Loppuvuoden ja vuoden luetut

Grace Paley - The Little Disturbances of Man
Molière - L'école des femmes
Konstantin Paustovski - Valkoista kultaa
Ryu Murakami - Piercing
Tuukka Ahopelto - Roiskeita ajan taustapeilissä
Amélie Nothomb - Mercure
Jean-Paul Sartre - Huis clos & Les mouches
Patricia Highsmith - The Black House
Maimu Berg - Pois
Lauri Pohjanpää - Ristiritari
Driss Chraïbi - Une enquête au pays
Ferdinand von Schirach - Rikoksia
Ross MacDonald - The Galton Case

André Comte-Sponville - A Short Treatise on the Great Virtues
Jean Bottéro - La plus belle histoire de Dieu
Tertullianus - Traité du baptême
Serafim Seppälä - Antiikista Bysanttiin

Henri Nouwen - Clowning in Rome
Jaro Karkinen - Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni

Béguerie & Duchesneau - Pour vivre les sacrements 

Taas on aika koostaa paitsi viimeisen kolmen kuukauden lukemiset, myös koko lukuvuoden tilastot. Ja vertailla samalla pitkän aikavälin tilastoihin, kun noita kaunokirjoja olen merkinnyt muistiin syksystä 2011 lähtien, eli alla olevassa taulukossa löytyvät luvut jo vähän yli kymmeneltä vuodelta, ja sen takaa sitten infografiikkaa ja tarkempia pilkkomisia ja vertailuja (x tarkoittaa tässä yhteydessä anonyymeja, tai usean tekijän teoksia, joissa tekijöinä on sekä naisia että miehiä). Tuhannen kirjan rajapyykkiäkin lähestytään pikkuhiljaa, tosin nykytahdilla se ei vielä täyttyisi ensi vuonna...

 

	mies	nainen	x
englanti	142	130	1	273
suomi	90	54		144
ranska	90	31	2	123
saksa	47	13		60
japani	44	12		56
italia	46	2		48
venäjä	29	7	1	37
ruotsi	24	12		36
espanja	12	7	1	20
norja	12	5		17
tsekki	14	2		16
unkari	8	2	1	11
arabia	7	2	1	10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
viro	7	2		9
kiina	3	2		5
muu			5	5
portugali	2	2		4
islanti	3		1	4
serbo-kroatia	3	1		4
hollanti	1	3		4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
kreikka	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
persia	2			2
turkki	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	613	300	16	929

-------------------------

Vuoden aikana luin yhteensä 52 kaunokirjallista teosta, tietokirjallisuutta, sarjakuvia ja sen sellaista sitten päälle. Eli näköjään yhden vähemmän kuin 2020. Tietokirjoja, opintojuttuja ja sen sellaista tuli sitten suhteessa enemmän, ja niistä suurin osa ei päätynyt blogiin...

Isompia lukuhaasteita ei ollut käynnissä muita kuin sekalainen Helmet-haaste, joka ohjasi kyllä kirjavalintoja erityisesti alkuvuonna, mutta jota en sitten saanut loppuun asti (yhdessäkään lukemassani kirjassa ei ollut sateenkaariperheitä, ja elossa olevien henkilöiden elämäkerrat eivät myöskään kuulu lukemisiini, enkä nyt sitten viitsinyt vartavasten etsiä luettavaksi jotain ei-niin-kiinnostavaa...).

Shakespearen sisarukset -näytelmähaaste tapulteltiin loppuun alkuvuonna, mutta näytelmiä tuli luettua muutenkin.

Suosikkeja? Rajataan taas vaikka yksi blogattu teos per kuukausi, ja kaikki eivät ole kaunokirjoja (vaikka nyt esim. joulukuulle osui useampi hyvä kirja, ja pari noista on suhteessa vähän laimeampia kokemuksia)

Tennessee Williams - A Streetcar Named Desire

Jean-Patrick Manchette - Nada 

Graham Greene - The Honorary Consul   

Richard Brautigan - So the Wind Won't Blow It All Away

Romain Dutreix & Toma Bletner - Revue de presse 

Primo Levi - The Monkey's Wrench 

Friedrich Dürrenmatt - La visite de la vieille dame

Mika Waltari - Turms, kuolematon 

Eugène Ionesco - Rhinocéros 

Amélie Nothomb - Mercure 

Serafim Seppälä - Antiikista Bysanttiin 

Ferdinand von Schirach - Rikoksia

 

Mitäs minä sitten luin?

 

Vuoden luetuista yli puolet on romaaneja, mutta hieman pienempi osuus kuitenkin kuin pitkällä aikavälillä. Lyhytproosa, novellit ja fragmentit, ovat suunnilleen samoissa osuuksissa, mutta runous on nyt jäänyt selvästi sivuun, kun taas näytelmät ovat olleet vahvoilla: niiden lukuhaaste päättyi jo alkuvuodesta, mutta kyllä ne silti jatkavat merkittävänä osana lukemista...
 

Entä millä kielillä luin?

 

Tämä oli piirre johon ainakin hieman kiinnitin huomiota tilastollisessa mielessä tämän vuoden lukemisissa: pyrin lukemaan suunnilleen yhtä paljon suomeksi, englanniksi ja ranskaksi, ja näköjään onnistuinkin: yksi kirja enemmän ranskaksi kuin suomeksi tai englanniksi.

Samalla käännöskirjallisuuden lukeminen väheni: sekä englanniksi että ranskaksi luin enemmän alkukielistä, suomeksi enemmän käännöskirjallisuutta, mutta kuten voi huomata, pitkällä aikavälillä suomeksi luettu käännöskirjallisuus on selvästi dominoinut...
Tarjonta toki vaikuttaa: suomenkielinen kirjallisuus on sitä mitä olen Suomesta tuonut, mutta englanninkielinen taas enemmän mitä täältä löytyy, ja täällä löytyvä englanninkielinen kirjallisuus on melkein kaikki myös alkukieleltään englanninkielistä.
Ranskaksi tosin luin tänä vuonna jo muutamia käännöskirjoja, ja luulen että ensi vuonna niitä tulee lisää, sitä on kuitenkin hyvin tarjolla ja löytyy paljon kiinnostavaa...

 

Kirjailijoiden sukupuolijakaumaa en lukemisia valitessa tänä vuonna sen kummemmin tarkkaillut, ja se lipsui sitten taas selvemmin miesvoittoiseksi, pitkän aikavälin 2/3:sta 3/4:ksi. Varmaan korrelaatioita muiden lukuvalintojen kanssa löytyy, kuten vaikka siinä että luin suhteessa enemmän näytelmiä ja vähemmän romaaneja, valinnat jotka suosivat miehiä...toisaalta luin enemmän alkukielistä ja vähemmän käännöskirjallisuutta, jonka taas pitäisi suosia naisia...

Kuten mainittu, luin tänäkin vuonna aika lailla alkukielisiä ja vähemmän käännöksiä, mikä näkyy sitten tässä alkukielipiirakassakin. Mutta silti niitä käännöksiäkin tuli luettua, enemmän kuin viime vuonna, joten ei tämä ihan kolmen suuren jaoksi mennyt, erityisesti italialaisia tuli taas napsittua muutama. 

Ykkösalkukielenä oli tälläkin kertaa ranska, joten se jatkaa vakaasti myös pitkän aikavälin kolmoskielenä, mutta kaulaa kakkoskieli suomeen on vielä sen verran että tuskin ensi vuonnakaan saa kiinni, jos en nyt spontaanisti päätä lopettaa suomenkielisen kirjallisuuden lukemista.

Entä miltä näyttävät lukemiset kun katsotaan sekä alkukieltä että sukupuolta? Miesten jakauma on aika lailla samannäköinen kuin kaikkien luettujen, samoja kieliä samassa järjestyksessä, joskin osioiden välisissä suhteissa on pieniä heittoja...mutta pitkällä aikavälillä ranska otti suomen kiinni, ja saattaa mennä ensi vuonna ohi...

Naisten kielijakauma on sitten huomattavasti rajallisempi, ja täällä tuli tehtyä tämän vuoden tilastotarkastelun merkillisin havainto: tänä vuonna en tullut lukeneeksi yhtään kirjaa suomalaisilta naiskirjailijoilta. Hups. 

Kun tämän huomasin niin piti mennä katsomaan hyllystä löytyviä lukemattomia kirjoja, ja joo, olihan siellä yksi kirja jota luin vähän matkaa kesällä mutta ei vetänyt ja jätin kesken, ja toinen kirja, joka on ollut suunnilleen koko vuoden ajan "tuo täytyykin lukea"-mielessä mutta jotenkin aina tuli tartuttua johonkin muuhun...Mutta tästä saankin hyvän tavoitteen ensi vuoden lukemisiksi: lue ainakin yksi suomalaisen naiskirjailijan kirja. (ja voin lohduttautua sillä, että tämä puute rajoittuu henkilökohtaiseksi, noin muuten kirjablogeissa kotimaiset naiskirjailijat ovat olleet ihan mallikkaasti esillä, kiitos kompensaatiosta)
No, ranskankieliset nousivat naistenkin joukossa suurimmaksi kieliryhmäksi, mikä on tietysti mukavaa vaihtelua englannin ylivaltaan. Ja ensi vuoden suht helpoiksi lukutavoitteiksi voisin ottaa myös tuon pitkän aikavälin kielivalikoiman lisääminen (hyllyssä odottaa pari hyvää ehdokasta, joilla saisi kieliosumia joita tuolta ei vielä löydy).

Tarkastelin myös joitain tilastoja, joita olen viimeksi tutkinut kaksi vuotta sitten: nämä ovat laskettu vain pitkälle aikavälille, joten muutokset eivät ole isoja, mutta nämä antavat silti kiinnostavia havaintoja miten eri parametrit jakautuvat.

Kun vertaillaan luenko miten paljon miehiä tai naisia alkukielellä vai käännöksinä, näkyy vahvasti piirre, jonka olen maininnut aiemminkin: sekä suomeksi että englanniksi luen naisia selvästi enemmän alkukielillä kuin käännöksinä: joko naisia käännetään vähemmän tai sitten käännetään pääasiassa sellaisia naiskirjailijoiden teoksia jotka eivät minua kiinnosta tai joita en jostain muusta syystä kohtaa. Eritysen puhutteleva on englanninkielisten kirjailijoiden osuus: alkukielellä luen enemmän englanninkielisiä naisia kuin miehiä, mutta suurta osaa lukemistani englanninkielisistä naiskirjailijoista ei ole käännetty suomeksi, ja suomeksi lukemistani kirjoista, joiden alkukieli on englanti, selvästi suurimman osa kirjoittaja on mies...
Ranskankielisten lukemisten osuus on vielä sen verran pieni, että tilastot eivät ole niin luotettavia: näissä alkukielisten lukeminen ovat kuitenkin selvästi miesvoittoista, joskin voin todeta, että siinäkin tilanne on hieman tasapainoisempi kuin mitä se oli pari vuotta sitten, ja luultavasti jatkaa tasapainottumista tulevaisuudessa.

Lajityyppiä ja sukupuolta vertaillessa näkyy kaikissa olevan samansuuntaiset trendit, vaikka suhdeluvuissa onkin heittoa: suhteessa tulee naiskirjailijoilta luettua eniten romaaneja. Näytelmäkirjailijoina pysyvät selvästi vähemmistönä, vaikka vähän tilastoja tulikin paikattua näytelmälukuhaasteella: jos en olisi tarkoituksella etsinyt naiskirjailijoiden näytelmiä, ei niitä olisi edes tuon verran.

Ja lukukielet ja lajityypit. Runouteni luen yhä voittopuolisesti suomeksi, ja suomalaisilta kirjoittajilta, mutta romaaneja luen suomeksi käännöksinä tai englanniksi alkukielisiä. Lyhytproosassa on vähän tasaisempaa, novelleja tulee siis luettua enemmän englanniksi ja tällöin paljon myös kirjailijoilta joiden alkukieli on joku muu. 

Ja vaikka ranskaksi lukemisissa tilastot ovat vielä aika rajalliset, niin näkyy jo että ranskaksi luen erityisesti näytelmiä, ja nyt myös toisinpäin, näytelmiä luen erityisesti ranskaksi.

----------------------------------------------------

Mitä suunnittelen ensi vuodelle?

Uusi Helmet-haaste on julkaistu, jota varmaan lähden seuraamaan tänäkin vuonna, joskin varmaan tällä kertaa asenteella, että luen mitä luen ja laitan sopiviin kohtiin...koska katselin jo, että muutamakin kohta tulisi olemaan aika työläitä täyttää, joten kovin hyvää ennustetta menestyksestä en voi antaa.

 

Muuten varmaan luen yhä aika lailla kirjoja, jotka ovat tuolla hyllyssä suoraan tarjolla, kyllä sieltä kiinnostavia teoksia löytyy...ei sen kummempaa linjaa, muuta kuin lukea kiinnostavia ja monipuolisia kirjoja.

Ross MacDonald - The Galton Case

Dekkarivaihe päällä: jo kolmas peräkkäinen lajityyppiin laskettava kirja.

Mielessä on ollut lukea lisää näitä amerikkalaisia kovaksikeitettyjä dekkareita ja noiria, Hammett on tietysti laajasti tuttu, Chandleria olen lukenut muutamia, ja muitakin yksittäisiä...ja tietysti sitten etäämpää lajia tulkitsevaa Jean-Patrick Manchettea. 

Tämä Ross MacDonald on yksi useammin mainituista, ja The Galton Case osui sopivasti käteen (ja on ilmeisesti tekijänsä maineikkaimpia teoksia, eli varmaan sitten edustava).

I wondered if we were doing him a favor. The Galton household had hot and cold running money piped in from an inexhaustible reservoir. But money was never free. Like any other commodity, it had to be paid for.

Yksityisetsivä Lew Archer saa tehtävän hyvin rikkaalta ja sairaalta leskirouva Galtonilta: parikymmentä vuotta sitten tämä riiteli poikansa Anthonyn kanssa (aiheena tämän epäsopiva morsian joka odotti jo jälkikasvua), ja Anthony poistui paikalta ovet paukkuen eikä tästä ole mitään kuulunut sen jälkeen...mutta nyt rouva Galton haluaa tehdä sovinnon poikansa ja tämän potentiaalisen perheen kanssa. Mutta tietysti nämä pitäisi löytää...

Ja eipä siinä kauaa aikaa mene, että jotain jälkiä alkaa löytyä, samoin löytyy nuori mies joka vaikuttaa olevan Anthonyn poika...mutta onko todella? Ja miten läheisesti rouva Galtonin lakimiehen, joka Archerin palkkasi, miespalvelijan kuolema liittyy juttuun?

 

Chandler-vaikutteita kirjassa on, mutta ihan samalla tavalla kirja ei uhku tyyliä ja asennetta: vähän heitetään herjaa mutta tyyli pysyy kuitenkin selvästi hillitympänä. MacDonald vetää kirjoittaa selvemmin juonta, ja kirjoittaa sitä muuten hyvin: myönnän, että joskus olen tuskastunut kovin labyrinttimaisesti eteneviin noir-juoniin, jossa episodien liittyminen toisiinsa on usein aika väljää. Tähän verrattuna MacDonaldin tarinanrakennus on selkeää: perinteisen kovaksikeitetyn dekkarin kohtalokkaan kujanjuoksun takana onkin laadukkaan arvoitusdekkarin tiukan arkkitehtoninen rakenne. 

 

Ja vaikka kovin psykologisoivaksi ei mennäkään, on näissä ihmiskohtaloissa kuitenkin elävyyttä ja draamaa. Kyösti Salovaaran blogista tulee ilmi että kirjailijalla on omassa elämässäkin ollut kokemuksia hajoavista perheistä ja karussa olevan jälkikasvun etsinnästä, ja se kyllä heijastuu kirjaan, tässä on sellaista realistisen arkista melodraamaa ja traagisuuttakin: henkilöt ovat kaikki omalla tavallaan ymmärrettäviä ja sympaattisiakin.

Tekisi mieli sanoa, että tämä on dekkarilajityypissä hyvin kypsä teos: se ei toteuta suuria innovaatioita, mutta on erinomaisen tasapainoinen ja yhdistelee onnistuneesti alalajien hyviä piirteitä. Luulenpa että MacDonaldia pitää lukea lisää. 

Ferdinand von Schirach - Rikoksia

 

 

Saksalaisen lakimiehen Ferdinand von Schirach kirjasta olin kuullut kehuja (mutta myös että se ei ollut ihan toivottua huomiota ollut saanut, ollen yhtenä esimerkkikirjana "unohdetut kirjat"-paneelissa joku vuosi sitten), joten olin napannut tämän divarista ja nyt luin (suomennos Raija Nylander).

Tiiviissä kirjassa on yksitoista tarinaa, nimensä mukaisesti rikosjuttuja, joissa on mukana myös kirjailija puolustusasianajajana. Ja esipuhe, jossa kirjailija siteeraa setäänsä, tuomaria: "Useimmat asiat ovat monimutkaisia, ja syyllisyys on visainen kysymys." Tämä on myös kirjalle sopiva motto, rikosten ohella puhutaan rikollisista ja uhreista, ja syyllisyydestä, rangaistuksista, oikeudesta jne. Ja vaikka asiat ovatkin monimutkaisia, kirjailija esittää niitä kuitenkin hyvin selkeästi etenevällä, melkein raportoivalla kielellä, tyyli on usein varsin esseistinen, mutta sympatioitakin kyllä liikutellaan...

 

Henkilöissä ja näiden tapauksissa on kirjoa, mukana on niin taparikollisia slummeista kuin yhteiskunnan ylempiä kerroksia...ja aika moni juttu on kyllä hyvinkin traagisia tai ahdistavia, mutta mukaan mahtuu myös joitain joissa asiat kääntyvät suhteellisesti ottaen hyvin. Ja rikosjutuissakin on vaihtelua, ja joskus keskeinen tapahtuma ei ole se rikos, ainakaan se johon kirjailija on linkittynyt asianajajana.

Jäin nyt kuitenkin miettimään juttujen todenperäisyyttä. Kirjailija tosiaan on mukana joka tarinassa, takakansi antaa ymmärtää, että nämä olisivat tositarinoita ja epäilemättä von Schirach on nähnyt ja kuullut kaikenlaista. Väritystä ja yksityiskohtein muuttelua tai sepittelyä on varmasti mukana, mutta mukana on myös joitain tarinoita, joiden laittamisesta kirjaan lakimies hyvin todennäköisesti päätyisi itse syytettyjen penkille, vähintään herjauksesta (ja joku juttu jonka seuraukset voisivat olla vielä suoraviivaisemmat kuin oikeusjuttu...), näissä kuitenkin mm. sanotaan varsin suoraan parin selvittämättä jääneen murhan tekijä...

Päädyn siis suhtautumaan näihin fiktiona, joka varmaankin jollain tasolla perustuu tai ainakin on inspiroitunut tositapahtumista. Mutta tämä ei minua haittaa yhtään, nämä olivat kiinnostavia, hyvin kirjoitettuja juttuja, ja mielelläni luen lisääkin. 

Bloggauksia löytyy: Kirjavinkit, Kirjavuorenpeikko, Marjatta, Hanna...

Driss Chraïbi - Une enquête au pays (Tutkimus maalla)

 

"Mikäköhän tää on"-valintoja luettavaksi: Driss Chraïbilla näkyi olevan muutamakin kirja poliisitarkastaja Alin seikkailuja, tämä oli niistä ensimmäinen ja ajatus marokkolaisesta dekkarista kuulosti kiinnostavalta vaikka tekijästä en ollut kuullut (on kuitenkin ilmeisesti ranskankielisen marokkolaisen kirjallisuuden isoja nimiä).

 

Kirjan alussa päähenkilöt, poliisipäällikkö ja tarkastaja Ali, suuntaavat Atlas-vuorille lähelle Algerian rajaa, koska ylemmiltä tahoilta on tullut tehtävä suorittaa rikostutkimus eräässä paikallisessa kylässä. Ollaan heinäkuussa 1980, helle hohkaa ja berberikylän asukkaat (jotka ovat käytännössä yksi laaja perhe) ovat kyllä vieraanvaraisia mutta näillä seuduilla ainoat yhteydet kaupunkiin ja valtioon (saati sellaisiin virallisiin instituutioihin kuin poliisiin) ovat lähinnä ajoittain vierailevat verovirkailijat jotka tulevat ja vievät tavaraa ja eläimiä veroihin, joten vieraanvaraisuuden ohella tarjolla on vain epäluuloisuutta, yhteistyöhaluttomuutta ja piilevää vihamielisyyttä.

 

Alin esimies, poliisipäällikkö, taas on hyvin kaupunkilainen, postkolonialistisen ajan autoritaarinen kasvatti, joka suurista suunnitelmista kyvykkyyteensä luottaen huolimatta ei tule ollenkaan toimeen kylän asukkaiden kanssa, ei ymmärrä näiden käytöstä eikä pidä siitä, etteivät nämä ymmärrä osoittaa odotettua arvostusta poliisipäällikköä kohtaan.

Ali taas on peräisin köyhemmistä oloista, joten vähemmän autoritäärinen lähestymistapa on tutumpi, ja näin veijarihahmon tapaan hän luovii paljon paremmin henkilöiden välillä, puhuen yhdelle yhtä ja toiselle toista...

 

Suoritettava missio taas on niin salainen, ettei poliisipäällikkö sen luonnetta paljasta edes Alille kovin nopeasti, ja näin lukijakaan ei ole tietoinen mitä tässä oikein ollaan tekemässä, paitsi käymässä laajoja keskusteluja vähän absurdilla vivahteella ilman että asiat edistyvät, no, yhtään. Huomasin jonkun nettikommentoijan verranneen tätä Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmään, ja joo, on se aika hyvä verrokki. Kyllä se dekkarijuonikin lopulta etenee, mutta luulenpa että juonivetoisuutta hakevat lukijat olisivat silti pettyneitä.

 

Virtaavissa keskusteluissa on huvittavuutta, samalla kun taustalla leijuu ristiriitoja ja painostavaa uhkaa, vieraanvaraisuus velvoittaa kolmeen päivään ja sen jälkeen ovat eri perinteet käytössä, perinteet joista poliisipäällikkö ei ehkä edes halua olla tietoinen.

Keskeinen osa kirjassa onkin juuri yhteiskunnallinen ristiriita ja vastakkainasettelu. Kaupunki ja maaseutu/erämaa, kolonialistien poistuttua valta-asemiin nousseiden mahtimiesten hierarkia vastaan lähes täysin valtiovallan ulkopuolelle jääneet heimolaiset, länsimaista virtautuneet modernit aatteet ja käytöstavat vastaan ikiaikaiset perinteiset elämänmuodot...näiden välillä ainoana molempia puolia ymmärtävänä ja tuntevana luovii veijariromaanin malliin Ali.  

Myönnetään että ei mitenkään helpointa luettavaa: juonesta, siitä vähästä, sai kyllä hyvin kiinni ja eri henkilöiden luonteet ja ristiriidat tulivat myös hyvin esiin, mutta kun isossa osassa kirjaa on keskustelu, retoriikka, miten henkilöt puhuvat (ei useinkaan mitään yleiskieltä selkeillä lauserakenteilla), niin tästä nauttiminen meni kuitenkin oman kielitaitoni laitamilla. Mutta ehdottomasti kiinnostava teos kyllä.

Jaro Karkinen - Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni

 

 

Aloitan disclaimerilla: Kirjailijaa en henkilökohtaisesti tunne, mutta kustantaja on sen verran tuttu, että jos väittäisin, että tämä on vuoden paras kirja, niin siihen kannattaisi suhtautua varauksella. Siispä en niin tee, mutta mielihyvin kuitenkin esittelen teoksen, jolle toivon enemmänkin lukijoita.

Arvostelukappale on saatu kustantajalta.

 

Myöhäisantiikin historiasta kiinnostuneita totisesti hemmotellaan tänä syksynä: tämä on jo toinen laaja yleisteos aikakaudesta, joka on historiankirjoituksessa jäänyt usein hieman katveeseen ja huonosti tunnetuksi. Kuukausi sitten kirjoitin Serafim Seppälän Antiikista Bysanttiin -kirjasta, jossa esitellään antiikin aatehistoriaa, kristilliseen myöhäisantiikkiin painottuen, ja Jaro Karkinen tarttuu samaan aikakauteen, ajanlaskun alusta keskiajan kynnykselle 600-luvun alkuun, mutta näkökulma, aiheet ja niiden käsittelyt ovat sen verran erilaiset, että päällekkäisyyttä näiden kahden kirjan välillä ei juuri ole, ennemminkin ne tukevat toisiaan.

 

Karkisen kirjan keskeisenä aiheena on instituutio nimeltä Rooman piispa, jota myös paaviksi kutsutaan: viralla on ollut haltijansa kohta parituhatta vuotta, ja harvassa ovat instituutiot, joista voi näin selvästi todeta jatkuvuus antiikin ajoista nykypäivään. Galilealaisen kalastajan 265. seuraaja on 1,3 miljardin jäsenen uskonnollisen yhteisön johtaja, ja tässä kehityskulussa toki riittää monenlaisia vaiheita, jotka kietoutuvat hyvin nopeasti laajempaankin yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin: tässä kirjassa niistä vaiheista käydään läpi ensimmäiset kuusisataa vuotta, Pietarista Gregorius Suureen.

 

Kirja tasapainoilee kiinnostavasti henkilökeskeisyyden ja laajemman kontekstin välillä: paavit vaihtuvat ja näiden jatkumo muodostaa punaisen langan, jota seurata, mutta samalla levitään laajemmalle: se mitä maailmassa tapahtuu vaikuttaa kristillisyyteen, kirkkoon ja paaveihin, ja vastaavasti aika pian kristillisyys, kirkko ja paavit alkavat vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan, teologisesti, poliittisesti, yhteiskunnallisesti, kulttuurisesti...

Monet kehityskulut vaikuttavat hyvinkin laajasti ja pitkällä aikavälillä, ja johtuen kirkon jatkuvuudesta antiikista nykyaikaan, sekä miten kristillisessä ajattelussa ymmärretään aika ja yhteisö, monet nykyisinkin näkyvät ilmiöt ja piirteet juontavat juurensa satojen vuosien takaisista tapahtumista.

Paavit käydään läpi nimi nimeltä, ketään unohtamatta, joskin tosiasia on, että monista varhaisista paaveista ei tiedetä oikein mitään muuta kuin ne nimet (ja niiden kirjoitusasutkin ovat joskus epävarmoja). Mutta näiden tuntemattomienkin paavien esittely puoltaa paikkansa, koska tällöin kuitenkin kirkossa ja maailmassa tapahtui merkittäviäkin kehityksiä, joista on myös syytä puhua. Ja teemasta johtuen erityistä huomiota saa Rooma niin kaupunkina kuin valtakuntana, niin vaihtuvat keisarit kuin asukkaiden yleiset mielentilat vaikuttavat suoraan kirkon ja historian kehitykseen, ja niinpä myös niiden historiaa käydään läpi runsaasti.

Teologiassa ja filosofiassa ei kovin syvälle mennä, johtuen siitä, että Rooman varhaisten piispojen joukossa ansiokkaat teologit olivat varsin harvassa, ansiot olivat enmmän hallinnossa ja yhteisön paimentamisessa, lännen merkittävät teologit olivat muissa viroissa (keskeiset kiistakysymykset toki ovat mukana). Tämä myös johtaa siihen, että kirja painottuu selvästi politiikkaan, yhteiskuntaan ja kulttuuriin, koska ne vaikuttivat suoraan paavien toimintaan ja paavit vuorostaan vaikuttivat niihin.

Siinä missä yllämainittu Seppälän kirja aatehistoriana painottuu filosofisiin pohdintoihin, on tämä Karkisen kirja suunnattu selvemmin historianharrastajille. Kerronta on yleistajuisen sujuvaa mutta asiallista: kirja välttelee liioiteltua popularisointia, sensaatiohakuisuutta mutta myös hagiograafista siloittelua ja hymistelyä. Tieteellisiä viittauksia historiallisiin tutkimuksiin riittää, lukuisissa tapahtumissa esitetään useita vaihtoehtoisia esitettyjä tulkintoja, ja kun erityisesti varhaisimpien vaiheiden lähteet ovat niin rajalliset, vaihtoehtoisia tulkintoja mahdollisista tapahtumista ja kehityskuluista tosiaan riittää.

Itse asiassa tämä on kiinnostava kirja ihan historiantutkimuksen metatasolla vaikkei itse aihe tai aikakausi niin kiinnostaisikaan: miten historiaa tulkitaan kun käytetyt lähteet ovat todella fragmenttiset, miten arvioidaan lähteiden luotettavuutta jne. Tai miten tutkijan ja historioitsijan ennakkokäsitykset vaikuttavat tehtyyn tutkimukseen: koska tutkittava instituutio on ollut jatkuvassa toiminnassa nykyaikaan asti, ovat monet historioitsijat heijastaneet omaan aikaansa liittyvät ennakkoluulonsa myös menneisyyteen, niin puolesta kuin vastaan, ja tulkinneet ensimmäisten vuosisatojen tapahtumia anakronistisesti oman aikansa filtterien läpi. Tästä piirteestä kyllä puhutaan paljon kirjassa, kuinka historia itsessään vaikuttaa aiemman historian tutkimiseen, tulkitsemiseen ja kirjoittamiseen.

Huomionarvoinen piirre kirjassa on myös runsas kuvitus, runsaampi kuin mitä yleensä olen nähnyt kotimaisissa historiateoksissa. Ja siinä missä kirjan leipäteksti painottuu yhteiskuntaan ja politiikkaan, valokuvissa, maalauksissa ja piirroksissa sekä yhtä lailla runsaissa kuvateksteissä käydään sitten läpi kulttuurista puolta ja erityisesti kuvataiteita, miten historiallisia tapahtumia on esitetty ja tulkittu visuaalisesti, millainen symboliikka niihin liittyy jne. Kuvia on museoiden kokoelmista, kirkoista ympäri maailmaa (myös mm. Hattulasta), historioitsijoiden mallituksista jne, ja ihan kokoelmana niistä saisi jo oman kirjansa.
Kirjan ulkoasuun on siis myös panostettu, tuotantoarvot ovat kunnossa (huomauttaisin tosin että johdanto-osioon oli jäänyt joitain rakenteellisesti varsin kömpelöitä lauseita, joissa joutui pysähtymään ihmettelemään että mitä niissä haluttiin sanoa...oliko viimeiseksi kirjoitettu luku jota ei oltu ehditty toimittamaan ihan hiotuksi asti? Kirjan varsinaisen osuuden kieliasu sen sijaan on moitteetonta).

Kuten olen todennut, myöhäisantiikki on jäänyt historian yleisteoksissa (ja ilmeisesti akateemisessa tutkimuksessakin) usein aika lailla katveeseen, joten tätä aukkoa teos paikkaa.

Samoin, aikaisemmin suomeksi on paaveista ilmestynyt pari lyhyttä ja tiivistä yleisesitystä, joihin verrattuna tämä on suorastaan hengästyttävän runsas teos, sekä itse aiheen käsittelyssä että sen punomisessa osaksi laajempaa historiallista kontekstia. Ja ottaen huomioon, että parintuhannen vuoden historiasta tässä käsitellään ensimmäiset kuusisataa, rohkenenko siis odottaa Seuraavaa Osaa...?

 

Jep, jos on edes jossain määrin kiinnostunut historiasta niin on tämä tutustumisen arvoinen teos (ja jos esim. antiikin tai kristinuskon historiasta, niin suorastaan pakollinen). Ja noin muuten, olen joskus aiemminkin ilmaissut mielipiteeni, että myöhäisantiikin ajassa on joitain huomattavia yhtymäkohtia nykyaikaan...

Kirjalla on oma nettisivu.

Lauri Pohjanpää - Ristiritari

 

Hasardivalintoja, tämä taisi olla jostain ilmaishyllystä (ja kappaleen kunto ei ole kovin priimaa, kuten kuvasta näkyy). Mutta runoutta voi toki aika vilkaista, ja runoilija Lauri Pohjanpää on ainakin nimenä tuttu, olinkohan lukenut aiemminkin (huomaan että olin, ja ihan positiivisessa hengessä).

Mutta tämä varhaisemman tuotannon edustaja vuodelta 1920 ei nyt tosiaankaan vakuuttanut. Tyyli on hyvin klassinen riimirunous, ja ajankohta näkyy hyvin, useampi runo liittyy sisällissotaan (tai kapinaksi Pohjanpää sitä kutsuu), ja maailmansota, jääkärit jne näkyvät runokuvastossa runsaasti, ja verrokiksi haetaan vähän kauempaakin historillaisia sotaretkiä, kuten kirjan nimi kertoo. 

 

Sävy on hyvin mahtipontisen ylevä, suuri kohtalo ja uhri ja kaikkea sellaista...ja sitten kun mukaan tulee muutama runo jossa taas valitellaan sodan kärsimyksiä ja kauheutta ja kauhistellaan kuinka moiseen joudutaan, näiden kahden viestin välinen ristiriita on ihan vaan korni. Ymmärrän että runoilijalle saattaa tulla mielenmuutoksia ja hyvinkin jyrkkiä aatteiden muutoksia, tiedän kirjailijoita joilla moista näkyy, mutta yleensä ne mielenmuutokset tulevat kirjojen välissä, ei yllättäen sivulla 51.

 

Muutamia juhlatilaisuuksiin tai jollekin henkilölle omistettuja runoja löytyy myös, ja varmaan ne alkupuolenkin mahtipontisissa sotarunoissa ovat myös juhlatilaisuuksissa esitettyjä, sellaista käyttörunoutta...

Mutta samalla on todettava että myöskään sanankäyttäjänä Pohjanpää ei tässä vakuuta: olen taitavia mitallisen runon osaajia sen verran lukenut, että voin sanoa että tässä sitä ei ole, niin sanankäytön kuin kuvastonkaan osalta: juurikin varsin mitätöntä käyttörunoutta joka on ehkä jossain vaiheessa sopinut juhlistamaan juhlatilaisuuksia muttei sen enempää. 

Havaitusti Pohjanpää teki myöhemmin parempaa, tämän kokoelman voi ihan suosiolla jättää lukematta.

 

Tuhlaajapoika (ote)

 

Ma pelkäsin Sua ja vapisin Sua

ja pakenin aina kun kutsuit mua -

yli pääs oli pilvi Siinain,

löi suustas salamat tuomion,

vihas tuli oli ankaran armoton

kuin lieska helvetinpiinain.

Mut elämää huus ja vapauttaan

öin päivin takoen kahlettaan

syke vereni kuohuvan - nuoren.

Näin kaukana kuin sadun - loistavan 

ma jalkaini alla maailman

kuin huipulta korkean vuoren.

Unen hohdosta hopeiset virrat sous,

tarun välkkeestä kaupungit kultaiset nous,

näky huumasi ja hulluutti pääni.

- Miks riudut turhaan ikävään?

Ota omas, tule onneas etsimään!

soi kutsuin ja kiehtoen ääni.

Ma tahdoin onneni valloittaa

ja mun oli kaunis ja ihana maa -

sen syöksyin suuriin kyliin.

Kuin unessa kuljin ja hymyssäsuin

ohi ihmeitten, läpi seikkailuin.

Nyt onnenhurma syliin!

Maimu Berg - Pois

 

Lähes satunnainen kirjavalinta divarin hyllystä, kun joskus aikaa sitten kävin Suomessa. Mutta Taifuuni-kustantamolta ilmestyi aikoinaan joitain aika kiinnostavia teoksia itä- ja keski-Euroopasta, virolaista kirjallisuutta ihan mielelläni voisin lukea ja takakannen perusteella tämä vaikutti ehkä kiinnostavalta sillai muutaman vuoden takaisen Leningrad-Ost-Berlin-lukuhaasteen hengessä. 

Ja näköjään Maimu Bergiltä on muutama muukin kirja ilmestynyt suomeksi (tämän suomennos Hannu Oittinen), ja tämä oli näköjään hyvinkin tuoreeltaan käännetty, sekä alkuteos että käännös ovat vuodelta 1999.

Tapahtumat sen sijaan ovat syvällä neuvostoajassa, 60-luvun Virossa. Nuori taidemaalari Ennu ja filologian opiskelija Tamara tapaavat ja rakastuvat, mutta rakkaudessa on myötä- ja vastoinkäymisiä...ja kuinka nuori aviopari voi edes elää ja hengittää maassa, joka on historian poispyyhkäisemä ja valloittajan ankaran kontrollin alainen: halu pois, vapauteen, jonnekin missä voi hengittää, pakottaa keksimään keinot lähteä vaikka se pakottaisi jättämään taakseen niin paljon, ja mitä se lopulta on, vapaus...

 

Vapausko? Kenellä sitä muka on? Kun matkustaa turistilaumassa Kreikkaan tai Kanariansaarille, niin vapautta suo ennen kaikkea se, mitä täällä on tarjolla joka puolella ja halvalla - viina.

 

Tunnelma on yhtaikaa surumielistä ja huvittunutta: ajan ankeus ja harmaus tulevat kyllä esiin, joskus raadollisissakin yksityiskohdissa, ja toisaalta niihin otetaan tiettyä kapinallista etäisyyttä, joka leimaa monia henkilöitäkin: toki kaikenlaista joutuu tekemään ja kokemaan, mutta ilkikurinen hiljaisen kapinallinen henki, monissa muodoissaan, on kuitenkin monilla tallella...

Kerronta vaeltelee hieman tajunnanvirran tienoilla, subjektiivisten kokemusten ja aistimusten sarjoina, ja mukana on myös jonkin verran surrealistisen absurdeja osioita...piirre joka tuntuu tulevan kovin usein vastaan uudemmassa virolaisessa kirjallisuudessa ja johon, myönnetään, en ole kovin ihastunut: tässäkin tuntui jonkin verran sellaista tyhjäkäyntiä jota itse olisin karsinut pois.

Mutta kirjan ydin, rakkaustarina ja vapauden pohdinta, kyllä toimii. Viehätyin kuinka epäsentimentaalisena rakkauden kuvaus pysyy, samalla kun se kuitenkin tuntuu todelliselta ja aidolta: kyllä, Ennu ja Tamara tosiaan rakastavat toisiaan ja rakkaus vaikuttaa heihin, ja samalla he ovat myös erillisiä henkilöitä omilla luonteenpiirteillään, ympäristöllä, ajoilla ja paikoilla on omat vaikutuksensa ja asioita tapahtuu...

 

Samalla tavalla vapaudesta puhutaan, no, epäsentimentaalisesti, siinäkin on aitouden ja totuuden tuntua, ja samalla siitä esitetään huomioita, joita ei usein näe tarinoissa, joissa paetaan totalitarismin ikeen alta. 

Ja tällä aiheella tuntuu olevan laajempaakin resonanssia nykyaikana kansainvälisessä muuttoliikkeessä, millaiset voimat ja vaikuttimet ajavat ihmisiä pois, millaisia ihmisiä ja miten (siis ainakin silloin kun kyseessä ei ole ihan täysi humanitaarinen kriisi ja hengenhätä...)

Kirjan keskeisissä teemoissa löytyy siis myös universaalia antia heillekin, joita neuvosto-Viron 60-luku ei jaksa kiinnostaa. Ja jos se puoli taas kiinnostaa, niin toki silloin kirja on mitä suositeltavin (ja kirjailija on näköjään sopivasti Ennun ja Tamaran ikäluokkaa ja opiskellut Tartossa filologiaa, eli kerrotuissa kokemuksissa lienee myös jotain omaa)

Maailman silmissä heidän valtiotaan ja kansaansa ei ole ollut olemassa enää aikoihin, tsekkien esimerkin seuraaminen saattaisi palauttaa jotakin maailman mieleen mutta ilmeisesti virolaiset eivät edes halua olla olemassa. Heikkojen laiha ja tavallinen lohtu, että maailman silmissä kuollut on parempi kuin kokonaan kuollut. Aivan kuin kuolema olisi pahinta. Entä mitä varsinaista hätää heillä oikeastaan oli? Nälkä ei vaivannut, ei ollut työttömyyttä saati määräilevää isäntää, kaikki oli omaa, sen kun otat mitä haluat. Urakehitystä ei rajoittanut muu kuin omatunto, ja senhän saattoi yleensä helposti sivuuttaa.

Leif voi palatessaan kertoa järjestelmän miehelle rauhallisin mielin täyden totuuden, sillä ainakin se mieliala, johon hän kotimaassaan törmää, on imperiumimielinen ja sovitteleva, ja kaikenlainen usko muihin mahdollisuuksiin näyttää olevan mennyttä. Lammaskarjaa, jonka yli voi huoletta ajaa tankilla. Orjia vailla tulevaisuutta.

Patricia Highsmith - The Black House

 

Olen Patricia Highsmithin runsaassa tuotannossa keskittynyt novellistiikkaan, novellikokoelmia olen lukenut aiemmin neljä (ja niistä pääosin pitänyt) kun taas romaanejaan olen lukenut vain yhden, sen kuuluisimman Lahjakkaan herra Ripleyn. Pitäisi ehkä enemmänkin.

Mutta tämä on taas novelleja, yksitoista kappaletta 70-80-luvun vaiheesta. Ja vaikka Highsmith joskus mielletään dekkarigenren edustajaksi ja tunnetaan psykologisista trillereistä, niin tässä ei sellaista kovin paljoa ole: mutta hieman hieman makaaberia ja groteskia, jotain hienokseltaan vääntynyttä ja väärää toki paljonkin: oli sitten nuori pariskunta, joka päättää adoptoida eläkeläisavioparin vanhainkodista luokseen asumaan mutteivät sitten osanneet odottaa mitä tuleman piti, tai diplomaatin vaimo, jota alkaa ahdistaa elämässä muukin kuin väijyvä tirkistelijä, tai poika, jonka sisar kuoli muutama kuukausi sitten ja joka rakentaa suuren leijan, tai mies jolla on kaksi tyttöystävää eikä aavistustakaan kumpaa rakastaa enemmän...

 

Ja toki myös usein aimo annos mustaa huumoria, joka yleensä tulee siitä, kun henkilöt tekevät jotain pahasti sosiaalisten normien vastaista ja samalla siinä on oma sisäinen logiikkansa, hiljaisista sodankäynneistä ja jännitteiden odottamattomista purkautumisista.

Ja parin novellin ohella joissa tapahtuu rikos on siellä yksi varsinainen dekkarikin, ensimmäinen novelli Something the Cat Dragged In on varsin herkullinen brittiläisen cozy mysteryn parodia, jossa tapahtuneesta murhasta huolimatta kaikki on niin seesteistä, kotoisaa ja järkevää, että tilanne vaikuttaa jo psykopaattiselta...

Ei ehkä mikään maailmoja mullistava teos (ja tekijällä on parempiakin kirjoja, esim. Eleven ja Little Tales of Misogyny tai tuo Ripley) mutta taitavan kirjailijan taidolla tehty kirja, jonka parissa kyllä viihdyin mainiosti. Ja jolla saan aika ohimenevällä maininnalla Helmet-haasteesta kohdan 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä, The Kite-novellin poika omatoimisena alaikäisenä liikkuu paikasta toiseen pyöräillen.

Serafim Seppälä - Antiikista Bysanttiin: Aatehistoriallisia murroksia

 

Kun jokunen kuukausi sitten selasin syksyn kirjakatalogeja, tämä Serafim Seppälän uutuus nousi välittömästi eniten odottamakseni kirjaksi: myöhäisantiikin henkisessä ilmapiirissä olen muutenkin viettänyt viime aikoina runsaasti aikaa, joten aikakautta esittelevä historiateos suomeksi on mitä tervetullein. 

Tosin tämä teos on nimenomaan aatehistoriaa, eli se perinteisempi historia, jossa hallitsijat hallitsee ja tapahtuu asioita (usein sotia, ja usein hallitsijoille) on jätetty pois, sen sijaan esitellään joukko valittuja yleisiä teemoja ja miten nämä ymmärrettiin antiikin ja myöhäisantiikin aikana Välimeren kulttuuriympäristössä, erityisesti filosofisessa kontekstissa (joka aikakautena oli erottamaton uskonnoista).

 

Kirjaan on valikoitu kaksitoista teemaa, kullekin oma lukunsa: sielun ja ruumiin yhteys, seksuaalisuus, lapset ja lapseus, ihonväri ja orjuus, näkeminen, tuoksut, ystävyys, suudelma, unet, kuolema, eläimet ja nauru. Ollaan siis perusasioiden äärellä, mutta niin kuuluukin: kirjan tehtävänä on nimenomaan selventää sitä aatteellista kontekstia, jossa aikakauden ajattelu on syntynyt, ja jonka ymmärtäminen on välttämätöntä jos haluaa sitä ajattelua ymmärtää. Oman osansa saavat hellenistiset filosofit eri aikakausilta, vähän latinalaisetkin, aikakauden uskonnolliset kultit, juutalaisuus, ja tietysti miten kristinuskon nousu valtauskonnoksi vaikutti asioihin (ja useimmiten kaikkien noidne ryhmien sisältäkin löytyy hyvin monenkirjavia kantoja ja ajatuksia).

 

Ajatukset ja käsitykset, ja termistö, ja kiinnostuksen kohteetkin, ovat ratkaisevasti erilaisia, eikä ole kovinkaan hedelmällistä lähteä tutustumaan vaikkapa hellenistisiin filosofeihin, kirkkoisiin tai muihin aikakauden ajattelijoihin olettaen, että heillä on samat käsitykset, ennakkoluulot tai merkitykset käytetyille termeille kuin mikä vallitsee nykyhetken Suomessa (tai Yhdysvalloissa). Moinen anakronistinen ja ennakkoluulojen filtteröimä luenta- ja tulkintatapa, jopa ihan akateemisten tutkijoiden piirissä, saa kyllä runsaasti piikittelyä kirjassa...

 

Ja samalla aihe ja sen käsittely tarkoittaa, että vaikka ei nyt olisikaan niin kiinnostunut (myöhäis)antiikin filosofeista, niin tässä on hyvä tilaisuus tutustua vaihteleviin ajatuksiin noista elämän perusasioista ja ehkä haastaa omiakin ennakkoajatuksia ja yleisiä käsityksiä: ehkä asiat eivät välttämättä olekaan niin kuin ne nykyään ymmärretään. Eli kirja sopii kyllä aiheittensa ja niiden käsittelyn puolesta kaikille joita kiinnostaa ajatella vaikkapa näkemistä, ystävyyttä, lapsia, unia, nauramista, seksiä jne. (henkilökohtaisesti pidin kiinnostavimpana lukua ystävyydestä, koska siinä haastetaan eniten nykykäsityksiä "ehkä asioiden ei edes tarvitse olla näin"-tavalla).

 

Seppälän kirjoitustyyli on selkeää ja helposti lähestyttävää (ja jonkin verran apologista erityisesti kreikkalaisten kirkkoisien suhteen, mutta kuitenkin asiallista), joten ote on mukavan populaari että tämä sopii monenlaisille lukijoille (ja toisaalta kirjallisuusviitteitä löytyy runsaasti niitä halajaville). Tietty haastavuus toki syntyy siitä, että kuten olen aiemminkin huomioinut, että myöhäisantiikki ja Bysantin historia jäävät usein helposti katveeseen, ne ovat useimmille joko täysin tuntemattomia tai vähintäänkin huonosti ymmärrettyjä ja ennakkoluulojen ja väärien käsitysten värittämää. Tässä kirjassa tosiaan keskitytään puhtaasti aatehistoriaan (eli ei edes käytäntöihin, miten vaikkapa lapsia oikeasti hoidettiin, vaan mikä oli filosofinen käsitys lapseudesta), eli lukija luultavasti nauttii teoksesta enemmän jos edes jonkinlainen käsitys aikakauden historiasta löytyy. 

Ja tietysti myös aikakauden filosofeista ja teologeista: ainakin sillä tasolla, että tunnistaa mikä ero on platonistilla ja stoalaisella, tai pysyy edes jotenkin kärryillä että keitä nämä Johannes Krysostomos ja Augustinus yms. nyt oikein ovatkaan.

Eli jonkinlaiset pohjatiedot kyllä varmasti parantavat kirjan lukemista, mutta eiköhän tästä kirjasta saa kiinnostavia ajatuksia vaikkei niin aikakautta tunnekaan (ja silloin ainakin saanee ennakkokäsityksiä ja -luuloja ravisteltua), ja ehkä pohjaa jatkaa aihepiiriin tutustumista.

 

Jepjep. Odotin kirjalta paljon ja odotukset palkittiin, eli jos (myöhäis)antiikin filosofia tai teologia millään tavalla kiinnostaa, niin kirja on suorastaan pakollista luettavaa, ja jos nyt on ylipäänsä kiinnostunut mistään, niin kannattaa silti vilkaista, tässä ollaan kuitenkin ajattelun, kulttuurin ja sivistyksen peruslähteillä.

Ja totean tässä, että voisin mielelläni kyllä lukea suomeksi jonkun perinteisemmänkin kattavan yleisteoksen myöhäisantiikista, koska aikakausi tosiaan ansaitsisi tulla paremmin tunnetuksi.

Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Jean-Paul Sartre - Huis clos & Les mouches (Suljetut ovet & Kärpäset)

 

 

Vaikka Jean-Paul Sartre onkin nimenä ja osin aatteinakin tuttu, en ole tuotantoaan aiemmin lukenut. Joten tämä kahden keskeisen näytelmän kokoelma on mitä otollisin tutustumiskohde.

Ensimmäisessä näytelmässä kolme henkilöä, vastikään kuolleita, tulevat suljetuksi samaan huoneeseen, jotka ensin valehtelevat mitä ovat eläessään tehneet, ja lopulta kun myöntävät tekemisensä, eivät silti saa rauhaa tosiltaan. Ja tästä näytelmästä on peräisin suosittu sitaatti, "helvetti on toiset ihmiset".

Sinänsä mielenkiintoinen yksityiskohta oli maininta, että huoneessa ei voi olla peilejä, henkilöt eivät voi nähdä itseään vaan vain tulla toisten näkemiksi ja määrittelemiksi...kun olin lukenut juuri Amélie Nothombin Mercuren, joka on myös kolmiodraama tilassa, jossa ei ole peilejä: viittaako Nothomb tähän näytelmään? 

Kärpäset oli myös tarinaltaan aiemmista lukemisista tuttu, taas yksi versio Oresteen ja Elektran tarinasta, josta oli jokunen kuukausi sitten myös lukenut toisen version. Ja Sartre taas tuo tarinaan paljon omaa yksilökeskeistä (ja tässä Nietzscheen päin vivahtavaa) filosofiaansa...

Mitäs minä nyt sitten näistä ajattelin. Molemmissa oli kiinnostavia kuvia ja visioita, ihan kirjallisella tasolla näissä kyllä on ansiota. Mutta ajatuksellisista ulottuvuuksista en jaksanut innostua : epäilemättä siinä oli jotain uutuutta kirjoitusaikaan 1940-luvulla, mutta filosofinen anti on niin tehokkaasti kyllästänyt nykyajan, että näiden mietteet olivat läpeensä nykypuheessa banaaleja, yleisesti hyväksyttyjä  kliseitä. On suorastaan ironista, että tästä yksilökeskeisyyden korostamisesta on tullut massojen umpiporvarillinen de rigueur -aate...

Tjooh. Yhtä hyvin olisin voinut katsoa vaikka telkkarista jotain Temptation Islandia tms. 

No, Kärpäsillä otan sentään Helmet-haasteesta kohdan 16. Kirjassa eletään ilman sähköä (Helvetissä ilmeisesti on sähköt, ainakin kirjan kannen mukaan).

Tertullianus - Traité du baptême (Kasteesta)

 

 

Kainiitit olivat toisella vuosisadalla pohjois-Afrikassa vaikuttanut gnostilainen lahko, joka oli linjaltaan sieltä äärimmäisestä päästä: ruumis on sielun vankila, luotu maailma on läpeensä paha samoin kuin sen luojademiurgi (ja tästä syystä Raamatun "pahikset" kuten Kain olivatkin niitä suurimpia ihailtavia henkilöitä, siitä siis nimi) jne. Ryhmä oli sen verran äärimmäinen että laajempi vaikutuksensa henkiseen ilmastoon ja historiaan jäi varsin vähäiseksi, suurimpana kontribuutiona ehkä se, että inspiroivat karthagolaista kirkkoisää Tertullianusta kirjoittamaan tämän kirjan.

Yksi kainiittien keskeisistä teologisista linjauksista oli kasteen, kristillisen kirkon perustavalaatuisen sakramentin, hylkääminen (koska luotu maailma on paha, eivät pyrkimykset tuomaan sille minkäänlaista pelastusta voi myöskään olla hyviä, ja näihin kuuluu luonnollisesti myös kaste), ja tähän tarttuu Tertullianus. Kuten Uuden testamentin kirjoista käy ilmi, oli kaste ollut merkittävä osa alkukirkon toimintaa alusta alkaen (ja tunnettu käytäntö myös juutalaisuudessa ennen kristillisyyttä) mutta tarkempi tietämys miten kastetta vietettiin ja miksi, miten se ymmärrettiin, jää varsin fragmenttiseksi: tämä De baptismo 200-luvun alussa on ensimmäinen laajempi teos aiheesta. 

Tertullianus on vahva apologisti, jonka selkeää kirjoitustyyliä on hyvin miellyttävä lukea: teologis-filosofiset linjauksensa eivät ehkä aina ole niin hienovireisiä tai systemaattisia, kiinnostus on argumentoinnissa ja että kuulija/lukija ymmärtää ja vakuuttuu (ja tästä huolimatta teoksissaan on kyllä myös teologista innovaatiota yllin kyllin, samoin kuin näitä näkökulmia oman aikansa aatteisiin). 

 

Ja vaikka reettori yrittääkin vakuuttaa sanoillaan, niin mitään laimeaa kaikkia miellyttävää relativismia ei harrasteta, Tertullianus on kyllä omissa kannoissaan hyvinkin suora ja jyrkkäkin. Ja myöhemmin siirtyi valtakirkon linjasta kohti montanolaisuutta, jonka kirkkokäsitys ja oppi oli sopivasti jyrkempi ja puristisempi (tästä syystä vaikka Tertullianus on hyvin arvostettu kirkkoisä, kirjoittaja ja teologi, häntä ei ole kanonisoitu pyhimykseksi...)  

Tämä mainio tyyli löytyy tästäkin kirjasta: kirjassa esitetään napakasti kasteen keskeinen symboliikka, hengellinen merkitys ja käytäntöjä. Kiinnostavaa on, että periaatteet ja käytännöt ovat hyvin pitkälle samat kuin seuraavinakin vuosisatoina, eli kasteen muoto ja sisältö oli kehittynyt pitkälle jo alkukirkon aikana, ja Tertullianuksen esittämät symbolit ja tulkinnat löytyvät jatkossa monelta muultakin.

 

Suurin eroavaisuus lienee siinä, että Tertullianus suhtautui kielteisesti lapsikasteeseen ja oli sitä mieltä, että kastettavan pitäisi olla aikuinen: tosin se, että aihe ylipäänsä on esillä, kertoo jo, että lapsikastettakin harjoitettiin. Ja syyt vastustukseen löytyvät siitä, että kasteessa aiemmin tehdyt synnit pyyhitään pois, mutta kasteenjälkeisten syntien sovitus oli tuolloin vielä tuntematon, nykyisenkaltainen ripin sakramentti muodostui vasta noin tuhat vuotta myöhemmin...ja marttyyrikirkon aikana esim. luopious oli hyvinkin akuutti ilmiö ja luopioiden mahdollisuus palata kirkon yhteyteen oli hyvinkin runsaasti puhuttanut ja mielipiteitä jakanut aihe. Ja muutenkin nuorella ihmisellä on paljon houkutuksia syntiin ja suurempi mahdollisuus langeta, joten liian nuorena ei pitänyt kastetta hakea...

Amélie Nothomb - Mercure

 

Maaliskuussa 1923 nuori, hyvin asiallinen sairaanhoitaja Françoise saapuu Ranskan pohjoisrannikolla olevalle pienelle saarelle, jossa asustaa vanha rikas Omer Loncours, varsin merkillisessä talossa, jossa ei ole yhtään peiliä, ja jonne ei saa tuoda mitään heijastavia pintoja. Syynä tähän on Françoisen potilas, Omerin suojatti, orpo nuori nainen Hazel, joka loukkaantui maailmansodan pommituksissa ja sen jälkeen suhtautuu omien kasvojensa näkemiseen kauhulla ja on sulkeutunut taloon jo muutaman vuoden ajan. Omerin ja Hazelin omalaatuinen suhde on ehkä laillinen (Hazel on täysi-ikäinen eikä väkivalloin vankina) joskaan ei kovinkaan moraalinen, ja tähän Françoise päättää puuttua...

Vaikka kirja menneisyyteen sijoittuukin, ei Amélie Nothomb varsinaisesti historiallista romaania kirjoita: yritin tähyillä josko tämä kirja sopisi vielä avoimeen Helmet-haasteen kohtaan "Kirjassa eletään ilman sähköä", koska 1920-luvun alun yksinäinen saari kuulostaisi sellaiselta paikalta, mutta kirjassa ei anneta mitään viittausta aiheesta suuntaan tai toiseen, materiaaliset olosuhteet eivät selvästikään ole kiinnostuksen kohteena. 

 

Miljööstä tuli mieleen enemmän sadut tai legendat, erityisesti sellaiset joissa on hieman synkkä ja ahdistava tunnelma sekä arveluttava subteksti, tyyliin Ritari Siniparta, Kaunotar ja hirviö tai Prinsessa Ruusunen: Prinsessa Joka Ei Saanut Nähdä Omia Kasvojaan sopisi hyvin joukon jatkoksi. Ja kirjallisuusviittauksia toki heitellään ja erityisesti Hazel pohtii asioita luettujen kirjojen pohjalta...en valitettavasti ole vieläkään lukenut Stendhalin Parman kartusiaaniluostaria, joten en tiedä sen relevanssista, Monte Criston kreivin kyllä.

Ja varsinainen tarina on samaa sarjaa vaikkapa Hygiène de l'assassinin kanssa, nuoren naisen ja vanhan miehen välinen henkien taistelu, iso osa kirjasta on Françoisen keskusteluja Omerin tai Hazelin kanssa ja Hazelinkin kanssa käydyissä keskusteluissa Omer on läsnäolevana vähintäänkin salakuuntelijana...ja aiheena on rakkaus monissa muodoissaan, ystävyytenä, romanttisena, eroottisena, ristiriitaisena ja vaikeana. Nothomb on perinteiseen tapaan viehättävän häiritsevä, provosoiva ja ambivalentti, joten lukija saa kyllä ihan itsekin ajatella asioita ja selvitellä...

Ja erityisen ambivalentiksi tämän tekee se, että kirjassa on kaksi vaihtoehtoista lopetusta. Kirjailija oli kirjoittanut ensin yhden, mutta sitten toisen sen vastapainoksi, eikä lopulta osannut tai halunnut valita niiden väliltä (ja näissä ei päästä valitsemaan henkien taistelun osapuolien välillä, ennemminkin molemmissa Françoise ja Omer asettuvat samalle puolelle...yhdessä Hazelille koittaa vapaus, mutta Omerin teot ovat myös selvemmin oikeutettuja, toisessa Françoise korvaa Omerin mutta Hazelin manipulointi jatkuu...)

Kiehtova teos. En tätä nosta tekijänsä parhaimmaksi (varsinkin kun tämä vertautui niin paljon tuohon Salamurhaajan hygieniaan) mutta kyllä yhä sen verran vetää että eiköhän Nothombin lukemista jatketa...

Tuukka Ahopelto - Roiskeita ajan taustapeilissä

 

Moni kirjailija aloittaa kirjoittamisen runokirjalla, silloinkin kun siirtyy myöhemmin proosaan: lyhyessä muodossa on helpompi lähestyä haastetta, että kirjoittaa kirjan (ja toisaalta ehkä terveempi tapa kohdata se haaste kuin laatia pöytälaatikkoon ensimmäinen 500-sivuinen osa kymmenosaisesta sarjasta...) 

Tuukka Ahopelto on ilmeisen sitoutunut prosaisti, mutta periaate on sama: tämä esikoiskirjansa on tiivis kokoelma muutaman sivun pituisia fragmentteja: hetkellisiä tunnelmakuvauksia, tapahtumia ja akteja. Novelleiksi en näitä kutsuisi, joistain tuli mieleen pakinat silloin kun niiden kirjoittaja ei yritä olla ha-ha-hauska vaan introspektiivinen, mutta nimitetään näitä nyt fragmenteiksi.

 

Lähtöoletuksena odotin teoksen olevan epätasainen, koska sellaisia omakustanne-esikoiskokoelmat tapaavat olla, ja kirjailijan nettisivut antoivat ymmärtää, että kyseessä ovat vielä jonkinlaiset kirjalliset sormiharjoittelut. Kokoelma oli kuitenkin odotettua tasalaatuisempi, selvästikin Ahopellolla on tekstin tuottamisen taito jo hyppysissään. Ja toisaalta fragmenttien kerronnassa on paljon yhteistä: miljööt vaihtuvat, samoin henkilöt mutta kerronta on minämuotoista preesensissä, tapahtumat usein varsin arkisia ja banaaleja, kertoja on hiljainen tarkkailija tai ehkä puurtaja jonka työpanos (tai tekijä) jää usein vaille huomiota, ja joka ei tarkkailijan asemastaan juuri persoonaansa tuo esille: mieleen tulivat ajoittain Antti Hyryn tai Maarit Verrosen kerronta.

 

Tuosta syntyy kokoelmalle yhtenäinen linja, joka kääntää huomion ansiokkaasti arkisiin, sinänsä mitättömiin tapahtumiin ja tekoihin (tällaisista minua viehättivät mm. Mies nro 12 tai Saunanlämmittäjä), ja Selfiekeppi-tarinassa sanotaan olennainen ääneen:

"Jokainen on oman tarinansa sankari, minäkin omani, mutta melko monessa tarinassa olen vain kasvoton sattumalta paikalle osunut sivuhenkilö." 

 

Olisinko kaivannut kuitenkin hieman enemmän vaihtelua, vaikka se olisi johtanut epätasaisempaan kokoelmaan? Ehkä.

Tekstifiilistelijä varmaan nauttii vielä enemmän näistä tunnelmakuvauksista vielä enemmän, itse jäin monesti kaipaamaan vähän enemmän, no, tarinaa, ja eniten miellyttivät ne fragmentit joissa oli kuitenkin jotain jännitettä tai saavutetaan jonkinlainen resoluutio, vaikka se resoluutio olisikin että mitään ei tehdä (Valo yksinäisten yllä, Hiljaisen taivaan tuijottaja, Lumisen torpan maustekaappi, Rullallinen rakkautta...)

 

Lukiessa mieleen tuli myös julkaiseminen yleensä, kun lukiessa satuin taas nettivirrassa näkemään joitain negatiivisin ennakkoluuloin varustettuja kommentteja omakustanteista...ja tavallaan tässäkin kirjassa tulee vahvasti fiilis että aloitteleva kirjailija harjoittelee, ja joku toinen kirjailija olisi ehkä pitänyt nämä vielä pöytälaatikossa...

Ja toisaalta, olen sen verran ahkerasti seurannut myös vaikkapa sarjakuva- ja musiikkikulttuuria, jossa on ihan normaalia tehdä julkaisuja jo hyvissä ajoin, omakustannesarjis, demo-EP jne, se on luonnollinen ja orgaaninen osa taiteen tekemistä ja siihen usein jopa kannustetaan (esim. niissä maissa joissa on sarjakuvateollisuutta ja siis mahdollisuus ammattilaiseksi usein sanotaan että jo julkaistu sarjakuva, missä muodossa tahansa, on parempi käyntikortti kuin hieno portfolio joka on vain portfolio), ja niihin tutustumisessa on myös oma ilonsa, silloinkin kun kaikki ei ole vielä ihan viimeisen päälle. 

Kirjallisuudessa tuota toki näkee hieman vähemmän, ja silloin kun nähdään niin siihen helposti suhtaudutaan varsin epäluuloisesti tai jopa kielteisesti, ja kieltämättä kirjan lukeminen vaatii usein enemmän aikaa ja vaivaa kuin digipainolehdykän luku tai parikymmenminuuttisen demon kuuntelu...mutta silti tuon kirjallisuuskulttuurisen ennakkoluulon haluaisin ilomielin vaimenevan. 

 

Samalla toki demo on demo, ja rohkenen odottaa seuraavalta teokselta enemmän. Kirjailija on osoittanut osaavansa tuottaa luettavaa tekstiä, mitä kirjailija aikoo taidollaan tehdä?

Arvostekukappale saatu kirjailijalta.

 

Kirjasta ovat bloganneet myös Henna ja Anki

Ryu Murakami - Piercing

 

 

Kirja alkaa vahvalla kuvalla: nuori isä on keskellä yötä muutamakuukautisen tyttärensä kehdon ääressä, puristaen kädessään jääpiikkiä. Hän ei halua käyttää sitä, mutta pelko että tulee sitä käyttämään on akuutti.

 

Sinänsä vähän alle kolmikymppisen Kawashiman elämässä kaikki on hyvin, ainakin nyt: hyvä työ mainosfirmassa, rakas vaimo ja nyt myös rakas tytär. Kaikki ei ole ollut aiemmin hyvin, mutta unettomuus ja unikauhuhäiriö on menneisyyttä...mutta nyt ne ovat palanneet, mukanaan painostava halu, joka vie jääpiikki kädessä kehdon ääreen (ja jääpiikkiä on käytetty aiemminkin, Kawashiman silloiseen naisystävään).

Kawashima keksii kyllä myös ratkaisun tähän kriisiin: tilanne varmastikin laukeaa, jos hän voi piikittää jonkun toisen hengiltä, ei niin tärkeää kenet...joten aletaan suunnitella täydellistä murhaa, mutta kun suunnitellulla uhrilla, SM-klubilta tilatulla prostituoidulla Chiakilla, on, jos mahdollista, vielä hatarampi ote todellisuudesta, niin suunnitelmiin tulee aikamoisia mutkia.

 

Olen nyt muutaman Ryu Murakamin kirjan lukenut, ja onhan tämä tunnistettavasti samaa linjaa kuin In the Miso Soup ja Audition ja Almost Transparent Blue...Murakami kommentoi usein japanilaista yhteiskuntaa, erityisesti sitä kuinka se on kadottanut sielunsa ja korvannut sen kaupallisella tyhjyydellä ja hyväksikäytöllä, ja tämä purkautuu sitten seksin, väkivallan raadollisina yhteenkietoutumina...ja kuten tuosta alkuasetelmasta voi päätellä, tässäkin kyllä tuota riittää.

 

Joskin tällä kertaa yhteiskunnallisuus on häivytetty selvemmin taka-alalle ja keskitytty päähenkilöihin, ja samalla tarina käy perinteisemmäksi trilleriksi, jonka juoni on kyllä varsin arvaamaton, siinä vaiheessa kun Kawashiman suunnitelmat menevät puihin niin ei voi tosiaankaan arvata että mitenköhän tässä käy, kuka tappaa, kenet ja miten vai mitä tapahtuu...

Ja toisaalta, siitä huolimatta mitä sekä Kawashima että Chiaki ajattelevat ja tekevät kirjan aikana, molemmat on esitetty omalla omalaatuisella tavallaan sympaattisiksi hahmoiksi, ja tapa kuinka nämä onnistuvat ymmärtämään toisiaan väärin ja tekemään vääriä johtopäätöksiä tuo kirjaan vaikutteita romanttisesta komediasta (ja se lienee harkittua, Murakamilla vaikuttaa olevan varsin omalaatuinen ja itsetietoinen huumorintaju).

 

Samalla tuo hienovarainen komediallisuus ja sympaattisuus puhkaisee mahdollisen yrityksen tehdä päähenkilöistä jotenkin pateettisen traagisia, tai säälittäviä, ja toisaalta ajatusten ja tekojen raakuus ja hirviömäisyys estää yritykset pitää niitä oikeutettuina...lopputuloksena on, että päähenkilöt ovat ihan vaan inhimillisiä, ja ottaen huomioon kontekstin, se on aikamoinen saavutus. 

 

Walking through the Kabuki-cho district of Shinjuku two nights ago, he'd confirmed that most of the freelance streetwalkers were from overseas, particularly South-East Asia. Among the advantages of choosing such a woman was the fact that any search for her would be half-hearted at best, since she was unlikely even to be in Japan legally. But it was essential that the flesh he pierced with the icepick be as white as possible. And now that he thought about it, not even a fair-skinned foreigner would do. If the victim didn't speak Japanese well, it would be difficult to set things up properly, and, besides, it was imperative that her expressions of terror and anguish be in Japanese. Why? He wondered about that for a moment but stopped when an image of his mother threatened to form in his mind. He must concentrate only on the business at hand.