Luis Sepúlveda - Histoire d'une mouette et du chat qui lui apprit à voler (tarina lokista ja kissasta joka opetti sen lentämään)

Taas annos ranskalaisia lastenkirjoja, joskin tämänkertainen on käännös espanjasta: chileläisellä Luis Sepúlvedalla on tunnetumpaa aikuisten tuotantoa (jota en ole lukenut), mutta näköjään näitä lastenkirjojakin.

Ja tässäkin kirjassa nimi kertoo jo olennaisia tapahtumia. Hampurin satamassa asustaa kissa Zorbas, jonka kodin parvekkeelle ilmestyy yllättäen öljyn tahrima lokki, joka pyytää kissalta kolme asiaa: ennen pian lähestyvää kuolemaansa lokki munii munan, ja Zorbas älköön syöko munaa, vaan hautokoon sen ja opettakoon syntyvän poikasen lentämään. Zorbas, kunniallisena satamakissana, vannoo, ja muutama muu lähiseudun kissa tulevat avuksi ja tueksi. Ja, no, muna haudotaan ja syntynyt lokki kasvaa ja lopulta oppii myös lentämään, vaikkei se helppoa olekaan.

Tarina on ihan symppis vaikka aika suoraviivainen onkin, ja Sepúlvedaa näköjään muutenkin kiinnostaa ympäristönsuojelulliset kysymykset, mitä on tässäkin. Mutta tämän tarinan rytmitys on jotekin ihan kummallinen: tuon ensikohtauksen jälkeen tulee pitkä pätkä aika päämäärätöntä haahuamista, ja tarina pääsee kunnolla liikkeelle vasta puolivälissä...ja senkin jälkeen tapahtumat esitetään aika miten sattuu -painotuksilla, dramatiikka ei tunnu toimivan ollenkaan (varsinkin kun tarina on tosiaan lopulta hyvin yksinkertainen).

Joten valitettavasti tämä meni "tulipahan luettua kun oli lyhyt"-osastoon.  

Menköön Helmet-haasteessa kohtaan 22. Kirjassa lomaillaan (Zorbaksen isäntäperhe on pääosin poissa kuvioista juurikin koska ovat lomalla) 

Gustavo Gutiérrez - A Theology of Liberation / Job / We Drink from Our Own Wells

Minulla on jo useamman vuoden ajan ollut tapana valita paastonajalle jokin kirja, jota luen sopivan mittaisen pätkän säännöllisesti joka päivä tuhkakeskiviikosta pääsiäiseen asti (sunnuntait voi laskea mukaan tai sitten ei). Toki sopivaa kirjaa pitää hieman miettiä, sellainen joka jakautuu suunnilleen neljäänkymmeneen pätkään, yksittäinen paksu kirja tai pari yhteensopivaa lyhyempää ja paljon tasamittaisia tarpeeksi lyhyitä lukuja.

Tänä vuonna muutamista ehdokkaista lukuun päätyi saman kirjailijan kolme aika lyhyttä kirjaa, joista tuli sopivasti se noin nelisenkymmentä lukua (kun parit esipuheet laski mukaan), ja temaattinen yhtenäisyys säilyi vaikka samoja aiheita lähestyttiinkin hyvin eri kulmista. Pari noista on odottanut hyllyssä jo hetken että lukisin, ja kolmannen nappasin kirjastosta seuraksi. Ja onhan tämä omalla alallaan klassikkokamaa johon sietikin tutustua.

Viime vuonna kuollut perulainen teologi Gustavo Gutiérrez oli Latinalaisessa Amerikassa vaikuttavan vapautuksen teologian tärkeimpiä ajattelijoita, teologian joka pyrkii asemoimaan kristillisen pelastuksen ja vapautuksen sanoman etelä-amerikkalaiseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen, todellisuuteen jossa taloudellinen riisto ja valtavat erot elinolosuhteissa ovat arkipäivää ja elämän lähtökohta ja valtaosa ihmisistä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Tällöin eskatologisiin ajatuksiin Jumalan Valtakunnasta ei myöskään ole syytä suhtautua puhtaan idealisoidusti vaan miettiä ja toteuttaa myös sen konkreettisia ulottuvuuksia. 

Ensimmäinen kirja, A Theology of Liberation, on alan perusteos, filosofis-teologis-yhteiskunnalliset periaatteet ja suuntaviivat. Keskimmäisessä kirjassa (alaotsikolla "Jumala-puhetta viattomien kärsimyksestä") luetaan ja kommentoidaan Raamatun Jobin kirjaa, ja kolmannessa taas puheena on samat aiheet kuin ensimmäisessä, mutta painopiste on hengellisyydessä, joka kumpuaa latinalais-amerikkalaisesta kokemuksesta: ei siis tehdä vain poliittista filosofiaa uskonnollisella pintasilauksella, vaan lähtökohta on nimenomaan kristillisessä teologiassa.

Viimeisen osan nimi viittaa Bernhard Clairvaux'laisen lauseeseen, kuinka hengellisen ajattelun pitää perustua siihen todellisuuteen jossa ihminen elää, ja kirjat tosiaankin ammentavat paljon korostetusti latinalais-amerikkalaisesta tilanteesta: "Ours is a land of premature and unjust death, but also of an ever stronger assertion of the right to life and to the joy of Easter". Kehitysmaassa kyseenalaistetaan koko kehityksen idea, kun kokemus on osoittanut että se, mitä kutsutaan "kehitykseksi", perustuu erottamattomasti riistoon, joten pohjois-amerikkalaiset ja eurooppalaiset taloudelliset mallit täytyy ajatella kokonaan uusiksi ennemmin kuin pyrkiä vain päästä itse sinne riistäjien puolelle...

Paljon ajateltavaa, ja aiheen pariin täytyy palata uudestaan ja enemmän: laajempaa erittelyä en itse tässä lähde edes yrittämään, tutustukaa itse aiheeseen.

Helmet-haasteessa laitetaan kohtaan 23. Pidät kirjan nimestä.

Sara Mesa - Pullaposki

13-vuotias tyttö istuu päivästä toiseen puistossa, suojaisassa paikassa pensasaidan takana, koska julkisemmissa paikoissa on vaikea välttää ihmettelyt miksei tyttö ole koulussa. Paikalle pelmahtaa päälle viisikymppinen mies, joka on kovin innoissaan linnuista ja Nina Simonesta, mutta joka ei ole kovin hyvin kartalla monista muista asioista...mutta kun näihin muihin asioihin kuuluu ajatus että 13-vuotiaan tytön kuuluisi olla koulussa eikä istumassa puistossa, niin eräänlainen yhteisymmärrys syntyy, ja toistuvien tapaamisten kautta näiden kahden, Kohdan (koska tyttö on "kohta neljätoista vuotta") ja Vanhan (koska mies on vanha) välille kehittyy myös ystävyyttä...mutta millaista voi olla kahden niin erilaisen henkilön ystävyys, ja erityisesti miltä se näyttäisi kenenkään toisen silmissä? Ja mitä tahansa Kohta siitä ajatteleekin, selvää on että ulkomaailmalta piiloteltavaa on entistä enemmän...

Tämä espanjalaisen Sara Mesan teos on kirjailijan ensimmäinen suomennos (suom. Einari Aaltonen) mutta tuotantoa näkyy löytyvän jo useampi kirja. Ja tämä on pienoisromaani monessakin mielessä, tiivis kertomus mahtuu alle 150 sivuun, tapahtumapaikat ovat pieniä ja rajattuja ja henkilöitä vain kaksi, mutta leppoisammissakin kohtaamisissa ulkomaailma on jatkuvasti painostvana läsnä, ja henkilöiden sisälläkin on epävarmuutta ja määrittelemätöntä uhkaakin.

Psykologinen realismi on hyvin kohdillaan, ja vaikka tämä onkin kertomus epätavallisesta ystävyydestä, leijuu kirjassa surumielinen tunnelma, koska ainakin lukijalle, ja vaihtelevasti henkilöillekin, on selvää että tämä ei tule jatkumaan loputtomiin, kyse on vain milloin ja miten tämä päättyy ja kuinka huonosti. Joskin samalla koulukiusaamisteema, johon kirjan nimi viittaa, jäi lopulta aika irralliseksi, lähinnä taustaksi miksi Kohta on puistossa...en varmaan olisi jäänyt sitä kaipaamaankaan jos se ei olisi ollut kirjan nimessä (joka on ehkä suht uskollinen alkukieliselle, 'Cara de pan', mutta englanninnoksen 'Among the Hedges' on ehkä parempi).

Kirja herätti ajatuksia julkisesta tilasta, kenellä on oikeus olla siellä ja kenen on parempi olla poissa silmistä. Kohta ajattelee paljon tiloja, miten olla eri paikoissa huomiota herättämättä ja kuinka kauan missäkin voi olla, ja Vanhakin on selvästi tutustunut usein samaan problematiikkaan, toistuvasti huolestuen ettei ole rasittava (mieleen tuli yksi ajoittain tapaamani lievästi kehitysvammainen henkilö, joka samaan tapaan oli toistuvasti huolissaan asiasta, ja joka ei varmaan myöskään ollut kovin tervetullut monissa paikoissa...ja olihan hän ajoittain hieman rasittava, entäs sitten?). 

Ja mietin aika ajoin näkemiäni vihamielisiä "ratkaisuja" mm. penkkien poistamiseksi julkisista tiloista etteivät epätoivotut ihmiset voisi nukkua niillä, ja pariakin tuttua jotka ovat FB:ssa (ja varmaan muuallakin) valittaneet että on vaikea löytää mistään istumapaikkoja, kun terveydentila on kuitenkin sellainen että ei voi kävellä tai seistä pitkiä aikoja, ja penkit julkisissa tiloissa ovat varsin olennaisia että ylipäänsä voi mennä jonnekin.

Niin, kenellä on oikeus olla näkyvästi olemassa ja kenen kannattaa pysyä poissa kaikkialta?

Kiinnostava, hiottu teos, psykologinen ulottuvuus on hallussa mutta samalla henkilöissä tulee näkyviin myös laajempi yhteiskunta ja mitä se yksilöille tekee. En ollut tekijästä ennen kuullutkaan, mutta onhan tässä muutamankin bloggaajan kanssa ollut puhetta että espanjankielistä nykykirjallisuutta olisi hyvä saada suomeksi lisää, joten hyvä löytö kustantajalta; millaisia ne muut Mesan kirjat ovat?

Helmet-lukuhaasteessa otan tällä kohdan 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (vähän kaukaa hakien mutta on sitä kuitenkin mukana).

Kustantajalta saatu arvostelukappale.

Julio Cortázar - Nous l'aimons tant, Glenda (kuinka rakastammekaan Glendaa)

Olen joku vuosi sitten lukenut yhden kokoelman Julio Cortázarin novelleja, ja se jätti hieman ristiriitaiset tunnelmat, jotain hyvää, mutta moni ei oikein iskenyt. Sama tuli tämän kymmenen novellin kokoelman kohdalla, jotain kiinnostavaa mutta kovin hyvä osumaprosentti ei ole.

Siinä missä edellinen kirja oli hyvin Pariisi-keskeinen, tässä näkyy enemmän Argentiina: häivähdys maagista realismia tai muuten vaan kummallisuutta, ja yleisen ahdistunut tunnelma. Henkilöitä katoaa ilman selityksiä, merkilliset salaliitot puuhailevat asioita jne: Argentiinan hankalalla poliittisella historialla on luultavasti vaikutuksensa tämän kirjan tarinoissa (ja monella tapaa ollaan kyllä samassa jatkumossa pari kuukautta sitten lukemani Quirogan kanssa).

Mutta useassa novellissa on myös kovin raskas tajunnanvirtainen tyyli, jonka tekstimassoissa oli varsin raskasta pysyä kärryillä, tai ylipäänsä päästä kärryille: joistain saattoi tavoittaa vain jonkun tunnelmafragmentin ja epävarmuuden oliko siinä jotain muuta joka vain meni ohi (luultavasti).

Niminovelli oli symppis, ryhmästä hipstereitä (termiä ei käytetä novellissa mutta se on osuva), jotka palvovat elokuvanäyttelijä Glenda Garsonia, siinä määrin että Glendan ja todellisen tuotantonsa on vaikea yltää fanien vaatimuksille...

'Graffiti' on pieni ja ahdistunut tunnelmapala, ja 'Texte sur un carnet' oli myös kiinnostava, seurannassa huomataan että kaupungin metroissa sisäänmenevien kävijöiden määrä on suurempi kuin ulostulevien, ja päähenkilö alkaa selvittää mitä näille henkilöille tapahtuu.

Viimeksimainitulla novellilla saankin Helmet-lukuhaasteessa hankalan kohdan 5. Kirjassa ollaan maan alla, joten kiitos siitä, mutta muuten ehkä täytyy todeta että Cortázar ei liene minun kirjailijani...

Horacio Castellanos Moya - Senselessness

 

Tämä kirja herätti kiinnostusta takakannellaan: en ole kirjailijasta kuullutkaan, mutta ei El Salvadorista tuleviin kirjailijoihin niin usein törmää, ja aihe kiinnosti: kirjallisia intohimoja elättelevä toimittaja, jolle maistuu niin alkoholi kuin naisseura mieluiten runsaissa määrin, on nimeämättömässä Väli-Amerikan maassa (ei El Salvador, koska päähenkilö oli joutunut jo pakenemaan sieltä) saanut työtehtävän instituutiolta jota inhoaa syvästi, katoliselta kirkolta: toimittaa julkaisukuntoon 1100-sivuinen dokumentti alkuperäisasukkaiden kertomaa todistusaineistoa valtion harjoittamasta terrorista, väkivallasta ja kansanmurhasta. Ja, no, tällainen työ on tulenarkaa ja vainoharhat hiipivät mieleen, mutta onko pelko aiheetta vai aiheesta?

Omalaatuinen teos: joissain nettikommenteissa kirjaa verrattiin Thomas Bernhardiin: en osaa sanoa, en ole lukenut, itse ajattelin että olisin ehkä pitänyt tästä enemmän jos tässä olisi ollut hieman enemmän Graham Greenea ja hieman vähemmän Juha Vuorista... 

Mutta ei tämän kirjan ole tarkoituskaan miellyttää, minua ainakaan. Dokumentissa käsitellyistä tapahtumista on mukana kuvauksia sen verran, että herkemmät lukijat pysykööt erossa, mutta niin kirjan kuin päähenkilön huomio lipsuu muualle: päähenkilö, aika kauhea tyyppi, toki myös kammoaa editoimansa tekstin kertomuksia mutta samalla poimii sieltä kauniin runollisia fraaseja, ehkä joskus myöhemmin omassa kirjoittamisessa käytettäväksi, ja ne muut mielenkiinnon kohteet ovat myös runsaasti esillä ja raadollisesti käsiteltyinä (eikä kuitenkaan vailla huumoria).

Kirjallinen tyyli vyöryttää detaljirikasta kerrontaa pitkinä polveilevina tajunnanvirtalauseina, ja kun noita väkivallan, ankean hedonismin, paranoidisen pelon ja raadollisen huumorin elementtejä ladotaan surutta rintarinnan, niin lopputulos on kyllä hämmentävä paketti. En nyt osaa sanoa mitä tästä pitäisi ajatella, tai edes onko kirja onnistunut kuinka hyvin tavoitteissaan, mitä tahansa ne sitten ovatkin, myös epätyydyttävyys on selvästi osana pakettia. No, kirjan nimi on kuvaava, ja varmaan oli parempi että tämän luin kuin että en olisi lukenut.

Kansikuvaan on ystävällisesti laitettu kirjan ensimmäiset rivit, mutta kirja on kyllä tuntuvasti lyhyempi kuin tuo paperikasa.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kohtaan 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa (no, editoidaan), ja Sadan vuoden lukuhaasteessa ollaan 2000-luvulla.

Horacio Quiroga - Au-delà (tuonpuoleinen)

 

En voi sanoa kirjailijan olleen aiemmin tuttu, mutta mikäs este se on, varsinkin kun luettavaksi tulee novellikokoelma (kirjan kannessa sanotaan romaani, mutta kyllä tämä novellikokoelma on). Horacio Quiroga, uruguaylainen mutta Argentiinassa pitkään asunut kirjailija, on ilmeisesti etelä-amerikkalaisen kirjallisuuden nimekkäimpiä edelläkävijöitä, ja vaikuttaja moneen myöhäisempään: tämä kirja on tuotantonsa viimeinen, vuodelta 1935 (kirjailija kuoli 1937).

Kirjan yksitoista novellia ovat aika monentyylisiä, mukana on niin lyhyitä realistisia kohtauksia kuin fantasialla leikitteleviä kertomuksia, niin maagisen realismin kuin sadunomaisuuden hengessä, melkeinscifistä puhumattakaan. Ilmeisesti Quirogan aiemmassa tuotannossa kerrotaan paljon viidakosta Kiplingin hengessä, mutta tässä kokoelmassa ollaan pääosin urbaanimmassa ympäristössä, junien ja kirjailijoiden ja elokuvien maailmassa.

Quirogan yhteydessä mainitaan näköjään usein Edgar Allan Poe, ja tämä näkyy kyllä muutamassakin novellissa selvänä vaikuttajana. Ja Poelta (ja Maupassantilta) on varmaan peräisin myös Quirogan suosikkiteema, hulluus: tyylillisestä kirjosta huolimatta monessa tarinassa jonkun, yleensä päähenkilön, ote todellisuudesta lipsuu,  harhoina, obsessioina, muistinmenetyksinä, rakkauden ja kuoleman kanssa tai ilman (kaukaisemmista verrokeista mieleen tuli mm. suunnilleen-aikalaiset Uuno Kailas ja Stig Dagerman, ehkä se oli ajan henki)

Tästä hulluuden teemasta ja Poe-vaikutuksista huolimatta ote ei ole aina haudanvakava, vakavampien tarinoiden joukossa on myös joitain humoristisempia tarinoita vaihtelevalla määrällä hirtehisyyttä. Esim. Son absence -tarinassa mies huomaa kuuden viimeisen vuoden kadonneen tyystin mielestä, ja entistä ongelmallisemmaksi tämän tekee, että mies on niiden vuosien aikana tullut kansainvälisesti arvostetuksi julkkiskirjailijaksi (kun omien muistojensa mukaan ei ole osoittanut koskaan mitään kirjallisia taipumuksia), ja on menossa parin päivän kuluttua naimisiin...

Tästä omalaatuisesta tunnelmasekoituksesta tuleekin sitten esiin myöhempiä kirjailijoita, jotka luultavasti ovat Quirogansa lukeneet: Borges oli tunnetusti myös Poe-fani joten oletan Quirogan olevan tuttu (en nyt muista onko viitannut tähän jossain teksteissään, pitäisin luultavana), mutta näkyvämmin niin maagiset realistit kuten Gabriel Garcia Marquez kuin surrealistit kuten Julio Cortazar ovat Quirogan esikuvallisuuden tunnustaneet.  

Kiinnostava teos, näin novellien ystävänä lisääkin voisi lukea (näköjään yksi kokoelma viidakkotarinoita on suomeksi ilmestynyt). 

Helmet-lukuhaaste, mikäköhän tämä olisi...olisiko sitten 18. Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (siis espanjan; lähitulevaisuuden lukusuunnitelmissa on myös niin kiinaa, englantia kuin arabiaa, hindi on hankalampi)

Adelaida García Morales - Vampyyrin logiikka

 

En ollut tästä kirjailijasta tai kirjasta ikinä kuullutkaan silloin kun sen viime Suomen-reissulla divarin hyllystä näin, mutta sehän ei ole koskaan ollut mikään este eikä aina hidastekaan...ja kirjailijalta oli kuitenkin tätä ennen ilmestynyt pari kirjaa suomeksi, ja tämä kirja hyvinkin nopeasti, Satu Ekmanin suomennos samalta vuodelta kuin alkuteoskin.

Mutta on tämä pienoisromaani aika merkillinen. Noin nelikymppinen madridilaisnainen saa sähkeen että veljensä Diego on kuollut Sevillassa, tule heti, mutta naisen saapuessa lapsuutensa kaupunkiin veljen olosta ei ole sen kummempaa tietoa, tämän ystävät ovat varsin rauhallisia ja jopa välinpitämättömia, arvellen että sähke on yhden ystävän hourintaa...nainen jää kaupunkiin yrittämään tavoittaa veljensä, tutustuen samalla tämän ystäviin...

Mutta kirjan yleinen tunnelma on varsin outo, hyvin epämääräinen ja unenomainen: henkilöiden käytös on kummallista, selittämätöntä, kaikki kulkevat kuin sumussa, puheista ja tätä myötä tapahtumista ei ota selvä mikä on totta ja mikä valetta, harhaa, henkilöiden tekemisistä tai vaikuttimista puhumattakaan. Diegon ystäväpiiri on tavallaan ystävällinen, raukea, myrkyllinenkin, ja kaiken keskellä tuntuu olevan Alfonso, hyvin magneettinen, jopa hypnoottinen, persoona joka vetää näitä ihmisiä puoleensa suurella ystävyydellä, avuliaisuudella ja anteliaisuudella, mutta samalla tuntuen manipuloivan näitä kohti onnettomuutta...

Vaikka kieli ja ilmaisutyyli pysyvätkin varsin yksinkertaisina ja selkeinä, tuo unenomaisuus, epämääräisyys ja harhan tuntu (ja siinä piilevä uhka) on onnistuttu luomaan hyvin vakuuttavasti (kovin selkeitä juonia odottaville tämä sen sijaan ei toimisi), mutta myönnän että tällainen "uneliaat hahmot haahuilevat sumussa"-tarinointi ei ole minun juttuni, ja erityisesti kun henkilöiden käytös oli epämääräisen selittämätöntä niin se on miinus...mutjoo, tunnelma on tämän kirjan koukku ja sen suhteen vaikken nyt tästä niin innostunut, saatan niihin muihin teoksiinsa joskus kuitenkin tarttua, jos vastaan tulevat...

Helmet-haasteessa tällä otetaan kohta 7. Kirjassa on kaveriporukka, kun se tärkeässä osassa kirjaa on, vaikka aika myrkyllisen oloisena.  

Kirjan on lukenut myös Kosminen K

Franciscus - Fratelli tutti -kiertokirje

 

El Greco - Pyhät Johannes ja Franciscus Assisilainen

 

Kansainvälisesti katsottuna tämän syksyn merkittävimpiä kirjauutuuksia on paavi Franciscuksen uusi kiertokirje Fratelli tutti. Teos ilmestyi kuukausi sitten ja olen lukenut sen englanninkielistä versiota, suomennos ilmestynee jossain vaiheessa.

Tämän postauksen osuminen toisaalta pyhän Martin de Porresin juhlapäivään ja toisaalta Yhdysvaltain presidentinvaalien aikaan oli sattuma, mutta osuva sellainen: kumpaakaan ei nimeltä mainita mutta ovat omilla tavoillaan relevantteja kirjeen sisällön kanssa.

Niinkuin edellinen kiertokirjeensä, Laudato si, tämänkin kirjeen nimi on sitaatti Franciscus Assisilaiselta ja kirjeiden aiheissa on paljon samaa. Mutta siinä missä Laudato si käsitteli ympäristökysymyksiä ja ihmisen suhdetta luontoon, tässä puheena on yhteiskunta ja ihmisen suhde toiseen ihmiseen (johon tietysti liittyy myös ympäristön tila).

"For all our hyper-connectivity, we witnessed a fragmentation that made it more difficult to resolve problems that affect us all. Anyone who thinks that the only lesson to be learned was the need to improve what we were already doing, or to refine existing systems and regulations, is denying reality." (paavi puhuu Covid-19:sta mutta samat sanat voisi sanoa ilmastonmuutoksesta)

Jos on paavin puheita ja toimintaa seurannut pitempään, erityisesti jos niitä on seurannut varsinaisesti eikä vain satunnaisia kontekstista irrotettuja ja mitensattuu-tulkittuja lauseita joita on nostettu medioissa näkyvimmiksi, kirjeen aiheissa on paljon tuttua: varsinaisesti tämä on laaja synteesi lukuisista yksittäisistä yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyistä, ja yksittäiset kysymykset, silloin kun niitä käsitellään, asettuvat kontekstiin ja ajatteluun, joka ainakin aktiivisesti pyrkii johdonmukaisuuteen eikä irtopisteiden keräämiseen.

 

"Today, in many countries, hyperbole, extremism and polarization have become political tools. [...] Political life no longer has to do with healthy debates about long-term plans to improve people's lives and to advance the common good, but only with slick marketing techniques primarily aimed at discrediting others."

 

Paljon puhutaan siirtolaisisten ja pakolaisten kohtelusta ja laajemminkin kohtaamisista ja dialogista, ja tähän liittyy myös laajempi raamatullinen viittaus keskittyy laupiaan samarialaisen vertaukseen (Luuk. 10: 25-37), kaikki aiheita joita paavi on aktiivisesti pitänyt esillä.  

Samoin hyvin isossa osassa on riistokapitalismin ja konsumerismi-keskeisen maailmankuvan kritiikki, maksimaalisten voittojen kahmiminen itselle toisten kustannuksella tuomitaan jyrkästi: "For my part, I would observe that "The Christian tradition has never recognized the right to private property as absolute or inviolable, and has stressed the social purpose of all forms of private property"", mutta vaikka jotkut ajatukset saattavat kuulostaa asiayhteydestä irrallisina kovin lähellä kommunismia tai vaikka Proudhonin aatetta "Omaisuus on varkautta", tähän ei mennä, oikeus omaisuuteen on olemassa tietyillä ehdoilla: "Business abilities, which are a gift from God, should always be clearly directed to the development of others and to eliminating poverty, especially through the creation of diversified work opportunities. The right to private property is always accompanied by the primary and prioir principle of the subordination of all private property to the universal destination of the earth's goods, and thus the right of all to their use." 

Mutta kyltymättömän ahneuden ohella tuomitaan myös konsumerismi-keskeinen maailmankuva, ihmisten latistaminen pelkiksi kuluttajiksi ja oman elämänsä sivustakatsojiksi. Keskeinen ajatus on suljetun ja avoimen välinen ristiriita, ja paavi (kuten kirkon sosiaalinen opetus yleensäkin) korostaa yhteisöllisyyttä, ihmisen osallisuutta sosiaaliseen ja antropologiseen kontekstiin, joka on lopulta koko maailman kokoinen. Isoloitunut individualismi ja yksilön täydellinen riippumattomuus kanssaihmisistä on ehkä konsumerismi tarjoama ihannekuva mutta se on väärä, hylättävä ja vastustettava ihanne. "We are more alone than ever in an increasingly massified world that promotes individual interests and weakens the communitarian dimension of life. Indeed, there are markets where individuals become mere consumers or bystanders."

Ja paitsi yksilötasolla, sulkeutuminen ryhminä, kansoina tai valtioina on yhtä lailla tuomittava, ja väärä nationalistinen kiihko, poliittinen hajaannus ja eristäytyminen edistää vain ylikansallisen kapitalismin etuja (tässä yhteydessä ei mainittu esim. "Make America Great Again"-politiikkaa, Brexitiä ja muutamaa muuta viime aikojen poliittista ilmiötä, mieleen ne tulivat silti).

 

Yhteisöllisyys, maailmanlaajuinenkaan, ei kuitenkaan tarkoita homogeenisuutta, avoimeen dialogiin kuuluu myös itsetuntemus. Toista ei voi kohdata jos itse ei saavu paikalle, ja avoimessa dialogissa ei voi ottaa mitään neutraalin suljettua asemaa, vaan täytyy olla myös itse jota antaa, ja tähän kuuluvat myös esim. oma kulttuurinen konteksti, jonka vaaliminen ja kehittäminen on tärkeää. Ajoittain tulee esiin patriotismin ja nationalismin ero, ensimmäinen on avointa iloitsemista oman kulttuurinsa erikoislaaduista joita haluaa jakaa muille, toinen sulkeutunutta protektionismia joka haluaa eristäytyä muista...

"Consumeristi individualism has led to great injustice. Other persons come to be viewed simply as obstacles to our serene existence; we end up treating them as annoyances and we become increasingly aggressive. This is even more the case in times of crisis, catastrophe and hardship, when we are tempted to think in terms of the old saying, "every man for himself". Yet even then, we can choose to cultivate kindness. Those who do so become stars shining in the midst of darkness."

Paljon voisi vielä nostaa ajatuksia esiin, ja mieli tekisi siteerata vielä lukuisia pätkiä teoksesta (myös niitä joissa tartutaan joihin spesifisiin kysymyksiin tai käydään läpi konkreettisemmin miten ystävällisyys tai avoin dialogi toimii), mutta tällä kertaa tämä ehkä riittää: kirja kun on varsin selkeästi etenevä ja esitetty synteesi, joka on kuitenkin paras lukea kokonaisuutena.

Laura Esquivel - Pöytään ja vuoteeseen

 

 

Tämä kirja on ollut "pitäisi lukea"-listalla jo Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteen ajoilta, tämä Laura Esquivelin kirja kun on yksi niistä haasteeseen sopivista kirjoista joihin niminä törmäsi ihan etsimättäkin, sen verran bestseller on kyseessä (suomennos Sanna Pernu).

Meksikon maaseudulla 1900-luvun alkupuolella (taustalla pyörii vallankumous) Mama Elena hallitsee itsevaltiaan ottein niin karjatilaa kuin perheensä kolmea tytärtä, ja kun tyttäristä nuorimmalle Titalle tulee kosija Pedro, niin äiti ei moista hyväksy koska Tita ei ole menevä naimisiin vaan huolehtiva äidistään tämän kuolemaan saakka, ja myllerryksessä Pedro päätyykin naimisiin tyttäristä vanhimman Rosauran kanssa, ihan vain jotta olisi lähellä Titaa...

Kirja on jaettu kahteentoista lukuun nimetty kahdentoista kuukauden mukaan, en tosin tiedä miksi, koska tapahtumien aikaskaala ylittää reilusti vuoden eivätkä lukujen tapahtumat oikein mitenkään liittyneet nimikuukausiin (ensimmäinen Tammikuu-luku tapahtuu syyskuussa, Syyskuussa taas vietetään loppiaista...). 

Ja kussakin luvussa on ruokaresepti (tai joskus useampikin) ja ruoat ja niiden valmistus ovat hyvin tärkeässä osassa kirjaa. Tita on kasvanut keittiössä ja on armoitettu kokki, ruoanlaiton ja syömisen kautta käsitellään tunteita ja kokemuksia ja omalta osaltaan ruoalla on myös tärkeä vaikutus tapahtumien kulkuun...

Tarinana tämä oli suoraviivainen rakkaus- ja perhetarina (jossa on kyllä ihan oma määränsä arveluttavia elementtejä), johon toisaalta sopii hyvin varsin fyysinen ruokakeskeisyys ja toisaalta tapahtumia ja käänteitä värittävä erinomaisesti toteutettu maaginen realismi (laji joka joskus liian itsetarkoituksellisena käy rasittavaksi, tässä se toimii), niinpä lopputuloksena oli mainiosti mukanaan vetävä ja viihdyttävä romaani.

Mutta ei juuri sen enempää, tarina ja henkilöt jäävät kuitenkin aika simppeleiksi enkä ole mitenkään kulinaristi joten runsaat ruokakuvaukset eivät nyt niin ole minun juttuni joten lopputulemaksi tulee sellainen "ihan kiva", tulipahan luettua. Ymmärrän suosion muttei tämä antanut minulle sen enempää kuin lukuhetken viihdytyksen (mikä toki on enemmän kuin jotkut muut kirjat...)

 

Blogeissa, muisskain kuin kirjablogeissa, tätä on luettu: Margit, Sari, Mia...

Mutta täsmäosuma Helmet-lukuhaasteen kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan.

Julio Cortázar - Salaiset aseet

Täytyy sanoa että en tiennytkään tällaisen Julio Cortázarin kirjan olemassaolosta Otavan sinisessä kirjastossa kun sen divarissa bongasin, ei ole arvatenkaan yleisintä ja liikkuvinta sorttia (suomennos Jyrki Lappi-Seppälän).

Viiden novelin kokoelmassa korostuu pariisilaisuus, vähän joka novellissa tiputellaan viitteitä paikkoihin ja muutenkin paikallinen kulttuurihenki on hyvin esillä, siinä määrin että niminovellista tuli mieleen että luenko parodiaa ranskalaisesta uudesta romaanista...tekijä on perehtynyt (ja asui Pariisissa vuosikymmeniä) mutta siltikin positiossa tarkkailla kulttuuria myös ulkopuolelta.

Mutta noin muuten, en tiedä, en ollut kovin innostunut monista näistä novelleista. Ensimmäisessä, Kirjeitä mammalta, oli omaa mystistä viehättävyyttä, kun Pariisiin muuttaneen argentiinalaismiehen kotipuoleen jääneen äidin kirjeissä alkaa tuntua merkkejä vanhuudenhöperyydestä ja samalla ne herättävät kuitenkin haudattujen syyllisyyksien painolastia...mutta olen harvoin avoimien loppujen ystävä, enkä ole sitä nytkään, ja kolme muuta novellia vetosivat vielä vähemmän.

Mutta onneksi kirjan pisin novelli, Takaa-ajaja, olikin sitten erinomainen. Kertojana jazz-kriitikko Bruno, kohteena jazz-fonisti Johnny Carter jolla on armoitettuja lahjoja mutta jonka elämänhallinta on täysin hukassa. Ja tämän tarinan puitteissa sitten on käsittelyssä niin taiteilijan kuin kriitikon suhde taiteeseen ja toisiinsa, samoin kuin kollegoihin ja kanssaihmisiin (ja tietysti päinvastoin), ja näissä suhteissa riittää kyllä raadollisuutta.

- Kuule, hetki sitten sinä sanoit että siitä minun kirjastani puuttuu jotakin.
(Ja nyt, huomio!)
- Ettäkö puuttuu, Bruno? Ai niin, minä sanoin että siitä puuttuu jotakin. Joo, ei se ole pelkästään se Lanin punainen leninki. Se on myöskin...Onkohan ne oikeasti uurnia, Bruno? Eilen illalla minä näin taas niitä, sellaisella helvetin isolla kentällä, mutta ne eivät olleet enää maan sisällä. Toisissa oli slelaisia raapustuksia, ja sellaisia jättiläisiä joilla oli kypärät päässä niinkuin leffoissa, ja kädessä mahtavat patukat. Se on kuule kornia käppäillä uurnien välissä kun tietää ettei siellä ole ketään muita, että minä olen ainoa joka ravaa siellä niiden välissä ja etsii. Älä hikeennyt, Bruno, ei se ole niin vakavaa vaikka sinä oletkin unohtanut laittaa tämän siihen kirjaasi. 

Tuon novellin perusteella voisin ottaa Helmet-haasteesta kohdan 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli: Johnny on eittämättä Brunon ystävä mutta samalla myös jatkuvasti Brunon kirjan kohde.

Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja vaaran viestit

Aikoinaan Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteen yksi tuttavuuksista oli espanjalainen dekkaristi Alicia Giménez Bartlett ja tämän Petra Delicado -sarja, jota silloin luin kaksi ensimmäistä osaa, ja nyt palasin sarjan pariin sen kolmannella osalla (suomennos Matti Brotherus).

Sarja lepää aika lailla päähenkilönsä, barcelonalaispoliisi Petran ja työtoverinsa Fermin Garzonin hartioilla, näiden yhteispelin toimivuus on kirjan keskiössä. Mutta samalla huomaan että piirteet, joihin kiinnitin huomiota jo edellisessä osassa, muuttuvat tässä vielä akuutimmiksi.

Giménez Bartlett ei juurikaan kirjoita maailmaa: tässä kirjassa vilahtelee mukana yksi Petran ex-aviomiehistä, mutta noin ylipäänsä sarjassa esiintyvistä sivuhenkilöistä, ainakin mieleenjäävistä sellaisista, on huutava pula. Kirjat sijoittuvat Barcelonaan, mutta pari nimeä vaihtamalla tämä voisi tapahtua ihan hyvin jossain muussakin etelä-eurooppalaisessa suurkaupungissa, ja tästä kirjasta puuttui erityisesti ensimmäisessä mukana ollut jännite, jossa ympäröivän yhteiskunnan ja median suhtautuminen poliisiin oli hyvinkin epäluuloista, tässä rikosjuttu saadaan pidettyä (liian) hyvin median näköpiirin ulkopuolella. Ja kun Petralla ja Ferminillä ei näy olevan yhtään mitään muuta samanaikaista juttua vaan voivat keskittyä täysin tähän ongelmasarjaan kuukausien ajan, tapahtuu koko kirja kuin jossain ihmeellisessä kuplassa.
Ai niin, käydään tässä kirjassa myös Moskovassa, tässä kohtaa tyylilaji ottaa reippaasti vaikutteita Harlekiinien suunnalta...

Ja sitten juoni. Huomaan että kaikissa kirjoissa on samaan tyyliin varsin mielikuvituksellisen kummallinen rikosjuttu, niin kummallinen että siitä ei alkuvaiheessa saa oikein mitään otetta, että mihin suuntaan tässä pitäisi mennä. Niinpä kirjan ensimmäinen puolisko on aikamoista sumussa hapuilua ja kestää aikansa ennen kuin varsinaisesti saadaan tarina oikeasti liikkeelle.
Ja kun sanon "mielikuvituksellisen kummallinen"...tällä kertaa Petra saa erään televisioesiintymisen seurauksena fanipostissa paketin, jossa on irtileikattu penis, ja pian seuraa toinen, ja sekaan tulee muita kryptisiä vihjeitä tuntemattomata henkilöltä, jotka johdattelevat ehkä eteenpäin tai sitten eivät, ja vaikka loppupuolella sitten saatiinkin ihan kierroksia ja jännitystä, niin aika tolkuttomana homma pysyi.

Päähenkilö Petra Delicado oli yhä omalla tavallaan ihan kiinnostavan oloinen henkilö (vaikka yhä ensimmäisen osan särmikkyyttä on valitettavasti hioutunut pois) mutta ei tosiaankaan jaksa kannatella tätä kirjaa. Sarjan edelliset osat olivat varsin mainioita dekkareita, mutta tämän olisi hyvin voinut jättää lukematta (ja enempiä suomennoksia ei ole näköjään tullut, espanjaksi sarjaa on vielä useampi osa...)

Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kohdan 39. Kirjassa lennetään (Moskovaan ja takaisin, ja lentomatka on ihan kuvattuna).
Pari bloggausta muualta tästä löytyi.