Jyrki Vainonen - Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita

Olen aiemmin lukenut pari muuta Jyrki Vainosen novellikokoelmaa, nyt vuoroon tämä esikoisensa, HS:n kirjallisuuspalkinnon voittaja (varsinkin kun Helmet-haasteessa on aiheesta haastekohta).

Ja onkin huomionarvoista, että mainstream-kirjallisuuspalkinto on haettu tässä määrin genrefiktioon nojaavalla teoksella. Monissa tarinoissa arkitodellisuus on nytkähtänyt hieman vinoon, ajoittain ihan kauhun ja fantasian puolelle: aika monta tarinaa voisin hyvin kuvitella lukevani esim. Portti-lehdestä (jonka toiseen alumniin, Maarit Verroseen, Vainosta helposti vertaa). Muutenkin yksittäisissä tarinoissa tuli usein mieleen tietty genretuttuus, ilman että se asettui ihan selviksi nimettäviksi vaikutteiksi. 

Tällä kertaa novellien välille ei ole rakennettu mitään yhtymiä, aiheiden ja tyylien kirjo on suuri. Reaaliset ajan ja paikan lait horjuvat, joskin kiinnostavaksi kontrastiksi usein korostetaan konkreettisuutta, materiaalisia yksityiskohtia: ristiriita on kiinnostava. 

Novelleissa suositaan myös avoimia loppuja, joskin vaihtelevalla menestyksellä, Ajoittain toimii, mutta joskus jäädään vain roikkumaan ilmaan, tietty dramaattinen tyydyttävyys uupuu: joissain novelleissa asioita vain tapahtuu ilman että mitään yhdistävää suhdetta, edes symbolista, tapahtumien kokijaan olisi (biologi Rolandsenin kotiin alkaa ilmestyä massoittain kärpäsiä: entäs sitten?). 

Olen tämänhenkisiä juttuja lukenut aika paljon, pidän lajista joten kirjaan suhtaudun myötäsukaisesti (ja suosikeikseni voisin nostaa tässä tarinat Uhri, Parantola ja Pelurit), mutta Vainonen ei vieläkään hurmaa minua.     

Jaakko Haavio - Ikikevät

 

Olen aiemmin lukenut pari Jaakko Haavion runokokoelmaa, nyt sitten lisää. Ja onhan tämä hyvin tuttua noiden toisten kirjojen perusteella. Paljon on luontorunoa ja paljon on kristillistä runoa, ja sekä että, ja kun mitallisuuskin on hallussa niin runoihin tulee paljon laulumaisuutta: lukiessa aloin pariinkin kertaan sovittaa runoja Suvivirren melodiaan, sopisivat hyvin niin aiheiden kuin runomitan perusteella (ja virsirunoilijana Haavio varmaan nykyisin parhaiten muistetaan).

Laulumaisuus tosiaan hallitsee suurta osaa kirjaa, joten lukeminen on sujuvaa; tiettyä haastavuutta voisin taas toivoa lisää, mutta ei se varmaan ole Haaviolla niin prioriteettina...joskin tuosta virsimallista poiketaan kirjan loppupuolella, jossa on kaksi pitkää eeppistä runoa. Ensimmäisessä versioidaan runomuotoon Joonan kirja Raamatusta, mutta kun runossa pysytään hyvin lähellä alkuperäisen tapahtumia niin siihen ei oikein saada mitään uutta näkökulmaa, ja kun minusta Raamatun oma versio on kerronnan napakkuudessa aika loistava, niin Haavion säkeily vain heikentää sitä.

Toinen runo on sen sijaan parempi: aiheena on tarina Johannes Kastajan kuolemasta, ja tässä on paljon dramaattista potentiaalia yli evankeliumien kerronnan (minkä toki moni muukin tietää, ja niinpä tästä episodista on tehty paljon tulkintoja ja taideteoksia). Haavion tyyli on toki eeppinen ja ylevä, mutta helpommin lähestyttävä kuin jotkut Manniset tms. ja tunnelmassa tavoitetaan asiaankuuuluvaa traagisuutta kun tietty dekadenssi kietoutuu eettiseen paloon, kuten aiheeseen sopii...voisikin olla kiinnostavaa nähdä enemmänkin tämäntyyppistä epiikkaa Haaviolta.

Helmet-haasteessa kirja menee vaikkapa kohtaan 10. Kirjassa leikataan (miekalla, pää) 

Johannes Kastaja (ote) 

Niin Johannes, ken ruhjoi synnin kyyn
ja iski kourin basiliskin muniin,
toi valkeuden synnin valheuniin,
hän tyrmään heitettiin ja kahleisiin.

Maailma tekee totuudelle niin.

On saarnatuoliksensa suotu katto,
sen ääni jotta kauas kajahtaa,
niin säätty on, mutta silti henkipatto
on totuus. Maa on valheen maa.

Nåin totuus samoo orpona ja yksin,
se saarrettu on sadoin väijytyksin,
se ahdistetaan äärimmäisiin soppiin
ja vihdoin kahlehditaan mustaan koppiin.
Ja maalliset ja hengelliset mahdit
toimittaa kopin suulle tiukat vahdit.

Tuo tulisoihtu! Totuus näkyviin! 

Riitta Jalonen - Todistaja Brigitin talossa

Eipä ole Riitta Jalosen kirjoja tullut aiemmin luettua, tämä uteloitti aiheellaan.

25-vuotias Iiris matkustaa vuodeksi Irlantiin ja majoittuu Dublinissa leskirouva Brigitin vuokralaiseksi. Brigitillä on linjana ottaa vuokralaisiksi ulkomaalaisia vierailijoita, ja vuokra-alennus sovitaan jos vuokralainen tulee sunnuntai-iltapäivisin nauttimaan teetä, kun paikallinen pappi, isä O'Connor tulee vierailulle. Aika pian tuleekin ilmi mistä on kyse, Brigit ja isä O'Connor ovat rakastaneet toisiaan jo vuosikymmenten ajan, mutta suhde pysyy teenjuonnin ja kirkollisten tapaamisten piirissä, kaikki naapuritkin asian tietävät ja naapurien vuoksi Iiris ja edeltäjänsä toimivat tapaamisten esiliinoina...

Vuosia myöhemmin Iiris palaa Irlantiin: Brigit ja isä O'Connor ovat molemmat kuolleet, ja Iiriksen oma avioliitto on ehtinyt myös jo sammua, joten on aika miettiä elämän suuntaa ja rakkauksia, ja vaeltaa vanhalle pyhiinvaelluspaikalle Irlannin suuren naispyhimyksen, pyhän Brigitin luo kuten vuokraemäntäkin oli aikoinaan tehnyt.

Viehättävä teos kyllä, heille jotka kaipaavat enemmän tunnelmaa kuin juonta. Huomaan kirjailijan tehneen matkakirjan Irlannista vuonna 1980, johon vuoteen myös kirjan alkuosa sijoittui, joten miljöö lienee tuttua. Ja kirjassa kuvataan paljon kansanuskoa, pyhiinvaelluksia ja pyhimyskultteja joihin limittyy myös pakanallisia aineksia ja legendoja: pyhän Brigitin hahmossa on paljon samaa kuin varhaisemmassa Brigit-jumalattaressa, joten kuinka paljon Brigit-neitsyessä on historiallista henkilöä ja kuinka paljon tähän on projisoitu jumalattaren piirteitä...niin, ja kuinka paljon Brigit-pyhimystä taas projisoidaan keski-ikäiseen vuokraemäntään eri tahojen toimesta. Tämä projisointi ja odotusten kantaminen ei varmastikaan ole kevyt taakka kantaa, mutta pyhimysten osa harvoin on. (Ja vastaavasti, mitä Iiris on odottanut ja odottaa avioliitolta, rakkaudelta, elämältä tai itseltään, ja ovatko nämä kestäneet asetetut odotukset?)

Helmet-haasteessa laitaan kirjan kohtaan 29. Kirjan tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle (alkuosa on vuodessa 1980, loppuosa 1990-luvulla) 

Helena Anhava - Murheellisten kuullen on puhuttava hiljaa

Sitten runoutta: Helena Anhavan runoja olen aiemmin parin kirjan verran lukenut, nyt vuoroon esikoiskokoelmansa vuodelta 1971.

Ja tunnistettava tekijä on jo näissä. Aforistista tiheyttä näkyy jo jonkin verran, vaikka suuri osa runoista pysyykin suhteellisesti ottaen pitempinä (eli monelle muulle runoilijalle nekin ovat tiiviitä ja lyhyitä), mutta arjen havainnointi, hillitty tunnelmallisuus ja melankolisuus ovat jo vahvasti mukana. Kun esikoiskirjasta on kyse, niin mietitytti kuinka pitkältä ajalta runot mahtavat olla ja onko nämä jossain kronologisessa järjestyksessä (ensimmäisessä runossa odotetaan kuolinsanomaa ja toisessa mainitaan vanhemman kuolema: Anhavan isä kuoli jo 1962 mutta juuri googlasin että äiti oli kirjan julkaisun aikaan elossa; samoin ensimmäisessä runossa mainitaan kuusivuotias lapsi, ja loppupuolella taas lapset lähestyvät jo aikuisikää...)

Vaikkei vieläkään ihan suosikkieni joukkoon nouse, niin on näitä kuitenkin miellyttävä lukea, havainnoinnissa on terävyyttä ja ja hillittyä pienimuotoisuutta ryydittää purevuus ja moraalinen selkäranka (myöhempien aikojen tapaan erityisesti pasifismi tulee esiin tässäkin). Varmaan siis luen lisääkin. Ja Helmet-haasteessa voisin ottaa vaikka kohdan 16. Kirjailija on kirjoittanut sekä aikuisille että lapsille tai nuorille (huomasin tuotannossa myös lastenkirjan).

Nyt kun he ovat kasvaneet tappajan ikään
minun mieleni kääntyy tuskasta nurin.
Joskus ajattelen että äitien murhe
on tullut minuun geenejä pitkin.
Olenko kertonut
että isoäidilläni oli viisi poikaa
joista kaksi jäi veljessotaan
- heidän muistonsa nukkuu harjulla
kahden veden välissä -
viisitoistias Ahvolaan,
keskimmäinen vankina Maitiaislahdelle,
hänet kaivettiin lakanaan käärittynä joukkohaudasta
toukokuun lopulla,
tunnistettiin sormista.
Miten kasvoille oli käynyt
sitä ei koskaan sanottu ääneen.

Ovat kasvaneet miehen kokoon
ja äkkiä näen heidän kulkevan ovissa
kaikenikäisinä: ryömien, kontaten,
pitkin hiuksin, haivenparroin,
eikä äiti minussa suostu uskomaan
että olisi mitään
minkä puolesta nuoren olisi kuoltava.
Joka kerta kun poika syntyi
minä ajattelin: sodalle en sitä anna,
minä vaikka piilotan sen. 

Jiipu Uusitalo - Pimeän rihmasto

Olen viime kuukausina lueskellut Jiipu Uusitalon sarjakuva-albumeja (Okanaamio, Kukkaisruoska, Itämisen ihme, Puupenni...), ja niissä tekijällä on ollut tunnistettava tyyli: voimakkaan symbolinen, usein surrealistisen unen- ja sadunomainen piirrostyyli hyvin kirkkailla väreillä. Ja sisällöllisesti taas suunnataan filosofisen infosarjakuvan suuntaan: erityisesti tekijää näkyy kiinnostavan vallan problematiikka sen eri muodoissa. Albumeissa on toistuvat vakiohahmot, mutta eivät nämä mitenkään hahmo- tai juonivetoisia sarjoja ole, mutta eivät myöskään pelkkiä puhuvia päitä, sarjakuvan mahdollisuuksia käytetään täysillä.

Edellisiin verrattuna tämä Pimeän rihmasto oli varsin yllättävä: värit ovat poissa, ja infosarjakuvankin piirteitä on niukemmin esillä, tässähän kerrotaan psykologista kauhutarinaa. Mutta on tämä silti tekijänsä teos: kuvasto on yhä varsin unenomaista ja symbolista, mustaa käytetään kuin värejä, ja filosofista otetta on yhä paljon mukana. 

Tällä kertaa kiinnostuksen kohteena on psykologinen vallankäyttö. Yksi vakihahmoista, Kolja, pakenee ahdistusta metsään, siellä asuvan parantajan Raide-Jaskan luo: tämän terapia etenee freudilaisen psykoanalyysin ja shamanismin hengessä, mutta toki tulee selväksi että Raide-Jaskakaan ei ole ihan kauhean vakaa persoona, joten Koljalla on selvittämistä myös mikä on suhteensa terapeuttiinsa ja terapiaansa...

Vallankäytön problematiikka on siis mukana tässäkin. Mutta siinä missä joissain aiemmissa käsitteltyissä vallan epätasapaino on ihmisten suhteita määrittävä piirre ja usein rakenteellista, tässä epätasapaino syntyy aktiivisemmin ja tietoisemmin. Terapiasuhteessa Raide-Jaskalla on valtaa Koljaan, koska Kolja sallii sen: miksi? Ja olisiko sitten parempi, että terapiasuhdetta ei syntyisi, että Kolja märehtisi omia ongelmiaan varoen avautumasta kenellekään? Missä kohtaa vallankäytön rajojen pitäisi mennä? (ei liene epäselvää, että tässä tarinassa ne ylitetään, vaikka toisaalta, kuinka paljon kenenkin toimesta...no, lukekaa mitä albumissa tapahtuu)

Varsin synkretistisessä hengessä paljon ammennetaan niin Freudista kuin shamanismista, mutta kiinnostavana elementtinä huomioin myös kristillisten mystikkojen vaikutuksen: Mestari Eckhartin apofaattinen teologia sotkee Saatanankin pasmat, mutta erityisesti teoksessa näkyy espanjalainen karmeliitta Ristin Johannes, jonka ajatukset sielun pimeästä yöstä ovat tulleet usein viitatuksi mystiikan peruskäsitteistöksi. 

Koljalla on ollut paljon antoisan merkityksellisiä kokemuksia aktivismista, läheisistä yms, mutta tätä merkityksellisyyttä tuntuu yhä niukemmin, ja tämä merkityksellisyyden ja voimakkaiden kokemusten vaikeneminen tuntuu kaikennielevänä kuiluna, tyhjyyden pyörteenä, ahdistuksena ja tuskaisuutena. Tätä Johannes nimittää pimeäksi yöksi, johon Jumalan tiellä kulkevan mystikon sielun kuitenkin pitää kulkea ja se hyväksyä. Tätä voi yrittää paeta, rakentaa illuusioita, hakea väkisin entisenkaltaisia intensiivisiä kokemuksia, kasata sellaisia valleja värikkäitä jouluvaloja ettei pimeästä ole tietoakaan, mutta ei ehkä kannattaisi: helposti tekee vain enemmän vahinkoa itselleen, ja pimeällä yöllä on oma tehtävänsä ja syynsä, miksi siihen laskeudutaan.

(vaikka toki myös se apofaattisen teologiankin mietiskely voi kääntyä väkisin suorittamiseksi, joskus siihenkin on syynsä että Jeesuksen pitää tulla Koljalle sanomaan "tämä hetki on sinulle totta") 

Kiehtova, ajatuksia herättävä teos kaikenkaikkiaan, kuten rohkenin jo odottaakin. (ja hoksasin nyt että Helmet-haasteessa  tämä voisi sopia kohtaan 26. Sateenkaarikirja, jossa on onnellinen loppu. Mitä 'loppu' sitten tarkoittaakaan, tai 'onnellinen'? Mutta minulla on taipumus käsittää kaikki "henkilö saa syvempää ymmärrystä asioiden tilasta"-päätökset onnellisiksi, johon tämä erinomaisesti osuu)

Marja-Liisa Vartio - Hänen olivat linnut

Palaamme taas Marja-Liisa Vartion pariin: aiemmin olen lukenut varhaisen runokokoelmansa Seppele ja romaaninsa Kaikki naiset näkevät unia, nyt sitten vuorossa postuumisti julkaistu romaaninsa, joka näköjään nauttii yleisesti suurinta arvostusta...

Ja on tässä aika paljon samaa kuin tuossa aiemmassa romaanissa, mutta vielä enemmän ja pitemmälle vietynä. 

Adele Broms elää varhain kuolleen miesvainajansa, rovasti Birger Bromsin vanhassa kotitalossa perheen vanhojen tavaroiden, erityisesti Birgerin lukuisien täytettyjen lintujen keskellä. Välit Birgerin kahteen siskoon, joista toinen on naimisissa kylän apteekkarin ja toinen kunnanlääkärin kanssa, ovat varsin kireät, vaikka samalla kunniallisuudesta tiukasti kiinni pitäen nämä tietysti valvovat asioita, ja Adelen eksentrisyys ei tee asiasta helppoa.

Ja eksentrisyydestä johtuen talossa on ollut vaikea pitää palvelusväkeä, lopulta talossa pysyy vain Alma, miesmäiseksi sanottu palvelijatar, ja Adelen ja Alman monimutkainen keskinäinen suhde onkin romaanin ydin: välit ovat usein kireät ja Alma lähtee useamman kerran tiehensä mutta palaa aina takaisin, koska ei hän oikein muuallakaan osaa olla, ja on hänelläkin omaa vaikutusvaltaansa Adelen yli (vaikka toki Adelella on myös taipumusta uhriutumiseen), riippuvuussuhde on molemminpuolinen (ja vastaavasti Adelen kälyt ovat yhtä lailla riippuvaisia ettâ Alma jaksaa pysyä talossa. Apteekkari Holger viihtyy vieraisilla muuten vain, omista syistään).

Kerronta on fragmenttista, melkein pelkkää dialogia joka epäsuorasti kuitenkin paljastaa henkilönsä, miljöönsä, tapahtumansa vaikka pysyykin samalla aina epäluotettavana. Alma on talossa parisenkymmentä vuotta, mutta keskusteluissa palataan toistuvasti kauemmaskin menneisyyteen, ja monissa luvuissa käy hyvin ilmi että samoja asioita on puhuttu uudestaan ja uudestaan, keskinäiset tarinat osataan jo ulkoa ja silti niitä pitää toistaa, ja monenlaiset hulluudet ja pakkomielteet vainoavat monia henkilöitä (myös heitä jotka ovat mukana vain puheissa: kirjan nimessä mainittu "hän" on Birgerin Otto-setä, eksentrinen ja levoton hänkin, ja lintuhulluus oli tarttunut Birgeriinkin, ja Adelen ja Birgerin poika on myös levottomuuden perinyt vaikkei kiinnostusta lintuihin). 

Jep jep. Teos mainitaan suomalaisen modernismin klassikkona, ja hyvin näen miksi: kirjallinen laatu on eittämätön, mutta olhan tämä minusta hyvinkin raskas lukea, ja samoin kuin rouva Pyyn tapauksessa, olen varsin iloinen että pääsin pois näiden henkilöiden seurasta.

Vartio ammentaa paljon sukuriidoista erityisesti perintöihin liittyen, niistä loputtomista vatvomisista missä ovat ne mamman paremmat hopealusikat ja kuka vei sen tyynyn joka oli minulle luvattu (ja ei edes tavarat itsessään ole niin tärkeitä kuin periaate ja oikeudenmukaisuus), ja tekee sen hyvin uskottavasti. Ja tunnen muutenkin ihan tarpeeksi ihmisiä, joilla on taipumusta vatvoa loputtomiin, mitä oli vuosia tai vuosikymmeniä sitten tehty ja kuka silloin teki vääryyttä kenelle, että totean Vartion kerronnan olevan hyvin uskottavaa. Mutta olen samalla tätä tarpeeksi nähnyt ja kuullut, että varsinaisesti haluaisin viettää vielä lisää aikaa fiktiivisten edustajien keskellä...    

Eli samoin kuin edellisen romaanin kanssa, tunnistan teoksen ansiokkaaksi mutta suhtaudun siihen suurella varautuneisuudella. Mutta hyva kuitenkin että luin. Muita bloggauksia löytyy aika paljon: Airi, Janne, Anneli, Elina, Lukijatar, Mila...ja Helmet-haasteeseen tämä menee tietysti kohtaan 15. Kirjan kannessa tai nimessä on lintu.

Teuvo Sorvoja - Pilven takaa katson

 

Sitten täsmävalintoja Helmet-haasteeseen: haasteen jääkiekkoilija-kohta ei suuresti inspiroinut, kun mikään oikeasti lajia käsittelevä kirja ei houkutellut, eikä myöskään sekalaiset ehdotetut YA-kirjat tai dekkarit, ja tavanomaisemmassa kaunossa tuntuvat jääkiekkoilijat olevan kovin harvassa...mutta Kirjasammosta hakemalla nousi esiin Teuvo Sorvoja, joka mainitsee tämän runoteoksen takakannessa olevansa mm. jääkiekkoseuran puheenjohtaja ja valmentaja. Ja kokoelmassa on tarpeeksi keskeislyriikkaa, jonka runollinen minä lienee ainakin ajoittain yhteneväinen runoilijan kanssa: itse runoissa ei jääkiekkoa mainita, mikä on hieman harmi, mutta saa kelvata.

Niin, runoilija on myös opettaja Ylitorniossa: syrjäkylällä (nimitys kirjailijan) on etäisyyttä maailman kuohuihin, mutta etäisyys voi olla hyväkin tarkastelussa ja kommentoinnissa. Politiikka ja yhteiskunta saa huomionsa (vuoden 1980 versiona, eli mm. ollaan aika syvällä kylmässä sodassa), mutta ihmissuhteidenkin tasolla on sanottavaa, ja luontorunouskin on edustettuna, joskus yhteiskuntaan tai ihmissuhteisiin liittyen. Kristillisiä viittauksia käytetään osana ilmaisua, mutta muutamassakin runossa piikitellään kyllä kristittyjen keskinäistä riitelyä ja lahkolaisuutta (mikä kai alueella tulee hyvin tutuksi ilmiöksi...)

Runot ovat aika tiiviitä, suorasanaisia ja aforistisia, ja Sorvoja onkin parhaimmillaan kun lyhyet runot alkavat tihentyä aforismeiksi, näiden joukossa on viehättäviä oivalluksia. Pitemmässä muodossa on joskus mielipidekirjoituksen makua, joka tavallaan on symppistä ja ajankuvaa, mutta ei kuitenkaan ole sitä kestävämpää aineistoa. Teosta en ole nostamassa miksikään unohdetuksi mestariteokseksi, mutta hyvä kuitenkin oli että luin (kirjailijan myöhempi tuotanto näkyy olevan omakustanteita runouden, aformismin ja esseen parissa, Helmet-kirjastoista niitä löytyy näköjään yksi). 

Kuinka vähän vielä tiedän 

Ole hiljaa,
        minä nukun,
sanoin lapselleni.

Saanko ajatella?
        kysyi lapsi.

Olin hiljaa,
        pyyhin kyyneleeni.
kuinka vähän vielä tiedän. 

Benedicta Idefelt - Viipurista Vatikaaniin (klassikkohaaste)

Se olisi taas klassikkohaaste: aika taklata joku merkittäväksi katsottava kirja, joka on tähän mennessä jäänyt lukematta, ehkäpä joka sellainen joka on roikkunut jo pitempään hyllyssä tai mentaalisella "pitäisi joskus"-listalla.

Ja taas päädyin kirjaan, joka ehkä haastaa kysymään klassikkostatuksen merkitystä, kun itse en ainakaan laske klassikoiksi mitä tahansa vanhoja kirjoja. Eikä tämä Benedicta Idefeltin muistelmateos edes niin kovin vanha kirjakaan ole: se ilmestyi 1983, eli kirja on minua nuorempi.

Itse en sisar Benedictaa tuntenut, mutta tunnen toki aimo joukon henkilöitä jotka tunsivat hänet, joten myös tästä kirjasta olen ollut tietoinen jo pitkään. Ja saavuttihan se aikanaan varsin runsaasti myös valtavirtahuomiota (WSOYn julkaisema, ja tämä lukemani nide oli kuudes painos), eli suomalaisen katolilaisen kirjallisuuden piirissä tätä voi kyllä pitää huomattavana teoksena. Joten "määrittäkää omat kaanoninne"-positiosta sanon että tämä on ainakin huomion arvoinen merkkiteos: klassikkoudesta päättäkööt vuoden 1983 jälkeen syntyneet. 
(Ja tosiaan, on ollut mentaalisella "pitäisi joskus"-lukulistalla jo vuosia...)

Niin, tämä on siis sisar Benedictan muistelmallinen omaelämäkerta, kirjoitettu vähän yli kuusikymppisenä kun aktiivisin työura alkaa hiljetä, ja esipuhe alkaakin kysymyksellä "Miksi ihminen, joka ei ole julkisuudessa tunnettu henkilö, kirjoittaa elämäntarinansa?" Sisar Benedicta kirjoittaa suoralla ja helposti luettavalla tyylillä, mutta kaunokirjallisen ilmaisun loistokkuus ei ehkä kuitenkaan ole syy lukea tätä kirjaa. Vaan ihan vaan elämän runsaus ja erityislaatuisuus: kirjailija on elänyt ja kokenut enemmän kuin sinä, ja romaaniksikin tämä olisi varsin epäuskottava tarina.

Anita Idefelt kasvoi 20-luvulla Viipurissa teatteriperheessä (ja näin tuli teatteriesitysten järjestäminen tutuksi jo varhain, taidot joita eri muodoissa tultiin käyttämään myöhemmin): perhe oli luterilainen vaikkei kovin uskonnollinen, mutta kaupungissa teininä Anita sattui tutustumaan myös paikalliseen katoliseen seurakuntaan, ja kiinnostui tästä niin paljon että liityi katoliseen Kirkkon 16-vuotiaana, ja myös päätti lähteä Helsinkiin Pyhän Sydämen sisarten pitämään sisäoppilaitokseen (perhe ei oikein tiennyt miten tähän suhtautua mutta tarpeelliset luvat kuitenkin antoivat kun tyttö päättäväisesti tahtoi).

Siellä hän tapasi myös joitain saksalaisia katariinasisaria, joiden kutsusta hän lähti jatkamaan opintoja sisarten naisopistoon Königsbergiin (silloista itä-Preussia, nykyinen Kaliningrad). Ja siellä heräsi myös oma kutsumus luostarielämään, jota paikalliset sisaret toppuuttelivat, mutta taas ollaan päättäväisiä ja asiat etenevät: Anita aloittaa novisiaatin ja sittemmin sisar Benedictana antaa myös luostarilupaukset Königsbergissä (puolisalaisesti tosin, koska virallisesti Natsi-Saksassa uusien jäsenten liittyminen Kirkon sääntökuntiin oli kiellettyä).  

Ja sieltä pian töihin sairaalan toimistoon. Tässä vaiheessa maailmansota oli tietysti jo täydessä vauhdissa, mutta vähänkään laajemmasta tilanteesta ei juuri tietoa ollut kun valtion sensuuri oli kattava ja mistään ei tiennyt mikä oli totta ja mikä propagandaa...mutta sitten sairaalan johtaja ilmoittaa salaisena tietona muutamalle sisarelle, että vastoin propagandaa sota ei mene Saksalla hyvin, ja itärintama lähestyy sen verran uhkaavasti että sairaala täytyy evakuoida, eli nyt neljä sisarta lähtisi valmistelemaan uuteen sijoituspaikkaan potilaiden tuloa lähipäivinä. No, nuo neljä sisarta, Benedicta mukaanlukien, olivat viimeisessä junassa joka pääsi pois Königsbergistä...

Sisar Benedicta päätyy siis uuteen sairaalaan Berliiniin, ja toki aikanaan rintama pyyhkäisee senkin yli, ja toisaalta ymmärrettävästi sairaalassa riittää työtä koko ajan. Näissä sota-ajan muistoissa Benedicta kommentoi hyvin niukasti mitään laajempia maailmanpoliittisia kuvioita, tässä nimenomaan tulee esiin kuinka niukasti kukaan tiesi mistään oman näköpiirin ulkopuolisesta, tiukan sensuurin ja valvonnan vuoksi ei kovin moni halunnut puhuakaan mistään ja jos jotain kuulikin, niin ei voinut mitenkään tietää onko se totta, toiveajattelua, propagandaa, mitä. Konkreettisissa kokemuksissa sodan aikana ja pian sen jälkeen oli toki siinäkin paljon. (mm. sisaren suomalaispassi oli tietysti myös vanhentunut sodan aikana, ja sodan jälkeen hankkiutuminen ilman papereita ensin Berliinistä Länsi-Saksaan, ja sieltä Suomeen oli oma seikkailunsa...)

40-luvun loppupuolella avautuu sitten uusi työtehtävä: opettajaksi Brasiliaan, jossa katariinasisarilla on myös monenlaisia kouluja ja projekteja. Sisar Benedicta opettaa piirtämistä ja englantia niin parempien perheiden tyttärien sisäoppilaitoksessa kuin köyhempien luokkien ilmaiskoulussa, ja tekee myös muuta nuorisotyötä. Ja 50-60-lukujen Brasilia on myös toki täynnä varsin erikoislaatuisia kokemuksia...

Paavi Johannes XXIII:n ensyklika Mater et magistra saa sisar Benedictankin kiinnittämään entistä enemmän huomiota Kirkon sosiaalioppiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin, ja ei liene suuri yllätys että Brasiliassa sosiaalista ja taloudellista eriarvoisutta löytyy räikeissä määrin. Yhteiskunnalliseen työhön aletaan aktivoida muitakin, erityisesti tietysti niitä nuoria joiden parissa hän teki töitä, ja tuloksia ja huomiotakin alkaa tulla. Mutta opettajantyön kunnolliselle hoitamiselle ei oikein enää riitä aikaa, joten siirrytään uusiin tehtäviin, koordinoimaan valtakunnallisesti Kirkon radio- ja televisiotyötä (60-luvun alussa televisiopuoli olikin uutta kehitystä, johon monessa suunnassa suhtauduttiin suurella varauksella, ja toisaalta moni näki televisiossa merkittävän potentiaalin...).

Brasiliassa oli tapahtunut näihin aikoihin myös veretön vallankumous, ja maata johtava sotilasjuntta suhtautui liian äänekkääseen yhteiskunnalliseen aktivismiin varsin nihkeästi. Työssä on siis aikamoista tasapainottelua, kun sisar Benedicta (ja monet muutkin Kirkon toimijat) haluavat kuitenkin pitää yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kysymyksiä esillä...ja sitten aikanaan, vuonna 1970 sisar Benedicta saa vaivihkaisen vinkin, että nyt on syytä lähteä käymään jossain muussa maassa, ja mieluummin tänään kuin huomenna.   

Suunnaksi tulee Yhdysvallat, ilman tietoa mahtaako viikon reissu riittää vai pitääkö olla kuukausi, tai vielä pitempään ennen kuin voi palata Brasiliaan...ja kun näyttää vahvasti, että paluu ei ole mahdollinen, niin tuleekin uusi tehtävä: Roomaan ollaan perustamassa uutta eri sääntökuntien yhteistä tiedotuskeskusta, ja sisar Benedicta kielitaitoineen ja mediaosaamisineen olisi mitä sopivin henkilö tulemaan mukaan. Ja näin käy, television ja radion parissa jatketaan, tiedotusvälineiden käyttöä opetetaan kirjaimellisesti ympäri maailmaa tuleville ihmisille, ja päätyy sisar Benedicta myös itse radioääneksi tekemään suomenkielisiä uutisia Vatikaanin radioon (tehtävä johon hän suhtautui hieman epäluuloisesti, koska oli kuitenkin asunut jo ulkomailla useita vuosikymmeniä, joten olisiko suomen osaaminen päässyt rappeutumaan...)

Kerronta pysyy läpi kirjan vahvasti konkretian ja kokemuksen tasolla: jossain vaiheessa hieman ihmettelinkin kun esim. perhe katoaa kerronnasta melkein täysin kun sisar Benedicta lähtee maailmalle, putkahtaen taas esiin lähinnä silloin kun on tilaisuus käydä Suomessa: yksi lapsuudenystävä pysyy enemmän mukana, kun tämän kanssa käytyä kirjeenvaihtoa siteerataan paljon vuosikymmenten varrelta. Ja muutenkin, eri henkilöiden kanssa voi olla hyvinkin paljon tekemisissä ja hyvissä väleissä, mutta kun siirrytään paikasta ja tehtävästä  toiseen niin polut menevät eri suuntiin...sisar Benedicta mainitsee olevansa tunne-ihminen ja se eittämättä näkyy toiminnassa, mutta sentimentaalisuuteen hän ei näytä taipuvan. 

Tapahtumien ja tekemisten ohella mukana on tietysti myös paljon reflektiota elämästä, kutsumuksesta, rukouksesta, luostarielämästä...joissa niissäkin on paljon ansiokkaita pohdintoja ja ajatuksia (joissain kohdissa teki tietysti mieli hieman kyseenalaistaa ja väittää vastaan, ja joissain eittämättä ollaan oman ajan lapsia, mutta niinhän nämä menevät). Erityisetsi tietysti luostari- ja sääntökuntaelämän kuvauksena tämä on ihan suoraan ansiokkaimpia suomeksi julkaistuja teoksia (kun ei niitä kovin paljoa ole).

Elämäkerrat ja muistelmat eivät ole suosikkilukemisiani, joten hyvä että kun sellaiseen tarttuu niin saa sisältöä koko rahan edestä. 

---------------------------------------------

Klassikkohaasteessa ollaan mukana aika monennetta kertaa: mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden, Rosencrantz and Guildensternin, Stonerin, Minun kansani, minun rakkaani, Gösta Berlingin tarun ja Ilo-Laulun Jesuxesta.  Ja hyvä piirre klassikoissa on, että vaikkei kaikista niistä aina niin pidäkään, niin kuitenkin niiden lukemisesta on jotain saanut, kontekstia muulle kirjallisuudelle ja kulttuurille jos ei muuta.  

Ja klassikkohaasteessa pääsee lukemaan myös muiden postauksia, saada uusia näkökulmia tai muistutuksia vanhoista tutuista, tai bongata kirjoja joita voisi itsekin kiinnostaa lukea, mutta myös saada joku käsitys joistain merkittävistä kirjoista, jotka ehkä voi myös jättää lukematta...koontipostaus tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen löytyy Kulttuuri kukoistaa -blogista (niin, ja ehdin jo lupautua vetämään haasteen seuraavan kierroksen heinäkuussa...)

 

Kaarina Valoaalto - Kaikki suuret naiset olette jättäneet minut

Tämä lienee vuoden viimeinen bloggattava kirja (vuosikoosteen laadin vielä myöhemmin). Kaarina Valoaallon yksittäisiä runoja olen ajoittain nähnyt antologioissa yms. mutta kokonaisia kirjojaan en ole lukenut: nyt sitten tämä teos vuodelta 1988.

Valoaallon runoudesta ensimmäiseksi mielikuvaksi tulee runsaus: siinä missä suomalainen aikalaislyriikka 70-80-luvulla oli usein tiivistä ja niukkaa, nämä runot rönsyilevät pitkillä riveillään, omintakeisella värikkyydellään ja rehevyydellään. Ei Valoaalto kuitenkaan modernismista irtaantunut ole: luonnollinen, puhutun tuntuinen kieli on tärkeää. 

Samoin keskeislyriikan runollinen minä, usein alleviivatustikin: "minä" mainitaan usein ja se on korostetusti kaiken perusta. Ei kuitenkaan itseriittoisesti: ennemminkin Valoaalto on jossain määrin marginaalisessa asemassa (osin varmastikin harkitustikin, aseman hyväksyen ja siihen tietoisesti asettuen) jossa "minun" äänen kuuluminen tunnistetaan tärkeäksi, mutta sitä ei erehdytä pitämään universaalimpana kuin se on. Runoilijalla on sanottavaa, ja hän sanoo sen. 

Oman aikansa valtavirrasta irtaudutaan myös sanottavan sisällön yhteiskunnallisuudella ja poliittisuudella. Politisoituneen 70-luvun jälkeen 80-luvun taiteellisessa ilmaisussa suora kantaaottavuus ei juuri ollut suosiossa, mutta näin ei ole tässä kirjassa. Valoaalto oli Emmaus-aktiivi, joten tässä mukana on ympäristöeetosta ja myös globaalia näkökulmaa paljon Suomen ja Euroopankin ulkopuolelle ulottuen. Ja yhteiskunnallisuuden vastapainona on runsaasti myös rakkausrunoa, ja toisaalta, henkilökohtainen on poliittista...

Mutta on tavallaan hassua nostaa tässä yhteydessä esiin valtavirran ulkopuolisuutta, kun tuntuu että nykyajalle tämä Valoaallon henki olisi paljon läheisempää ja puhuttelevampaa kuin monen muun 80-luvun runoilijan, aika on siirtynyt tämän puolelle. Ehkä hänetkin uudelleenlöydetään taas jossain vaiheessa, vai menettääkö tämä sitten jotain olennaista itsestään kun ei ole hieman ulkopuolinen?

Haluan vastakohdan hivelevän
runsauttani askeesilla,
haluan lämpööni vastattavan viileydellä
haluan laihan hekumoivan pehmeydessäni
haluan vastakohdista purkautuvan jännityksen välisen sähkön
joka lataa ne toisiinsa
ja minun vastakohtaisuuteni pukeutuu satoihin muotoihin
milloin kukkien tienvarsien pajupensaikkoina joiden
höytyväiset siemennorkot lenninsiipineen lentävät yli rajojen
vastakohta minun rönsyilylleni on askeesi
harmaa laho aita johon nojaan väsyneen pääni.

Hilda Huntuvuori - Suomen apostoli

Joskus useampi vuosi tuli mainituksi Hilda Huntuvuori (mainitsija taisi olla Peegee Hydatoon -blogin Jorma), aikanaan suosittu historiallisten romaanien kirjoittaja joka on sittemmin jäänyt aika unohduksiin. On ollut tarkoitus kokeilla jotain kirjojaan, ja kun niitä näppärästi löytyi muutama kirjaston hyllyssä, ja vuonna 1923 julkaistu kirja sopii hyvin Suomen kirjat -listalleni, niin luetaan. 

Ja kun päähenkilö on sama, niin oli kiinnostava tehdä vertailuja kuukausi sitten lukemaani Pyhän Henrikin taivaskorvat -teokseen. Julkaisujen välillä on hivenen yli sata vuotta, ja toisaalta kun piispa Henrikin vaiheista edes ennen kuolemaa ei lopulta ole kovinkaan paljon tietoa tai edes legenda-aineistoa, niin kirjailijoilla on aika vapaat kädet kehitellä oma versionsa, ja ehkä nämä versiot myös kertovat jotain omasta kirjoitusajastaan...

Huntuvuori seuraa hieman perinteisempiä latuja niin historiallisen romaanin, hagiografian kuin legendatraditionkin suhteen: Henrik on englantilainen aatelinen, joka historiallisen romaanin periaatteiden mukaan on jossain määrin läsnä aikakauden merkittävimmissä tapahtumissa ja merkkihenkilöiden seurassa...nuorna miehenä lähtee ristiretkelle Jerusalemiin mutta pettyy sekasortoisenn ristiretkiarmeijan toimiin, ja takaisin tullessa taas kotikartano on tuhoutunut kuningas Tapanin ja prinsessa Matilden välisessä sisällissodassa. Itsesyytökset vievät Henrikin Clairvaux'n sistersiiniluostariin, jossa hänestä tulee Bernhard Clairvaux'laisen sihteeri ja henkiystävä...kunnes tie vie kardinaali Nicolaksen, tulevan paavi Hadrianus IV:n, seurassa Skandinaviaan jossa kardinaali asettaa hänet svealaisten piispaksi. Ja sieltä tie vie tietysti lahden yli Suomen puolelle.

Niin, ja tietysti Henrik on kaunis, älykäs, monitaitoinen ja kaikkien rakastama jne. Huntuvuori kirjoittaa vastaitsenäistyneelle Suomelle mahtipontisen ylevää historiaa, jolle varmastikin oli tilausta, vaikka nykyajalle Louhimiehen maanläheisempi versio on ehkä helpommin omaksuttava (vaikka toki siinäkin on omaa ylevyyttään): vaikka jälkimmäinen kirjottaakin tietoisemmin pyhimyksestä, on Huntuvuoren versio selvästi lähempänä klassista hagiografiaa. Kiinnostavasti molemmat kirjailijat nostavat Henrikin äidin merkittäväksi vaikuttajaksi poikansa henkiseen kehitykseen, vaikka Huntuvuoren kirjassa tämä ei kovin paljoa mukana ehdikään olla...

Huntuvuori päätyy myös hylkäämään ajatuksen, että Suomi olisi ollut täysin pakanamaa Henrikin tullessa: kristinusko oli levinnyt rannikoille jo edellisten sukupolvien aikaan, ja kastettuja oli jo aimo joukko, vaikka toki myös vastustusta ja kristittyjen yhteisöt olivat hyvin epävarmalla pohjalla: Henrikin rooli onkin juuri kristinuskon aseman vakauttaminen Suomessa, kylvö jo hyvin valmisteltuun maaperään.

Tjooh. Vanhempien historiallisten romaanien tapaan tämän kiinnostavuus on ehkä enemmän siinä mitä ne kertovat kirjoitusajankohdastaan kuin varsinaisesta kohteestaan: nykylukijalle tässä on jo sen verran kynnystä, että en nyt varsinaisesti odota minkään kustantamon innosta hihkuen ryntäävän ottamaan tästä uusintapainosta. En nyt minäkään faniksi tullut, mutta ehkä jotain muutakin kirjailijalta vielä luen... 

Paavo Rintala - Jumala on kauneus

Jumalauta, minä olen mesimarja.

Eipä ole aiemmin tullut Paavo Rintalaakaan luettua, vaikka niminä on muutama kirjansa ollut tuttu. Tämä romaani löytyi hyllystä, ja sopii myös Suomen kirjat -listalleni, vuodelle 1959 kaivattiin teosta...  

Kirjan nimi on jyrkkä mutta aiheeseensa sopiva: tämä on taiteilijaromaani jonka ytimessä on kauneuden (tai Kauneuden) tavoittelu. Kauneuden jonkinlaisena transsendenssina, näköpiirissä melkein häilyvänä mutta aina pakenevana, ja yritykset tavoittaa se ja esittää se maalauksessa epäonnistuvat ja onnistuessaankin eivät ainakaan muut tunnu ymmärtävän...

Nimeämätön päähenkilömme (joka perustuu Vilho Lampeen, vaikka Rintala kieltääkin tämän olevan elämäkertaromaani) on Helsingissä opiskelun jälkeen palannut kotiseudulleen Limingalle, ja maatöiden ohessa maalaa vimmaisen tuotteliaasti. Välissä käydään Pariisissa, mutta Limingalle palataan. Taiteilija hakee paikkaansa ja auktoriteetteja, ottaen ja hyläten: maalaako lehmille vai museoihin, seuratako Mussolinia vai Van Goghia, kaikki nämä vuorollaan omaksutaan ja sitten torjutaan (Vermeer sentään saa pidemmän armon), vain kauneus on, mutta senkin ne yrittävät tappaa. 

Suuri osa kirjasta on virtaavaa sisäistä monologia (eikä se aina pysy sisäisenä): Rintalan kuvaama henkilö on eksentrinen, ja ympäristönsä kanssa jatkuvassa irrallisuuden ja väärinymmärryksen tilassa, mikä eittämättä on traagista mutta toki kerronnassa on myös aimo annos huumoria. Näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa, ja puhuessaan Kauneudesta päähenkilömme on toki samaa mieltä, mutta samalla moisessa mystisessä ehdottomuudessa moni muu asia tässä maailmassa vääntyy hullunkurisiin asentoihin...myönnän etten odottanut tämän kirjan olevan näinkin hauska.  

Toki lukiessa tuli mieleen myös vastikään toisaalla (sori, en muista enää missä) näkemäni pohdinnat, että luoville taiteilijoille itsekeskeisyys on varsin ominainen piirre: tämä kyllä pätee hyvin tähänkin kirjaan, joka kerronnallisestikin on oman kokemuksen absoluuttisuuden täyttämää. Ja siinä ei sitten muiden mielipiteet vaikuta, jos ei ihmiset ymmärrä niin lehmät ymmärtää.

Maalari hyppäsi kolmekymmentäseitsemän vuotiaana Merikoskeen. Hän oli siis asiallisesti ottaen epäonnistunut sekä taiteilijana ettâ ihmisenä.
- Hyvin tyypillisesti romanttinen taiteilijakohtalo, everstin rouva sanoo. 

Juha Mannerkorpi - Jälkikuva

Huomasin Juha Mannerkorven kirjoja löytyvän muutamia kirjaston hyllyssä, ja vaikka kirjailijan nimi on etäisesti tuttu ja on moninkertaisesti palkittu ja ilmeisen arvostettu, en ollut aiemmin lukenut, eikä tämä tunnu muutenkaan olevan kirjailija jota nykyään juuri luetaan. Siispä matkaan.

Teos asemoituu nopsaan aikakauden nouveau romanin linjoille (ja oman tuotantonsa ohella Mannerkorpi on suomentanut Sartrea, Camus'ta, Beckettiä, joten laji on arvatenkin tuttu). Kerronta on minäkertojan tajunnanvirtaista monologia, havainnointia varsin arkisista asioista ja puuhista, jossa yllytään varsin perinpohjaiseksi ja yksityiskohtaiseksi. Ja kaikki nuo pienet tapahtumat ja puuhat kiertyvät kohti samaa tyhjää aukkoa, kertojan vaimoa Hannaa, joka on kuollut vähän aikaa sitten. Kertoja sulattaa jääkaappia, syö viinirypäleitä, tekee piparkakkuja, hankkii kattokruunun ja ripustuttaa sen kattoon, kaikki tämä on kirjaimellisesti surutyötä. Ja ehkä se myös johtaa johonkin: yhteydet ovat katkeneet, mutta yhteyksiä olemassaolon ja maailman kanssa rakennetaan taas pikkuhiljaa. Vaikka dramaattiset käänteet kuuluvatkin toisiin kirjoihin, kehitystä tapahtuu, alussa kertoja on pahemmin hajalla, lopussa seesteisempi.

Huomaan myös kirjailijan oman vaimon kuolleen pari vuotta ennen tämän julkaisua, onko tämä siis autofiktiota tai myös kirjana surutyötä? Kokemuspohja auttaa kyllä varmastikin kirjan tunnelmaa, intiimiyttä, puhuttelevuutta. Tuon nouveau romanin ohella tästä tuli vähän mieleen myös Jon Fosse: Mannerkorven virkkeet eivät ole ihan sivujen mittaisia (mutta ehkä voisivat olla) mutta kappaleet kyllä ovat, ja samaa meditatiivista mutta eteenpäin kuljettavaa tunnelmaa tässä kuitenkin on.

Hieman hämmentävä, silla hyvällä tavalla surumielinen ja viehättävä teos, täytynee niitä muitakin teoksiaan siis vilkaista. Ja juuri tämä kirja oli tullut nostetuksi Suomen kirjat -haasteeni vuoksi, ehdokkaaksi vuodelle 1965. 

Tulen pois pöydän alta eikä patterinkaan alla ole muuta kuin lämmin rutikuiva pölyrätti kas rouvaa pillin on korjannut mutta täällä tämmöisiä, ja kun vilkaisen ikkunalaudalle radio on kuin kummitussirkka rukoilijasirkka silmineen sarvineen isä meidän joka olet taivaissa. Istuudun, istun. Taskulamppu on pöydällä kädessäni, tumma pöytä kuultaa muoviliinan läpi ja reikä on pitkulainen reunat koholla. En ajattele mitään ja sitten ajattelen hyllyjä silityspöytää roskasankkoa leivänmurua ja minussa rukoilee: ei enää enää ei enää ei enää. Jokin rämähtää on rämähtänyt ja parkaissut ja olemme heränneet, olen juossut portaat alas ja raapaissut tikun, olen saunassa lauteiden alla tikku hyppysissäni tikun valossa rotta joka nurin paiskautuneen liskun vieressä tuijottaa minua käpälät kaksi etukäpälää rinnatusten kuin hyrräävällä kissalla eikä lähde minnekään; veritippa silmän alla kiiltää. Äkkiä nousen ja juoksen huoneeseeni mutta paperikorissakaan ei ole muuta kuin paperia; silloin en jaksa enää.  

Lemmikki Louhimies - Pyhän Henrikin taivaskorvat

Totean aluksi taas jääviyteni: tunnen kirjailijan, joten keskityn tässä bloggauksessa nostamaan esiin kirjan teemoja, vaikka laadullista arviota en lähtisikään tekemään. 

Louhimiehen kirjoissa historialliset romaanit ovat runsaasti edustettuina, ja siihen lajityyppiin pääosin osuu tämäkin: kirja kertoo piispa Henrikin elämäntarinan, painottuen lapsuuteen, nuoruuteen, opintoihin (Suomen puolelle päästään melkein lopussa, ja legendaarisen Surmanvirren tapahtumat on versioitu lyhyesti ihan loppuun). 

Tietysti kuinka paljon Henrikin traditiossa on oikeasti historiallista aineistoa on varsin kyseenalaista, ja tämä kyseenalaistus on mietinnässä tässäkin teoksessa: ollaan ennemminkin spekulatiivisessa "näin se olisi ehkä voinut tapahtua"-hengessä. Louhimies sivuuttaa traditionaalisia elementtejä (kuten että Henrik olisi englantilainen tai walesilainen: tässä kirjassa hän on ruotsalainen kauppiaan poika, tulevan kuningas Erikin lapsuudentoveri) ja yksinkertaistaa jotain toisia (kuten murha-perinteen). 

Tulkinnassa on mukana myös tuoreempaa historiallisten tutkimusten tuloksia, kuten että kristillistä vaikutusta oli Suomen alueella jo hyvän aikaa ennen kuin Henrik ja Erik sinne ehtivät, Henrikin tehtävänä on nimenomaan niiden tukeminen, vahvistaminen ja levittäminen. Mutta ei tässä kuitenkaan tiukkaan historialliseen autenttisuuteen olla sitouduttu, anakronismeja on mukana: esim. ripittäytyminen kuvataan modernin mallin mukaiseksi, vaikka tuollainen käytäntö tuli normiksi vasta seuraavilla vuosisadoilla, ja samoin epäilen ettei Lundin pappiskokelailla ole ollut 1100-luvulla mahdollisuutta noin laajaan lukeneisuuteen itäisiä kirkkoisiä myöten...

Mutta historiallisen romaanin lajityyppi ei olekaan itsetarkoituksellista: Louhimiestä kiinnostaa tässä pyhien yhteys, pyhimykset käsitteenä, ja niinpä kirjan kertoja ei ole historiassa elävä Henrik vaan pyhä Henrik, ja kirjan läpi kulkee myös nykyajassa elävän Juditin tarina (todellakin nykyajassa, mukana on vuoden 2025 tapahtumia), uskonnottomuudesta tulevan DNA-tutkijan joka kiinnostuu pyhän Henrikin reliikistä ja tätä kautta Henrikistä muutenkin, ja vastavuoroisesti Henrik omasta taivaallisesta näkökulmastaan kiinnostuu Juditista.

Muistan kirjamessuilta kuinka Karissa Kettu kommentoi antiikin filosofi Hypatiasta, että tästä oli kyllä olemassa kaikenlaista legendaarista aineistoa jossa tämä kuvattiin kaikin puolin täydelliseksi epäinhimillisyyteen asti, ja että hän halusi tavoittaa ihmisen siellä takana. Samaa ajatusta on tässäkin kirjassa: vaikka piispa Henrikin traditiossa tämän henkilökohtaisista ominaisuuksista ei niin paljoa ole puhetta, niin Louhimies yrittää esittää mahdollista ihmistä siellä takana. Tuloksessa on ehkä asiaankuuluvasti yhä hagiograafisuutta, mutta se on modernia hagiograafisuutta, ja myös tarkoituksenmukaista: pyhimykset ovat esikuvia, mutta ollakseen mielekkäitä esikuvia täytyy näissä olla myös jonkinlaista ymmärrettävyyttä ja inhimillisyyttä, teflonpintaisen epäinhimillinen täydellisyys ei toimi. 

Eikä Henrik olekaan kirjan ainoa pyhä: hänen ajassaan suojeluspyhillä on myös vahva roolinsa, ja ajanmääreissä eri pyhimysten muistopäivät ovat vahvasti esillä. Vastaavasti Juditin tarinassa nämä ovat myös esillä, ja kontrastina ainakin osin legendaariselle ja epähistorialliselle Henrikille, näissä osioissa nostetaan modernin ajan ihmisiä, pyhimyksiä joista on valokuvia, tuoden esiin pyhien yhteyden jatkuvuutta ja pyhimysten jatkuvaa merkitystä esikuvallisena vertaistukena. 

Modernin historiallisen romaanin normien ulkopuolelle mennään varmasti myös kirjailijan taipumuksella laittaa kirjaan ihan kohtalaisen paljon opillista ekspositiota: jotkut pitävät fiktio-fakta-lajien sekoittamista häiritsevänä, mutta on sillä vahvat historialliset perinteet. Kielellä myös leikitellään, niin että dialogi ei tunnu aina kovin realistiselta, mutta toisaalta siitä tulee omaa arkaaista sävyään, joka sopii kirjan luonteeseen. Omakustanteisuus näkyi, että kirja olisi varmasti hyötynyt kierroksesta lisähiomista kustannustoimittajan kanssa, ja typojakin on jäänyt tekstiin sen verran, että jos huoliteltu kieli on lukijalle kynnyskysymys niin varokoon. 

Esko Miettinen - Suomalainen pyhiinvaellus

Ensimmäistä kirjamessuostosta aloinkin lukea samantien: vuoden kristillinen kirja -palkinnon ehdokkaista tämä oli yksi kiinnostava (ja ei vielä tuttu): vasta lukiessa tuli mieleen että olenhan Esko Miettiseltä lukenut aiemmin jo kirjan Velhon uskontunnustus. 

Tässä kirjassa reissataan Suomea ristiin rastiin, vieraillaan paikoilla joissa ovat vaikuttaneet historialliset merkkihenkilöt, tai joissa on tapahtunut jotain merkittäviä käänteitä, tai joissa on poikkeuksellisen kiinnostavia kirkkoja tai kirkkotaidetta, ja näiden kautta mietiskellään sitten syntyjä syviä, pyhiä henkilöitä ja paikkoja, onko sellaisia, miltä ne näyttävät, mistä tunnistaa, mitä ne kertovat uskosta, ihmisistä, historiasta.

Koko pyhiinvaelluksen käsite tietysti pitää haastaa: puhuisiko mieluummin vaikka matkailusta tai turismista, joka nyt sattuu keskittymään vierailuihin jonkun merkittävän historiallisen kristityn oleskelupaikkaan tai muistomerkille, ja joissa ehkä koetaan jotain syvempää ymmärrystä, jos koetaan. Ja toisaalta, millä tavalla tuo ei sitten olisi juurikin pyhiinvaellusta? 

Ja mitä ne pyhät sitten ovat? "Kun luterilaisissa Tunnustuskirjoissa sanotaan, että pyhimyksiä ei saa palvoa, mutta heidän esimerkkiään pitää seurata, se tuntuisi sopivan hyvin tähän Aholansaaren ydinkohtaan." Katolisessakin teologiassa toki pidetään kiinni, että pyhimyksiä ei palvota, joskin näiden kunnioitus ja esimerkit ja se pyhien yhteys ovat enemmän esillä. Mutta pohjaa samanmielisyydelle kyllä siis on, ja olemassaolevan välimatkan yli Miettinen tässä hieman kurkotteleekin. 

Tuota ekumeenista ulottuvuutta arvostan, ja kiinnostavaa että aihetta lähestytään kuitenkin selkeän luterilaisella painotuksella. Miettinen osallistuu katolilaisen ryhmän kanssa kesäkuiselle Pyhän Henrikin pyhiinvaellukselle Köyliönjärven Kirkkokarille ja Valamo mainitaan, mutta suurin osa kohteista tulee kuitenkin protestanttisesta kontekstista, mm. 1700-1800-lukujen herätysliikkeissä mutta 1900-luvun teologit ja esirukoilijat ovat myös hyvin edustettuina. Ja kirkkotaidetta ja -arkkitehtuuria on esillä keskiajalta moderniin. 

"Lapinlahtelaiset ovat näköjään päättäneet pitää kiinni Telppäsniityn perinnöstä. Ymmärrettävää: ei joka pitäjässä sentään ole ihmettä tapahtunut. Nämä maalaukset vaikuttavat minuun voimakkaasti, koko loppupäivän on juhlallinen olo.
En tosin tullut tänne taidenäyttelyyn, tulin katsomaan muistomerkkiä ja salaperäistä lapinlahtelaista pellonlaitaa. Paikan henki tuntuu kuitenkin siirtyneen maalauksiin. Niissä paikallinen helluntai on jatkuvasti nykyisten ihmisten nähtävissä."

Myönnän että oma luterilaisen kirkkohistorian tuntemukseni on aika ohutta, joten joistain paikoista ja henkilöistä en muista edes kuulleeni (kuten vaikkapa tuosta Telppäsniitystä) ja osan henkilöistä tiesin vain niminä osaamatta yhdistää näitä mihinkään tai erottaa toisistaan (Paavo Ruotsalainen oli sentään tuttu). Vaan todetaan yleisemminkin joidenkin henkilöiden jääneen yleisestikin jokseenkin unohduksiin, vaikka eivät sitä ansaitsisi, ja toisaalta Miettinenkin on tähän valinnut vain muutamia kymmeniä kohteita ja monta muuta paikkaa jäi kirjassa näkemättä...

Jotain opin kuitenkin, ja hieman alkoi houkuttaa vierailut muutamille paikoille. Ja keskeisenä ideana tuntuukin olevan myös historiallisen, maantieteellisen ja kokemuksellisen ymmärryksen yhdistyminen. Ja kun mm. kristinuskossa tavataan ajatella luomakuntaa lävistävän jumalallisen transsendenssin, ja ikuisuusnäkökulmakin on vähänniinkuin sisäänrakennettu, niin tietty valmius yhdistää nuo on olemassa. Joten ehkä sitä kannattaakin seurata rohkeasti, lähteä kokemaan, etsimään ja katsomaan mitä kohteita mistäkin löytyy.

Kirjassa vilahtaa Emil Anton, jonka samanhenkinen Katolisempi kuin luulit -kirja tuli tästä mieleen: siinä annetaan myös paljon paikkakuvauksia ja matkavinkkejä katolilaisesta näkökulmasta. Miettinen ei tee opaskirjaa, henkilökohtainen reflektio on näkyvämmässä osassa, mutta samaa ideaa tässä on luterilaisesta näkökulmasta. Millaisia sosiaalis-psykomaantieteellisiä karttoja sitten muista kulttuurisista konteksteista nousisi, mitä tärkeitä paikkoja ortodoksit, tai helluntailaiset, tai muslimit, tai kommunistit, tai romanit, tai punkkarit jne haluaisivat nostaa esiin... 

Miellyttävä lukea, herätti ajatuksia, jakoi tietoa ja ymmärrystäkin, siinähän on hyvän tietokirjan aineksia. 

Tytti Parras - Pieni hyvinkasvatettu tyttö

Jonkun aikaa sitten luin Tytti Parraksen kirjan Pensionaatti, ja siitä pidin sen verran, että kiinnosti lukea lisääkin. Ja tämä aikaisempi romaani tuli käsiin, joten tartutaan.

Ja, ööh, mitähän tästä ajattelisi. Kirjan nimihenkilö on Anu, joka yrittää koota muistojaan lapsuudestaan 50-luvulla, mitä tapahtui ja millainen oli kasvu pienestä tytöstä varhaisteiniksi ja melkein jo aikuiseksi: aikatasoja sekoitetaan, muistikuvat tulevat aika solmuisesti epäjärjestyksessä ja välissä aikuinen Anu keskustelee "nykyhetkessä" läheistensä kanssa, mitä nämä ajasta muistavat tai eivät muista, tai mitä kokivat eri lailla.

Ja tämä kirja menee osittain päällekkäin tuon aiemmin luetun, mutta myöhemmän Pensionaatin kanssa: molempien päähenkilö on pieni tyttö Anu, ja tässäkin kirjassa ollaan yhtenä kesänä Hangossa pensionaatissa, ja muitakin samoja henkilöitä on mukana, tässä on aihiot joista tulisi seuraava romaani. Koska ei toisaalta kaikki tuntunut olevan ihan samalla tavalla, ja jos oikein ymmärsin, Anu oli tässä kirjassa ennemmin kymmenen vuoden tienoilla tuona pensionaattikesänä, tytön ikä tuntui tuossa kirjassa väärältä. Mutta en ole varma, koska ei tässä tosiaan muistikuvat ole kovin järjestelmällisiä.

Aiheessakin on aika lailla samaa, nuoren tytön kasvua ja hiljaista kapinointia porvarillisessa elämänpiirissä: tämän kirjan kesätyttö Angesta tuli kanssa joitain piirteitä pensionaatin Heljään ja näillä on vähän samanlainen rooli...

Ja Parras kirjoittaa hyvää dialogia ja kerrontaa, muistelun kuvaus toimii samoin kuin varmaan ajankuva, mutta tämän kirjan vaeltelu lapsuuden muistoissa jäi kovin muodottomaksi: "entäs sitten, miksi haluat kertoa tämän?" Lopulta tämä tosiaan tuntui lähinnä hajanaiselta materiaalilta josta sitten muokattiin se seuraava, paljon paremmin fokusoitu kirja. 

Mutta  Helmet-haasteessa tällä saan viimeisen puuttuvan kohdan 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle (valitsijana onnetar: heitin hyllyssä olevista kirjoista nopalla, että minkä lukisin seuraavaksi).

Sini Kangas - Ristiretkien historia 1096-1192

Keskiajan historiaa on tullut luettua monenlaisista eri näkökulmista (ja osa kirjoista, muttei suinkaan kaikki, ovat päätyneet blogiinkin), joten tämä kirja ristiretkien historiasta herätti myös kiinnostuksen. Historioitsija Sini Kangas käsittelee noin sadan vuoden jaksoa sydänkeskiajalla, nk. ensimmäistä, toista ja kolmatta ristiretkeä Pyhälle maalle, sekä myös vastaavia suuntauksia slaavien ja pohjoismaiden alueella (Suomi mukaanlukien). 

Joskin jälkimmäisten suhteen ei ihan pysytä asetetuissa aikarajoissa: huomaan SKS:n katalogista että tämä kirja oli alunperin suunniteltu puolta paksummaksi yhteistyöksi Miikka Tammisen kanssa, mutta on näköjään päädytty jakamaan kahtia, ja Tammisen teos seuraavasta vuosisadasta ilmestyy myöhemmin. 

Vaikka tässäkin kirjassa keskeisenä rakenteena on tuo jaottelu kolmeen ristiretkeen Jerusalemia vapauttamaan/puolustamaan, huomioi Kangas että aikalaiskäsitys on niiden suhteen epämääräisempi, asiaa ei ajateltu varsinaisina tarkasti rajattuina retkinä vaan ennemmin kokonaisena aikakautena jonka puitteissa tehtiin jatlkuvasti pyhiinvaelluksia suuntana Jerusalem, vaihtelevalla määrällä sotilaallista toimintaa, ja joinain aikoina kyseessä oli sitten varsinaisia massaliikkeitä jolloin isommat joukot ja useammat hallitsijat lähtivät matkaan suunnilleen yhtaikaa. Armeijoiden ja yksiköiden keskinäinen koordinaatio toki tuntui tapahtuvan vain silloin tällöin vahingossa, eli senkään puolesta näissä retkissä aina niin suurta suunnitelmallisuutta tuntunut olevan...Ilmeisesti myös koko termi 'ristiretki' on myöhempää tulkintaa, aikalaiset puhuivat pyhiinvaelluksista.  

Ja vaikka Suomenkin historiassa tavataan puhua ristiretkistä, termiä ei voida pitää ihan oikeutettuna, koska tänne suuntautuneiden sotaretkien yhteydessä ei ole mainintoja ristiretkiliikehdinnälle omiansista julistuksista tai vastaavista, siinä missä slaavien ja balttien alueille suuntautuneita sotaretkiä voidaankin ihan ristiretkinä pitää. 

Kirjassa on omat fokuksensa, varmastikin perustellut: ensimmäisen ristiretken yhteydessä voitiin puhua tosiaankin kaikkia kansanrivejä ravistelleesta massaliikkeestä, joten sen puitteissa myös eurooppalainen yhteiskunta ja vallitsevat mentaliteetit saivat suhteellisen paljon huomiota. Tämän jälkeen huomiota saavat erityisesti Levanttiin perustetut ristiretkivaltiot ja näiden monimutkaiset poliittiset kahinat, joissa käänteitä riittää, ja muutenkin painotutaan lukuisiin hallitsijoihin ja näiden tekemisiin, muu läntinen Eurooppa ja muut yhteiskunnalliset kerrokset jäävät taka-alalle (mieleen tuli joitain muitakin ristiretkiajan populaareja liikkeitä, mutta näköjään ne ovat vasta seuraavan kirjan aikakaudella, Lasten ristiretket ja muut).

Noiden ristiretkivaltioiden esiinnosto oli kuitenkin kiinnostavaa, kun niiden elämä on minulta jäänyt hieman katveeseen, kun ristiretkitarinointi keskittyy just ekan ristiretken tapahtumiin ja johonkin Rikhard Leijonamieleen ja Saladiniin, mitäs siinä välillä ja muualla tapahtuikaan. Ja poliittisissa kuvioissa ei selvästikään ollut tylsää, vauhtia, käänteitä, juonitteluja ja voimakkaiden persoonien yhteentörmäyksiä selvästikin riitti, sen verran että tästä historiasta olisi kiinnostava nähdä enemmänkin juttua, myös millaista elämä oli noissa valtakunnissa (myönnetään että pitäisi tutustua paremmin myös aikakauden muslimivaltakuntiin ja niiden historiaan).  

Kirja yhdistelee populaariutta ja akateemista asiallisuutta: viitteitä ja lähteitä on merkitty paljon, jos jostain asiasta haluaa lisätietoja. Mutta kirjoitustyylissä on populaaria rentoutta, aika harvoin historiakirjoissa tulee vastaan sellaisia termejä kuin 'taapero' tai 'tollontyö'. Joskus tämä epämuodollisen tarinoiva tyyli saattoi käydä tekijälleen petolliseksikin, itse ainakin ihmettelin virkettä "Pikkuprinssi ehti hallita puolitoista vuotta enonsa jälkeen, ennen kuin hänet laskettiin juhlallisesti haudan lepoon" (s. 112): toivottavasti prinssi myös kuoli jossain tuossa välissä. Samoin ihmetytti Saksalaisesta ritarikunnasta mainittu "Tuore ritarikunta omaksui liturgiansa dominikaaneilta" (s. 96): ottaen huomioon, että Saksalainen ritarikunta perustettiin 20-30 vuotta ennen dominikaaneja, kuulostaa tuo lause mahdottomalta, ja arvelen että monivaiheisempia kehityskulkuja on oiottu...

Mutta tuo tarinoiva tyyli tekee kirjasta myös helpommin lähestyttävän. Ja kun tässä kirjassa tulee esiin minulle uusia ilmiöitä niin kokonaiskuvassa kuin yksityiskohdissa, ja se herättää halun tutustua joihinkin aiheisiinsa vielä lisää, niin hyvä. Ja kyllä minä sen seuraavankin osan aion lukea.

Joel Haahtela - Perhoskerääjä

"Huhtikuun kolmantena päivänä vuonna 1991 sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että olin saanut perinnön."

Nimettömäksi jäävä minä-kertoja ei vainajaa, saksalaissyntyistä Henri Ruzickaa, tunne eikä hänellä ole aavistustakaan miksi tämä on jättänyt kertojalle maallisen omaisuutensa, pienen talon jossa huomiotaherättävin piirre on hyvin laaja perhoskokoelma. Talosta löytyy myös jonkin verran kirjeenvaihtoa Saksassa asuvan naisen kanssa, ja käy ilmi että nainen asuu yhä samassa osoitteessa. Niin kesäloman tullessa kertoja suuntaa tapaamaan naista saadakseen hieman lisää selvyyttä kuka Henri Ruzicka oikein oli.

Vaikka juonta kuljetetaankin, ei tämä silti kovin juonivetoinen kirja ole, hallitsevampana piirteenä ovat teemat ja tunnelmat. Kirjaa leimaa poissaolot, ja poissaolevan hapuileva ja/tai pakkomielteinen etsintä: kertojan vaimo on lähtenyt pitkälle työmatkalle, ja palaa syksyllä (vai palaako?), kertoja ei tunne Henri Ruzickaa mutta lähtee kulkemaan tämän jalanjäljissä, Henri itse on kulkenut etsimässä kadonnutta äitiään...ja silloinkin kun henkilöt kohtaavat, tuntuu etteivät nämä ole aivan täysin toistensa seurassa, varsinaiset kohtaamiset tapahtuvat vain etäältä katsottuna, muistojen läpi tai esineiden ja niiden vihjeiden antamien välityksellä. Ja tämän etäisyyden, ja jo kuolleen Henri Ruzickan kautta kertoja kohtaa jotain myös itsestään.  

Aika viehättävä teos epämääräisessä tunnelmassaan. En ollut aiemmin Joel Haahtelan kirjoja lukenut, joskin niistä toki kuullut, kun niitä ovat lukeneet kaikki muut (mukaanlukien yksi tuttuni joka muuten on sanonut ettei lue kaunokirjallisuutta), ja useimmiten useita. Niinpä laitankin Helmet-haasteessa tämän kirjan kohtaan 46. Suosittu kirja, jonka kaikki muut vaikuttavat lukeneen (ei ehkä juuri tätä kirjaa, mutta kirjailijan tuotantoa yleensä).

Kirja valikoitui luettavaksi lähinnä sattumalta koska oli tarjolla, joskin näkyy tälläkin olevan aika paljon lukijoita olleen: Katja, Margit, Kaisa Reetta, Paula, Kiiltomato... 

Tero Liukkonen - Särkyminen

Sitten taas hieman runoutta: Tero Liukkonen ei ollut aiemmin tuttu, mutta sekös este olisi.

Ja näköjään hyvin lähiaikoihin valmistautuen tämän luin, kirjassa on hyvinkin syksyinen tunnelma: illat pimenevät ja ensilumikin on jo tulossa. Samalla hallitsevana teemana on luopuminen, väheneminen, hajoaminen, hiljeneminen myös monilla muilla tavoin. Runoissa on fyysisyyttä ja laulumaisuutta, mutta ei kovin äänekästä, ennemmin runominä kuiskailee niitä yöhön. Kirjailija on aiemmin tutkinut Tuomas Anhavan runoutta, ja on tässä kai jotain Anhava-maisuutta ja vaikutteita myös tanka-runoista (ilman että niitä edes yritetään tehdä).

Linjakkaalla ja viehättävän melankolisella tunnelmalla tässä mennään niin vahvasti, että ne harvat poikkeukset teemasta ovatkin ei-niin-tervetulleita, jos nyt vain pidettäisiin ikävää.

Kuolema iltapäivällä Seiskatiellä 

Krominkirkas, graniitintiheä hetki, täysi, raskas,
olemista kukkuroillaan ennen olemattomuutta,
järkälemäinen paniikki
kun jarrupalat purevat kiinni
ja kumi polttaa hieroglyfinsä asfalttiin -

Tässä siis oli tämä elämä
ja näin se päättyi,
paljon turhaa ja paljon arvikasta
jäi kultavaa'alla punnitsematta.

Haalea intohimoni,
turtunut elämänviettini
ja laiska rakkauteni
pakkautuvat ja puhkeavat vielä kerran
kuumottavaksi sävähdykseksi
päänahassa, korvissa ja jäsenissä

ja litistyvät
rusentuvan pellin, sadasosien ja kallioleikkauksen
     väliin,
ja koneen huuto lävistää sydämeni
ja lyö minut hervottomaksi
ennen sitä viimeistä rysähdystä. 

Irma Kerppola - Pojat uittavat laivoja

Laatikoiden pohjalta nousi tällainen runoteos, Irma Kerppolan esikoinen. Tai ehkä joku haastaisikin lajityyppiä: teksti on jaoteltu runokokoelman näköiseksi, mutta onkin koko kirjan ulottuva jatkumo (mm. kolmen ensimmäisen tekstin otsikko on "Sinä", eli runojen nimiksi olisi hassua), ja kieli on varsin suorasanaista. Itse asiassa runokokoelman sijaan tästä tuli mieleen näkemäni säromaanit, paitsi että teos ei ole romaani vaan esseistis-kolumnistista pohdiskelua.

Ja pohdiskelun muotona on puhuttelu 8-vuotiaalle pojalle. Kerppola kertoo olevansa lääkäri (ja se tulee ilmi kyllä teoksessa) ja kahden pojan äiti: vanhempi luultavasti tämä 8-vuotias. Mutta vaikka pojasta/pojalle puhutaan niin ei tässä lastenrunoa tehdä, kirjailija esittää mietteitään ensisijaisesti itselleen ja muille kahdeksanvuotiaiden äideille ja isille (ja muille tämän pojan tulevaisuudesta vastuullisemmille). 

Ja aiheet, niin, paljon puhutaan sodasta, ja paljon puhutaan saasteista ja ympäristötuhosta, ja muista uhista, siitä maailmasta jonka me jätämme sinulle kahdeksanvuotiaalle. Tiedostavaa maailmantuskaa lapioidaan siis reilusti, ja osa on hieman naivia, ja osan ilmaisut omassa ajassaan kiinni, mutta arvaatte varmaan kuinka paljon on tuttua ja ajankohtaista myös nyt. Teos on julkaistu 1968, eli sen kahdeksanvuotiaat pojat ovat nyt 65-vuotiaita: sodat ovat pysyneet paikallisina ja toisaalla tuon ajan, mutta nykyisistäkin 8-vuotiaista ja maailmasta, joka heille jätetään, on varmaan syytä kantaa hyvin samansuuntaisia huolia...

Helmet-haasteessa otan kohdan 35. Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto. 

On ilmeistä

että homo sapiensin toimia ohjaava tärkein yllyke ei ole
hänen järkensä.

Syvältä nousevat vaistot ja opetetut ennakkoluulot ovat
paljon määräävämpiä.

Jos järkeä on kuitenkin edes hitu olemassa, täytyisi
sitä toki kipeän tarpeen vaatiessa edes yrittää käyttää. 

Leena Krohn - Kadotus

Pitkästä aikaa Leena Krohnia. Kirjailija on yhä kaikkien aikojen suosikkien joukossa, jonka vanhemmasta tuotannosta olen lukenut suunnilleen kaiken, ja osan useampaan kertaan, mutten ihan viime aikoina; uudempien kirjojen ilmestyminen on huomattu mutta ei ole sitten jostain syystä tullut luettavaksi asti...mutta tämä oli kirjaston pöydällä esillä sillä tavalla että rohkenen napata Helmet-haasteessa kohdan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

Sarja novellimaisia tekstejä, jotka liittyvät miljöössään toisiinsa, ja joiden kautta kirjailija ihmettelee tätä maailmaa viileän melankolisessa sävyssä. Tällä kertaa keskuspaikkana on kaupungin löytötavaratoimisto, jonka työntekijä käy läpi edellisen päivän tuomia tavaroita, ja kustakin esineestä aukeaa sitten fragmenttinen tarina mistä esine tulee. Edellisenä iltana on ollut taide- ja elämystapahtuma, jonka piiristä esineet tulevat, ja niinpä samoja tapahtumia ja henkilöitä vilahtelee eri tarinoissa, eri näkökulmista koettuna (sijainnista, yhdessä tarinassa mainitaan Kolera-allas, eli ollaan Helsingin keskustassa, ja puhe lienee Taiteiden yöstä, mutta ehkä se ei niin tärkeää ole).

Eli joo, tuttuahan tämä on, siinä määrin että joissain kohdissa tuli mieleen, tekeekö Krohn tässä tietoisia viittauksia aiempiin kirjoihinsa, onko tuo Donna Quijotesta, ja tuo Tainaronista, ja tuo Umbrasta tai Pereat Mundusista...vai ollaanko vain niin kirjailijalle tutuissa piireissä että noita yhteyksiä syntyy luonnostaan. Ja sitä kautta, vaikka kirjan sujuvasti luin niin tämä tuntui aika lailla sormiharjoituksilta, joissa ei ole oikein mitään sellaista mittä en olisi jo lukenut muista kirjoistaan, eli Krohnin tuotannossa tämä kyllä menee sinne vähäisempään päätyyn.