Halldór Laxness - Jäätikön jumalat

Jotkut tunnetummat kirjansa ovat jääneet lukematta, mutta Halldór Laxnessin tuotannosta olen useampi vuosi sitten lukenut Pitäjänkertomuksen, ja nyt sitten päädyin lukemaan tämän Jäätikön jumalat (suom. Jyrki Mäntylä): myöhäistuotanto on vetänyt nyt parhaiten puoleensa.

Piispan korviin saapuneet huhut kertovat, että Snaefells-jäätikön luona sijaitsevassa seurakunnassa kirkko on kiinni, kasteita ja hautauksia ei suoriteta, pappi kesittyy lähinnä hevosten kengittämiseen, priimuskeittimien korjaamiseen yms. ja muutenkin meno on epätavallista. Paikalle lähetetään nuori teologi ottamaan selvää kristinuskon tilasta seurakunnassa ja laatimaan raportti piispalle, joka päättää sitten jatkosta: teologi älköön ryhtykö toimenpiteisiin, raportointi on tärkeintä.

Piispan asiamies (jonka nimi ei tule ilmi, joten kirjassa hänestä käytetään lyhennenimeä Pam, alkukielellä ilmeisesti Umb) saapuu syrjäiseen seurakuntaan, ja siellä tapahtumat karkaavatkin varsin kummallisiksi, absurdin huumorin ja satiirin hengessä...en nyt edes yritä kuvata niitä, äkkivääryys ja arvaamattomuus sopii kirjan luonteeseen ja ei tämä edes ole mitenkään juonivetoinen kirja.

Keskeisenä aiheena ovat uskontojen ja muiden aatteiden törmäykset, limittymiset ja kerrostumiset: syrjäisellä paikkakunnalla vanhat uskomukset ovat juurtuneet syvään, kristillisyys on sitä kuorruttamassa ja siihen sekoittumassa, ja toisaalta kulumassa pois...Ja toisaalta mukaan tulee myös uushenkisiä oppeja aimo kauhallisella pseudotieteilyä, jotka myös yrittävät ottaa osaa vanhahenkisyyteen, mutta onko näillä sitten mitään todellista tekemistä keskenään (varsinkin kun nekin ovat ulkomaisten raharikkaiden tuontitavaraa). Ja mitä kristillisyyteen tulee, senkin etabloituneeseen luterilaisuuteen tuo oman variaationsa ulkomailla katolisuuteen kääntynyt henkilö, joka tosin on erityisen viehättynyt Ristin Johannekseen ja pimeän yön mystiikkaan (ja päähenkilö Pamia verrataan myös Ristin Johannekseen, ja pimeän yön kautta taidetaan tässäkin kirjassa asioita katsoa).

Laxness on elämänsä aikana ollut monessa aatteessa mukana, ja nämä, näiden keskinäisten ristiriitojen kohtaaminen ja myös yllättävät yhdistelmät näkyvät myös kirjassa. Ja osansa saa myös kansainvälinen kapitalismi, ja näiden ristipaineessa kysymys islantilaisuudesta. Vastauksia on niukemmin, ja niissäkin riittää tulkinnanvaraa...

Hämmentävä mutta hyvin viihdyttävä ja hauska kirja outoine henkilöineen, merkillisine tapahtumineen, keskusteluineen ja aatteineen. Pitää varmaan jatkaa Laxnessin parissa, suomennoksia on tullut useita joskin suurin osa Salka Valkaa lukuunottamatta lienee nykyään jo aika unohdettuja, mikä ainakin tämän kohdalla on sääli.

Helmet-haasteessa tämän saa kohtaan 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset.

Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson - Silta Tumman yli

Lisää kirjoja, joita olen poiminut luettavaksi kirjaston lanu-fantasia-osastolta koska ovat käännöksiä jostain muusta kielestä kuin englannista. Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson on islantilainen kirjailija niin lapsille kuin aikuisille, ja kolme näitä lastenkirjojaan on näköjään tullut suomeksi (suom. Marjakaisa Matthíasson).

Ja, no. Tämä kirja on lanun piirissa selvästi siellä lasten puolella, eli en ole varsinaisesti kohderyhmää, ja siinä missä joistain lastenromaaneista aikuinenkin lukija löytää paljon ammennettavaa, niin tässä sitä tuntui olevan niukemmin, varsinaisesta kohderyhmästä en osaa sanoa.

Kraki, Miria ja Pouvi ovat huopinkaislapsia, ja Krakin ja Pouvin isä on kirjan nimessä olevan Sillan vartija: Tumma-joen toisella puolella on ihmisten maa, mutta koska siellä päässä silta on näkymätön (ja toiseen suuntaan meneminenkin on kielletty) niin yhteydet ovat vähäisiä...mutta, no, sekalaiset sattumukset johtavat toisiin, ja tietysti sinne Tumman toisellekin puolelle mennään.

Tarinana tämä nyt oli aika leppoisa lastenseikkailu, jossa hetkittäin oli syytä hiiviskellä ja paeta, mutta varsinaista jännitystä oli säästeliäästi mukana. Reippaasti nuoremmalle ikäluokalle ehkä ihan toimiva, aikuiselle lukijalle kuitenkin aika pliisu, odotettavat asiat tapahtuivat paitsi ne juonenkoukuilta hieman näyttäneet jotka sitten jäivätkin auki. 

Mutta kun olin tämän napannut fantasiahyllystä, niin enemmän omaa lukukokemustani himmensi fantasiaosuuden ja maailmankuvauksen laimeus. Päähenkilöt ovat huopinkaisia, jotka eivät ole ihmisiä, joskin joitain huopinkaisia voi ilmeisesti erehtyä pitämään ihmisinä ja toisinpäin. Mutta mitä huopinkaiset nyt sitten oikein ovat? He elävät hieman arkaaisemmin ja vanhanaikaisemmin kuin nykyihmiset, ja käytökseen voi laittaa hieman abstraktoituja piirteitä ja kulttuurisia oikkuja, mutta erilaisuus lähinnä vain todetaan olemassaolevaksi.

Samoin monilla eläimillä, kasveilla ja muilla asioilla on hieman kummalliset nimet, ja kerrontaan sirotellaan kaikenlaisia viittauksia, no, kaikenlaiseen, mutta oikein mistään ei välity ihmeen tuntua, todellista tunnetta että ollaan jonkin oikeasti erilaisen parissa. Tämä kirja sanoo olevansa fantasiaa, mutta mikään ei oikein tunnu fantasialta, se jää vain pinnalliseksi sanomiseksi.

Ja tämä oli minusta selkeä ongelma, koska fantasiassani haluan kuitenkin hyvän tunnun maailmasta, joka olisi oikeasti erilainen, vieras, toinen, hämmästyttävä. Mutta jäin miettimään onko tämä ehkä minun ongelmani: joku muu saattaisi ehkä innostuakin siitä että teksti vilisee kummallisia nimiä jotka eivät itse tekstissä saa sen enempää substanssia, joten sen substanssin voi keksiä sitten vaikka itse. Tarjoiaisiko kirja kuitenkin materiaalia mielikuvitukselle, joka nopeasti vain siirtyisi omille teilleen sen enempää itse kirjaan rajoittumatta? Olisinko innostunut tästä mahdollisuudesta enemmän yhdeksänvuotiaana? Ehkä, ehkä en, en osaa sanoa.

Kirja oli lyhyt, joten sen luki kyllä loppuun vaikkei niin innostanutkaan. Mutta olisin ehkä jättänyt kirjan silti kesken jos en bloggaisi: nyt lukukokemuksen makustelu ja erittely tarjosi kuitenkin oman hupinsa. Kiinnostumattomuuskin voi olla kiinnostavaa. 

Kirjan on lukenut myös MarikaOksa ja Tarinautti.
Laitan Helmet-haasteessa tämän vaikkapa kohtaan 4. Kirjassa valvotaan yöllä.

Audur Ava Ólafsdóttir - Rosa Candida

 

Tämä kirja, ja islantilaisen Audur Ava Ólafsdóttirin muukin tuotanto, nauttii ilmeistä suosiota Ranskassa, siinä missä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa en muista kuulleeni mainittavan; onhan toki jonkin verran kotikenttäetua, Audur on opiskellut Sorbonnessa. Mutta kun tämä pokkari vastaan tuli niin piti ottaa luettavaksi. 

 

Kertoja Arnljótur, kutsumanimi Lobbi, on 22-vuotias, intohimona puutarha ja erityisesti ruusut, joita toki Islannissa on haastava kasvattaa edes kasvihuoneissa. Intohimo on tullut äidiltä, joka on kuollut pari vuotta aiemmin; reippaasti vanhempi isä ei tätä kiinnostusta jaa eikä aina oikein ymmärräkään, kuten ei myöskään kehitysvammainen kaksoisveli Jósef. Nuoresta iästä huolimatta Lobbilla on myös muutaman kuukauden ikäinen tytär: suhteet tämän äitiin ovat ihan ystävälliset, vaikkeivät he varsinaisesti ole edes ystäviä saati sitten pariskunta, tytär on satunnainen tulos alle yhden yön suhteesta tutuntutun kanssa.   

Nyt Lobbi on kuitenkin päättänyt lähteä toteuttamaan puutarhakiinnostustaan erääseen historiallisissa lähteissä mainittuun upeaan ruusutarhaan, joka on kuitenkin jäänyt vuosien varrella pahasti rappiolle: luostarissa, jolle tarha kuuluu, ollaan nykyään kiinnostuneempia vanhoista käsikirjoituksista, mutta jos kiinnostunut työtekijä haluaa tulla niin tervetuloa.

Aimo tovin kirjassa edetessäni aloin ihmetellä että mistäköhän tässä kirjassa oikein on kyse: henkilöt ovat luonteikkaita ja selkeästi kuvattuja, tapahtumat etenevät varsin selvästi ja johdonmukaisesti, kuin helmet nauhassa sattuu ja tapahtuu ja välillä ehkä hypätään muistikuviin mutta tapahtumaketjussa ei ole vaaraa eksyä, kuvailuja on joskus aika yksityiskohtaisiakin vaikka joissain muissa kohdissa ollaan hyvinkin epämääräisiä (kuten maantieteellisissä paikoissa, jota ei nimetä...alkupaikka on ilmeinen Islanti, ja sieltä lennetään nimettömään kaupunkiin jonka arvelen kuitenkin Pariisiksi, sieltä jonnekin etelämpään..), kerronta ei kikkaile. Mutta mistä tässä oikein on kyse, miksi luen tätä tapahtumien ketjua? Kirja ottaa jännitteiden kehittelyn kovin rauhallisesti...

Kyllä tämä sitten jonkinlaiseksi kasvukertomukseksi kehittyy, mutta tekee sen kuitenkin hyvin maltillisesti ja hieman epämääräisesti, vaikka sinänsä suurista muutoksista lopulta onkin kyse. Lukiessa aloin kiinnittää myös tapahtumien taustalla vilahtelevaan raamatulliseen symboliikkaan, joka sekin pysyi varsin epämääräisenä mutta tuntui kuitenkin myös antavan lisäulottuvuutta. Tässä viittailtiin ahkerasti 1. Mooseksen kirjaan, erityisesti sen ensimmäisiin lukuihin: kirjan motto on sieltä (1 Moos 1:29) mutta Lobbissa ja Jósefissa tuntui myös löytyvän viittauksia toisaalta Eesauhun ja Jaakobiin, toisaalta Kainiin ja Abeliin, paitsi vastakohtaisesti, he korostetusti eivät olleet nämä konfliktiset veljesparit (niin Kain että Eesau kuvataan usein punatukkaisina, jota on myös Lobbi, mutta Lobbista mainitaan korostetusti myös että "on veljensä vartija"...). Puutarhat ja puutarhanhoito tuntuivat nekin olevan eedenistisesti värittyneitä, ja lopulta varsin suurta huomiota saa uuden ihmiselämän syntymä ja sen merkitys luomisen tapahtumana...joo, luulen että kirjassa on perinteisen kasvukertomuksen ohella myös luomisen kontemplointia, hienovaraista mutta mystistäkin.

Selkeästä tarinasta huolimatta ei tämä oikein perinteisen juonivetoisen romaanin ystävän kirja ole, sellaiseksi se pysyy varmaan turhan jännitteettömänä (mutta jos kaipaa hyväntuulista, leppoisaa kirjaa niin sitten), enkä ole ihan varma kaikkien noiden tapahtumien ja henkilöiden käytösten realistisuudesta, mutta ehkä siitä ei olekaan kyse. Ennemmin tässä on kyse ajatuksista, mietteistä, huomioista elämästä, kokemuksista. Ja mahdollisesti jostain syvemmästä pohdinnasta olemassaolosta ja luomisesta (saattaa olla että projisoin noita kirjaan, mutta sitten kirja tarjoaa hyvän alustan projisoinnille). Teosta voisin parhaiten kuvata miellyttäväksi. 

Helmet-haasteessa tämä sopisi aika moneen kohtaan, jotkut ehkä aika ohimenevinä, mutta otetaan vaikka 38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave kun se varsin tärkeässä osassa kirjaa on.

 

"Parle-moi de quelque chose de ton pays.

- Mousse.

- C'est gentil."

A peine ai-je prononcé le mot mousse, que je sais que je suis dans le pétrin. Ce n'est pas possible d'étirer la mousse en sujet de conversation. Je pourrais tout au plus énumérer les variétés de mousses, mais ça ne serait guère un échange.

"Elle est comment, la mousse?"

Si j'avais accès aux mots, je dirais à cette étoile montante du cinéma que la mousse est une éponge filandreuse, qu'on met du temps à parcourir car si les dix premiers pas se font sans peine, quand il s'agit de tarverser un vaste champ de lave couvert de mousse, c'est comme marcher tout la journée sur un tapis de gymnastique."