Tämä Laurent Galandonin (teksti) ja Damien Vidalin (kuvat) sarjakuvaromaani kuvaa historiallista tapahtumasarjaa, Lip-kellotehtaan työtaistelua 1973-74.
Lip oli pitkien perinteiden kellotehdas Ranskassa, jonka omistus oli kuitenkin siirtynyt Lipmannin suvulta sveitsiläisyritykselle, joka aloittaa saneerauksen yhtiön tehtaalla Besançonissa. Omistajien salainen suunnitelma säilyttää yrityksestä lähinnä vain brändi ja sulkea lähes koko tehdas (ja antaa potkut 480 työntekijälle) tulee ilmi, ja tehtaan väki ei luonnollisestikaan ole ihastunut tähän. Pikaisten neuvottelujen jälkeen ryhdytään työtaisteluun, eikä se ole mikään yhden päivän lakko tai nimien kerääminen kansalaisaloitteeseen.
Tehtaan varasto (n. 25000 kelloa) kaapataan takuuksi/panttivangiksi ja piilotetaan salaisiin paikkoihin, ja tehtaan tuotantovälineet vallataan: tehdas muuttuu itseohjautuvaksi kun työläiset alkavat itse valmistaa kelloja ja myyvät ne itse: C'est possible : on fabrique, on vend, on se paie.
Samalla seuraa tietysti myös runsaasti mielenosoituksia ja mediahuomiota, yleistä myötätuntoa riittää (mikä vauhdittaa myös villien kellojen myyntiä, niitä ostetaan tukemaan toimintaa) ja massiivinen työtaistelu ja mielenosoitukset saavat aikaan myös runsaasti tukilakkoja ja monien muiden tyytymättömien työntekijäryhmien järjestäytymistä ja solidaarisuutta. Ja tietysti myös vastustusta, varsinkin kun työtaistelu toimii sen verran hyvin: oikeistopoliitikoille tulee suorastaan välttämättömäksi nujertaa Lip, huomattavana arvovaltatappiona syndikalismin puolesta kapitalismia vastaan...
Sarjakuvassa käydään läpi historiallisia vaiheita tuon vuoden aikana (sitä seuraaviin aikoihin vain viitataan lopussa), työntekijöihin ryhmänä mutta myös moniin henkilöihin ja tapahtumien vaikutuksiin henkilötasolla. Keskeinen näkökulmahenkilö on Solange, nuori äiti joka tempautuessaan poliittiseen taisteluun joutuu tekemään tiliä myös omien perhesuhteittensa ja itseymmärryksensä kanssa: miehensä vastustaa jyrkästi työtaistelua eikä häntä varsinaisesti haittaa vaikka Solangen työpaikka menisikin, hän oli alun perinkin sitä vastaan että vaimonsa käy töissä...ja toisaalta runsaasti esillä on Adriel, radikaali, joka on vahvasti motivoituneena mukana taistelussa, mutta jonka ehdoton idealismi on pian hankalankin epärealistista ja katkeroitunutta.
Lip oli Ranskassa huomattava esimerkki spontaanin, paikallisen ja syndikalistisen työtaistelun nousuna ja toimintatapojen ja mediahuomionsa kautta merkittävä episodi työväenliikkeen ja kansalaisaktivismin historiassa...ja samalla se on nostettu esiin myös reaktiona kapitalismin muutokselle: kapitalismi, jossa valtaa pitivät vanhanajan patruunat ja keskiössä oli tehdas ja yhtiö, on antanut paikkansa ylikansallisille sijoittajille, joille yksittäiset tuotantolaitokset ovat vain pelinappuloita ja niiden työntekijät eivät edes sitä, yhä harvemman yhä suuremmat voitot määräävät tahdin...
Alun perin luin tämän jo muutama viikko sitten mutten ollut ajatellut blogata siitä (sarjakuvista bloggaan yhä aika harvakseltaan verrattuna minkä verran luen). Mutta inspiroiduin nostamaan tämän esille, kun somessani nousi esiin kansalaisaloite suomalaisen kirjallisuuden puolesta, kirjojen arvonlisäveron nostoa vastaan.
Ihan oikeasti, tämänkö ajatellaan olevan jonkinlainen toimenpide, että allekirjoitetaan joku addressi? Joka päätyy nykyisen eduskunnan käsiteltäväksi, samojen päättäjien, jotka ovat alunperin tehneet tuon päätöksen jota addressissa vastustetaan? Varsinkin kun kyseinen päätös on täysin johdonmukainen muutenkin kulttuurivihamielisen hallitusohjelman kanssa (eikä suinkaan ainoa kirjallisuuteen kohdistuva nujerrussuunnitelma). Ja muistettakoon, nykyiset hallituspuolueet, jotka yhä nauttivat enemmistöasemaa eduskunnassa, ovat kirjaimellisesti jo äänestäneet, että on ihan okei että he ovat natseja. Addressinkerääjien kauniiden silmienkö vuoksi odotetaan, että tuolla mukapuuhastelulla olisi yhtään mitään vaikutusta?
Jos tämä on nyt se toimenpide, jonka verran jaksetaan olla kiinnostuneita ja aktiivisia lukutaidon, kirjallisuuden ja kulttuurin ylipäänsä puolesta, niin on ilmeistä, että ei suomalainen kulttuuri oikeasti ketään kiinnosta, eikä haittaa vaikka se saataisiinkin hävitettyä. Jos taas oikeasti intohimoa suomalaisen kulttuurin puolesta löytyy, niin sen pitäisi näkyä myös toimintana eikä haaleina viboina ja epämääräisenä toiveajatteluna.
No, onneksi minulla on kurkistusreikä edes ranskalaiseen kulttuuriin, jossa jotain kiinnostusta omaan olemassaoloon on vielä jäljellä, ja jossa sous les pavés, la plage.
