30.8.2024

Kelosaari & Suntila (toim.) - Tämä jalka ei ole minun


Luin tämän kehokauhu-novellikokoelman ensimmäiset tarinat sairaalassa vuoroani odottaessa, eli temaattisesti hyvin sopivissa tunnelmissa. Lajityyppi on siis kiinnostava mutta suhtaudun siihen usein myös tietyllä hirtehisellä huumorilla, kun ei tämä nyt ihan tuntematon osa arkea ole...

Lajityyppinä on siis kauhukirjallisuuden alalaji, jossa pelon ynnä muiden tunteiden lähteenä toimii kokijan oma keho, sen hallitsemattomuus, vieraus, pelottavat muutokset. Lajissa on siis mahdollisuudet hyvinkin groteskiin menoon, ja tätä puolta kirjasta kyllä löytyy, ja kuten olen aiemminkin maininnut, niin ruumiillisuuden kuin groteskiuden käsittely kaunokirjallisuudessa kiinnostavat mnua.

Kolmentoista novellin kirjoittajat ovat tuttuja nimiä Osuuskumman teosten lukijoille (vaikka tämä kirja onkin Tajuntamedian julkaisu), ja kirjoa löytyy, liikutaanko arkisemmassa vai scifimiljöössä, keskitytäänkö pelkotiloihin vai lomitetaanko mukaan mustaa huumoria...taso pysyy kuitenkin mainion luettavana, varsinaisia huteja ei ole vaikka paria tarinaa heikentääkin ennalta-arvattavuus tai sitten niin överiksi vetäminen että tehot alkavat hukkua...

Suosikkini, Janos Honkosen 'Eläimet huutaa, ihmiset ei huuda', on tavallaan perinteinen makaaberi moraliteetti Roald Dahlin aikuistarinoiden tai Alfred Hitchcock esittää-sarjan tapaan, korostetulla visvaisuudella toki, erinomaisen toimiva novelli (mutta hammaslääkäripelkoisille trigger-varoitus). Artemis Kelosaaren humoristisempi 'Älköön mikään koskaan muuttuko' viehätti myös (ja kierosti toi mieleen joku aika sitten lukemani Eeva Joenpellon...)
Scifipainotteiset Nupposen 'Lisko', Katajalan 'Kappaleina' ja Korpisen 'Yön labyrintti' olivat myös antoisampaa antia. 

Bloggauksia löytyy Evarialta ja Kirjavinkeistä

Helmet-haasteessa moni muu ehkä laittaisi pienen kustantamon kohtaan, minä taas 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää.

26.8.2024

Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina


Totean alkuun, etten yleisesti ottaen ole kovinkaan innostunut tunnustus-, tilitys- ja vuodatuskirjoista. Motiivit niiden kirjoittamiseen tuntuvat usein epäilyttäviltä, ja mietin mahtavatko lukemisenkaan motiivit kestää kuinka paljon tarkastelua...
Kuvatuissa tilanteissa joutuu usein kysymään että miksi sitten pysyi siinä tilanteessa saamatta kunnollista vastausta, ja niissä tilanteissa, joissa ulospääsyä ei syystä tai toisesta ollut, ei myöskään siis tehdä moraalisia valintoja, mikä taas ei ole kirjallisesti kovinkaan mielenkiintoista: jäljelle jää jälkikäteinen syyttely ja raskaan elämän glorifiointi. 

Mutta jos sitä nyt aivan välttämättä haluaa tehdä, niin mieluiten runomuodossa.

Märta Tikkasen omaelämäkerrallinen runoelma (suom. Eila Pennanen) on eräänlainen vastine miehensä Henrik Tikkasen osoitesarjalle (erityisesti kirjalle Mariankatu 26). En ole jälkimmäisiä lukenut enkä luultavasti tulekaan lukemaan, koska, katso edellä. Tämä teos sen sijaan uteloitti hieman, koska, katso edellä.

Varsinaista kertovuutta tai kronologiaa ei kirjassa ole (ja julkaisuajankohtana tilanne oli vallitseva, joten tarinan kaari ei ollut vielä päätynyt minnekään), sen sijaan kirja jakautuu kolmeen temaattiseen osaan: ensimmäisessä puidaan perhe-elämää kun puoliso on alkoholisti. Toisessa puheena on rakkaussuhde itsessään, miten osapuolet sen ymmärtävät, tai usein eivät ymmärrä, ja niin rakkaus tukahduttaa tai kuihtuu. Kolmannessa kirjoittaja miettii omaa identiteettiään, omaa paikkaansa ja tilaansa edellisten teemojen puristuksissa.

Ironisen nimen takana riittää siis raivoa, inhoa, halveksuntaa, ahdistusta, vihaa, väsymystä. Henrikistä piirretty kuva on hyvin raadollinen, ja samalla Märta tunnistaa myös itsessään joitain varsin epämiellyttäviä piirteitä, jotka ehkä omalla tavallaan mahdollistavat tämän kipeän suhteen...koska kovin tyydyttävää vastausta ei kirjailija anna tilanteen jatkumiselle, ja tunnustaa sen itsekin.. 

Tekstin runomuotoisuus mahdollistaa juuri varsinaisesta narratiivisuudesta luopumisen, mutta samalla modernistinen runo on tekstinä aiheesta huolimatta hyvinkin sujuvaa luettavaa. Analyyttisyys ja ironisuuskin terävöityy, ja samalla teksti välittyy universaalimmaksi, monet lauseet nousevat päteviksi myös monissa muissa suhteissa, ennen Tikkasia ja Tikkasten jälkeen.

Muita bloggauksia löytyy kiitettävästi: Tiina, Sanna, Omppu, Jorma, Liisa, Tuomas, Susa... 

Ah, me tunnemme toisemme niin hyvin
aivan liian hyvin
vaitiolokin on välillämme
tiedotusta
luottamuksella on tuhat tapaa
osoittaa
että sitä ei ole
valheellinen huolenpito
iskee selkään
epäilysten sinappikaasu
leviää luihusti pitkin
maata
täyttää pahanhajuisena
jokaisen kuopan

Kaikki sanat
joita me heittelemme
joiden pitäisi olla yhteydenpitoa
ovat naamiointia
mutta kumpikaan
ei silti onnistu
salaamaan mitään
toiselta

Rehellisyyskin
on ase
käsissämme

Me emme koskaan
pääse irti
toinen toisestamme

Koska Eila Pennasella on muitakin kiinnostavia käännöskrediittejä, menee tämä Helmet-haasteessa kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

20.8.2024

Naguib Mahfouz - Akhenaten, Dweller in Truth

Naguib Mahfouz - Akhenaten, Dweller in Truth romaani arabia

Olen jo muutaman Naguib Mahfouzin kirjan lukenut, ja niistä sen verran pitänyt että tämäkään kirja tuskin jää viimeiseksi luetuksi. 

Tässä pienoisromaanissa Mahfouz käyttää taas tuttua tekniikkaansa, saman tarinan kertomista useista eri näkökulmista, voimakkaasti värittyneistä ja osin ristiriitaisistakin. Tällä kertaa aihe on historiallinen, faarao Akhenaten (joka tunnetaan myös nimellä Ekhnaton) ja tämän lyhyehkö mutta maata perinpohjaisesti mullistanut valtakausi.

Ollaan faarao Tutankhamunin valtakaudella. Nuori Meriamun, joka oli vain lapsi Akhenatenin aikaan, näkee autioituneen kaupungin, Akhetatenin, ja epämääräisistä maininnoista kiinnostuneena haluaa selvittää paremmin mitä oikein tapahtui, mikä on totuus faaraosta joka on julistettu kerettiläiseksi ja jonka perintö on raunioitumassa autiomaassa. Ja kun Akhenatenin vaikutusvaltaiset aikalaiset ovat hengissä, Meriamunin isä (joka arvostaa totuuden etsintää) käyttää omaa vaikutusvaltaansa, että Meriamun voi lähteä haastattelemaan asianosaisia.

Jos Waltarin Sinuhen on lukenut niin henkilökaartissa löytyy tuttuja nimiä: Nefertiti, Haremhab, Ay, Mutnedjmet...oliko Bek tai Meri-Ra kanssa mukana, historiallisia henkilöitä ovat kyllä, jotkut muut tämän kirjan henkilöt varmaan eivät.

Ja kaikilla on oma tarinansa kerrottavana. Keskeiset tapahtumat menevät kaikilla samaan tapaan (ja kertoja skippaakin liiallisen toiston toteamalla että "tässä kohtaa tämän henkilön kertomus ei tuonut uutta tietoa") mutta tietysti omilla painotuksilla ja yleensä omaksi eduksi. Akhenaten mullisti valtakunnan proto-monoteistisellä kultillaan ja halusi poistaa kaikki muut. Ja seuraajistaan jotkut olivat aidosti uuden uskonnon kannattajia ja sellaisina pysyivät, osa ehkä hyvin aikein alussa mutta lopulta pettyivät ja hylkäsivät tämän, jotkut olivat selvästi opportunistisesti liikkeellä kääntyivät Atenin puoleen kun siitä oli hyötyä ja hylkäsivät tämän kun siitä oli hyötyä, ja osa vastusti vaihtelevin tavoin joko koko Atenin kulttia tai sitten sen jyrkkää monoteistista asemaa ja muiden kulttien hävittämistä.

Samoin Akhenateniin henkilönä kohdistui sekä suurta ihailua ja arvostusta että inhoa, vihaa ja halveksuntaa, ja asenteita noiden väliltä (ja moni Akhenatenin arvostajakin oli sitä mieltä, että tämä ei ollut sopiva faaraoksi). Toistettuihin tosiasioihin limittyy arveluja, tulkintoja, juorujakin jotka saattavat olla valetta tai totta...

Akhenatenin henkilö piirtyykin lopulta aika selväksi, paljosta ollaan samaa mieltä riippumatta siitä tulkitaanko sitä myötä- vai vastamielisesti. Nefertitistä tietysti puhutaan myös paljon, ja tämä muodostuukin suuremmaksi mysteeriksi: viaton tyttönen joka ei ymmärtänyt mihin joutui, aidosti rakastava puoliso, viisas poliittinen vaikuttaja, häikäilemätön huora, vallanhimoinen juonittelija, manipuloinnin väline? Lopulta myös Nefertiti hylkäsi Akhenatenin, mutta miksi, ja omasta tahdostaan vai pakosta?  

Todistajia on monta, ja joitain asioita voi näistä haarukoida, vaikka totuuden löytäminen pysyykin hankalana...ja oma ironinen tasonsa tulee siitä, kuinka moni julistaa tyytyväisyyttä ja onnellisuutta hallitsevan faarao Tutankhamunin valtakauteen, kun historiallisesti Tutankhamun tunnetaan varsin mitättömänä hallitsijana ja Mahfouzin toisessa kirjassa tämä aiheesta tuomitaankin.

Tietysti herää myös kysymys halusiko Mahfouz kirjoittaa ihan vaan pienen historiallisen tulkinnan vai haluaako kommentoida jollain tavalla omaa aikaansa. Sillä perusteella mitä kirjailijan tuotantoa tunnen, pidän jälkimmäistä todennäköisempänä. Vertautuuko Akhenaten Anwar Sadatiin (kirja on vuodelta 1985, siis muutama vuosi Sadatin murhan jälkeen, ja tämän perintö lienee ollut varsin ristiriitainen)? No, en tunne tarpeeksi Egyptin sisäpolitiikkaa tai lähihistoriaa lähteäkseni viemään pohdintoja pitemmälle.

Uskonnon, tradition ja politiikan yhteenkietoutuminen on teemana myös esillä, ja tässäkin on paljon tulkittavaa vaikka totuutta onkin vaikea löytää...siinä missä moni muu pitää jumalten kultteja ja traditiota näppäränä käsikassarana politiikassa ja pelaavat näillä saavuttaakseen poliittista valtaa, mutta mitä kun joku ottaakin sen uskonnon (tai muun aatteen) vakavissaan. Ja vaikka se uusi uskonto julistaa (ja harjoittaakin) rauhaa ja rakkautta, mutta kauniista ajatuksista huolimatta johtaa korruptioon, sekasortoon, diktatuuriin, valtion uhkaavaan romahtamiseen (okei, tässäkin on ehkä yhtymäkohtia Sadatin epäonnistuneeseen liberalismiin, Amunin pappien edustaessa islamin kääntymistä islamismiksi...)
Niin, mikä tässäkään on totuus?

Helmet-haasteessa laitetaan kirja kohtaan 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin: kirjassa ollaan niin Thebesissä kuin Akhetatenissa, kun nämä vuorollaan ovat pääkaupunkeja. 

16.8.2024

Mikaël Ollivier - Tout doit disparaître (kaiken täytyy mennä)

Mikaël Ollivier Tout doit disparaître kirja ranska

Kirjassa on melkein kiehtovan ruma kansi, ja toisaalta siinä on pointtinsa.

Mikaël Ollivierin nuortenkirjan alkuasetelma on monista nuortenkirjoista tuttu, melkeinpä klisee: varhaisteini Hugon perhe muuttaa uuteen paikkaan, ja tähän vierauteen ja aluksi ulkopuolisuuteen pitää sitten sopeutua. Kirjassa paikkana on Mayotte, yksi Ranskan merentakaisista departementeista, pieni saari Madagaskarin ja Afrikan mantereen välissä. 

Hugon vanhemmat ovat opettajia, joita Mayottelle tulee Heksagonin alueelta kahden vuoden määräsopimuksilla (vanhemmat uusivat kerran sopimuksen, eli oleskelu kestää neljä vuotta), ja sopeutumista on, ollaan kuitenkin aika lailla eri puolella maailmaa ja Hugo on luokkansa ainoa valkoinen...

Ihan perinteisenlaiseksi koulutarinaksi jossa alkuvaikeuksien jälkeen Hugo löytää uuden asuinpaikkansa hyvät puolet ja uusia ystäviä jne. tämä ei kuitenkaan asetu: kerronta on kuin Hugon jälkeenpäin kertomaa, etäisempää ja analyyttisempaa kuin mitä olettaisi...melkein kaikki valkoiset saarella ovat vain muutaman vuoden pesteissä Hugon vanhempien tapaan ja pysyvät omissa piireissään joten vaikka paikalliset eivät Hugoon suhtaudu mitenkään vihamielisesti, tämä on kuitenkin vain väliaikainen kävijä saarella. Joten muista koululaisista tai arkisista tapahtumista ei juuri puhuta, ja varsinaisesti Hugon uskotuksi tulee vain koulun dokumentalisti Françoise (en ihan tarkkaan tiedä mitä tuohon työhön kuuluu, vähän kuin koulukirjastonhoitaja muttei kuitenkaan?) joka manner-ranskalaisista on harvoja Mayottelle varsinaisesti integroituneita. 

Ja Mayotten vuodet kattavat vain ensimmäisen puoliskon kirjasta, loppupuolisko sijoittuu pohjois-Ranskaan Hugon perheen palattua Mayottelta. Entisten ystävien kanssa ei tunnu olevan enää paljoa yhteistä ja muutenkin Hugo on kovin epäsynkassa toveriensa kanssa, ei kuulu joukkoon. Erityisen häiritseväksi alkaa käydä ympärillä pyörivä massiivinen konsumerismi, itsetarkoituksellinen shoppailu, merkkituotteista rakennetut identiteetit, joiden ympärillä niin luokkatovereiden kuin Hugon perheenkin elämä tuntuu pyörivän. Suurimmaksi kritiikin kohteeksi nousee mainostus, ja Hugo tutustuukin joihinkin anti-mainos-aktivisteihin (joka liikkeenä on suht aktiivinen Ranskassa)...

Mayottelle, tai muutenkaan tuolle alueelle, sijoittuvia kirjoja ei ole juuri tullut nähtyä (toisaalta viime aikoina olen kuunnellut jonkin verran musiikkia seudulta, enemmän Madagaskarilta ja Réunionilta mutta jotain myös Mayottelta, joten ainakin tiesin missä se on) joten ehkä sen perinteis-kliseisemmänkin nuortenromaanin olisin lukenut sieltä, mutta kiinnostava tvisti oli kääntää tarina nurin ja alkaa käsitellä paluumuuttajan kokemuksia: oikeastaan siitäkin olisi voinut tehdä kokonaisen kirjan. Ja konsumerismin, itsetarkoituksellisen ostamisen, mainosten ja merkkien teema oli toki myös hyvin kiinnostava, joistain sivujuonteista puhumattakaan.

Siinä onkin kirjan ongelma: 150 sivun mittaisessa kirjassa oli kyllä ihan liikaa aiheita, että oikein millekään saattoi tehdä sen antaitsemaa oikeutta. Ollivierin puolustukseksi voi toki todeta että sama piirre tuntuu minusta löytyvän monista muistakin nuortenkirjoista: niissä toki usein käsitellään hyviä aiheita yhteiskunnasta, etiikasta, filosofiasta jne. mutta mitä aiheita käsitellään ja miten niitä käsitellään on eri asia, ja jälkimmäinen on usein turhan pinnallista minun makuuni (ja tässäkin kirjassa tendenssit ovat selvästi näkyvissä: sentimentaalisiksi ei sentään heittäydytä).

Niin, kirjan luki sujuvasti ja siinä oli kiinnostavia aiheita ja ratkaisuja, mutta huomaan kyllä myös miksi nuortenkirjat ovat lukemistossani vain satunnaisena vähemmistönä. Ehkä varsinaiseen kohderyhmään puree paremmin.
Ranskalaisten vähäinen kiinnostus kirjankansitaiteeseen on toki myös huvittava, joskin kuten sanottu tässä sillä on perusteensa, kirjan myyminen trendikkäällä ulkonäöllä olisi sen sisällön vastaista (ja kirjan nimi taas viittaa alennusmyynneissä nähtyyn mainoskylttiin).

13.8.2024

F. Scott Fitzgerald - The Crack-Up


...ja muita lyhyitä tekstejä. Olen aikoinani F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun ja yhden novellikokoelman lukenut, nyt pitkästä aikaa toinen, kun sattui sopivasti vastaan. Ja kun Helmet-haasteessa kaivataan kirjaa joka sijoittuu 1920-luvulle: Fitzgerald on hyvin leimallisesti kyseisen vuosikymmenen ääni, ja tuo sen esiin itsekin.

Kirjan kymmenestä tekstistä viisi ensimmäistä ovat omaelämäkerrallisia, kirjoitettu 30-luvulla mutta joissa katsotaan 20-lukua (ensimmäinen on vieläpä nimeltään 'Echoes of the Jazz Age'), joten aiheeseen on otettu jo hieman etäisyyttä, ja toisaalta suhdetta leimaa vahva nostalgia.

Myönnän, että nostalgia on minulle joskus aika sokea piste: se ei omakohtaisesti tapaa olla kovin yleinen tai voimakas tunne, enkä myöskään oikein ikinä jaksa innostua siitä kulttuurituotteissa. On kirjoja, leffoja, tv-ohjelmia joista saatan huomata, että jahas, tässä yritetään nyt ruokkia nostalgiaa, ja yleensä näiden parissa ruokittu tunne minulla on tylsistyminen. Toisaalta toiset aikakaudet kiinnostavat minua ennemmin niiden etäännyttävän vaikutuksen johdosta, kuinka asiat ovat yhtaikaa jotenkin tuttuja ja tunnistettavia ja toisaalta varsin kummallisia, joten sadan vuoden takainen nostalgia alkaa lipsua jo hieman tuohon toiseen kategoriaan...

Joskin eroksi tulee, että Fitzgerald kirjoittaa selvästi ihmisille, jotka muistavat 20-luvun ja ehkä ymmärtävät puolinaisista vihjeistä mistä puhutaan, mutta taas näin 2020-perspektiivistä tekstit käyvät ajoin aika kryptisiksi (laajempi perehtyneisyys Fitzgeraldin henkilöhistoriaan olisi ehkä myös eduksi). On niissä hetkensä, hyviä fraaseja yms. 

Viisi novellia taas tulevat niin 20- kuin 30-luvulta, ja näköjään suomeksikin näitä on ripoteltu eri kokoelmiin, eli varsinainen yhtenäinen kokoelma tämä ei ole: tietty haikeus ja "takana loistava tulevaisuus"-henki näissä toki näkyy. Ja voinee näistäkin löytää viittauksia kirjailija omaan elämään (Pat Hobby ilmeisesti on jonkinlainen alter ego, ja mahtaako 'Financing Finnegan' olla myös kirjailija itseirvailua). 'Babylon Revisited' (johon kirjan kansi viittaa) oli varsin kiva, samoin 'Pat Hobby Himself', muut luki.

Fitzgerald pysyy minulla "ihan kiva"-kategoriassa: kyllä näitä lukee mutta tuskin jäisi harmittamaan vaikkei lukisikaan.  

The whole golden boom was in the air - its splendid generosities, its outrageous corruptions and the torturous death struggle of the old America of prohibition. All the stories that came into my head had a touch of disaster in them - the lovely young creatures in my novels went to ruin, the diamond mountains of my short stories blew up, my millionaires were as beautiful and damned as Thomas Hardy's peasants. In life these things hadn't happened yet, but I was pretty sure living wasn't the reckless, careless business these people thought - this generation just younger than me. 


8.8.2024

Lars Gustafsson - La coiffeuse (parturi)


Ruotsalaisen Lars Gustafssonin kirjoja on näköjään tullut pari suomeksi: en ole niitä lukenut, ja suomentamatonta tuotantoa näkyy olevan paljon enemmän, kuten tämä teos (joka tuli vastaan ranskaksi, no, luen paremmin ranskaa kuin ruotsia).

Alkukielinen nimi 'Windy berättar om sitt liv, om de försvunna och om dem som ännu finns kvar' vinkkaakin jo sisällöstä. Windy on texasilainen parturi, ja kirja on laaja monologi: samalla kun Windy leikkaa vakioasiakkaansa, vanhan fysiikan professorin, hiuksia, tarinoi hän asioista joita mieleen tulee, elämästään, mitä kaikkea on sattunut, muista asiakkaistaan, nykyisistä ja entisistä (parturointisessioita on useita, ja puhetta riittää...)

Puhe hortoilee ja kiertelee aiheesta aiheeseen, kovin kauaa Windy ei pysy missään asiassa, ja toisaalta samoihinkin aiheisiin palataan aika ajoin. Arkisesta siirrytään sujuvasti epämääräisiin mysteereihin ja takaisin: puhutaan säästä ja parturisaksista ja kuinka lapset tappelevat ja missä tuomari Caldwell oli ennen Vietnamin sotaa ja keskusteluista kuolleiden kanssa ja aiemmasta työstä kirjakaupassa ja tutusta scifikirjailijasta joka näki Jumalan ja katosi ja tulevien asioiden näkemisestä ja tulipaloista ja huolesta etteivät lapset ala tupakoida...

Kirjassa luodaan omalaatuista tunnelmaa, arkisen realistista mutta kuitenkin epämääräisen vieraannuttavaa: jutustelu kiinnosti sen verran että sitä luki eteenpäin, ja samalla se on kuitenkin (epäilemättä tarkoituksellisen) epätyydyttävää: ei näissä puheissa ja tarinoissa varsinaisesti ikinä päädytä mihinkään. En siis oikein minäkään osaa sanoa mitä mieltä olin: Luin, en tiedä muistanko paljoa puolen vuoden päästä, mutta saatan kyllä johonkin toiseen Gustafssonin kirjaan joskus tarttua.

3.8.2024

Catharina Valckx - Les chaussures sont parties pour le week-end (kengät ovat menneet pois viikonlopuksi)


Palaamme taas ranskalaisten lastenkirjojen pariin. Joskin Catharina Valckx on näköjään hollantilainen, vaikka tuotantoa on tehnyt paljon ranskaksi.

Tämä kirja on kolmen näytelmän kokoelma, esitettäväksi koulussa tai kotona: kaikki kolme ovat varsin lyhyitä, yhden pitkän kohtauksen mittaisia, joten mitään suuria draaman kaaria ei kehitellä: juonenkuljetus nojaa enemmänkin absurdiin huumoriin (nainen tulee eläinkauppaan ostamaan kissan, mutta mukaan tuleekin laulava dinosaurus; miehen kengät ovat kadonneet, joten mitäpä voi tehdä paitsi tanssia...)

Joten kirjallisesti tästä on aika vaikea sanoa mitään: enemmän tämän teoksen pointti on yhdessä tekemisessä, pienille lapsille näytelmän kokoonpanemisessa ja esittämisessä. No, tuli luettua.