Muriel Spark - The Bachelors

Kaikeksi onneksi Muriel Sparkilla on ollut pitkä kirjailijaura: tämä on 18. lukemani kirjansa, ja vielä olisi tuotantoa jäljellä...

Ja taas aloittaessa ei oikein tiedä minne päädytään: kirja alussa kaksi Kensingtonin ja Hampsteadin alueen poikamiestä keskustelee pakasteherneiden hinnoista, sitten tarinaan ilmestyy lisää poikamiehiä, ja muutama nainen (naimattomia tai leskiä) ja kääntyy käsittelemään Patrick Setonin, paikallisen spiritualistisen piirin arvostetun meedion lähestyvää oikeusjuttua: onko Seton huijannut eräältä leskirouvalta säästöt väärin perustein ja väärentänyt tämän kirjeen, vai ei? Tämän jutun ympärille kehittyy varsin monimutkainen juonittelujen, huijausten ja kiristysten verkosto, spiritistinen piiri on jakautunut Setonin suhteen tavalla, jossa se onko Seton oikeasti tehnyt rikoksen vai ei on toissijaista niin tukijoille kuin vastustajille, ja muutamalla muulla henkilöllä on muita vaihtelevia intressejä puuttua asioihin...

Näissä varhaisimmissa romaaneissaan (tämä on vuodelta 1960) Spark ei vielä juuri leikittele aikatasoilla, joten tarina etenee suht kronologisesti, mutta ymmärrän kyllä Kirjaluotsi-Tiinan kommentin vaikeuksista pysyä henkilöissä ja tapahtumissa mukana, sen verran juonittelua, eksentrisiä henkilöitä ja käänteitä tässä riittää.

Ja vaikka Sparkin kirjoissa ironiassa ei muutenkaan säästellä, tässä sitä ammennetaan isoilla kauhoilla. Kun syyttäjä Martin värisevin sanankääntein kuvailee oikeussalissa kunka Seton on huijannut leskirouvan omaisuuden,, 2000 puntaa, keskushenkilö Ronald tietää Martinin itsensä myös kuppaavan erään rikkaan naisen omaisuutta tämän asianhoitajana paljon suuremmassa mittakaavassa, ehkä vielä lain puitteissa muttei moraalin...tai kun Setonin tyttöystävä Alice, joka odottaa tämän lasta, on oikeussalissa reippaan puolueellinen, ottaa kaikki syytökset ja puolustukset henkilökohtaisesti ja on vakuuttunut, että Patrick tekee tämän kaiken vain hänen vuokseen, niin lukija tietää, että Seton on jo huolellisesti valmistellut suunnitelman tappaa Alice ja toteuttaisi sen, jahka tämä oikeusjuttu saadaan hoidettua...(ei, Seton ei ole mukava mies). 

Mielenkiintoinen idea nostaa kirjan nimeä myöten teemaksi poikamiehet, en muista kovinkaan paljon teoksia, joissa näistä puhuttaisiin ryhmänä. Ja aika monenlaista joukkoon kuuluu. Eräänlainen keskushenkilö Ronald on etabloitunut asemaansa käyttäen epilepsiaansa perusteena pysymiseen perheettömänä, mutta jotkut muut taas eivät oikein tiedä miten olla, pitäisikö mennä naimisiin mutta kenen kanssa tai vaihtoehtoisesti jos menisi naimisiin niin tietäisi kenen kanssa, mutta ei tiedä haluaako kuitenkaan, tai miten olla (ja oma lukunsa on sitten isä Socket, anglikaanikirkon jättänyt nykyinen spiritualistis-esoteerinen pappi, ja tämän adoptoima transvestiitti selvänäkijä Mike Garland...). Onko poikamieheys jonkinlainen epämääräinen välitila?

Spiritismi on myös hallitseva teema, siihen on muuallakin Sparkin tuotannossa viittauksia mutta tässä se on hyvinkin paljon esillä, ja ilmeisimmin on ollut hyvin suosittua muutenkin Englannissa, en tiedä onko enää. Ronald on katolilainen, tavalla joka ei pohdi sitä identiteettinä ("Don’t ask me .. how I feel about things as a Catholic. To me, being Catholic is part of my human existence. I don’t feel one way as a human being and another as a Catholic.") ja suhtautuu näin epäluulolla spiritismiin, mutta suuri osa muista henkilöistä on spiritismin omistautuneita tai satunnaisia harjoittajia. 

Spark samoin ilmiselvästi suhtautuu epäluuloisesti spiritismiin, mutta vaikka sen piirissä tapahtuvat huijaukset ovatkin vahvasti esillä, Spark jättää kiinnostavasti kuitenkin auki kysymyksen onko siinä mahdollisesti jotain perää: Patrick Setonissa tuntuu olevan jotain joka ylittää tunnetut tieteelliset rajat, mahdollisesti jotain on myös muiden kokemuksissa. Mutta samalla kun niin moni henkilö saattaa puhua uudesta henkisyydestä, kohoamisesta korkeammalle tasolle jne, niin samalla elämä ja teot ovat täynnä häikäilemätöntä oman edun tavoittelua ja materialismia banaaleimmillaan, hengen ja materian suhde on täysin hajalla: käsittelyssä ei ole niinkään siinä mitä spiritismi on kuin mitä se tekee, tai ei tee.

Ja tuntuisi, että nämä teemat eivät ole sattumalta samassa kirjassa, että puheena on, no, kypsymättömyys ja hedelmättömyys, konkreettisena, henkisenä, emotionaalisena, moraalisena.

Sparkin tapaan kirja on taas kiinnostava, ehkä turhankin monimutkainen ja sekava (mukana oli kyllä parikin henkilöä ja tapahtumakulkua joiden roolia en ymmärtänyt ja jotka eivät tuntuneet menevän oikein mihinkään) ja samalla se juonien ja suhteiden tiheys ja sekavuus oli olennainen osa kirjan tunnelmaa.

Muriel Spark - The Hothouse by the East River

 

Vaikka Muriel Sparkin kirjoille on jopa ominaista, että aloittaessa ei voi tietää minne kirja tulee viemään, niin henkilöissä kuin tapahtumissa riittää eksentrisyyttä, niin tämä aikamones lukemani kirjansa on kyllä tuotantonsa omituisimmasta päästä.

Ikkunoista katselevat naiset ovat nyt hyvin esillä lukemisissani: nainen on Elsa, ja ikkuna on New Yorkissa, ja Elsa kertoo miehelleen Paulille törmänneensä kenkäkaupan myyjänä ilmiselvâän Helmut Kieliin, saksalaiseen sotavankiin, joka sodan aikana työskenteli samassa yksikössä Elsan ja Paulin kanssa "saksalaisessa maanalaisessa piraattiradioasemassa", joka oli todellisuudessa salainen brittiläinen propagandayksikkö...tosin Kiel oli pian sodan jälkeen kuollut vankilassa, eikä kenkäkaupan myyjä ollut vanhentunut lainkaan vaan näytti samalta kuin sodan aikana, eikä nyt lähes 30 vuotta myöhemmin. 

Paul kiinnittää enemmän huomiota siihen, että Elsan varjo lankeaa väärään suuntaan, poikittain muiden varjoihin nähden.

Jepjep. Tuo on siis alku, paljon muitakin henkilöitä ja tapahtumia on mukana.

New York on helteinen, ja vanhassa talossa patterit ovat jotenkin epäkunnossa, hohkavat kuumuutta vaikka niitä kuinka vääntelisi, joten asunto on hautovan kuuma. Mieleen tulee toinen kirja, jonka olin lukenut joku aika sitten, mutta sen mainitseminen olisi SPOILERI, älä siis edes vilkaise minne tuo linkki vie. Spark oletettavasti kyllä tunsi tuon tekstin.

Spark perinteisesti sekoittaa kerrontaan useita aikatasoja, niin tässäkin, jossa sota-ajan tapahtumat sekoittuvat 60-70-luvun vaihteeseen. Vaan ihan perinteisistä takaumista ei ole kyse...kirjailija oli tämän kirjan aikoihin kiinnostunut kerronnasta preesensissä, ja oli jo aikaisemman kirjansa The Driver's Seat kirjoittanut kokonaan kerrottuna preesensissä. Ja samaa toteutetaan tässä, kirjan tapahtumat, niin 60-70-luvun vaihteen New Yorkin kuin 40-luvun Britannian, tapahtumat kerrotaan preesensissä (ja tämäkään ei ole vailla merkitystä olevaa kikkailua). 

Ja kirjailijalle ominaisesti paljon hyvin erikoisia henkilöitä ja tapahtumia, jokseenkin absurdeja keskusteluja, mutta vedetty jo niin pitkälle että kirjasta on varsin vaikea saada mitään otetta. Kirjassa on painostava, hieman painajaismainen tunnelma ja tuntuu, että jostain tässä kaikessa on kyse, mutta käsitys mistä, se pakenee jatkuvasti...

Mahdollisesti sanotaan jotain tyhjästä elämästä, psykiatriasta joka on yhtaikaa kyvytön täyttämään tyhjää elämää ja käsittelemään elämän todellisia kipupisteitä ja traumaattisia kokemuksia (ainakaan yhtään enempää kuin mitä terapoitava tahtoo), tai jostain muusta? Jonkin verran ainakin kirjailija käyttää viittauksia omaan elämäänsä, Spark työskenteli sodan aikana tiedustelussa ja asui myöhemmin New Yorkissa.

 

Tämä kirja jäi nyt liian oudoksi ja hankalaksi että voisin nostaa sitä Sparkin tuotannon paremmalle puolelle, mutta hämärä tunnelma ja omalaatuinen kerronta kyllä jaksoi vetää lukemaan kirjan loppuun saakka.

Ja Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 25. Kirjan nimessä on ilmansuunta. 

Muriel Spark - Aiding and Abetting

 

Vaikka yleensä assosioinkin yhteen fanittamiani 1900-luvun jälkipuoliskon brittinaiskirjailijoita kuten Muriel Sparkia ja Barbara Pymiä, onhan todettava että on näillä myös aika paljon eroa: siinä missä Pymin kirjoissa on kaikissa paljon samaa miljöötä ja henkeä, Sparkin kirjoissa ei aloittaessa voi arvata mihin tällä kertaa päädytään.

Tällä kertaa ollaan Pariisissa, psykiatri Hildegard Wolfin vastaanotolla, jonne saapuu mies joka kertoo olevansa lordi Lucan, englantilainen jaarli joka 25 vuotta sitten murhasi perheensä lastenhoitajan ja yritti murhata vaimonsa, ja on ollut siitä lähtien kadoksissa. Omituisemmaksi jutun tekee, että Hildegard Wolfilla on ennestään jo potilas joka myös kertoo olevansa kadonnut lordi Lucan...

Ja poliisille asiasta ilmoittaminen saattaisi olla ongelmallista, koska esiin saattaisi tulle ensimmäisen lordi Lucanin tietämä fakta, että Hildegard Wolf onkin oikealta nimeltään Beate Pappenheim, stigmaatikkona esiintynyt huijari joka on myös etsintäkuulutettu valeihmeiden avulla tehdyistä petoksista...

Kirja on inspiroitunut oikeasta tapahtumasta, John Bingleyn, Lucanin 7:n jaarlin tekemä murha ja katoaminen tapahtui 1974, ja tämä kirja mahdollisesti inspiroitui lordin virallisesta julistamisesta kuolleeksi 1999. En muista tapauksesta kuulleeni, mutta epäilemättä on ollut varsin huomiota herättävä tapaus (ja se mitä Spark kertoo vastaa noita Wikipedian kertomia tietoja, se mitä muuta Spark jutusta kertoo, niiden todenperäisyydestä en tiedä).

Aihe on siis varsin raflaava, ja kirjassa rakennellaan myös symbolisempaa ja filosofisempaa tasoa, ja vereen liittyviä merkityksiä nousee esiin, stigmatisaatiossa, kuukautisveressä, teurastuksessa, murhassa, tai vaikka verenperintönä (lordi Lucan on varsin itsetietoisesti aristokraatti jonka verenperintö selvästi oikeuttaa kaikenlaiseen, ja muut aristokraatit ovat myös avustamalla ja pimittämällä mahdollistaneet 25 vuoden pakomatkan...)

 

Eli kiinnostavia ideoita tässä alettiin heitellä, mutta huomasin jossain vaiheessa että kirjaa ei ollut enää kovin paljoa jäljellä ja ei se vielä ollut oikein kunnolla päässyt liikkeelle lunastamaan lupauksiaan...ja ei se niin tehnyt myöskään niiden viimeisten lukujen aikana, lopussa sidottiin juonenpätkiä yhteen mutta lopputulos oli kuitenkin lässähdys, hyvä alku jota ei kuitenkaan onnistuta käyttämään. Hyviä hetkiä ja kyllähän tämän luin, mutta Sparkin tuotannossa tämä oli pettymys.

Muriel Spark - The Go-Away Bird and Other Stories

Siitä onkin jo hetki kun olen viimeksi Muriel Sparkia lukenut, mutta aiemmin lukemani kirjat, joita on 14 (puhutaan siis fanituksesta) ovat kaikki olleet romaaneja, tämä on ensitutustumiseni novellisti-Sparkiin.

I could see that Jennifer was agog. She was more transparent than I was. I could see she was longing to stay and overhear, watch out of the windows, see what would happen. I was ovrcome with disgust and indignation. why should Jennifer want to satisfy her curiosity? She believed everyone was 'the same', she didn't acknowledge the difference of things, what right had she to possess curiosity? My case was different.

Mutta kyllähän näissä yhdessätoista novellissa on tuttuja piirteitä. Paljon neuroottisia henkilöitä, omalaatuista huumoria, voimakkaan ironista (myös itse-) havainnointia johon yhdistyy myös runsas moraalinen ja filosofinen ulottuvuus, mitä nämä ihmiset tekevät ja miksi tekevät niin...

"Oh, he said it was a good thing?"
"No, not a good thing. [...] But failing that, we did the right thing. Apparently, there's a difference."

Kun novellimuodossa ollaan niin ei näitä teemoja voi tietenkään kehitellä niin laajasti kuin romaaneissa, ja rakenteellisestikin Sparkin hienolle aikatasoja sekoittavalle ja vihjaavalle kerronnalle ei juuri ole tilaa (no, 'Portobello Road'in alussa sentään käy ilmi että kertoja on kuollut, ja sitten aletaan keriä miten moinen on päässyt tapahtumaan). Toisaalta tässä voidaan sitten revitellä enemmänkin eksentrisillä henkilöillä, ideoilla jotka eivät kantaisi pitempiä romaaneja...'You Should Have Seen the Mess'in Lorna, jolle ainoa mittapuu suhtautumisessa ihmisiin ja paikkoihin on näiden siisteyden taso, olisi aika rasittava pitemmässä tarinassa, mutta novellissa erinomaisen hauska, ja sama pätee moneen muuhunkin...

Mutta vaikka monia novelleja leimaakin huumori, absurdit sattumukset, eksentrinen käytös, on huumori kuitenkin säännönmukaisesti varsin mustaa ja tosiaan ironista, huumoriin sekoittuu runsas määrä surullisuutta. Niminovellin huipennuksessa päähenkilö huokaa "God help me. Life is unbearable", ja miten siihen pisteeseen on päästy, no, se selviää lukemalla. Tai kuinka 'The Black Madonna'ssa tapahtuu ihmeitä, mutta ihmeiden kanssa kannattaa olla varovainen, ne eivät aina ole sellaisia kuin odottaisi...tai mistä se Jennifer onkaan utelias, ja onhan Lornankin maailmankuva aika ahdistava ja surullinen.

Vähän näistä tuli mieleen Patricia Highsmith ja ehkä myös Flannery O'Connor, vaikka toki Spark on tunnistettavissa viime kädessä juuri itsekseen. Erinomainen lisä lukemiini, ei parhaiden romaaniensa tasoinen mutta kyllä novellistiikkaansa voisi lisääkin lukea.

Helmet-haasteesta tällä saa kohdan 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana. 'The go-away bird' on töyhtöturako, jonka ominainen huuto "go'way" hallitsee niminovellin taustalla...