Tämä on nyt kolmas lukemani Maigret-kirja, aiemmin blogatun Maigret et le fantômen jälkeen luin L'amie de Madame Maigretin ja nyt tämän. Sarjassa edetään siis täysin satunnaisesti, tämäkin on aika myöhäisiä teoksia, vuodelta 1970 (ja jotain sympaattisia ajankuvaelementtejä onkin mukana).
Vanha rouva (ikää 86 vuotta) pyrkii komisario Maigretin puheille, koska tämä on varmasti ainoa joka voi auttaa häntä: rouva on jo joitain kertoja huomannut palatessaan kotiinsa päivän askareista, että asunnossaan tavarat eivät ole aivan omilla paikoillaan, aivan kuin joku olisi vaivihkaa käynyt penkomassa siellä jotain. Maigretista tämä kuulostaa varsin tyypilliseltä höperön vanhuksen tarinalta, vaikka rouva ei intensiivisessä vakavuudessaan varsinaisesti hullulta vaikuta, joten Maigret lupaa vierailla paikan päällä joku päivä, mutta ei nyt.
Vähän tämän jälkeen Maigret saa ilmoituksen, että vanhus on löydetty kotoaan kuolleena, tukehdutettuna hengiltä. Rouva ei siis ilmeisesti ollutkaan mikään höperö...
Tästä kehittyy varsin mainio rikostarina, siinä missä pari edellistä olivat "nojoo, lukihan tuon" niin tästä pidin jo enemmän. Mitään varsinaista arvoitusdekkaria Simenon ei kirjoita, tässäkään kirjassa ei ole yksinkertaisesti tarpeeksi henkilöitä että varsinaista whodunnitia voisi syntyä (jos murhaajaa ei kiskaista varoittamatta puskista ilman pohjustusta, niin oli aika selvää että joko A on murhaaja ja B jotenkin sotkeentunut juttuun, tai sitten B murhaaja ja A sotkeentunut...) ja syistäkään ei varsinaisesti vihjailla tarpeeksi että lukijalla olisi mahdollisuuksia niitä oivaltaa, ne kerrotaan sitten lopuksi.
Enemmän tämä oli ihan vaan rikoskertomus, hieman anekdootin tapainen jonka puitteissa kuvataan henkilöitä ja näiden välisiä suhteita. Ja tässä oli tosiaan varsin mainiot henkilöt ja uhrin perheen sisäiset dynamiikat olivat mielenkiintoiset.
Ja alkukoukku oli mainio, kun sitä käytettiin ihan vaan koukkuna: Maigret ei jää mitenkään ylettömästi vellomaan syyllisyydentuntoiseen jossitteluun että jos olisi reagoinut alussa paremmin niin olisiko rouva kuollut, mutta se antaa kuitenkin henkilökohtaisen säväyksen että tämä ei ole mitenkään rutiinijuttu.
Sanoisin kirjaa erinomaisen funktionaaliseksi: se ei yritä olla enempää kuin on, ja se on onnistuneesti se mikä on.
Ja funktionaalisuuden hengessä tällä hain Helmet-lukuhaasteen kohtaa 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu (ei ehkä ensisilmäyksellä huomaa mutta on siinä)
Olen joskus kauan sitten lukenut yhden Maigret-kirjan, ja muistaakseni se oli mielestäni aika tylsä ja ärsyttävä, kun Maigret vain haahuili ympäriinsä, kirjassa ei tapahtunut paljon mitään ja ratkaisu selvisi vähän kuin vahingossa. Ehkä henkilökuvaus ei siinä ollut niin onnistunutta, tämä kuulostaa kiinnostavammalta.
VastaaPoistaJooh, tuo näkyy kanssa tuossa ei-arvoitusdekkareita-linjassa, että asioiden ratkeaminen saattaa sujua paljon muillakin tavoilla kuin Maigretin harmaiden aivosolujen huippunäytteenä :)
PoistaKuten tässäkin tappamisen motiivi kyettiin yhdistämään jotenkin erääseen tiettyyn esineeseen mutta miksi se nyt sitten oli niin tärkeä, se selviää vasta lopussa epäiltyparivaljakon sen ei-murhaajan tunnustuksessa.