Puiset silmät ja muita liettualaisia novelleja

Vanhan Neuvostokirjallisuutta-sarjan kirjoja olen aika ajoin lueskellut ennenkin; nyt vuoroon tämä kokoelma liettualaisia novelleja, koska ei liettualaista kirjallisuutta kauhean usein tule vastaan...

Ulla-Liisa Heino on koonnut 21 novellin valikoiman ja suomentanut ne venäjän kautta: kukin novelli on eri kirjailijalta, ja aikaskaala ulottuu vuodesta 1898 1980-luvun alkuun. Novellin mainitaan alkusanoissa olevan liettualaisen kirjallisuuden keskeinen ja suosittu muoto, eli valikoitavaa varmaankin riitti.

Lukiessa tuli kyllä nopeasti mieleen, että onko tekstien valikoinnissa noudatettu jotain erityistä painotusta vai onko tämä tällaisenaan kattava esitys. Antologian alkupuolta nimittäin leimaa aikamoinen ankeus, novelli toisensa perään pohjatonta kurjuutta. Ajoittain varsin vahvasti kuvattua kurjuutta, mutta tämän perusteella ei kyllä tekisi mieli olla missään tekemisissä Liettuan kanssa...Uudemmissa novelleissa tulee hieman lisää sävyjä, realistinen psykologinen ja vakava novelli on yhä valttia, joten humoristisempi Ensi rakkaus ja surrealistisempi Keräilijä erottuvat edukseen (joskin kyllä myös niminovelli ja Veronika siivoaa potilashuoneita ovat aika symppiksiä). 

Mutta tosiaan hieman mietitytti onko tarkoituksellisesti korostettu neuvostoaikaa edeltävän ajan kurjuutta, ja neuvostoajalla tuodaan enemmän sävyjä mukaan...pitäisi ehkä lukea lisää vaikka kokoelman aloittavaa Julia Zemaitea. Tällaisena luin kokoelman läpi mutta myönnän ettei suosikkieni joukkoon noussut...

Pari bloggausta teoksesta löytyi, Margit ja Ketjukolaaja. Ja Helmet-haasteessa tämä menisi vaikkapa kohtaan 17. Kirjan nimessä on jokin kansallisuus, kun lasken tuon alaotsikon mukaan.

Invicta Imaginária - Viinipunk I: Tynnyrisota

Yksi piirre, joka minua on jo jonkin aikaa kiusannut spefissä, on sen kulttuurinen rajoittuneisuus. Melkein kaikki kansainvälisesti tunnettu spefi tuntuu olevan englanninkielistä, uudempi useimmiten kotoisin Pohjois-Amerikasta, ja vaikka paikallisia ja kansallisia skenejä olisikin olemassa, sen pohjalla olevat vaikutteet ovat kuitenkin vahvasti amerikkalaiskeskeisiä, muut jäävät tuntemattomaksi ja mahdolliset hedelmälliset yhteydet syntymättä. Paradoksaalisesti genre, jonka keskeisenä jujuna pitäisi olla innovatiivisuus ja ajatusten kehittelyn vapaus, onkin piilevästi tarpeettoman yksipuolinen ja rajoittunut.

Tästä syystä ilahduttaa, kun käännösspefiä tulee myös muualta. Osuuskumma on mukana kansainvälisessä projektissa, jossa tarkoituksena on tuoda suomeksi spefiä Portugalista ja Ukrainasta (ja vastaavasti joitain suomalaistuotoksia päätyy noille kielille), ja ensimmäinen tarjokas suomeksi oli ilmestynyt kirjamessuille, josta sen päätin napata luettavaksi (suom. Tarja Härkönen).

Kyseessä on usean tekijän temaattinen antologia vaihtoehtohistoriaa: 1910-luvulla Portugalissa oli jatkuvaa poliittista sekasortoisuutta, mutta heidän vuoden 1918 sisällissotansa jäi vähäiseksi historialliseksi alaviitteeksi. Tämä kuitenkin inspiroi tämän kirjan tekijöitä, jotka kehittivät vaihtoehtohistoriallisen jatkumon, huomattavasti laajemman konfliktin pohjoisen Porton kuningaskunnan ja Lissabonin tasavallan välillä, ryyditettynä runsailla bioteknologisilla innovaatioilla: portviinistä energiansa saavat mechat ovat esillä kirjan esittelyssä, varsinaisessa teoksessa ne ovat vähemmässä osassa, mutta muita kiinnostavia ideoita erityisesti viinitarhojen ympärille on kyllä kehitetty...

Usean tekijän antologiat ovat usein epätasaisia, niin tämäkin, ja heikommat osat ovat päätyneet kirjan loppuun: viimeinen lyhyt fragmenttinen novelli fiktiivisiä tietokirja-artikkeleita ei jaksanut innostaa, ja sitä edeltävien kahden novellin mukanaoloa en oikein ymmärtänyt ollenkaan: niissä oli mukana jotain samaa teknologiaa kuin muussa kirjassa, mutta kun ne vaikuttivat sijoittuvan muutamaa vuosikymmentä myöhempään aikaan, eivät ne luun kirjan kuvaamaan sotaan liittyneet. Ja walesilaisella kirjoittajalla portugalilainen paikallisväri tuntui paljon alleviivatummalta ja päälleliimatummalta kuin muilla (ihan irrallisina novelleina ne voisivat olla ok, mutta tässä kirjassa väärässä paikassa)

Olen näköjään Kirjavinkkien Mikon kanssa samaa mieltä novelleista: kirjan keskellä olevat kolme Joãoa (Ventura, Rogaciano, Barreiros) muodostavat kirjan kovan ytimen scifi-ideoineen, politiikkoineen ja juonitteluineen. Mutta kirjan kahdessa ensimmäisessä lyhyessä tarinassa (tekijöinä Joel Puga ja Carlos Eduardo Silva) oli oma viehätyksensä: kukaan kirjassa ei yritä tyylillisesti tavoitella 1920-luvun henkeä, kerronta on modernimpaa, mutta näiden kahden tarinan kohtalokkuudessa ja melodraamassa on aikakauden henkeä, mikä antaa oman tärkeän osuutensa kokonaisuudelle. 

Kiinnostava teos siis, ja ilmeisesti samaan maailmaan on tehty toinenkin antologia: tuleeko sekin sitten suomeksi, ja mitä muuta mahtaa samassa projektissa olla luvassa, jään kiinnostuneena odottamaan. 

Helmet-haaste avataan kohdalla 14. Kirjassa on robotti, drooni tai jokin vastaava laite (vaikka, kuten sanottu, ne mechat jäivät aika vähiin) 

Saarinen & Vuokko-Syrjänen (toim.) - Pahoittelut rikinkatkun johdosta

Tämä novelliantologia herätti huomioni sen pompahtaessa näköpiiriini: Osuuskumman antologiat ansaitsevat aina ainakin olemassaolon huomioinnin, ja piirin tekijöiltä (vaikka eir kustantajalta) edellinen lukemani paketti Tämä jalka ei ole minun oli oikein antoisa. Ja tokihan helvetti aiheena kiinnostaa: Danten ja Miltonin ja Lewisin ja Gaimanin ja Careyn ja monen muun näkemykset myyttisestä paikasta/tilasta ovat tuttuja, ja parhaimmillaan aiheesta tosiaan saa hyvinkin kiinnostavaa juttua aikaan: mikä ja millainen helvetti oikein on, miten se toimii, miten se vertautuu muihin vaihtehtoihin, miksi se on jne. Samalla toki on todettava etten ehkä ole helpoin yleisö, kun aiheen käsittelyssä monenlaisia mestareita on jo nähty, joten odotustason laitan korkeaksi.

Novelliantologioilta on toki aina aiheellista odottaa epätasaisuutta, ja ei-niin-yllättäen sitä löytyy tässäkin. Mutta siinä missä tuo edellinen kehokauhukokoelma oli pääosin osumia, tässä mentiin useammin hutien puolelle. Yleinen ongelma oli, että käsitykset helvetistä pysyivät kovin kliseisinä, pinnallisina turistimatkoina ilman että aiheesta oli oikein mitään kiinnostavaa sanottavaa, ja vaikka helvetti-kliseeseen koplataan pyramidihuijauksia, tosi-tv:tä tai konsulttijargonia niin ei se olennaisesti syvennä klisettä (tai sano mitään kovin kiinnostavaa myöskään niistä toisista aiheista). Novellit ovat sujuvasti kirjoitettuja ja niin myös luettavia, mutta oikea inspiraatio tuntuu olevan haussa.

Pari kirjoittajaa käytti teemaa varsin nimellisesti, tehden toisenlaisen spefijutun jossa oli jotain helvetiksi nimitettyä mutta jonka olisi hyvin voinut jättää poiskin: mm. Frida Burnsin tarina oli aika kiinnostava, joskin olisi toiminut ehkä paremminkin jos helvetti-viittaukset olisi häivytetty kokonaan taustalle...ja nämä vain nimellisesti teemaan liittyvät tarinat eivät ainakaan vahvista antologiaa kokonaisuutena.

Ironisena käänteenä aiempaan kommenttiini pinnallisista turistimatkoista, kirjan ehkäpä kiinnostavin tarina, Toni Saarisen 'Irtiotto', toteutti juurikin tuon: ryhmä turisteja vierailee helvetissä, jossa löytyvät pakettimatkojen tutut elementit...pinnallisuus ja kliseisyys oli käännetty vahvuudeksi, ja siinä sivussa onnistuttu sanomaan hieman enemmän helvetistä, ja siinä sivussa myös ihmiselämästä yleensä (ja turismista yhtenä sen ilmentymänä).

Mainitsen myös Maija Nyströmin 'Ei mitään pestävää' huomionarvoisena novellina: helvetin idea liittyy elettyyn elämään ja muihinkin vaihtoehtoihin, kuten oikein on, eli tässä helvetissä on kiinnostavaa ideaa, ja toteutuskin toimii.

Mutta kirjana suosittelen siltikin ennemmin vaikka Dantea ja C.S. Lewisia. Vaikka uudelleenluettuna.

 Edit: otsikon nimet korjattu  

Kalle Ankas Pocket Special - Rio

Sitten täsmäluentaa Helmet-haasteeseen: kohta 27, 'Jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla' ei ollut mitenkään inspiroiva, kun ne jossain kielletyt kirjat joita luen tapaavat olla vanhempia, minua ei nyt oikeasti huvita lukea mitään amerikkalaista YA-kirjaa, joka on poistettu jonkun koulukirjaston valikoimasta, eikä muutkaan haastekohdan yhteydessä yleensä mainitut kirjat kuulostaneet kovin houkuttelevilta (tai sitten olivat kirjoja, joita ei järkevästi saa käsiinsä: esim. jossain mainittu nepalilainen karttakirja olisi hyvinkin voinut olla selaamisen arvoinen, mutta ei taida löytyä Helmet-valikoimista).

Mutta sitten muistin tämän kirjan, tai nimenomaan sen kansikuvan. Tämä Kalle Ankas Pocket -erikoisnumero on tehty juhlistamaan Brasiliassa pelattuja jalkapallon MM-kisoja 2014, ja siihen ja vastaaviin julkaisuihin eri maissa teki temaattisen kansikuvan Andrea Freccero. Mutta kun samaa kantta käytettiin pari vuotta myöhemmin suomalaisessa Rio, ohoi! -taskukirjassa, oli kannen Cristo Redentor -patsaan mukaelma sensuroitu pois. Siksi siis tämä kirja piti lukea ruotsiksi, koska kansi on Suomessa kielletty.

Ja ehkä itsesensurointi oli kustantajalta ihan mielekäskin päätös, koska tuosta kannestahan voisi Hämeenlinnassa tulla korvausvaatimuksia: Kristus on Suomessa kauhistus. 

Niin, sisällöstä sitten. Kalle Ankas Pocket Special -tyyliin kirjaan on koottu varsin sekalainen joukko taskukirjasarjoja, jotka jotenkin liittyvät Etelä-Amerikkaan. Aarteita etsitään useissa tarinoissa, karnevaalit ja jalkapallot ovat mukana ja pari omalaatuista mysteeriäkin mahtuu mukaan.

Kolme sarjoista on brasilialaista tuotantoa, joita ei kovin usein eurolehdissä näe, mutta valitut jutut olivat aika mitättömiä lyhyitä jalkapallojuttuja. Parissa tanskalaistuotannossa kolutaan viidakkoa, mutta eivät nämäkään mitään huippuja ole...

Suurin osa sarjoista on italialaistuotantoa, ja kun valikointia on tehty vuosien varrelta, niin tekijäjoukossa ovat edustettuna paljon perinteisiä isoja nimiä (ja niukemmin uutta polvea). Mutta vaikka vanhempi Giorgio Cavazzano, Massimo de Vita ja myös Luciano Gatto ja Guido Scala piirtäjinä ilahduttavatkin, niin tämän kirjan tarinat eivät ole tekijöidensä terävintä kärkeä.

Paras onkin jätetty viimeiseksi, eli Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin Duck Dorado Guldkungen. Klassisen ihmesadun elementtejä pyöritellään, kun altavastaajana tullut nuorin sisarus (tässä Tupu, Lupu ja Hupu) saavat hyvyydellä ja viisaudella palkkansa, ja ahneet ja itsekkäät vanhemmat sisarukset (tai siis Roope ja Aku) saavat kärsiä ja hävetä, mutta sinne päästessä riittää pitkässä tarinassa tvistejä...
Eihän tämä ole moraliteetiltaan mitenkään hienovarainen, mutta vanhemmissa italialaisissa tarinoissa ei keskeisten hahmojen konflikteja muutenkaan säästellä, ja kun ollaan vielä ihmesadun kaavassa niin Martina pääsee toteuttamaan tuon mukavalla räväkkyydellä, ja Carpin taide on tietysti myös ilo silmälle. 

Kelosaari & Suntila (toim.) - Tämä jalka ei ole minun

Luin tämän kehokauhu-novellikokoelman ensimmäiset tarinat sairaalassa vuoroani odottaessa, eli temaattisesti hyvin sopivissa tunnelmissa. Lajityyppi on siis kiinnostava mutta suhtaudun siihen usein myös tietyllä hirtehisellä huumorilla, kun ei tämä nyt ihan tuntematon osa arkea ole...

Lajityyppinä on siis kauhukirjallisuuden alalaji, jossa pelon ynnä muiden tunteiden lähteenä toimii kokijan oma keho, sen hallitsemattomuus, vieraus, pelottavat muutokset. Lajissa on siis mahdollisuudet hyvinkin groteskiin menoon, ja tätä puolta kirjasta kyllä löytyy, ja kuten olen aiemminkin maininnut, niin ruumiillisuuden kuin groteskiuden käsittely kaunokirjallisuudessa kiinnostavat mnua.

Kolmentoista novellin kirjoittajat ovat tuttuja nimiä Osuuskumman teosten lukijoille (vaikka tämä kirja onkin Tajuntamedian julkaisu), ja kirjoa löytyy, liikutaanko arkisemmassa vai scifimiljöössä, keskitytäänkö pelkotiloihin vai lomitetaanko mukaan mustaa huumoria...taso pysyy kuitenkin mainion luettavana, varsinaisia huteja ei ole vaikka paria tarinaa heikentääkin ennalta-arvattavuus tai sitten niin överiksi vetäminen että tehot alkavat hukkua...

Suosikkini, Janos Honkosen 'Eläimet huutaa, ihmiset ei huuda', on tavallaan perinteinen makaaberi moraliteetti Roald Dahlin aikuistarinoiden tai Alfred Hitchcock esittää-sarjan tapaan, korostetulla visvaisuudella toki, erinomaisen toimiva novelli (mutta hammaslääkäripelkoisille trigger-varoitus). Artemis Kelosaaren humoristisempi 'Älköön mikään koskaan muuttuko' viehätti myös (ja kierosti toi mieleen joku aika sitten lukemani Eeva Joenpellon...)
Scifipainotteiset Nupposen 'Lisko', Katajalan 'Kappaleina' ja Korpisen 'Yön labyrintti' olivat myös antoisampaa antia. 

Bloggauksia löytyy Evarialta ja Kirjavinkeistä. 

Helmet-haasteessa moni muu ehkä laittaisi pienen kustantamon kohtaan, minä taas 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää.

Charlie Hebdo -erikoisnumero #24 (ja ilmaisunvapaudesta muutenkin)

 

Voiko kirjablogissa käsitellä aikakauslehtiä? No, oma blogi, omat säännöt, ja sitäpaitsi tässä puhutaan kuitenkin aika paljon kirjallisuudesta, ja teemoiltaan jatkaa hyvin siitä mihin aiempi postaus ranskalaisen satiirisen ja epäsovinnaisen journalismin histoririikista päättyi, joten nostan esiin. 

Kyseessä on siis Charlie Hebdo -lehden erikoisnumero, jossa teemana on cancel-kulttuuri, identiteettipolitiikasta ja "woke"-kulttuurista juontuva sensuuri ja muut ajankohtaiset ilmiöt. Ilmiöt ovat enemmän voimissaan Yhdysvalloissa, mutta Ranskassakin näkyvät siinä määrin, että Charlie Hebdon kaltaiset jyrkät sananvapauden kannattajat reagoivat...kuvituksella joka ei ole aina kovinkaan hienovaraista, ja artikkeleilla, haastatteluilla ja kolumneilla joissa taas asioita tarkastellaan kantaaottavasti mutta kuitenkin laajasti (haastateltavina kirjailijat Marie-Aude Murail, John Boyne ja Thomas Chatterton Williams, kaikilla oma historiansa aiheen parissa).

Erityisesti kritisoitavina on pari hyvin ongelmallista ajatusta. Ensimmäinen on kyvyttömyys, tai haluttomuus, erottaa tekijää ja tekoa tai teosta toisistaan. Teoksen arvo määrittyy yksinomaan tekijän moraalisen puhtauden (ja varsinkin sen puutteen) perusteella, ja toisaalta jos joku tekee jotain kiistanalaista, tämä henkilö kokonaisuudessaan ja kaikki hänen tekonsa ovat tuomittavia, tämä henkilö on pyyhittävä kokonaan pois yhteiskunnasta (mm. painostus työpaikasta erottamiseen on tyypillistä, liittyi työ sitten kiistanalaiseen asiaan tai ei). Ja näitä tuomioita jakavat painostusryhmät, joiden toiminta on kyllä erinomainen virtuaalinen vastine lynkkauksille...

 

Elävien henkilöiden ohella historiallisten henkilöiden käsittely on myös kiinnostavaa. Yhdysvalloissa sellaiset henkilöt kuin Abraham Lincoln ja Paul Revere ovat jo kääntyneet ei-toivotuiksi henkilöiksi, ja kun Martin Luther Kinginkin siteeraamisesta voi saada potkut työstä niin eiköhän tämäkin kohta haluta pyyhkiä pois historiasta. Ja Iso-Britanniassa vaikkapa Winston Churchill...ja jos seuraamme logiikkaa että tuomittavan henkilön kaikki teotkin on tuomittava, niin loogisesti päästään mitä mainioimpaan johtopäätökseen, että natsien vastustus on väärin.

Toinen runsaasti kritisoitu ajatus on näkemys, että minkään ihmisryhmän kokemukset ovat kategorisesti täysin käsittämättömiä ja vieraita kaikille muille. Tästä ajatuksesta juontuvat näkemykset kuka saa kirjoittaa kenestäkin, kuka näyttelijä saa tulkita mitä roolia jne jne, eli ihmiset redusoidaan yksinomaan etnisyytensä, sukupuolensa tms edustajiksi siinä missä aiemmin mainittu Martin Luther King vaati että ketään ei saisi arvioida ihonvärinsä perusteella, tämä neorasismi vaatii, että jokainen on arvioitava ihonvärinsä perusteella. 

 

Ja jos pidämme kiinni ajatuksesta, että kokemukset eivät yksinkertaisesti ole ymmärrettävissä kenellekään muulle, ja tästä syystä jonkin ihmisryhmän kokemuksista ei voi kirjoittaa kuin kyseisen ryhmän edustajat, niin sama pätee yhtä lailla myös lukemiseen: esim. valkoisella lukijalla ei ole mitään syytä lukea kenenkään mustan kirjailijan kirjaa, koska tämän kokemukset ja näin ollen myös tämän kirjoittaminen on täysin mahdotonta ymmärtää (ja toisinpäin). Eikä ole syytä rajoittua vain kirjallisuuteen...näin ollaan näppärästi luotu teoreettinen perusta, jonka ainoa mielekäs johtopäätös on apartheid, joka perustuu juuri tuohon ajatukseen. Minä muistan kyllä yhä sen ajan kun Etelä-Afrikka luopui moisesta mallista (sitä en sentään kun Jim Crow -lait lakkautettiin Yhdisvalloissa), mutta näköjään se sitten halutaan takaisin.

 

"Emme hyväksy tulla pelastetuksi muiden kuin mustien toimesta!"

Oma huvittava piirteensä tässä lehdessä on, että Charlie Hebdo on kuitenkin poliittisesti selkeästi vasempaan päin kallellaan, joten "omien" suunnalta tulevat sensuurivaatimukset aiheuttavat kyllä kuohuntaa...ja sitähän ei arvosteta tippaakaan, että tällainen linja mahdollistaa äärioikeiston asemoitumisen perustelemaan kantansa "sananvapaudella", jolloin ei suotta tarvitse perustella kantoja niiden järkevyydellä...

Paljon huomiota lehdessä saavat aiheet, joita yllä linkittämässäni Dutreixin ja Bletnerin Revue de presse -sarjakuvassa tulivat loppupuolella mainituiksi, mutta joiden käsittelyyn ei siinä ollut tilaa tai valmiuksia, eli Internet ja julkaisujen levittäminen sananvapauden kynnyskysymyksenä.

Uudet sensorit vaikuttavat suurelta osin sosiaalisessa mediassa, erityisesti esiin nostetaan Twitter, jossa mobilisoidaan lynkkauspartioita aktivismikampanjoita, jotka kohdistetaan yleensä kaupallisiin toimijoihin: painostetaan yrityksiä erottamaan työntekijät, jotka esittävät vääriä mielipiteitä tai luopumaan yhteistyöstä tällaisten tahojen kanssa, painostetaan kustantajia ja kirjakauppoja välttämään hankalien aiheiden käsittelyä ainakaan sellaisilla tavoilla, jotka eivät ole täysin demagogien ortodoksian mukaisia jne.

Tämän toiminnan moraalisesta ongelmallisuudesta kirjoitin jo aiemmin, lukekaa sieltä mitä mieltä olen kapitalistisesta sosiaalidarwinismista, ja tämänkin lehden jutuissa nousee esiin, että vaikutukset tapaavat olla helpompia jo etabloituneille ja menestyksekkäille tekijöille (JK Rowlings tai haastateltu John Boyne selvinnevät hyvin) mutta huomattavasti hankalampia vaikkapa pätkätöistä eläville akateemisille tutkijoille, tai aloitteleville kirjailijoille. Ilmaisuvapaus korreloi taloudellisen riippumattomuuden kanssa...(todettakoon muuten, että tässä lehdessä ei ole yhtään mainosta, mikä epäilemättä helpottaa Charlie Hebdon mahdollisuuksia pitää linjansa. Samoin ainakin Le canard enchainé -sanomalehti on tunnetusti ja perinteisesti ollut mainokseton...)

 

Holhottu journalismi

Mitä voi sanoa rasismista? / Ajatellaan reaktioita Twitterissä / Voi sanoa että tuhmat eivät ole kilttejä.
Mitä voi sanoa insestistä? / Ajatellaan reaktioita Twitterissä / Voi sanoa että tuhmat eivät ole kilttejä.
Mitä voi sanoa islamismista? / Ajatellaan reaktioita Twitterissä / Voi sanoa että tuhmat eivät ole kilttejä.

Entä ilmaisunvapaus? / Se päättyy kun närkästys Twitterissä alkaa.

Huolestuttavana pidetään myös erilaisten nettialustojen varsin epämääräistä ja läpinäkymätöntä moderointia ja sensuuripolitiikkaa. Dutreixin ja Bleitnerin sarjakuvassa kritisoidusta somealustojen "emme ole vastuussa mistään, kunhan vaan tehdään rahaa"-linjasta on muututtu, mutta millä perusteella Twitterissä, Facebookissa ja vastaavissa poistetaan ja blokataan yksittäisiä viestejä tai kokonaisia tilejä? (Ja vastaavasti toisia ei poisteta...siinä missä Trump blokataan, lehdessä nostetaan esiin joitain Twitter-tilejä jotka tyynesti jatkavat toimintaansa vaikka sisältö on varsin...merkillistä (mm. Sayyid el Khamenei, Devlet Bahçeli, Kiinan suurlähetystö USAssa). Ja toki myös monia tilejä pyritään blokkaamaan ilmiantomobilisoinnilla, moderaattorien painostuksella yms. Infosodassa on toki näppärää kun keskustelukenttä onnistutaan valtaamaan omamielisille vaimentamalla hankalat vastaväitteet.

 

Ja luonnollisesti myös vaikkapa nettikauppa Amazonissa kiistanalaisia aiheita käsittelevät kirjat, elokuvat yms. saattavat ihan vaan kadota valikoimasta. Kuka päättää ja millä perusteella, mitkä argumentit ja mielipiteet saavat kuulua ja mitkä eivät? Ottaen huomioon kuinka suuri osa Yhdysvaltain kirjamyynnistä kulkee jo Amazonin kautta, vaikutus ei ole vähäinen. Todettakoon, että USAn Amazonin valikoimista löytyvät kyllä mm. Unabomber-manifesto ja Mein Kampf (molemmille muuten sivustolla 4.5/5 tähteä, eli aika kovat suositukset).

Jännä kaksoisvalotus syntyi, kun tämän lehden artikkelien rinnalla luin Wole Soyinkan esseekirjaa Climate of Fear. Se on viiden esitelmän sarja 2000-luvun alusta, jonkin aikaa WTC-iskujen jälkeen, ja aiheena on terrori, oli harjoittajana sitten terroristiryhmät, totalitaristiset valtiot tai vainoon ja lynkkauksiin mobilisoidut väkijoukot, New Yorkissa, Nigeriassa tai Pohjois-Irlannissa...tahot jotka pyrkivät pelolla rajaamaan mitä saa sanoa tai tehdä, poliittisista aktivisteista taiteilijoihin. 

Koska pohjimmiltaanhan parasta on että aktiiviseen sensuuriin ei tarvitse ryhtyä kuin harvoin, parasta on autosensuuri, että tekijät ihan itse välttävät kiistanalaisia aiheita, vääriä mielipiteitä, epäsovinnaisuutta, ja tämä onnistuu parhaiten pelolla, oli se pelko sitten salaisen poliisin yöllinen vierailu, laukaus polvilumpion läpi tai työpaikan ja toimeentulon menetys...

 

Soyinkan esimerkit painottuvat afrikkalaisiin diktatuureihin (runsaimmin omia kokemuksia Sanni Abachan Nigeriasta, mutta puheena on myös Zaire, Etiopia, Algeria jne), mutta niistä johdetut laajemmat tulkinnat ja pohdinnat löytävät kyllä resonanssia muuallakin (huomiota saavat myös vaikkapa Lockerbie, Rushdien fatwa, Pohjois-Irlanti...), ja vaikka käytetyt keinot ovatkin erilaisia, niin kyllä cancel-kulttuurin infosoturit sijoittuvat moraalisesti kanssa varsin hyvin Soyinkan kirjan aihepiiriin. 

Toki maailmassa on ollut muutoksia ihan näin 20 vuodenkin aikana, sellaisia joita Soyinka ei ole kyennyt näkemään, kuten Internetin vaikutus. Samoin Soyinka esittää että verrattuna 1900-lukuun, 2000-luvulla terrori olisi erityisesti uskonnollisten ryhmien käyttämää, ja vaikka kieltämättä monissa Afrikan maissa tässä on pohjaa, niin hyvin on politiikka pitänyt kiinni terrorin periaatteista ympäri maailmaa, Venäjä, Kiina, lukuisat äärioikeistolaiset ryhmät, ja nyt myös monet identiteettipoliittiset painostusryhmät (just tänään Ylen etusivulla on puhetta Nicaraguasta.)

 

Soyinka nostaa esiin kiinnostavan paradoksin demokratian puolustajille: onko usko demokratiaan niin vahva, että se kestää myös demokraattisiin prosesseihin perustuvan toiminnan, jonka pyrkimyksenä on demokratian lakkauttaminen?

Kysymys ei ole puhtaan teoreettinen, esimerkiksi nostetaan 1990-luvun Algeria, jossa demokraattisissa vaaleissa valtaan pyrki puolue, jonka ohjelmaan avoimesti kuului demokratian lakkauttaminen. 

Vastaava kysymys voidaan tietysti myös esittää sananvapaudesta: onko sananvapaus niin ehdoton, että sen piiriin kuuluu myös sellainen kommunikaatio, jonka pyrkimyksenä on sananvapauden rajoittaminen? 

Ja jos vastaa ei, niin uskooko sitten oikeasti siihen mihin sanoo uskovansa?

Ilmaisunvapaus on sen verran monisuuntainen aihe, ja myös jatkuvasti ajankohtainen, joten enköhän ainakin itse jatka aiheeseen perehtymistä, ja eiköhän aihe tule esiin myös täällä (edellyttäen että kuolemanpartio ei tule käymään tulevina öinä tai Googlen läpinäkymätön moderointipolitiikka ei päätä poistaa blogia...)

Matti Järvinen (toim.) - Synkkä satu

Tällaisen bongasin Suomessa käydessäni. Nysalor-kustantamon tuotantoon olen tutustunut aiemminkin, linjassa on useampi näitä antologioita jokseenkin tuntemattomista vanhoista tarinoista (joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet), joissa Matti Järvinen on kuitenkin ihan hartaudella tehnyt toimitustyötä, kuratointia, kielenkorjausta ja tarvittaessa uusittuja käännöksiä (ja teosten hinnatkin pysyvät kohtuullisina).

Tässä kokoelmassa, kuten kannesta näkyy, aiheena ovat kummitukset, ja tekijöinä tunnetumpia ja tuntemattomampia 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta. Z. Topeliuksen ja Samuli Paulaharjun tiesin (joskaan en tiennyt että Paulaharju kirjoitti fiktiota), joitain aikakauden kirjailijoita joita en kuitenkaan ole ennen lukenut enkä monista edes kuullut (Elvira Willman, Aaro Vallinmäki, Selma Anttila, Knut Karmanne...) ja mukaan mahtuu myös yksi selvittämätön nimimerkki, Aino...

Taso vaihtelee toki reippaasti, samoin aiheet ja lähestymistavat, eivätkä kaikki kummituksetkaan ole ihan sitä miltä näyttävät). Paljon löytyy varsin perinteisen folkloristisen kummitusjutun tyyliä ja niiden juttujen kertominen voikin olla tarinan raamina (mm. Hilda Tihlän Lauantai-ilta metsämailla), ja joidenkin juttujen ideat olivatkin jo tuttuja lukemistani kansantieteellisemmistä kummitusjuttukertomuksista. Jotkut lähtevät enemmän lyyrisen ihmesadun tielle (Selma Anttilan Rakkaus ja kuolema), mutta mukaan mahtuu myös kiihkeänkuumeista eksotiikkaa (mm. Jalmari Karan Okura), yhteiskunnallista allegoriaa (Elvira Willmanin Murhaenkeli) tai ihan puhdasta pulppia (mm. Knut Karmanteen Tiflisin kummitus).

Enemmän kuin juonillaan, parhaat tarinat erottuivat tunnelmallaan ja ilmaisuillaan, joihin tietty vanhahtavuus sopi hyvin. Olihan Väinö Vuorion Kylän ainoa punainen varsinaiselta tarinaltaan aika köykäinen mutta kuvastoltaan, sanotaanko, mieleenjäävä (eikä suositella herkemmille lukijoille), Aaro Vallinmäen Lyijypalasessa tarinan perusidea oli toisista lähteistä tuttu mutta silti toteutus oli kuitenkin originelli, Topelius nyt tietysti osaa kertoa tarinan ja niinpä Tuhkakeskiviikon morsian ei petä, Paulaharjun Paksujalka noitavainajan ajomiehenä viehätti myös vahvalla miljööllään (runsaista lappalaismurreilmaisuista johtuen alaviitteet olivat tarpeen, en tiedä olivatko ne mukana alkujulkaisussa vai tähän painokseen lisättyjä) ja jotkut muut jutut voivat olla ehkä hieman roskaa mutta ovatpahan värikästä roskaa.
Ja Fredrik Berndtsonin nimitarina tietysti oli vaikuttava, vaikka se kesken jääkin (kirjailija ei saanut sitä kirjoitettua loppuun, niinpä vain pari osaa ilmestyi lehdissä) joten se muodostuukin enemmän avoimeksi tunnelmapalaksi...mutta tunnelma on kyllä hallussa.

Erinomaisen viihdyttävä kokoelma siis, joidenkin näiden tekijöiden tuotantoa voisi ehkä lukea enemmänkin jos jossain divarinkulmassa tai kirjaston kirjavarastossa sattuu tulemaan vastaan.

Helmet-haasteessa olen tätä miettinyt kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet (toinen kirja odottaa hyllyssä lukuvuoroa), jos se toinen kirja sattuukin jäämään kesken niin sopisi kyllä myös kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta. Topeliuksen Tuhkakeskiviikon morsian alkaa näin:
""Ja aikooko ruukinpatruuna todellakin pitää häät itse tuhkakeskiviikkona?""
Kirjallisessa tunnebingossa osutaan useampaankin kohtaan, laitetaan vaikka Kirja sai minut irvistämään (vaikka kauhukirjallisuutta onkin, ei varsinaisesti pelottanut, mutta olihan tässä aika irvistyttäviä kohtia...)