Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hotakainen Kari. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hotakainen Kari. Näytä kaikki tekstit

21.9.2022

Kari Hotakainen - Opetuslapsi


Maria on kasvanut sijaisperheessä, jolle on ollut tärkeämpää osoittaa maailmalle omaa hyveellisyyttä ottamalla sijoituslapsi kuin aito kiinnostus lapsesta, ja niin Maria sopeutuu varsin huonosti nätiksi nukeksi, joka osoittaisi yksiselitteistä kiitollisuutta tiedostavaan ylempään keskiluokkaan pelastetuksi tulemisesta.
Täysi-ikäisenäkin paikkaa maailmassa ei löydy: ulkokultaisessa maailmassa, jossa jokainen on oman onnensa seppä ja heikko-osaiset eivät vain yritä tarpeeksi vaan tyytyvät huonoon, ajautuminen pohjasakkaan on vaikeasti vältettävissä.
Mutta Maria päättää lähteä selvittelemään asioita elämästä ja maailmasta, ensin lapsuutta sijaisvanhempien ja teiniaikaisen työnantajan kanssa, ja sitten maailman nykytilaa kolmen kidnapatun henkilön kanssa, henkilöiden, jotka on valittu tekojensa ja elintapojensa perusteella edustamaan sitä, mikä maailmassa on pielessä.
Kirja alkaa, kun vanhan miehen otsanahkaan kaiverretaan hedelmäveitsellä sydämenkuvaa.

Aiemmin olen lukenut Kari Hotakaiselta pari vuosikymmenten takaista runo- ja novellikokoelmaa, ne nimekkäämmät romaanit ovat jääneet väliin. Tämä uutuus bongattuna kustantamon syysluettelosta vaikutti kuitenkin sen verran kiinnostavalta (niin kuvauksen kuin provosoivan nimensä puolesta), että piti hakea luettavaksi.
 
Ja nopeasti tuli mieleen toinen kirjailija, suuresti arvostamani Flannery O'Connor ja erityisesti romaaninsa The Violent Bear It Away. Asetelmissa on samaa: O'Connor kuvaa usein hyvin pisteliäästi ja ivallisestikin hymistelevää ulkokultaisuutta ja itsetietoista itsetyytyväisyyttä, jolla on vankkoja käsityksiä miten asioiden pitäisi olla, mutta joka ei osaa nähdä eroa sille miten haluaisi asioiden olevan, miten niiden pitäisi olla, ja miten ne todella ovat. Samat asenteet ovat myös Hotakaisen romaanissa hampaissa: yhdessä kirjassa laajalla kattauksella ja hyvinkin satiirisesti ja liioitellen kuvattuina.
O'Connorin romaanissa on myös äkkiväärä, runsasta uskonnollista kuvastoa pulputtava ja niitä omin tavoin ehdottomasti tulkitseva nuori päähenkilö, joka ajautuu jyrkkään ja väkivaltaiseen konfliktiin itsetyytyväisen maailmallisen setänsä kanssa (ja molemmat kirjat päättyvät liekkimereen, koska mitenkäs muuten?) 

Hotakaisen Maria käsittelee missiotaan ja puhuu paljon kristinuskon termejä, ja kostoretken akteissa on symbolista ritualisointia. Mutta Maria on myös yhtä lailla itsekeskeinen kuin tekojensa kohteet, niin paljon kuin Maria tulkitseekin omat kokemuksensa yleisinä ja yleismaailmallisina, hänen kielensä, symbolinsa ja rituaalinsa keskittyvät niin täysin hänen omiin kokemuksiinsa, että ne eivät juuri ole kenellekään muulle ymmärrettäviä, ja tämä luonnollisesti vain lisää turhautumista ja ruokkii konfliktia. Keskusteluissa toisten kanssa Maria viittaa jatkuvasti omiin kokemuksiinsa, mutta muiden mainitessa niistä, väittää että ei tässä ole kyse hänestä, vaikka kyse on hänestä taas seuraavassa lauseessa, omakohtainen tulkitaan jatkuvasti yleiseksi.
Maria on asettunut Jumalan juovuttavaan asemaan; kun tästä hänelle sanotaan, hän kieltää että on tehnyt näin, mutta tässä kirjassa moni muukin kieltää tekevänsä sitä mitä tekee...

Eipä silti, samaa toki tekevät kaikki muutkin, näkevät vain oman yksilöllisen asemansa ja näkökulmansa vailla mitään mielenkiintoa muita asemia kohtaan, ja toki Marian uskonnollinen termistö on näissä piireissä vahvasti vieraannuttavaa (huvittava oletettava ajatusvirhe kirjassa: yksi kidnapatuista, Purhehtija, sanoo ettei kuulu kirkkoon ja paria sivua myöhemmin sanoo että kuuluu kirkkoon. En näe syytä miksi henkilö valehtelisi kummassakaan kohdassa, mutta sanotaanko että henkilö on muuten kuin se olisi aika samantekevää kuuluuko kirkkoon vai ei...)

Kirjan nimi, Opetuslapsi, on monimielinen, kirjaimellinenkin. Maria ei ole biologinen lapsi, vaan otettu opetettavaksi omaksumaan ylemmän keskiluokan arvot, niiden mukaan elämään ja niitä edistämään. Tämä ei ole suoraan onnistunut, mutta Maria on kyllä silti mitä suurimmassa määrin omaksunut samat opit, niiden nurjan puolen: itsekeskeisen individualismin, jossa yhteinen ja jaettu maailma, elänänkokemukset ja jopa symbolit ja kieli hajoavat, ja vain väkivalta voi ulottua jakautuneen todellisuuden kuilujen yli. Maria on oppinut huomiotalouden kylmät lait niiden häviäjien puolelta, valinnanvapauden kultin valheellisuuden, ja kykenee näkemään toisten tekopyhyyden ja tyhjän puheen läpi (toisten, muttei täysin omansa, vaikka osittain senkin), ja tämän maailmankuvan opetuslapsena vie sen luonnolliseen johtopäätökseensä, kaikkien sotaan kaikkia vastaan.

Kirja näkynee monissa blogeissa syksyn mittaan, nostan jo ilmestyneistä esiin Marjatan ja Hannelen.
Ja Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2022.

Arvostelukappale saatu kustantajalta.