Tennessee Williams - Cat on a Hot Tin Roof (Kissa kuumalla katolla)

 

Totean, että Tennessee Williams keksii hyviä nimiä näytelmilleen, omalaatuisia mutta kiinnostavia kuvia jotka jäävät helposti elämään näytelmien ulkopuolellakin. 

Puolentoista vuoden takaisessa klassikkohaasteessa luin Williamsin kolmen näytelmän kokoelman, keskeisimpänä A Streetcar Named Desire (Viettelyksen vaunu), ja olivathan ne sen verran hyviä että lisääkin pitää. Nyt lukuvuoroon tuli näytelmä, jonka tunsin jo ennalta leffaversiona, versiona josta pokkarin leffakansi on napattu (tähtinä Paul Newman ja Elizabeth Taylor). 

 

Yhdysvaltojen etelävaltioissa suurella maatilalla vietetään Big Daddyn syntymäpäiviä. Mahdollisesti viimeisiä, koska Big Daddyn vatsakivut johtuvat parantumattomasta etenevästä syövästä, tämän tietävät osa paikallaolijoista mutteivät kaikki, esim. Big Daddy itse.  

Vähiten innokas juhlija on Big Daddyn poika Brick, urheiluselostaja, joka on keskittynyt viime aikoina elämässään välinpitämättömästi turruttamaan itseään alkoholilla. Brickin vaimo Maggie pitää kulisseja yllä, kiehnää Brickiltä rakkautta sen monissa muodoissa, mutta Bricklitä ei ole ollut tarjolla pitkään aikaan muuta kuin kytevää inhoa (asioille on tietysti syitä). Brickin veli Gooper ja tämän vaimo Mae taas yrittävät parhaansa mukaan mustamaalata yhä Big Daddyn suosiossa olevia Brickiä ja Maggieta, koska, no, iso perintö on kohta jaossa...

 

Epämiellyttävien henkilöiden myrkyllinen ihmissuhdesoppa siis käynnissä, pahempana kuin mitä leffasta muistan: kirjassa mukana olevissa kommenteissa kirjailija mainitsee kirjoittaessa alkaneensa sympata Maggieta kasvavassa määrin (ja näkyyhän se leffaversiossa), mutta ei tämäkään mitenkään pulmuseksi tässä nouse (kuinka paljon onkaan kyse aidosta rakkaudesta Brickiin, kuinka paljon vakaasta halusta olla palaamatta köyhyyteen, kuinka paljon tietoisuudesta omasta seksikkyydestä ja miten sitä käyttää...)

Edellisten lukemieni Williamsin näytelmien tapaan tähänkin voisi liittää sanoja "kiihko", "turhautuminen", "pakahduttava", mutta, no, jotenkin nämä henkilöt pysyivät minulle ihan vaan epämiellyttävinä, ja jotkut varsin karikatyyrisina, ilman että tavoitin näissä sitä traagista suuruutta, mikä nosti vaikkapa Viettelyksen vaunun loistavaksi.

 

Williams kirjoittaa tässäkin varsin runsaita näyttämöohjeita, myös joitain sellaisia taustoittavia nyansseja, jotka eivät tule oikein ilmi varsinaisessa dialogissa ja myös toiminnassa lienevät hankalia näyttää ymmärrettävästi, ja liian karikatyyrisyyden välttäminen lienee työlästä tässäkin monessa roolissa, eli näyttelijöiltä kyllä vaaditaan paljon (ja Williamsin kohdalla nimenomaan näytelmien lukeminen on erittäin suositeltavaa).

 

Tässä lukemassani versiossa oli lisäksi kaksi versiota viimeisestä, kolmannesta näytöksestä: ensin alkuperäinen, mutta kun Elia Kazan sovitti tätä Broadwaylle, esitti hän loppunäytöksestä joitain huomioita ja toiveita, joista osan perusteella Williams kirjoittu uuden version, vähän kivemman ja paremmin yleisöön menevän, muttei paljoa (ja silti minusta myös vähän tylsemmän ja vesitetymmän). Mukaanlukien sen, että niin Maggie että Brick näyttäytyvät hivenen parempina, ja ovat näin sopivampia rooleja myös Taylorille ja Newmanille (leffaversion piti tietysti siivota vielä hieman lisää, 50-luvun Hollywoodissa ei mainita esim. sodomiaa nimeltä vaikka siihen saatetaankin viitata...

Ei tekijänsä paras, mutta kyllähän tämän luki, ja Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva (haasteen FB-ryhmässä huutelin joku aika sitten suosituksia jo hyllystä löytyvistä kirjoista, ja tämä oli yksi ehdotetuista).

Karoliinalta löytyi bloggaus kirjasta, teatteriesitysbloggauksia oli useampi, linkitän Kirsin ja Tuulan.

Tennessee Williams - A Streetcar Named Desire / Viettelyksen vaunu (klassikkohaaste)

 

Ja taas on aika jo perinteisen klassikkohaasteen, jossa taklataan lukemattomia klassikkokirjoja, sellaisia jotka ovat niminä tuttuja mutta jotka ovat jääneet tähän mennessä lukematta. Aiemmilla kierroksilla olen jo laajentanut ymmärrystäni varsin isoilla nimillä, aiemmilla kierroksilla olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin ja Valtion (ja nyt taas silmäilin läpi nuo vanhat postaukset: kylläpä klassikot ovatkin muuten hyviä kirjoja, silloinkin kun eivät ihan täysillä henkilokohtaisesti kolahdakaan).

 

Tällä kertaa oli taas joitain mainiota ehdokkaita klassikkovalinnoiksi odottamassa, mutta valinta oli kyllä selvä: amerikkalaista kirjallisuutta en kuitenkaan ihan valtavasti lue mutta silti amerikkalaiset eivät ole vielä olleet minulla edustettuina klassikkohaasteessa, ja kun minulla on vieläpä päällä tämä Shakespearen sisarukset -näytelmälukuhaaste, niin hyllyyn vaeltanut Tennessee Williamsin A Streetcar Named Desire and Other Plays käski lukemaan.

Muut klassikkohaasteen tälle kierrokselle osallistujat postauksineen löytyvät täältä.

 

Williams ei ollut ihan ennestään tuntematon, olin joskus aikoinaan lukenut tässäkin kirjassa mukana olevan The Glass Menagerien, ja elokuvina nähnyt Kissan kuumalla katolla ja Äkkiä viime kesänä, mutta tämä kuuluisin näytelmänsä oli jäänyt lukematta, samoin kuin yhtä kuuluisa elokuvaversionsa. Viittauksiin Blanche DuBoisista, Stanleysta ja Stellasta toki törmää säännöllisesti amerikkalaisessa populaarikulttuurissa, mutta sen tarkemmat tiedot näytelmän sisällöstä rajoittuvat suunnilleen siihen Simpsons-jaksoon jossa Marge esittää harrastajateatterissa pääroolin...

Tapahtumat sijoittuvat New Orleansiin duunarien kortteleihin, käytöstavat ovat varsin karut ja suoraviivaiset, asunnot pieniä ja saman talon asukkaat tuntevat kaikki toisensa, seinien läpi tulevat joka tapauksessa tutuiksi toisten riidat ja rakkaudet joten kumpiakaan ei suuresti peitellä. Ja täällä asuu myös nuoripari Stella ja Stanley Kowalski, omalla tavallaan onnellisesti. 

 

Pariskunnan asuntoon tulee pitkälle vierailulle myös Stellan isosisko Blanche, parantelemaan hermojaan, ja vaikka Stella on kartanotaustastaan huolimatta sopeutunut hyvin uuteen ympäristöönsä, Blanche, täysiverinen southern belle jota kovat ajat ovat kuitenkin viime aikoina kolhineet, kauhistelee, ja napit ovat vastakkain erityisesti Stanleyn kanssa...

Täytyy todeta että alusta lähtien Blanche on varsin kauhea, sietämätön hahmo: neuroottinen luokkatietoinen snobi, vainoharhainen, tavattoman itsekeskeinen, harhainen valehtelija...ja pikkuhiljaa käy ilmi minkä verran Blanchen snobismilla on edes pohjaa, miksi on tullut siskonsa luo New Orleansiin, mitä siellä kotikonnuilla onkaan tapahtunut...

Ja tässä Williams osoittaa taitoa, nerokkuuttakin, kuinka onnistuukaan säilyttämään Blanchen kauheana hahmona mutta samalla kuvaamaan tätä syvästi traagisena. Tavallaan on helppo ymmärtää Stanleyn kovuus kälyään kohtaan, ja kuitenkin Blanche epätoivoisen lakastuvan kukkasen traagisuudessaan on sympaattinen hahmo...

Tässä kirjassa on kaksi muutakin näytelmää. A Sweet Bird of Youthissa maailmalla menestystä etsinyt poika palaa kotikaupunkiinsa hakemaan tyttöään, havaitakseen että ei ole ollenkaan tervetullut, tyttö ei ole enää sellainen kuin pojan lähtiessä eikä poikakaan enää ole varsinaisesti poika vaan yhä varmemmin ja varmemmin tyyppiä "takana loistava tulevaisuus". 

Tässäkin ollaan Yhdysvaltojen etelässä, ja taustaelementeissä olisi paljon analysoitavaa sukupuolen, rodun, politiikan ja retoriikan kysymyksissä, ja osoita joiden esittäminen olisi varmaan modernille teatterikoululaiselle työlästä, mutta minä keskityin taas täysin henkilökuvauksiin, jotka onnistuvat taas varsin hyvin olemaan kauheita mutta traagisia, vaikka noin muuten tämä jää nyt vertailussa heikommaksi teokseksi...

 

Ja The Glass Menagerie, jossa päällepäsmäri äiti yrittää järjestää pohjattoman ujolle tytölle "gentleman caller"ia tytön veljen tuttavasta, veli taas on tympääntynyt työhönsä ja perheeseensä ja haluaa paeta. Ja taas kerran, kauheita ja traagisia henkilöitä.

Tennessee Williamsin näytelmiin voisi näiden näytelmien perusteella liittää sellaisia ilmaisuja kuin "pakahduttava", "turhautunut", "kiihko", henkilöitä jotka haluavat jotain todella paljon mutta eivät pysty, räpistelevät olemassaolonsa ahtaissa rajoissa, kaikki rappeutuu, kaikki valuu hiekkaan...

Henkilöiden ja näiden suhteiden kuvaus on näissä kyllä loisteliasta, julmaa ja herkkää: harvassa olisivat henkilöt joita haluaisin omaan tuttavapiiriini (perheestä puhumattakaan), mutta näyttämölle näissä on kyllä traagista suuruutta.

Lavastuksiin kiinnitetään kohtalaisen paljon huomiota, varsinaiseen realismiin ei aina pyritä, ennemminkin jonnekin ekspressionismin puolelle, käytetään heijastettuja kuvia ja musiikkia tuomaan mielleyhtymiä (näytelmistä vanhimmassa, The Glass Menageriessa, vähän liikaakin, kuin Williams ei luottaisi hahmoihinsa, dialogiinsa tai näyttelijöihin, ja alkukommenteissa kirjailija huomauttaakin että jätti sittemmin osan näistä elementeistä pois...)

Ja tietysti näissä näytelmissä korostuu niiden sijoittuminen eteläisiin Yhdysvaltoihin, joten kaikkine siihen liittyvine konteksteineen näitä on varmaan nykyisessä yhteiskunnassa vaikea edes yrittää esittää "neutraalisti", niin klassikkoja kuin ovatkin...

Mutta arvostettu asema on kyllä tämän perusteella ansaittu, erinomainen teos.

Ha erinomainen haastekombo, tämän klassikkohaasteen lisäksi Shakespearen sisaruksissa tämä on erinomainen tapa päättää haaste, Helmet-lukuhaasteessa otan kohdan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan (sitä tehdään paljon, The Glass Menagerie on tavallaan kokonaan Tomin kertomia muistoja ja muissakin muistetulla menneisyydellä on tärkeä osa), ja Kirkko ja Kaupunki -lehden haasteessa olkoon Klassikko, jota et ole aiemmin lukenut.