Jatkan ranskalaisten lastenkirjojen lukemista, tosin tällä kertaa mutkan kautta: tässä laajassa Folio Junior -sarjassa on julkaistu myös kohtalainen määrä käännöksiä, niin modernimpia kirjoja kuin klassikkoja, joihin tämä italialaisen Dino Buzzatin kirja myös lasketaan. Mutta myönnän että en ollut tästä kirjasta ikinä kuullutkaan, joten otetaan lukuun...
Kirjailija itse on toki tuttu: aikoinaan olen lukenut tunnetuimman teoksensa Tataariaro, ja blogiaikana myöhäisen realistisen romaanin Muuan rakkaus, mutta tuotantoa on paljon muutakin, ja mitä tässä kirjassa olleessa saatteessa, painotus on enemmän fantastisessa ja fabulistisessa kerronnassa, vaikka fantasia halutaankin luoda suht yksinkertaisista aineksista ja arkisesta sanastosta ja maagisesta realismista (mistä Tataariaro on tavallaan hieno esimerkki). Tässä kirjassa ollaan kuitenkin satumaisempia: tarina on syntynyt piirroksista joita Buzzati teki sisarentyttärilleen, joiden ympärille syntyi selittävää tarinaa, josta kirjailija sitten muokkasi 1945 tämän teoksen, kerronnassa sekoittaen kuvitusta, proosaa ja eeppistä runoa.
Tarina on aika suoraviivainen, vaikka jakautuukin selvästi kahteen puoliskoon: kauan kauan sitten Sisiliassa ihmiset elivät laaksoissa ja karhut vuorilla, mutta eräänä ankarana talvena vuorilla ei ole enää syötävää, joten karhut laskeutuvat laaksoihin kuninkaansa Léoncen johdolla...ja Léonce haluaa myös löytää poikansa Toninin, jonka metsästäjät olivat vieneet mukanaan muutamia vuosia aiemmin. Koska tyrannimainen Sisilian suurherttua ei tietenkään tätä hyvällä katso, niin konflikteja seuraa, mutta lopulta karhut ovat voittoisia, ja Sisilian hallitsijaksi nousee kuningas Léonce (ja ihmisetkin ovat tyytyväisiä uuteen hallitsijaan).
Kolmetoista vuotta myöhemmin Léoncen hallinto on yleisesti vakaa ja arvostettu, mutta merkillisiä varkauksia ja muuta epäilyttävää tapahtuu. Léonce etsii syyllisiä aluksi ihmisten joukosta, koska karhut olivat perinteisesti moraalisia (joskin hieman naiveja) olentoja, joille varkaus ajatuksena on tuntematon, niin pian saa huomata, että yhteiselämän aikana karhut ovat innokkaasti omaksuneet ihmisten huonot tavat, naurettavista rikollisiin...ja kun seuraavissa tapahtumissa tämä ihmisten huono vaikutus tulee mitä räikeimmin esiin, palaavat karhut takaisin Sisilian vuorille eivätkä ihmiset enää koskaan heitä näe.
Tarina on tosiaan lopulta aika simppeli (ja ainakin Ilias on ilmeinen inspiraation lähde) mutta Buzzati kirjoittaa kyllä aika lailla kieli poskessa (jo kirjan alussa olevat henkilöiden esittelyt saivat aikaan hihittelyä) ja aiemmin lukemistani kirjoistaan tutulla ironialla. Luulenpa että joidenkin Astrid Lindgrenin kirjojen tai Narnioiden tapaan lapset ja aikuiset päätyvät lukemaan tätä tarinaa eri tasoilla, toisaalta tämä menee suoraviivaisena fantasiaseikkailuna ja toisaalta ironisuus vie tarinaa hieman eri suuntiin. Koska onhan tässä myös surumielisyyttä mukana. Hyvät karhut / pahat ihmiset -vastakkainasettelu on lähtökohtana, mutta karhujen hyvyys on naivia viattomuutta, ja toisaalta ihmisten pahuuskaan ei ole tarkoituksellista vaan siiheen voi kuulua hyvät ja sankarillisetkin teot, ja samalla se kuitenkin on olemassaoloon kuuluva aura, joka väistämättä korruptoi viattomuuden...
Mutta tuo on kuitenkin vain yhtenä juonteena erinomaisen viihdyttävässä ja hauskassa teoksessa.
Cela se passait il y a bien longtemps,
Les bêtes étaient bonnes, les ommes barbares en ce temps.
La Sicile n'était pas comme elle est à présent,
Elle était alors faite différemment :
De hautes montagnes s'élevaient vers le ciel
dont les sommets étaient couverts de gel
Et, au milieu des montagnes, des volcans
De la forme des pains de sucre d'antan.
Helmet-haasteessa voisin ottaa vaikka kohdan 12. Lastenrunokirja: proosaa ja runoa sekoitetaan, mutta menköön.
