Jostain merkillisestä syystä hyvin harva tuntuu olevan kanssani samaa mieltä, että Bergmanin elokuva Kuiskauksia ja huutoja on pohjimmiltaan positiivinen elokuva, jossa on onnellinen loppu. Suntiossa on vähän samaa.
Antti Hurskaisen uuden romaanin nimihenkilö ja kertoja on pienen maalaisseurakunnan (paikkakuntaa ei määritelty, mutta Savon Sanomien levikkialueella ollaan) suntio Turtola, ikää vajaa viisikymmentä vuotta, perheenä viisivuotias tytär Monika, harrastuksina lentopallo, lukeminen, elokuvat ja nikkarointi, äänensävy varsin sarkastinen.
Kirjan ensimmäisessä puoliskossa isossa osassa ovat keskustelut kirkkoherra Sirénin kanssa: hieman työasioista, mutta aika paljon myös yleisemmistä asioista, Kiihtelysvaaran kirkkopalosta, Ingmar Bergmanista ja Dietrich Bonhoefferista, anteeksipyytämisestä ja -antamisista, uskosta, kuolemasta...
Ja samalla on kiinnostavaa mistä kaikesta Turtola ja Sirén vaikenevat. Sirénin perheasiat ja runsas alkoholinkäyttö kierretään useimmiten kaukaa, ja samoin alkukirjassa mietitytti, että kun Turtolalla on tytär niin tällä on oletettavasti ollut myös äiti, mutta tämän olemassaolosta (muista ominaisuuksista puhumattakaan) ei pukahdeta mitään (seurakunnan uusi kappalainen Leppä sen sijaan on hieman liiankin innokas tilittämään henkilökohtaisia asioitaan sunnuntaisaarnaa myöten). Leviävien keskustelujen välissä on sitten hieman tajunnanvirtaisia kuvauksia Turtolan tekemisistä niin suntiona, isänä kuin lentopalloilijana.
Ihmettelen, miksi samat asiat täytyy perustella useaan kertaan. Lepän
puheenvuoro oli ekshibitionistinen, itsestään kiihottunut ja kaikin
puolin mauton. Sellaisten vapautta tulla kuulluksi on puolustettava.
Jälkipuoliskossa pääosassa taas ovat kirjeet, joita Turtola lähettää: Sirénille, Lepälle, Monikalle, Monikan äidille, kuolleelle isälleen, Sauli Niinistölle, asunnolleen...näissä jotkut alkupuoliskon tapahtumat saavat lisää selvyyttä ja muutenkin Turtolalla on pyrkimys asioiden ja suhteiden rehelliseen tarkasteluun, joten auki viillellään niin itseä kuin toista...(ja siihen on syynsä miksi puoliskojen välissä formaatti vaihtuu, keskusteluista kirjeisiin).
- Pahimpia juttua ei varmaan ees näytetä. Ei ainakaan Muumipeikolle kun se on säikky. Kivasti se Muumimamma silti puhu vaikka ei ihan totta.
- Valehtelua tulee välttää viimeiseen saakka.
- Iskä, miten paljon on hyvin ja miten paljon huonosti?
- Tarkoitatko meillä täällä vai koko maailmassa?
- Sulla ja mulla.
- 70 prosenttia huonosti ja 30 prosenttia hyvin.
- Sen pystyy laskemaan noin tarkasti?
- Täytyy pystyä.
Hurskainen on esseekirjailija, ja se näkyy myös tässä fiktiossa: vaikka fiktiiviset henkilöt tässä keskustelevat ja kirjoittavat kirjeitä, tekstissä on hyvin esseistinen ja asiavetoinen sävy, ja yhteiskunnan ja ihmiselämän ilmiöitä
pureskellaan dialogimuodossa. Keskustelu ei ehkä kuulosta usein
kovinkaan luonnolliselta, ja on ehkä joidenkin mielestä kuivakkaa, mutta
minua esseehenkisyys miellyttää myös fiktiossa. Ja luulenpa että joiden ajatusten ja huomioiden esittäminen fiktiomuodossa, Turtolan tai Sirénin suulla, menee paremmin läpi, sen verran purevia kommentteja nimiltä mainituista tahoista on mukana (ja ihmisten medialukutaidosta tai sen puutteesta on taas ollut ajankohtaista juttua).
Ja luonnollisesti tällaisessa esseistisessä tekstissä löytyy viittauksia moniin suuntiin, joista osaa ei kyllä niin suuresti avata, luotetaan lukijan yleissivistykseen tuntea mistä puhutaan Bonhoefferista Pirkka-Pekka Peteliukseen. Omaan taustaani nämä aiheet toki ovat tuttuja, Hesarin toimittaja saattaa joutua ajoittain käyttämään Googlea. Ja rajatummista aiheista ponnistetaan laajempiin: tekoihin ja tekemättä jättämisiin, kuolemaan, armoon, syyllisyyteen, moraaliin, tekopyhyyteen ja poseeraavaan pseudohumanismiin, itsekäsitykseen (harhaiseen tai rehelliseen), uskoon, Kristukseen...(sattumalta olen samaan aikaan lueskellut Juhani Rekolan kolumnikokoelmaa Herääminen pimeään, jossa on niin aiheiltaan kuin hengeltään paljon samaa tämän kirjan kanssa)
Suntio Turtola, kätevä käsistään, nikkaroiva ja arkisen tekemisen mies nostaa esiin saman piirteen Jeesuksessa, puusepässä: että Jeesus teki ja olisi tehnyt. Vaan Turtola ei ole Jeesus, joten olisivatko tekonsa samoja? Eivät, myöntää hän itsekin, mutta ne ovat silti tekoja, ja niiden oikeutuksissa tai oikeutuksettomuuksissa riittääkin pohdittavaa loppuiäksi (eikä ehkä edes riitä).
Tarvitaan yksi Havukainen vaihtamaan lamppu. Hän nousee tuolille, irrottaa vanhan, laittaa uuden ja vie tuolin takaisin paikalleen. Jos sinä olet vaihtovuorossa, tarvitaan edelleen yksi Havukainen tai kuka tahansa ohikulkija, sillä alat epäillä rukouksen voimaa sammuneen lampun hämärässä, etsit kultaiselle köydelle sopivaa kohtaa varjostimen yläosasta, vetäydyt sikiöasentoon tuolille kiroamaan Jumalaa ja odottamaan, että Laura tai Herran enkeli kantaisi sinut sänkyyn.
Sama henki on toteutettu myös kirjan yksinkertaisuudessaan hätkähdyttävän provosoivassa ulkonäössä: "Tässä olen."
Viime aikoina olen lukenut useammalta suomalaiselta kirjailijalta uusia kirjoja, joissa uskonnollisia, moraalisia ja filosofisia teemoja käsitellään haastavan kiinnostavasti, ja Hurskainen jatkaa linjaa erinomaisesti: onko tässä pikkuhiljaa syytä alkaa pitää uutta kotimaista kirjallisuutta vakavastiotettavana ihan kollektiivisestikin?
Arvostelukappale saatu kustantajalta.
