Franck Bouysse - Vagabond (kulkuri)

Sitten rajatapauksia kuuluuko tämä kirja dekkariviikolle. Pari vuotta sitten luin Franck Bouyssen kirjan Grossir le ciel, ja sekin mietitytti onko se varsinaisesti dekkari, vaiko romaani joka pyörittelee genrepiirteitä pysyen kuitenkin genren reunamilla, ja ilmeisesti tämä kuvaa Bouyssen muutakin tuotantoa. Sen verran vakuuttava tuo kirja oli, että tuotantoon tutustumista sietää jatkaa.

Ja tässäkin pienoisromaanissa genrepiirteet ovat tunnistettavia, mutta onko tämä sitten dekkari ollenkaan...

Päähenkilömme, nimettömäksi jäävä mies, ansaitsee hyvin kapeaa leipää soittamalla bluesia baarikeikoilla ja vastaavissa, paikasta toiseen kulkien ja katuojan reunalla horjuen...joskus vuosia sitten Robert Johnsonin inspiroimana oli hänkin ollut keskiyöllä risteyksessä, josko tulisi paholainen, joka vaihtaisi sielun ylimaalliseen soittotaitoon. Ei tullut, mutta sitten mies tapasi Alician, joka vei sielun muttei antanut vaihdossa mitään. Ja nyt, vuosia myöhemmin, mies sattuu huomaamaan että samassa kaupungissa esiintyy myös Alicia, jonka laulajan ura on ollut paljon menestyksekkäämpi...

Tarinallisesti tämä teos pysyy varsin yksinkertaisena, kun Bouysse panostaa täysillä tunnelmaan, joka on suoraan film noireista ja kovaksikeitetyistä dekkareista. Nykyajassa ollaan (ja mm. Amy Winehouse mainitaan), mutta samalla näkökulmahenkilömme on selvästi väärässä ajassa...ja teksti maalailee romantisoiden kuin Chandler (ja ei siis ole sanastoltaan ihan helppoa luettavaa) vaikka romantiikkaa ironisoivatkin jotkut varsin banaalit yksityiskohdat ja tässä romantisoinnissa on kyllä rappio ihan selvästi mukana: näkökulmahenkilömme on myös Chandlerinsa lukenut ja film noirinsa nähnyt ja samalla rivien välissä kokemansa kyseenalaistetaan, no, tarinaksi.  

Juonen kannalta tämä jää hieman mitäänsanomattomaksi, mutta on tämän tunnelmoinnissa oma hienoutensa.

Ja Helmet-haasteessa laitetaan vaikka kohtaan 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia: niitäkin on.

Il avança tout au fond, stoppa à l'angle gauche, s'agenouilla et caressa les dalles que personne n'avait remplacées. Il chercha et trouva un pied-de-biche dont il se servit pour desceller une dalle et se pencha. Ensuite, il piocha la terre avec l'extrémité courbée de l'outil, en faisant le moins de bruit possible, agençant la terre en un monticule qu'il façonna avec les paumes de ses mains, comme un enfant le ferait d'un tas de sable sur une plage. Un choc. Métal contre métal. La boîte en fer était également là, à une vingtaine de centimètres de profondeur. Une boîte rouillée sur laquelle on pouvait encore lire Galettes Saint-Michel. Il retira le couvercle à l'aide de ses ongles gorgés de terre et sortit un objet enrubanné d'un chiffon et une boîte remplie de balles de 9 mm.    

Franck Bouysse - Grossir le ciel (kasvattamaan taivasta)

Kannessa lajityypiksi on mainittu 'policier' mutta kirjassa ei ole yhtään poliisia...no, rikoksia kyllä, ja kaipa tämä jännärien piiriin voidaan laskea. Franck Bouyssen kirjoja on joskus suositeltu ranskalaisen nykyjännärin piiristä, ei se parhaiten myyvä (näitä ovat vissiin Guillaume Musso ja Fred Vargas), mutta arvostettu (tämäkin kirja on parit palkinnot voittanut), ilmeisesti myös varsinaisen dekkarigenren ulkopuolella.

Ei ole julkaistu suomeksi, yksi kirjansa, Né d'aucune femme, löytyy näköjään englanniksi ja ruotsiksi: käänsin tuon kirjan nimen niin kuin olisin kääntänyt sen lauseen josta nuo sanat on nostettu.

Gus on keski-ikäinen maanviljelijä, joka asuu yksinään maatilallaan Cévennesin vuoristoseudulla (osa harvaanasuttua Ranskan keskiylänköä). Eräänä päivänä, kun Abbé Pierre kuolee (ollaan siis tammikuussa 2007), alkaa myös Gus pohtia elämänsä olosuhteita...

Gus ne prêta pas immédiatement attention à ce qui disait à la télévision. Il tira son paquet de Gitanes d'une poche de veste, s'en alluma une avec son briquet, puis but une longue gorgée de lait sucré. Ce fut à cet instant qu'il comprit ce qui venait d'arriver. Il plaqua ses deux mains sur la toile cirée de la table, les yeux rivés au petit écran bombé, posé au-dessus du frigo. L'abbé Pierre était mort. Gus n'aurait su dire pourquoi la nouvelle le remuait de la sorte. Il ne l'avait pourtant jamais connu, cet homme-là, catholique de surcroît, alors que Gus était protestant. Mais sans savoir pourquoi, c'était un peu comme si l'abbé faisait partie de sa famille, et elle n'était pas bien grande, la famille de Gus. En fait, il n'en avait plus vraiment, à part Abel et Mars. Mais qui aurait pu raisonnablement affirmer qu'un voisin et un chien représentaient une vraie famille? Juste mieux que rien.

Ja kun Gus lähtee ulos, jos vaikka jonkun rastaan saisi ammuttua, kuuluu myös yksinasuvan Abelin tilalta naapurista laukaus ja huuto. Paikan päältä Gus löytää vain verijälkiä lumessa, ja seuraavana päivänä Abel sanoo sen olleen kettu, mutta käytöksensä ei ole mitenkään normaalia...vaikka ei olekaan ollut tapana lörpotellä turhia, niin nyt salailtavaa tuntuu olevan enemmänkin.

Bouyssen maaseutukuvauksesta on pastoraali-idylli kaukana, kerronta on usein tunnelmallista ja maalailevaakin, mutta tunnelma on painostavan karu ja klaustrofobinen. Hallitsevana teemana on yksinäisyys: Gus ei ole suuremmin seurasta koskaan välittänyt ja viihtyy mainiosti omissa oloissaan, mutta tilanteen järkkyessä sen huonot puolet tulevat vahvasti mieleen, Cévennesin vuorilla kukaan ei kuule huutoasi (ja jos kuulee, ei välttämättä välitä tai on ehkä syynä siihen...). Ja vaikka mitään ei olisikaan tapahtunut, niin Gus törmää myös hiipivään tietoisuuteen että tässä ei olla tulossa mitenkään nuoremmiksi, ja tulevaisuudella ei näytä olevan mitään muuta annettavaa kuin toivottomuutta ja ikääntymisen tuomaa rappiota. Ja juuri tämä tuo kirjaan sen vahvan klaustrofobisen ja kohtalokkaan sävyn.

Henkilöiden ja paikkojen määrä pysyy rajattuna, mutta mukaan tulee kuitenkin aimo annos uhkaa, melodraamaa, salaisuuksia...ja samalla melodramaattisuutta tasapainottaa inhimillisen traagisuuden pienimuotoisuus. Kiehtova teos (mutta sen verran karuutta ja groteskiutta löytyy että ihan herkimmät ehkä voivat jättää lukematta...)

Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kohdan 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas.