Kirja on päätynyt luettavaksi ilman sen kummempia ennakkotietoja, kirjailijan nimi oli etäisesti tutun kuuloinen (ja nyt huomaan että Annelies Verbeken toinenkin kirja on ilmestynyt suomeksi, Kalanpelastajasta muistankin nähneeni enemmän juttua).
Nuori nainen Maya on kärsinyt unettomuudesta useamman kuukauden ajan: ihmissuhteet kiristyvät, unettomuus luo juopia joita nukkuvat eivät ymmärrä. Mutta Benoit, vanhempi mies jolla on ollut kroonista unettomuutta jo vuosia, ymmärtää. Vähitellen elämänhallinta alkaa olla kummallakin suuremmissa vaikeuksissa ja lipsutaan yhteiskunnan laitamille ja niiden ylikin...
Hmm. Täytyy myöntää, että "ihminen ajautuu puoliholtittomasti elämässään" ei ole koskaan ollut suosikkiaiheeni kirjallisuudessa ja tämä oli sitä itseään. Hyvin kirjoitettuna toki (ja Titia Schuurmanin kääntämänä), Verbeken tekstissä on öistä tunnelmaa, odottavan väsymyksen ahdistavuutta, horjuvia mielentiloja ja tummaa huumoriakin, mutta ei, ei tämä silti ollut minun kirjani.
Tästä löytyy näköjään runsaastikin bloggauksia, osa innostuneempia kuin minä: Kiiltomato, Margit, Ina, MarikaOksa, Suketus...
Nukkumisen voisin unohtaa ainiaaksi. Alijäähtyneet luuni muistuttivat minua jokaisesta pätkästä siinä roskafilmissä, joka oli minun elämäni ja jonka känninen ohjaaja ei tajunnut ajoituksesta mitään, onnistui vesittämään toivoa herättävät kohtaukset jatkamalla niitä pitkäpiimäisillä jaksoilla ja oli liian laiska kirjoittaakseen käsiksen uusiksi ja liian ylpeä polttaakseen koko roskan poroksi. Se mies oli täysi surkimus, ja hänellä oli siaras huumorintaju. Kaiken kurjuuden kukkuraksi hänen oli vielä pakko näytelläkin pääroolissa.
