Georges Simenon - Maigret et son mort (Maigret ja hänen vainajansa)

Taas vaihteeksi Simenonin Maigret-kirjoja: etenen epäjärjestyksessä, mutta sarja taipuu siihen kyllä, ja tämä teos on sarjan keskivaiheilta 40-luvun lopulta. 

Maigretille soittaa hermostunut mies eräästä Pariisin pienistä baareista: hän epäilee että häntä seurataan, pahat mielessä. Mutta ennen kuin hän oikein pystyy selittämään asiaansa kunnolla, joku tulee paikalle ja hänen täytyy mennä. Ja vähän myöhemmin mies soittaa taas, mutta sama toistuu. Yksi Maigretin alaisista käy paikan päällä ja saa soittajan tuntomerkkejä muttei sitten muuta, mutta pian mies löytyy: puukotettuna Place de la Concordella, aivan kuin tämä olisi tarkoituskin tulla löydetyksi mahdollisimman nopeasti. Mutta kuka mies on ja mitä tapahtui?

No, vaikka alussa ollaankin vielä kovin sumussa, alkaa juttu pian kehittyä, ja siitä löytyykin paljon ulottuvuuksia, yhteyksiä vielä isompiin rikosvyyhteihin, joiden tekijät ovat selvästikin valmiita tappamaan. Ei tämäkään kirja arvoitusdekkari ole, kun lukijalla ei ole mahdollisuuksia hoksata itse mistä on kyse, mutta siinä missä aiempia lukemiani kirjoja luonnehtisin romaaneiksi joiden aiheena on rikos, niin tämä teos on varmaan perinteisemmän dekkarigenrenkin odotuksiin tyydyttävämpi, sen verran trilleriainesta saadaan mukaan (ja toisaalta hyvin hienovaraista huumoriakaan ei unohdeta).

Maigretin vahvuudet ovat paikallaan, tunnelman, henkilöiden, yhteiskunnallisen kirjon kuvaus kompaktissa muodossa, ja tällä kertaa kolutaan paljon Pariisin alamaailmaa halpoine baareineen, vedonlyöjineen, epämääräisine hotelleineen jne. Simenon toteuttaa kuvauksen enemmän impressioina ja välähdyksinä kuin systemaattisena esityksenä, mutta samalla se tulee kuitenkin eläväksi. 

Mietin joskus toisaalla että mikäköhän mahtaa olla saman aikakauden katuvalokuvaajien merkitys Simenonille: erityisesti yöhon, puolimaailmaan ja rikoksiin keskittyvien kuvaajien kuten Pariisin Brassaïn ja New Yorkin Weegeen. Tekisi mieli kuvata näitä Maigreteja juurikin valokuvamaisiksi kirjoiksi...

Georges Simenon - Le chien jaune (keltainen koira)

Luen taas Georges Simenonin Maigret-kirjasarjaa pikkuhiljaa sekalaisessa järjestyksessä: edellisen näköjään luin vuosi sitten bloggaajien dekkariviikolle, ja nyt taas samaan tapahtumaan.

Tämänkertainen teos on sarjan alkupäätä, alunperin vuodelta 1931, ja hieman erilainen kuin aiemmin lukemani Maigretit: olen aiemmin maininnut että nämä kirjat eivät oikein sovi perinteisiin dekkariraameihin, ne eivät ole kummoisiakaan arvoitusdekkareita (lukijalla ei ole oikein mahdollisuutta päätellä itse tapahtumia ennen kuin ne kirjassa paljastetaan) mutta myöskään varsinaisiksi jännäreiksi tai trillereiksi ne tapaavat olla liian rauhallisia ja meditatiivisia. Ne ovat kirjaimellisesti rikosromaaneja, romaaneja joissa tapahtuu rikos. Simenon kuvaa yhteiskuntaa, sen kerrostumia ja henkilöitä, ja Maigretin rikosten ratkonta mahdollistaa liikkumisen yhteiskunnan kaikissa kerroksissa. 

Tämä Keltainen koira on selvemmin kiinni dekkarin perinteissä: tapahtumia, juonenkäänteitä ja jännitystä oli paljon enemmän, ja tätä myllerrystä kontrastoidaan Maigretin suhteettoman rauhalliseen käytökseen ja passiivisuuteen, ja loppuun on laitettu klassinen parlour scene, jossa kaikki keskeiset henkilöt (ne jotka ovat elossa) kootaan yhteen ja etsivä kertoo mitä on oikeasti tapahtunut ja paljastaa kuka on syyllinen, mihinkin rikokseen. Ei tämäkään siis oikeasti ole arvoitusdekkari, lukijalla ei ole ollut mahdollisuuksia keksiä tapahtuman taustoja ja käänteitä ennen kuin ne lopussa kerrotaan, mutta selvemmin ollaan kuitenkin formaatissa kiinni.

Kirja sijoittuu kokonaan Concarneaun pikkukaupunkiin Bretagnen rannikolla, jossa myöhään eräänä marraskuisena iltana herra Mostaguen kotiinsa suunnatessaan sytyttää kadulla sikarin, ja tulee ammutuksi. Ei kuolettavasti, ja oikein mitään syytä ampumiselle ei tunnu olevan, mutta selvästi ampuja on ollut väijymässä eikä kyseessä ole mikään vahinko.

Maigret sattuu olemaan työasioissa lähistöllä, joten tulee paikallisen kollegansa mukana tutkimaan tilannetta, ja jututtaessa ampumapaikan lähellä olevassa ravintolassa paikkakunnan silmäätekevien herrojen seuruetta, joka mielellään kyseisessä ravintolassa istuu, huomataan että baarin Pernod- ja calvados-pulloihin on lisätty aimo annos strykniiniä, ja kyseiset juomat ovat tunnetusti kyseisen seurueen suosikkeja...ja kun tapahtumat eivät suinkaan pääty tähän, nousee Concarneaussa paniikki murhanhimoisesta mielipuolesta, kaupungin pormestari ottaa toistuvasti yhteyttä poliiseihin vaatien tietoja, toimintaa ja pidätyksiä, ihan sama kenet pidättävät...ja mistä tulee se laiha keltainen koira, joka pyörii usein siellä missä tapahtuu ja josta kukaan ei tunnu tietävän kenelle se kuuluu?

Ja kaiken sekasorron keskellä liioitellunkin rauhallinen Maigret ei hötkyile, korostaa ettei hänellä ole mitään metodia ja hillitsee virkaintoista kollegaansakin tekemästä liikoja johtopäätöksiä. 

Jep jep, viihdyttävä teos tämä kyllä oli. Eroja aiemmin lukemiini Maigreteihin huomasi, tämä on yhä tiukemmin dekkariperinteessä mukana vaikka myöhempien kirjojen suunta onkin myös näkyvissä. Ja toisaalta nimenomaan tästä kirjasta tuli myös mieleen että tämä tarina voisi löytyä myös Jérôme K. Jérôme Bloche -sarjasta (Bloche olisi tosin ennemmin se Maigretin innokas nuorempi kollega). Samoin yhteys on myös Jean-Patrick Manchetten poliittisesti värittyneisiin trillereihin: rikosjutun siivin Simenon kommentoi yhteiskuntaa ja tässä kirjassa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kysymykset ovat kyllä vahvasti vaikuttamassa tapahtumiin.

Helmet-haasteessa tämä voisi olla vaikkapa 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu. Maigretin tuttuun Pariisiin ollaan vain puhelinyhteydessä ja toki muidenkin paikkojen tapahtumat vaikuttavat, mutta koko kirja oleskellaan Concarneaussa.

Georges Simenon - Mon ami Maigret (ystäväni Maigret)

 

Jatkan Simenonin Maigret-dekkarien lukemista täysin satunnaisessa järjestyksessä: tämä on sarjan puoliväliä vuodelta 1949.

Maigret on saanut seurakseen Scotland Yardin etsivän herra Pyken, joka on tullut opintomatkalle Pariisiin tutustumaan Maigretin (joka on selvästi jo saavuttanut mainetta) menetelmiin: ja vaikka Pyken käytös onkin diskreetin moitteetonta, niin Maigret pitää asiaa kuitenkin hieman häiritsevänä, ja on pakotettu harrastamaan asian suhteen hieman enemmän itsereflektiota.

Mutta mitään erityisen kiinnostavaa juttua ei ole juuri nyt käynnissä, kunnes tulee soitto etelä-Ranskassa toimivalta kollegalta: Välimeren Porquerolles -saarella on kuollut muuan kalastaja Marcellin, joka hieman ennen murhaansa oli äänekkäästi paikallisessa baarissa kehunut tuntevansa Maigretin, ja nämä asiat ehkä liittyvät yhteen...Maigret muistaa etäisesti miehen, moninkertaisne pikkurikollisen, jonka oli joskus lähettänyt vankilaan (ja jonka ystävän, prostituoitu Ginetten, oli toimittanut tubiparantolaan). Maigret, Pyke seuranaan, päättää siis suunnata saarelle katsomaan juttua...

Taas kerran Simenon ei kirjoita mitään perinteistä dekkaria: vaikka murhassa onkin selvittämistä, niin ei tämä varsinaisesti arvoitusdekkari ole, ja trilleriksi ja jännäriksikin ehkä turhan leppoisa: ensisijaisesti tämä on kirjaimellisesti rikoskertomus. Vaihtelun vuoksi Pariisissa ollaan vain ihan alussa, välimerellinen miljöö on mainiosti toteutettu ja sinne on taas kertynyt sekalainen joukko kiinnostavia henkilöitä, joita Simenon osaa kuvata hyvin, ja Pyken hahmosta ja Maigretin suhtautumisesta tähän sekä myös itseensä tämän seurassa sukeutuu tavallista enemmän huumoria.

Minusta tuntuu että alan pitää kirja kirjalta enemmän näistä Simenonin kirjoista, ja tavallaan tuntuu että näihin ei ehkä edes pitäisi suhtautua yksittäisinä kirjoina. Vertailukohdaksi tuntuu nousevan toinen massiivisen tuottelias kirjailija, Honoré de Balzac, ja tämän romaanisarja Inhimillinen komedia: Simenonin romaanit ovat pienimuotoisia miniatyyreja, mutta työssään Maigret kohtaa hyvinkin monenlaisia ihmisiä hyvinkin erilaisista elämänpiireistä ja yhteiskunnan kaikista kerroksista, ja näitä henkilöitä kuvataan tietyllä ymmärtäväisyydellä. Ja näistä miniatyyreista koostuu sitten laajempi kokonaisuus, sarja jossa piirretään kuva Balzacin tapaan koko ympäröivästä yhteiskunnasta, sen eri kerrostumien edustajista ja kaikista puolista, ja sarjan yksittäiset osat eivät edes ole yhtään enempää kuin välähdyksiä ja miniatyyreja.

Eli ehkä tämä minun hyvin hyppivä ja satunnainen lukutapani onkin juuri sopiva tapa lähestyä Simenonin tuotantoa, sarja kokonaisuutena on tärkeä mutta sitä voi lukea missä tahansa järjestyksessä eikä nyt ole niin tarkkaa josko jotkut kirjat jäävät lukematta tai jotkut lukee kahteen kertaan...

Helmet-lukuhaasteessa laitan vaikka kohtaan 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt (en Porquerollesissa, mutta alussa ollaan kuitenkin Pariisissa). Mukaanlaskeminen Tour de France par écrit -haasteeseen hieman mietityttää: tässä sinänsä mainittiin nimeltä melkein kaikki haastekaupungit (Pariisi, Lyon, Marseille, Bordeaux, Nantes...Toulouse jäi puuttumaan) mutta aika vähälle huomiolle nuo jäivät.

Ja vielä ehti dekkariviikoille kirjablogeissa.

 

Georges Simenon - La folle de Maigret

 

 

Tämä on nyt kolmas lukemani Maigret-kirja, aiemmin blogatun Maigret et le fantômen jälkeen luin L'amie de Madame Maigretin ja nyt tämän. Sarjassa edetään siis täysin satunnaisesti, tämäkin on aika myöhäisiä teoksia, vuodelta 1970 (ja jotain sympaattisia ajankuvaelementtejä onkin mukana).

Vanha rouva (ikää 86 vuotta) pyrkii komisario Maigretin puheille, koska tämä on varmasti ainoa joka voi auttaa häntä: rouva on jo joitain kertoja huomannut palatessaan kotiinsa päivän askareista, että asunnossaan tavarat eivät ole aivan omilla paikoillaan, aivan kuin joku olisi vaivihkaa käynyt penkomassa siellä jotain. Maigretista tämä kuulostaa varsin tyypilliseltä höperön vanhuksen tarinalta, vaikka rouva ei intensiivisessä vakavuudessaan varsinaisesti hullulta vaikuta, joten Maigret lupaa vierailla paikan päällä joku päivä, mutta ei nyt. 

Vähän tämän jälkeen Maigret saa ilmoituksen, että vanhus on löydetty kotoaan kuolleena, tukehdutettuna hengiltä. Rouva ei siis ilmeisesti ollutkaan mikään höperö...

Tästä kehittyy varsin mainio rikostarina, siinä missä pari edellistä olivat "nojoo, lukihan tuon" niin tästä pidin jo enemmän. Mitään varsinaista arvoitusdekkaria Simenon ei kirjoita, tässäkään kirjassa ei ole yksinkertaisesti tarpeeksi henkilöitä että varsinaista whodunnitia voisi syntyä (jos murhaajaa ei kiskaista varoittamatta puskista ilman pohjustusta, niin oli aika selvää että joko A on murhaaja ja B jotenkin sotkeentunut juttuun, tai sitten B murhaaja ja A sotkeentunut...) ja syistäkään ei varsinaisesti vihjailla tarpeeksi että lukijalla olisi mahdollisuuksia niitä oivaltaa, ne kerrotaan sitten lopuksi.

Enemmän tämä oli ihan vaan rikoskertomus, hieman anekdootin tapainen jonka puitteissa kuvataan henkilöitä ja näiden välisiä suhteita. Ja tässä oli tosiaan varsin mainiot henkilöt ja uhrin perheen sisäiset dynamiikat olivat mielenkiintoiset. 

Ja alkukoukku oli mainio, kun sitä käytettiin ihan vaan koukkuna: Maigret ei jää mitenkään ylettömästi vellomaan syyllisyydentuntoiseen jossitteluun että jos olisi reagoinut alussa paremmin niin olisiko rouva kuollut, mutta se antaa kuitenkin henkilökohtaisen säväyksen että tämä ei ole mitenkään rutiinijuttu.

Sanoisin kirjaa erinomaisen funktionaaliseksi: se ei yritä olla enempää kuin on, ja se on onnistuneesti se mikä on.

Ja funktionaalisuuden hengessä tällä hain Helmet-lukuhaasteen kohtaa 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu (ei ehkä ensisilmäyksellä huomaa mutta on siinä)