Danilo Kiš - The Encyclopedia of the Dead

Olen aikoinaan lukenut pari suomennettua Danilo Kišin kirjaa, kirjailijan osin omaan elämään ja lapsuuteen perustuvaa trilogiaa, joka toki yltyi ajoin aika kummalliseksi ja unenomaiseksi.

Ja nyt sitten tuli luettavaksi novellikokoelma, joka oli varsin harvakseen julkaisevan kirjailijan viimeinen julkaistu teos (kuoleman jälkeen tuli muutama postuumi teos). Yhdeksän novellin kokoelmassa näkyy kyllä joitain tuttuja teemoja noista omaelämäkerrallisista kirjoista, mutta mennään myös kauempaan historiaan, legendoihin, uniin...kuolema toki on aika lailla mukana kaikissa tarinoissa, ja rakkauskin omalla tavallaan.

Jorge Luis Borgesin vaikutus näkyy varsin vahvasti tässä, vaikka siinä missä minulle Borgesissa korostuu leikkisyys ja huumorikin, Kiš vetää enemmän vereslihalla, ja huumori, ajoittain olemassaoleva, on enemmän piilossa ja piikikkäämpää. 'Simon Magus' voisi olla legenda johon Borgesin olisi tarttunut, ja niminovelli on varsin borgesiaaninen idea, Tukholman kuninkaallisen kirjaston kellarissa sijaitseva valtava kirjakokoelma, johon on koottu maailman kaikkien kuolleiden elämäntarinat (vuoden 1789 jälkeen, ja vain sellaisten henkilöiden jotka eivät esiinny muissa tietosanakirjoissa): kertoja pääsee tutustumaan paikkaan ja etsii sieltä artikkelin isästään, joka oli kuollut vain kuukautta aiemmin.  

Mukana on myös laajahko essee The Protocols of the Elders of Zion -kirjasta ja sen historiasta, joskin Kiš päätyi värittämään jotain historian hämäriin jääneitä käänteitä ja tästä syystä määritti teoksen fiktioksi, novelliksi 'The Book of Kings and Fools' (aika lailla tuntuu tunnettua historiaa kuitenkin seuraavan). Ja tausta-atuksena ei ilmeisesti ollut vain debunkata suosittu salaliittoteoria, vaan myös piikitellä sellaista "lukeminen kannattaa aina", jossa kirjat  ovat kategorisesti hyvän puolella: tässäpä esimerkki (tai useampikin) kirjasta, jonka vaikutusta voidaan selvästi pitää negatiivisena maailman kulkuun. 

Kokoelma vaelteli moneen suuntaan: osa novelleista meni minulta ihan vaan ohi, ja jotkut olivat, ehkä tarkoituksellisestikin, aika raskaita lukea (Kiš osaa myös pitkät virkkeet ja koukeroisen kielen: tekisi mieli siteerata tähän vaikka The Legend of the Sleepersista joku pätkä, mutta ei se vastaisi koko kirjaa), vaan mukana oli myös varsin kiinnostavia juttuja (esim. nuo tässä mainitut). Eivät nuo suomennetut romaanitkaan mitään hilpeitä ole, mutta tämä tuntui silti raskaammalta, ottakaa varoituksena tai kehuna... 

Dubravka Ugrešić - Kiputilahalitus

Balkanin sodan jälkipyykistä olen aiemmin lukenut jo pari mainiota kirjaa, Aivan kuin minua ei olisi ja How to Fare Well and Stay Fair, molemmat pakolaisuuden ympärillä pyöriviä (ja molemmissa päädytään Ruotsiin), hieman eri tavoilla aihetta käsitteleviä ja molemmat tosiaan erinomaisia.  

Saman aihepiirin ympärillä pyörii myös tämä Dubravka Ugrešićin romaani (suom. Kari Klemelä), vaikka näkökulma on taas eri. Romaanin päähenkilö Tanja Lucić on kuitenkin lähtenyt Jugoslaviasta jo ennen sotaa, ensin Saksaan ja sitten Amsterdamiin, mutta vaikka suoria kokemuksia sodasta ei ole, on vastassa kuitenkin kokemus olla kotoisin maasta jota ei enää ole, puhua kieltä jota ei enää ole.  

Tanja päätyy serbokroatialaisen kirjallisuuden opettajaksi yliopistolle, oppilaina lähinnä muita entisiä jugoslaaveja, joita ei suuresti aihe kiinnosta kunhan on helppo tapa hankkia hollantilainen tutkinto, ja lähitulevaisuudessa koko ala aiotaan jakauttaa eri kieliksi kuten Jugoslaviankin kävi...joten kirjallisuutta enemmän Tanjan tunneilla keskustellaan menneisyydestä, Jugoslavian arjesta joka on katoamassa ja/tai kääntymässä nostalgiaksi ja kitschiksi, mutta onko muistaminenkaan niin hyvä asia, ehkä asioiden kannattaisikin antaa mennä...

Sota kummittelee jatkuvasti taustalla, ja suhde siihen on hieman erilainen kuin suoraan pakolaisilla. Jäljet eivät ole fyysisiä, mutta henkisiä kyllä: sota on rikkonut kotimaan, kielen, muistot, ihmissuhteet, identiteetin (ja koska ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, on tällä toki myös fyysisiä vaikutuksia). Ja tämä hajoamisen ja juurettomuuden kokemus tuntuu myos kirjan kerronnassa: vaikkapa Drakulićin tiiviiseen teokseen verrattuna tämä kirja on sirpaleinen, se rönsyilee ja hajoaa, henkilöt, tapahtumat ja aiheet tulevat ja menevät, joskus selittämättömästi, joskus epätyydyttävästi. Ja tuo voisi jossain muussa kirjassa olla heikkous, mutta tässä se tuntuu tarkoituksenmukaiselta, Tanjan epämääräisen juurettomuuden kokemusten mukaiselta.

Teemoista tuli mieleen (myös erinomainen) The Devil's Workshop, sen muistamisen ja unohtamisen ristiriita, nostalgian, kitschin ja kärsimyksen monimutkainen yhteenkietoutuminen...ja toisaalta vaikka tämä laittaakin siirtolaisuuden ja maastamuuton teemoihin oman erityisen tvistinsä, on tässä esillä toki myös ne esillä yleisellä tasolla: vaikka kotimaa olisikin fyysisenä sijaintina yhä olemassa, onko se silti sama johon siirtolaisella oli elävä suhde? Kulkeeko aika eri tahtiin heillä jotka lähtivät ja heillä jotka jäivät?

Kiinnostava kirja päätyy Helmet-haasteessa tietysti kohtaan 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja (Ugrešić lähti itse vapaaehtoiseen maanpakoon Alankomaihin 90-luvun alussa).
Ja kirjaa on luettu muuallakin: Kiiltomato, Mari, Penjami.

Slavenka Drakulić - Aivan kuin minua ei olisi

Ei ole helppo kirja lukea, eikä siitä kirjoittaa.

Kirjan (suom. Seija Uuskoski) kehyksissä ollaan ruotsalaisessa sairaalassa vuonna 1993, jossa bosnialaispakolainen S on juuri synnyttänyt lapsen. Pojan, jonka isä on tuntematon, alkunsa on saanut jossain niistä useista joukkoraiskauksista. S on ilmoittanut että antaa lapsen adoptoitavaksi, eikä halua sitä edes nähdä, mutta jostain sekaannuksesta johtuen se kuitenkin nyt on S:n huoneessa ja itkee.
Palataan vuosi ajassa taaksepäin, keskelle sotaa, kun S, pienen bosnialaisen maalaiskylän opettaja, viedään monen muun kanssa pois kylästä. Päämäärää ei kerrota etukäteen, tai kuinka pitkäksi aikaa, tai miten valmistautua, mutta valmistautua pitää. Kohteeksi paljastuu vankileiri, miehet toiseen, naiset ja lapset toiseen. Ja leiri on oma sulkeutunut, eristynyt maailmansa, jossa vallitsee painajaisen logiikka.

 

Olen aiemmin yhden Slavenka Drakulićin kirjan lukenut, The Taste of a Man, ja hyvin erilaisista miljöistä huolimatta jotain samoja piirteitä näissä kirjoissa näkyy. Draculić  kirjoittaa taitavasti fyysisiä kokemuksia, kirjassa tuntuu ruumiillisuus, ja silti yksityiskohtaista kauhumässäilyä ei juuri näy, sävy on ennemminkin toteava: nämä ovat olosuhteet ja niissä elettiin (ja kun kirja perustuu lukuisiin haastatteluihin, juuri tätä tarinaa ei ehkä ole kenellekään tapahtunut mutta epäilemättä kaikki sen osaset).

Ja kirjan groteskit tapahtumat, henkilöiden teot ja tekemättä jättämiset asettuvat omaan sisäiseen logiikkaansa, joka on ulkopuolelta katsottuna ehkä hyvinkin vieras, mutta omat syynsä niissä on, lukija harkitkoon ovatko syyt hyviä vai huonoja...

Ilmeinen verrokki kirjalle on Primo Levin Auschwitz-kuvaus Tällainenko on ihminen. Levin vankitoveri oli kaivertanut ruoka-astiaansa muistutuksen "älä yritä ymmärtää", mutta Draculić ja S yrittävät. Leirin vangeilla tavoitteena on vain pysyä hengissä, se ohjaa olemista, tekoja ja tekemättä jättämisiä, ja kuitenkin mihin se oikeuttaa? Ja omalla tavallaan leirin vartijat ja sotilaat ovat myös järjestelmän, sodan vankeja, jotka myös ovat omalta osaltaan pakotettuja tottelemaan sotaa, ja kuitenkin mihin se heitä oikeuttaa, minkä verran nämä voivat valita, voisiko olla toisin? Kirjassa tarkastellaan vankeudessa tapahtuvan järjestelmällisen epäinhimillistämisen mekanismeja; missä ovat inhimillisyyden rajat, onko pelkkä eloonjääminen riittävää vai miten pitää kiinni ihmisyydestään...

 

Oma painokkuutensa tulee siitä, että melkein kaikista henkilöistä käytetään vain nimen alkukirjaimia: vain sairaalan ruotsalainen huonetoveri Maj ja vastasyntynyt tyttärensä Britt ovat etuoikeutettuja nimiin. Ja kehystilanne on muutenkin merkityksellinen: S on ymmärrettävästi suhtautunut raskauteensa vihamielisesti, eikä ole ajatellut sisällään kasvavaa asiaa muuna kuin sairautena, mutta joutuu nyt sekaannuksen oikusta kohtaamaan huomion, että kyseessä on todellinen ihminen. 

 

Missä ovat inhimillisyyden rajat, mitä sota haluaa niille tehdä, ja mitä minä haluan, tai voin, niille tehdä?

Erinomainen kirja (jonka ovat lukeneet myös Jonna, Anki, Elegia, Reija...

S ei vastaa hymyyn. Hän ajattelee että hänen elämänsä on täysin toisenlaista. Majlla on isänmaa. S on Bosniasta ja se merkitsee sitä, ettei hänellä ole isänmaata. Majn lapsella, pienellä tytöllä, on jo nimi. Sen nimi on Britt. Sillä on varmasti isä, jonka etunimi, sukunimi, ammatti, silmien väri ja tavat tiedetään. Majn lapsella on kaikki: isä, äiti, oma kieli, isänmaa ja turvallisuutta. Sillä pienellä olennolla jonka S synnytti, ei ole mitään.