Alunperin olin aikonut lukea klassikkohaasteeseen erään toisen kirjan, mutta, no, se olisi ehkä kannattanut aloittaa heinäkuun alkupuolella loppupuolen sijaan, joten jätetään myöhempään kertaan, tulevalle haastekierrokselle tai muuten vaan luettavaksi. Sen sijaan nappasin hyllystä tämän Tom Stoppardin näytelmän, koska sekin kyllä vastaa haastekuvausta (ja oli sopivasti lyhyempi): on kärkkynyt pitäisi-lukea listalla jo pitkään, ennenkuin se edes hyllyyni päätyi, koska kun modernista teatterista puhutaan niin tämä on niitä useimmin mainittuja teoksia. Olin joku vuosi sitten (blogien välillä, siis ei bloggausta) jopa lukenut yhden Stoppardin näytelmän, Travesties, ja siitä kovasti pitänyt, mikä entisestään oli kannustanut lukemaan lisää, ja erityisesti tämän.
Näytelmä perustuu toiseen klassikkoon, Shakespearen Hamletiin, ja sen kahteen suhteellisen vähäiseen sivuhenkilöön: kahteen hoviherraan jotka ovat Hamletin tuttavia ja joiden tehtäväksi tulee viedä Hamlet Englantiin, mukanaan Tanskan kuninkaan kirje Englannin kuninkaalle, jossa tätä pyydetään tappamaan Hamlet viivyttellemättä. Hamlet hoksaa salajuonen, ja karkaa takaisin Tanskaan, vaihdettuaan vietävän kirjeen sellaiseksi, jossa pyydetään tappamaan Rosencrantz ja Guildenstern viivyttelemättä. Ja tiedonanto, että näin on käynyt, tuodaan loppunäytöksessä, jossa kaikki keskeisemmätkin henkilöt juuri ovat tappaneet toisensa...
Tästä lähtökohdasta Stoppard kirjoitti oman näytelmänsä, jossa Rosencrantz ja Guildenstern seuraavat tapahtumia, hyvin katkonaisia, sivusta, ymmärtämättä juuri lainkaan mistä on kysymys. Näytelmän muut henkilöt vilahtelevat ajoittain näyttämöllä esittäen lyhyitä pätkiä Shakespearen näytelmästä, mutta suurimman osan ajasta Ros ja Guil ovat jätetyt omilleen, ilman käsitystä mitä tapahtuu tai mitä heidän pitää tehdä, tai miksi he tekevät niitä asioita mitä tekevät...
Niinpä teos muistuttaakin paljon toista klassikkonäytelmää, Samuel Beckettin Huomenna hän tulee: kaksi päähenkilöämme pääasiassa odottavat jotain tapahtuvaksi, kohtaavat joitain toisia henkilöitä, keskustelut ovat päämäärättömän itsetarkoituksellista pyöritystä, identiteetitkin hämärtyvät (kaikilla muilla on suuria vaikeuksia erottaa kumpi hahmoista on Rosencrantz ja kumpi Guildenstern, ja tämä hämärtyminen ulottuu ajoittain myös pariin itseensä), todennäköisyyksien lait eivät enää tunnu pätevän...Klassisesta teatterista ollaan siirrytty syvälle absurdin teatterin perinteisiin, ja lopputulos on hämmentävä, ja lopputulos lyö leimansa myös Shakespeareen.
Vanhojen tarinoiden uudelleenversioinnit ovat toki tuttuja kautta historian, ja monet näistä versioista nousevat itsessään arvostetuiksi klassikoiksi (blogissani ovat olleet esillä niin eri versiot Troijan sodasta kuin Faust-myytistäkin), mutta aloin pohtia tämän näytelmän ideaa, jossa otetaan klassisen teoksen täysin marginaalinen sivuhenkilö ja kerrotaan tämän tarina, jotenkin kommentoiden sitä alkuteosta. Näitäkin toki on, Vergiliuksen Aeneaasta Pär Lagerkvistin Barabbasiin, joskin nuo eittämättä ovat henkilöitä joihin voi suhtautua tavallaan historiallisina. Huomaan, että pari kuukautta tämän näytelmän ensi-illan jälkeen, 1966, ilmestyi Jean Rhysin Wide Sargasso Sea, joka kertoo Charlotte Brontën Jane Eyren "hullun naisen ullakolla" tarinan, eli ehkä jotain oli ilmassa (ilmestyivät sen verran lähekkäin, että tuskin voidaan sanoa että toinen olisi vaikuttanut toiseen, joskin ehkä teosten vastaanotossa oli keskinäistä vaikutusta). Ja tietysti laajemminkin historiantutkimuksessa marginaalit ja mikrohistoria suurmiesnarratiivin sijaan oli ja on nousussa...
Mutta tietysti Stoppardin tulkinta on erityisen kirjallinen, metatietoinen, postmoderni. Ja sellaisena kutkuttava, joskin samalla on todettava, että lukukokemuksena ei mitenkään helppo: tietysti Hamlet pitää olla luettu (ja itse olen sen lukenut jotain parisenkymmentä vuotta sitten), ja muutenkin henkilöiden dialogi on aikamoista pallottelua joka on tarkoituksellisesti usein sisällöllisesti tyhjää, että tämä varmaan olisi nautittavampi nähtynä ja kuultuna. Ja se aiemmin lukemani Travesties oli lopulta kiinnostavampi, samanhenkisillä ideoilla :siinä versioidaan uusiksi Oscar Wilden Sulhaseni Ernest, roolituksissa James Joyce, Tristan Tzara ja Vladimir Lenin, joskin varsinaiseksi päähenkilöksi on nostettu, taas kerran, varsin marginaalinen historiallinen henkilö, jolla oli yhteys Joyceen (Joyce, Tzara ja Lenin olivat yhtaikaa ensimmäisen maailmansodan aikaan Zurichissa, joten periaatteessa kohtaaminen olisi ollut mahdollinen, joskin tuskin niin kuin Stoppard kuvaa). Ja näytelmä ei ole vain high concept -ideansa vaan toimii muutenkin kiinnostavasti...mutta toki senkin perusta oli jo laskettu tässä Rosencrantzissa ja Guildensternissa, joten tälle lankeaa klassikkoasema.
GUILDENSTERN: The truth is, we value your company, for want of any other. We have been left so much to our own devices - after a while one welcomes that uncertainty of being left to other people's.
PLAYER: Uncertainty is the normal state. You're nobody special. (He makes to leave again. GUIL loses his cool.)
G: But for God's sake, what are we supposed to do!
P: Relax. Respond. That's what people do. You can't go through life questioning your situation at every turn.
G: But we don't know what's going on, or what to do with ourselves. We don't know how to act.
P: Act natural. You know why you're here at least.
G: We only know what we're told, and that's little enough. And for all we know it isn't even true.
P: For all anyone knows, nothing is. Everything has to be taken on trust; truth is only that which is taken to be true. It's the currency of living. There may be nothing behind it, but it doesn't make any difference so long as it is honoured. One acts on assumptions. What do you assume?
ROSENCRANTZ: Hamlet is not himself, outside or in. We have to glean wha afflicts him.
G: He doesn't give much away.
P: Who does, nowadays?
-----------------------------------------------------------------------
Klassikkohaasteessa on taas ollut ilo olla mukana: pari kertaa on jäänyt välistä, mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut
Rikoksen ja rangaistuksen,
Rouva Bovaryn,
Draculan,
Faustin,
Sonetteja Lauralle,
Suuren seikkailun,
North and Southin,
Valtion,
Viettelyksen vaunun,
Gilgamesin,
Kultaisen vasikan, Pinocchion ja Arosuden. Kaikki lukemisen arvoisia, vaikka kaikista en niin innostunutkaan, mutta sehän onkin tosi klassikoille ominaista.Ja toki oma pointtinsa klassikkohaasteessa on lukea mitä muut ovat
lukeneet, onko uusia ajatuksia tutuista kirjoista, onko kiinnostavan
kuuloisia teoksia jotka pitää ottaa omalle lukulistalle tai sitten
kirjoja jotka saavat jäädä jatkossakin lukematta mutta joista on
kuitenkin hyvä tietää jotakin (kuten että luultavasti ei halua sitä lukea): tämänkertainen kattaus löytyy Oksan hyllyltä -blogista.
