Pieter de Poortere - De Leeuwen van Vlaanderen (Flanderin leijonat)

Sitten vuoroon teos, jossa historiallisia kerrostumia riittää. Tämä lukemani teos on ilmeisesti aika reippaasti yksinkertaistettu sarjakuvaversio Hendrik Consciencen kansallisromanttis-historiallisesta romaanista De Leeuw van Vlaanderen, teoksesta joka nauttii flaaminkielisessä Belgiassa vankkaa klassikkoasemaa. Joskin kansainvälisesti ei ehkä ole kovin tunnettu teos (on näköjään kuitenkin käännetty suomeksi vuonna 1919 ja löytyy projekti Lönnrotista: uhka vai mahdollisuus?) ja mitä Wikipediasta vilkaisin, ei edes Belgiassa ole nykyään kovin paljoa luettu. Mutta ahkerasti sovitettu: sarjakuvasovituksia on tehty kuulemma yhdeksän (tunnetuin Bob de Moorin), ja leffaversioitakin löytyy...Ei niitäkään kai kovin helposti muilla kielillä löydä, ja erityisesti se ilmeisin käännöskieli, ranska, loistaa vähäisellä innostuksella, aiheesta johtuen. 

Kirjan aiheena on nimittäin keskiaikainen sota Flanderin ja Ranskan välillä, ja ilmeisesti teoksessa ei juuri tavoitella neutraaliutta tai eri näkökulmien esittelyä: flaamit ovat hyviä ja ranskalaiset pahoja, ja tässä keskeisesti kuvatun taistelun voittavat sankarillisesti flaamit. Niinpä teos on ollut flaaminationalistien suosiossa, ja ilmeisen suosittu piikittelymuoto muillekin, josta tuo lukuisten versioiden määrä.

Ja tätä henkeä kyllä löytyy myös tässä Pieter de Poorteren versiossa, jossa mutkat laitetaan suoriksi ja kieli poskeen. Olen aiemmin kommentoinut, että hollantilais-flaamilainen huumori tapaa olla aika rankkaa ja räväkkää, ja Poorteren sarjojen tyylitelty lastenkirjamainen ulkoasu yhdistettynä mustaan ja groteskiin huumoriin on kyllä hyvä edustaja (tunnetuinta sarjaansa Boerke/Dickie on tullut suomeksi kaksi albumia, Hitlerin poika ja Dickie Hollywoodissa). Tämä ei ole Boerken rankkuussasteikolla, mutta ottaen huomioon, että tämä Lees-Trip-sarja on nimenomaan tarkoitettu helpoksi luettavaksi lapsille, niin monessa muussa kulttuurikontekstissa voisi jotkut piirteet aiheuttaa nikottelua...ja se antiranskalaisuus on kyllä täysillä mukana (vaikka naureskellen suhtaudutaan myös flaameihin...)

Suurin osa Poorteren sarjoista on sanattomia: tässä tekstiä on, mutta ensisijaisena kohderyhmänä on tosiaan vastikään lukemaan oppineet lapset, joten kuvakerrontaa on, ja kieli on hyvin yksinkertaista: minunkin varsin vajavaisella kielitaidollani tarvitsi konsultoida sanakirjaa vain pari kertaa.

Ja kirjassa julistetaan toivon tärkeyttä, kun ankeat sortajat pyrkivät tuhoamaan kaiken hyvän, ja miten se toivo sitten kanavoidaan toiminnaksi. Leijoniakin tuli useita yhden sijaan, koska me voimme kaikki olla niitä.  

Ei tämä ehkä huomattavimpien sarjakuvien joukkoon nouse, mutta viihdyttävä pläjäys kuitenkin, ja tulipa tutustuttua myös tähän Consciencen kirjallisuusklassikkoon (version uskollisuudesta en esitä arvailuja). Ja  Helmet-haasteeseen saadaan kohta 45. Kirjassa on isä ja tytär: prinses Gisela ja isänsä, Vlaamse graaf, ovat tuossa esimerkkisivun ekassa ruudussa. 

Willy Linthout - Het jaar van de olifant (elefantin vuosi)

Olen nyt opetellut hollantia sen verran, että pystyn jotenkuten lukemaan sarjakuvia sanakirjan kanssa (ja tietysti tajuamaan jotain sanomalehdistä, kylteistä yms), ainakin jos teksti pysyy kohtuullisen helppona ja visuaalisella kerronnalla on riittävän suuri osuus...ja siis nimenomaan lukemaan: puhumista en edes yritä 'hallo'ja ja 'bedankt'eja pitemmälle...

Ja jonkin verran kiinnostavia sarjakuvia onkin tullut luettua: hollanniksi käännetään kohtalaisen paljon, mutta omaakin tuotantoa riittää niin Alankomaiden kuin Belgian puolella, mutta kovin suuri osa sarjoista ei ole levinnyt kielialueen ulkopuolelle.

Tämä Het jaar van de olifant on kuitenkin julkaistu niin ranskaksi kuin englanniksi, kotimaassaan se voitti 2009 Bronzen Adhemar -sarjakuvapalkinnon ja olihan tämä sen verran omalaatuinen että pitää myös blogata: alunperin sarja ilmestyi kahdeksana 24-sivuisena albumina (muoto jossa sen luin, kuvassa osat 7 ja 8 kirjastotarroilla), mutta on julkaistu myös kokoomateoksena, ja tässä muodossa ovat myös käännökset.

Willy Linthout on pitkän linjan sarjakuvatekijä, parhaiten tunnettu surrealistisen huumorin täyttämästä Urbanus-sarjasta, jota en ole varsinaisesti lukenut mutta selannut joitain albumeja kyllä, ja niissä ollaan jossain 91:anin, Fingerporin ja amerikkalaisen undergroundin välimaastossa (mainittakoon, että hollantilais-flaamilainen huumori on havaintojeni mukaan usein aika rankkaa, suosituissa perhesarjiksissakin on juttuja jotka eivät menisi läpi monessa muussa maassa).

Tämä tarina sen sijaan perustuu tekijän omiin kokemuksiin: Linthoutin 21-vuotias poika teki itsemurhan 2007, samoin tekijän alter egon Karelin poika sarjan ensimmäisellä sivulla, ja lopuilla sivuilla Karel sitten työstää tätä tapahtumaa ja suruaan...mutta Linthout käyttää tässäkin sarjassa surrealistisen huumorisarjakuvan keinoja ja piirrostyyliä. Karelin kokemuksia ja mietteitä kuvataan hallusinatorisin tilantein ja tunnetilat näkyvät myös ulkoisesti sarjan maailmassa. Periaatteessa keinorekisteri on siis tuttua humoristisuutta, mutta niiden käyttö ja konteksti kääntääkin ne ennemmin traagisiksi: lopputulosta voisi kuvata "kipeäksi" sanan monissa eri merkityksissä.

Käytetty kerronta korostaa myös ajatusta ihmisestä psyko-fyysis-sosiaalisena kokonaisuutena: Karel läpikäy omia kokemuksiaan, tunteitaan ja ajatuksiaan, mutta samalla myös suhteitaan muihin ihmisiin: suruprosessi kulkee varsin eri tahtia vaimon kanssa, varsin epäempaattinen pomo ja psykiatri joka, no, on psykiatri ovat myös paljon mukana, pojan muistokuvasta ja satunnaisista kohtaamisista puhumattakaan. Ja fyysisessäkin kunnossa näkyy vaikutuksia, puhkeavia vaivoja (sarjan nimi on viittaus uniapnean hoitoon käytetyssä maskissa, jota Karel alkaa käyttää). Joten tältä kannalta on johdonmukaista, että Karelin sisäinen maailma ulottuu myös ulkoisen maailman toimintaan...

Omintakeinen ratkaisu on myös ollut jättää piirrosjälki lyijykynä-asteelle: piirroksia ei ole tussattu eikä väritetty. Näin sarjassa on keskeneräisyyden tuntu, niin sarja kuin sen kuvaama prosessi ei ole näppärästi tullut valmiiksi ja loppuunkäsitellyksi: sarja päättyy kahdeksanteen osaan, mutta tarinakaan ei tule siististi loppuun, se jätetään tietoisesti keskeneräiseksi.

Käsitellystä aiheesta ei ole omia kokemuksia (ei ole lapsia, tai itsemurhan tehneitä perheenjäseniä muutenkaan) joten lukukokemus pysyy ulkopuolisena empatiana, mutta metatasolla täytyy arvostaa myös kerrontaa: Linthout ei vain kerro tarinaansa vaan on tehnyt siitä nimenomaan sarjakuvan, ja tavalla ja keinoilla joilla minäkin, vielä pahasti puolikielisenä, kykenen saamaan siitä kiinni. Kiinnostaisikohan ketään julkaista tämä suomeksi?

Helmet-haasteessa tämä voisi olla vaikka 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo (se pomo on aika kauhea).

P.F. Thomése - Varjolapsi

Ei ollut tämä hollantilainen P.F. Thomése ennestään mitenkään tuttu, mutta suomeksi on yksi teos tullut, jonka olen jostain napannut luettavaksi ilman sen kummempia ennakkotietoja (suom. Titia Schuurman).

Ja kun taustatietoja ei ole, niin en tiedä onko teos omaelämäkerrallinen, mutta oletan näin, ainakin se kuulostaa uskottavalta: kertojan tytär Isa on kuollut pienenä vauvana, ja tämä pieni kirja on sarja lyhyitä lukuja, fragmentteja tai proosarunoja, joissa käsitellään tätä kokemusta, sen tuomia tunteita ja ajatuksia...

Keskeisenä piirteenä kirjassa on kieli: Thomésen oma kerronta on runollisen kuvallista mutta samalla toteavaa peruslausetta, koska ongelmana on että sanat eivät riitä, kokemusten verbaalinen käsittely on mahdotonta. Alkaen jo siitä, että vaikka meillä on sanat 'leski' ja 'orpo', ei ole sanaa vanhemmista joiden lapsi on kuollut...ilmaisuja haetaan Goethesta Raamattuun, kieli kiertelee kipeää kohtaa. 

Vaikka kirja onkin surutyötä ja ehkä itseterapiaakin, on tässä siis paljon myös etäännytystä ja filosofista tarkastelua, joka laajentaa kokemusta yleisemmäksi: kuinka puhua siitä mistä ei voi puhua, kuinka käsitellä läheisen kuolemaa (ja ehkä myös kuinka käsitellä läheisen kokemaa läheisen kuolemaa). Tätä kautta vaikka vertaistukena lapsensa menettäneille vanhemmille tämä varmasti on puhutteleva kirja, on se relevantti myös heille, jotka eivät ole surun eturintamassa.

Vaitiolo

Puhelin soi, se soi koko ajan. Me emme vastaa. Ei kukaan voi kertoa meille sitä, minkä haluamme kuulla. Meillä ei juuri nyt ole sanoja puolustautumiseen, emme juuri nyt tiedä keitä meistä tulee.

Meiltä kysytään jatkuvasti, miltä tuntuu, mutta meillä ei ole mitään kerrottavaa. Löydämme vain sanoja, joita emme halua lausua. Ne maistuvat jonkun muun suulta. Mitä enemmän puhutaan, sitä korkeammiksi kasaantuvat väärinkäsitykset. Emme pääse niistä enää irti, joudumme niiden vangeiksi, väärien sanojen kuristukseen.

 Me vaikenemme sanamuuriin reiän, jonka kautta pystymme hengittämään.

Annelies Verbeke - Nuku!

Kirja on päätynyt luettavaksi ilman sen kummempia ennakkotietoja, kirjailijan nimi oli etäisesti tutun kuuloinen (ja nyt huomaan että Annelies Verbeken toinenkin kirja on ilmestynyt suomeksi, Kalanpelastajasta muistankin nähneeni enemmän juttua).

Nuori nainen Maya on kärsinyt unettomuudesta useamman kuukauden ajan: ihmissuhteet kiristyvät, unettomuus luo juopia joita nukkuvat eivät ymmärrä. Mutta Benoit, vanhempi mies jolla on ollut kroonista unettomuutta jo vuosia, ymmärtää. Vähitellen elämänhallinta alkaa olla kummallakin suuremmissa vaikeuksissa ja lipsutaan yhteiskunnan laitamille ja niiden ylikin...

Hmm. Täytyy myöntää, että "ihminen ajautuu puoliholtittomasti elämässään" ei ole koskaan ollut suosikkiaiheeni kirjallisuudessa ja tämä oli sitä itseään. Hyvin kirjoitettuna toki (ja Titia Schuurmanin kääntämänä), Verbeken tekstissä on öistä tunnelmaa, odottavan väsymyksen ahdistavuutta, horjuvia mielentiloja ja tummaa huumoriakin, mutta ei, ei tämä silti ollut minun kirjani. 

 

Tästä löytyy näköjään runsaastikin bloggauksia, osa innostuneempia kuin minä: Kiiltomato, Margit, Ina, MarikaOksa, Suketus...

Nukkumisen voisin unohtaa ainiaaksi. Alijäähtyneet luuni muistuttivat minua jokaisesta pätkästä siinä roskafilmissä, joka oli minun elämäni ja jonka känninen ohjaaja ei tajunnut ajoituksesta mitään, onnistui vesittämään toivoa herättävät kohtaukset jatkamalla niitä pitkäpiimäisillä jaksoilla ja oli liian laiska kirjoittaakseen käsiksen uusiksi ja liian ylpeä polttaakseen koko roskan poroksi. Se mies oli täysi surkimus, ja hänellä oli siaras huumorintaju. Kaiken kurjuuden kukkuraksi hänen oli vielä pakko näytelläkin pääroolissa.

Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kohdan 24. Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki, Kirkko ja Kaupunki -haasteessa taas Kirja, jonka päähenkilö on yksinäinen.