Eugène Ionesco - Le Roi se meurt (kuningas kuolee)

Romanialais-ranskalaisen näytelmäkirjailijan Eugène Ionescon tuotantoon tutustuminen jatkuu: pari varhaista näytelmää luin blogien välisellä tauolla, ja ehkä tunnetuin näytelmänsä Sarvikuonot on ollut blogissa pari vuotta sitten, nyt sitten myös usein nimetty Le Roi se meurt.

Tyylilajina on absurdius, vaikka keinot ovatkin vähän erilaiset kuin aiemmin lukemissani (ja kun vilkaisin netistä mainintoja tästä näytelmästä, samaa sanotaan, että tämä on enemmän Beckettiä kuin Ionescoa): tarina etenee tavallaan suoraviivaisesti tiivistyen yhä riisutummaksi, kunnes kaikki katoaa, perinteisen kaaoksen sijaan, ja dialogikin on varsin johdonmukaista Ionescon usein suosimien banaalien kliseiden toistelun sijaan...absurdius tulee enemmän tilanteesta.

Kuningas Bérenger ensimmäinen vanhenee, lähestyy kuolemaa useiden satojen vuosien hallintakauden jälkeen: aikanaan kiningas on tahdollaan hallinnut koko valtakuntaa, luonnonvoimia myöten, mutta vanhetessa tämä valta heikkenee, valtapiiri rappeutuu ja kutistuu...ja kaksi kuningatarta Marguerite ja Marie hovilääkärin (joka on myös pyöveli) kanssa pyrkivät vakuuttamaan kuninkaan tämän lähestyvästä kuolemasta, palvelustyttö Julietten ja vartiomiehen avustuksella.

Marguerite, au Roi: Je dis : tu as fait massacrer mes parents, tes frères rivaux, nos cousins et arrière-petits-cousins, leurs familles, leurs amis, leur bétail. Tu as fait incendier leurs terres.

Le Médecin: Sa Majesté disait que de toute façon ils allaient mourir un jour.

Le Roi: C'était pour des raisons d’État.

Marguerite: Tu meurs aussi pour une raison d’État.  

Le Roi: Mais l’État, c'est moi.

Juliette: Le malheureux! Dans quel état!

Marie: Il était la loi, au-dessus des lois.

Le Roi: Je ne suis plus la loi. 

Le Médecin: Il l'admet. C'est de mieux en mieux.

Marguerite: Ça facilite la chose.

Le Roi, gémissant: Je ne suis plus au-dessus des lois, je ne suis plus au-dessus des lois.

Le Garde, annonçant: Le Roi n'est plus au-dessus des lois.

Juliette: Il n'est plus au-dessus des lois, pauvre vieux. Il est comme nous. On dirait mon grand-père.

Tietystä sadunomaisuudesta ja humoristisuudestakin huolimatta tämä on varsin vakava meditaatio kuolevaisuudesta, vanhenemisesta, sairaudesta ja kuolemasta (ja sitä kautta luonnollisesti myös elämästä). Ionesco viittaa Aurinkokuninkaan "Valtio olen minä"-lausahdukseen, mutta samalla taustalla näkyy viittaus kalastajakuningas-myyttiin, jossa kuninkaan ja valtakunnan välillä on suora yhteys ja kuninkaan tullessa sairaaksi ja mahoksi, myös valtakunta muuttuu hedelmättömäksi, rappeutuneeksi autioksi maaksi, ja voi parantua vain kuninkaan parantumisesta...tai kuolemasta. Mutta tässä tarinassa ei ole Percevalia ja Graalia kuningastaja valtakuntaa auttamassa...

Ja tietysti kokemukset vanhenemisesta ja sairaudesta, kun voimansa tunnosta ja nuoruuden eihän-minulle-voi-mitään-sattua-ajatuksesta ymmärrykseen rajallisuudesta ja kuolevaisuudesta: tämä vedetään allegoriana reippaasti yli (kuningas joka hallitsee satoja vuosia ja jota tottelevat luonnonvoimat) mutta tunnistettavaa realistisuutta ja inhimillistä kokemusta siinä taustalla kuitenkin tuntuu: kuulemma Ionesco oli sairastunut vakavasti, ja esiinnoussutta kuolemanpelkoa käsitellään sitten tämän näytelmän puitteissa...)

Mainio teos: ei ehkä riemukkainta luettavaa (tai nähtävää) silloin kun omassa elämässä on tullut sairauden ja vanhuuden teemat lähelle, tai ehkä tämä on ymmärrettävimmillään juuri silloin.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kohtaan 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna (oli ehdokkaana silloin Helmet-haasteen suosittelu-kohtaan mutta luinkin muuta), ja Sadan vuoden lukuhaasteessa ollaan 1960-luvulla.

Edit: kirjasta on blogannut myös Ketjukolaaja. 

Eugène Ionesco - Rhinocéros (Sarvikuonot)

 

Pikkukaupungin asukkaat elävät elämäänsä, kun kaupungin kadulla yllättäen ryntää sarvikuono. Ja mahdollisesti toinenkin. 

Tämä herättää ihmetystä, ja epäuskoisuutta nähtyä kohtaan, ja järkytystäkin kun erään naisen lemmikkikissa jää sarvikuonon jalkoihin...mutta ovatko nämä sarvikuonot karanneet sirkuksesta tai jostain? Ja kummalla oli yksi sarvi ja kummalla kaksi, afrikkalaisella vai aasialaisella sarvikuonolla? Tai ehkä afrikkalainen sarvikuono tulee Aasiasta ja toisinpäin...

Mutta pian sarvikuonoja alkaa tulla yhä lisää ja lisää, kun kaupungin asukkaat alkavat itsekin muuttua sarvikuonoiksi.

 

Sarvikuonot on romanialais-ranskalaisen Eugène Ionescon tunnetuimpia näytelmiä. Olen aiemmin lukenut pari varhaisempaa ja lyhyempää absurdin teatterin merkkiteosta Kalju laulajatar ja Oppitunti, ja tässäkin ollaan varsin absurdeissa tunnelmissa, joskin tällä kertaa teoksessa tuntuu vahvempi allegorisuus...Sarvikuonot tuntuu kommentoivan yhteiskuntaan pesiytyviä tuhoavia ja vihamielisiä liikkeitä, fasismia, kommunismia, rasismia jne, jotka ensimmäisinä havaintoina herättävät lähinnä epäuskoista ihmetystä että tuollainenkin voi olla, mutta vähitellen leviävät yhä laajemmalle, kaikenlaiset kunnon ihmisetkin jotka aluksi paheksuvat moista tuhoa ja kaaosta, jota kaupungilla laukkaava sarvikuono aiheuttaa, ovat pian myös mukana, näin toimii joukkovoima.

Lukemissani Ionescon näytelmissä absurdius syntyy kirjailijan käyttämästä kielestä ja tavasta kirjoittaa dialogia, henkilöt laukovat banaaleja tyhjänpäiväisyyksiä, truismeja ja epäolennaisuuksia, joka johdattaa keskustelun varsin vinksahtaneisiin suuntiin (Ionesco oli kuulemma inspiroitunut alunperin opetellessaan englantia oppikirjasta, kun kielten esimerkkikeskustelut harvoin ovat, no, kovin luonnollisia...)

 

Tässä näytelmässä nuo varsin vinksahtaneet keskustelut eivät tunnu itsetarkoituksellisilta (niin absurdeja kuin ne ovatkin) vaan nekin ovat osa sarvikuonosaatiota, joka pääsee leviämään vapaasti, kun sarvikuonoja nähdessään ihmiset toteavat vain "kas vain, sehän on sarvikuono, oliko se afrikkalainen vai aasialainen kun sillä on kaksi sarvea" ja pyörittelevät päättömiä syllogismeja...Ionesco ei selvästikään arvosta kantaaottamatonta "tolkun ihmistä" kovin korkealle. 

 

Ja näin absurdin sävyissä liittyvä dialogi esittääkin ehkä todenmukaisemmin tosiasioita kuin mitä dokumentoiva realistinen dialogi pystyisi...tämä kylmäävä alavire estää pitämästä tätä näytelmää ihan puhtaasti absurdina (toisin kuin vaikka sitä Kaljua laulajatarta) mutta tavattoman kiinnostava, ja valitettavan ajankohtainenkin, se on yhä.

Helmet-haasteessa voisin ottaa tällä vaikkapa kohdan 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu (aika monenkin, sarvikuonosaation muodossa)