Matti Järvinen (toim.) - Synkkä satu

Tällaisen bongasin Suomessa käydessäni. Nysalor-kustantamon tuotantoon olen tutustunut aiemminkin, linjassa on useampi näitä antologioita jokseenkin tuntemattomista vanhoista tarinoista (joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet), joissa Matti Järvinen on kuitenkin ihan hartaudella tehnyt toimitustyötä, kuratointia, kielenkorjausta ja tarvittaessa uusittuja käännöksiä (ja teosten hinnatkin pysyvät kohtuullisina).

Tässä kokoelmassa, kuten kannesta näkyy, aiheena ovat kummitukset, ja tekijöinä tunnetumpia ja tuntemattomampia 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta. Z. Topeliuksen ja Samuli Paulaharjun tiesin (joskaan en tiennyt että Paulaharju kirjoitti fiktiota), joitain aikakauden kirjailijoita joita en kuitenkaan ole ennen lukenut enkä monista edes kuullut (Elvira Willman, Aaro Vallinmäki, Selma Anttila, Knut Karmanne...) ja mukaan mahtuu myös yksi selvittämätön nimimerkki, Aino...

Taso vaihtelee toki reippaasti, samoin aiheet ja lähestymistavat, eivätkä kaikki kummituksetkaan ole ihan sitä miltä näyttävät). Paljon löytyy varsin perinteisen folkloristisen kummitusjutun tyyliä ja niiden juttujen kertominen voikin olla tarinan raamina (mm. Hilda Tihlän Lauantai-ilta metsämailla), ja joidenkin juttujen ideat olivatkin jo tuttuja lukemistani kansantieteellisemmistä kummitusjuttukertomuksista. Jotkut lähtevät enemmän lyyrisen ihmesadun tielle (Selma Anttilan Rakkaus ja kuolema), mutta mukaan mahtuu myös kiihkeänkuumeista eksotiikkaa (mm. Jalmari Karan Okura), yhteiskunnallista allegoriaa (Elvira Willmanin Murhaenkeli) tai ihan puhdasta pulppia (mm. Knut Karmanteen Tiflisin kummitus).

Enemmän kuin juonillaan, parhaat tarinat erottuivat tunnelmallaan ja ilmaisuillaan, joihin tietty vanhahtavuus sopi hyvin. Olihan Väinö Vuorion Kylän ainoa punainen varsinaiselta tarinaltaan aika köykäinen mutta kuvastoltaan, sanotaanko, mieleenjäävä (eikä suositella herkemmille lukijoille), Aaro Vallinmäen Lyijypalasessa tarinan perusidea oli toisista lähteistä tuttu mutta silti toteutus oli kuitenkin originelli, Topelius nyt tietysti osaa kertoa tarinan ja niinpä Tuhkakeskiviikon morsian ei petä, Paulaharjun Paksujalka noitavainajan ajomiehenä viehätti myös vahvalla miljööllään (runsaista lappalaismurreilmaisuista johtuen alaviitteet olivat tarpeen, en tiedä olivatko ne mukana alkujulkaisussa vai tähän painokseen lisättyjä) ja jotkut muut jutut voivat olla ehkä hieman roskaa mutta ovatpahan värikästä roskaa.
Ja Fredrik Berndtsonin nimitarina tietysti oli vaikuttava, vaikka se kesken jääkin (kirjailija ei saanut sitä kirjoitettua loppuun, niinpä vain pari osaa ilmestyi lehdissä) joten se muodostuukin enemmän avoimeksi tunnelmapalaksi...mutta tunnelma on kyllä hallussa.

Erinomaisen viihdyttävä kokoelma siis, joidenkin näiden tekijöiden tuotantoa voisi ehkä lukea enemmänkin jos jossain divarinkulmassa tai kirjaston kirjavarastossa sattuu tulemaan vastaan.

Helmet-haasteessa olen tätä miettinyt kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet (toinen kirja odottaa hyllyssä lukuvuoroa), jos se toinen kirja sattuukin jäämään kesken niin sopisi kyllä myös kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta. Topeliuksen Tuhkakeskiviikon morsian alkaa näin:
""Ja aikooko ruukinpatruuna todellakin pitää häät itse tuhkakeskiviikkona?""
Kirjallisessa tunnebingossa osutaan useampaankin kohtaan, laitetaan vaikka Kirja sai minut irvistämään (vaikka kauhukirjallisuutta onkin, ei varsinaisesti pelottanut, mutta olihan tässä aika irvistyttäviä kohtia...)