja Martan sisar Maria (Hämäläinen ei seuraa katolista perinnettä, jossa Betanian Marian ja Maria Magdalenan ajatellaan olevan sama henkilö).

Kirja alkaa pari vuotta Lasaruksen kuoleman ja eloonherättämisen jälkeen, tapauksesta puhutaan paljon, ja Lasaruksen silloinen morsian on tulkinnut tapahtuman olevan kutsu omistaa elämä kääntymykselle, askeesille, rukoukselle ja hyville töille. Lasarus on eri mieltä, paluu kuolemasta on kutsu elinvoimaan sen täysissä muodoissa, ja niin hän ottaa toisen morsiamen, pyrkii osoittamaan voimaa ja toimeliaisuutta maanviljelyksessä ja kaikin puolin todistamaan että kyllä tällainen mies on totisesti ansainnutkin palata elämään.

Mutta kummastusta ja kateutta kytee, naapuri on katkera kun hänen pieni lapsensa on kuollut ja Lasarus elää, ja Mariakin miettii että miksi Lasarus herätettiin ja eräs toinen, kauneudessa ylivertainen nuori mies, makaa haudassa, eikö tämä jos joku olisi ansainnut palata elämään...ja Lasaruskin kokee jo kuolemasta puhumisen ja sen varjon elämäänsä raskaaksi, haluaa olla kuin normaali ja vähätellä henkiinherättämisen ihmettä, oliko hän nyt sitten edes oikeasti kuollut (ja samalla jatkaa elinvoimansa todistelua).

Maria lähtee katsomaan niitä kahta muuta ihmetapausta, joista on kuullut puhuttavan. Nainin lesken poika Esaias on suorastaan pettymys, nuori paimen, laiha mitättömyys mutta suulas rehentelijä, ja kun paikalle tulee muitakin turisteja ihmettä katsomaan, niin Maria valehtelee eloonherätetyn olevankin Esaiaan ystävä, voimakas, verevä ja rohkea sotilas, koska tällaisen eloonherättämisessä olisi toki paljon enemmän kunniaa Opettajalle, ja eiväthän muut Esaiasta ihmeen kohteena ymmärtäisi kun ei sitä itsekään oikein ymmärrä vaikka tuntee Opettajan...

Ja kolmas, Jairuksen tytär Ester, taas on kasvanut 15-vuotiaaksi tytöksi, omapäiseksi teiniksi, joka kieltää jyrkästi kuollut olleensakaan ja muutenkin aiheuttaa huolta isälleen, oliko se sittenkään niin hyvä asia pyytää Opettajaa...(tästä tuli mieleen vähän aikaa sitten lukemani Nothombin Soif, jonka alkuluvussa moni henkilö syyttää Jeesusta kuinka tehdyt ihmeet ovat olleet haitaksi, äiti joka pyysi poikansa parantumista valittaa nyt että poika meluaa, ravaa ympäriinsä ja häiritsee, sairaana oli ainakin paikallaan ja hiljaa...)

30 vuotta myöhemmin Opettaja on kuollut mutta toki kerrotaan että on noussut myös itse kuolleista, Lasaruksen elämä on edennyt omaan suuntaansa, elinvoimasta huolimatta se ei ole vanhenemisesta, rappiosta tai kuolemasta vapaa, ja Maria lähtee katsomaan miten Esaias ja Ester ovat elämäänsä eläneet...

Hämäläisen henkilöiden ja ryhmien käytöksessä on lisättyä realismia, lyhyiden ihmekertomusten henkilöt saavat lihaa luittensa ympärille ja inhimillistä ambivalenttiutta kun ihmetyksestä on toivuttu, mutta mitään historiallista realismia Waltarin tai Utrion tyyliin ei tehdä, tämä on henkistä pohdintaa ihmiselämästä ja sen arvosta ja arvostuksesta, mitä se hyvä elämä sitten onkaan.

Alunperin kirja ilmestyi 1953 (lukemani uusintapainos on 80-luvun lopulta, kun Hämäläinen oli noussut uudestaan esiin Sukupolveni unta -runokokoelmallaan), joten mukana luultavasti on myös menneen sodan kaikuja, sodan joka aiheutti epäilemättä moniaalla kysymyksiä, usein katkeriakin, miksi tämä kuoli ja tuo pelastui, ja mitä sillä elämällä tekee sen jälkeen kun ei kuollutkaan.

Ja tietysti puhe on myös armosta: ihmeitä ei toisteta kaikille halukkaille, joten miksi armo kohdistuu niinkuin kohdistuu, miksei sitä voi ansaita, miksei kaunista ja hyvää pelasteta. Jeesus itse ei kirjassa esiinny kuin toisten puheissa Opettajana joka oli ollut täällä mutta on nyt muualla (ja kirjan keskellä pitkässä sitaatissa Matteuksen evankeliumista), mutta tunnistettavia piirteitään kyllä putkahtelee esiin, tekojensa seurauksina vaikkei aina näkyvimpinä tai siellä mistä niitä odottaisi...

Ja Maria (ja ehkä myös kirjailija itse) kapinoi mielessään ja ehkä ymmärtää jotain mutta silti, miksi näin eikä noin.

Kirja jää vähän liian hajanaiseksi että olisin täysin ihastunut, mutta kiinnostava se kuitenkin oli, ja pidin tästä selvästi enemmän kuin kahdesta aiemmasta kirjailijan kirjasta...

Otan Helmet-haasteesta kohdan 24, kirjailija, joka on julkaissut yli 20 kirjaa; nykyään tuntuu että Hämäläinen on käynyt yhden hitin ihmeeksi, jonka tuotannosta muistetaan Säädyllinen murhenäytelmä muttei muuta, mutta romaanejaankin on melkein parikymmentä ja runot päälle...