Ei ollut tämä hollantilainen P.F. Thomése ennestään mitenkään tuttu, mutta suomeksi on yksi teos tullut, jonka olen jostain napannut luettavaksi ilman sen kummempia ennakkotietoja (suom. Titia Schuurman).
Ja kun taustatietoja ei ole, niin en tiedä onko teos omaelämäkerrallinen, mutta oletan näin, ainakin se kuulostaa uskottavalta: kertojan tytär Isa on kuollut pienenä vauvana, ja tämä pieni kirja on sarja lyhyitä lukuja, fragmentteja tai proosarunoja, joissa käsitellään tätä kokemusta, sen tuomia tunteita ja ajatuksia...
Keskeisenä piirteenä kirjassa on kieli: Thomésen oma kerronta on runollisen kuvallista mutta samalla toteavaa peruslausetta, koska ongelmana on että sanat eivät riitä, kokemusten verbaalinen käsittely on mahdotonta. Alkaen jo siitä, että vaikka meillä on sanat 'leski' ja 'orpo', ei ole sanaa vanhemmista joiden lapsi on kuollut...ilmaisuja haetaan Goethesta Raamattuun, kieli kiertelee kipeää kohtaa.
Vaikka kirja onkin surutyötä ja ehkä itseterapiaakin, on tässä siis paljon myös etäännytystä ja filosofista tarkastelua, joka laajentaa kokemusta yleisemmäksi: kuinka puhua siitä mistä ei voi puhua, kuinka käsitellä läheisen kuolemaa (ja ehkä myös kuinka käsitellä läheisen kokemaa läheisen kuolemaa). Tätä kautta vaikka vertaistukena lapsensa menettäneille vanhemmille tämä varmasti on puhutteleva kirja, on se relevantti myös heille, jotka eivät ole surun eturintamassa.
Vaitiolo
Puhelin soi, se soi koko ajan. Me emme vastaa. Ei kukaan voi kertoa meille sitä, minkä haluamme kuulla. Meillä ei juuri nyt ole sanoja puolustautumiseen, emme juuri nyt tiedä keitä meistä tulee.
Meiltä kysytään jatkuvasti, miltä tuntuu, mutta meillä ei ole mitään kerrottavaa. Löydämme vain sanoja, joita emme halua lausua. Ne maistuvat jonkun muun suulta. Mitä enemmän puhutaan, sitä korkeammiksi kasaantuvat väärinkäsitykset. Emme pääse niistä enää irti, joudumme niiden vangeiksi, väärien sanojen kuristukseen.
Me vaikenemme sanamuuriin reiän, jonka kautta pystymme hengittämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti