Amélie Nothomb - Antikrista

Pitkästä aikaa taas Amélie Nothombia. Olen joitain kirjoja lukenut, suomennetut Vaitelias naapuri ja Nöyrin palvelijanne eivät ole tullee blogatuksi, alkukielisiä sentään muutama. Ja nyt taas yhden näistä harvoista suomennoksista pariin (suom. Heidi Siitonen).

Ja kas, taas on kirjan keskiössä henkien taistelu, joskin tällä kertaa kamppailijoina on kaksi teinityttöä. 16-vuotias Blanche on yksinäinen ja huomaamaton tyttö, joka opinnoissaan tapaa samanikäisen Kristan, jolla riittää kauneutta, valovoimaa ja ystäviä. Krista on kotoisin Belgian itäosista Saksan rajalta ja matka Brysseliin on varsin pitkä, joten Blanche ehdottaa että tämä voisi majoittua hänen perheensä luona yhtenä viikonpäivänä jolloin on varhainen aamuluento. Krista suostuu ja hurmaa myös Blanchen vanhemmat, samalla kun Blanchelle paljastuu Kristan toinen puoli, manipuloiva ja narsistinen kiusaaja...

Nothomb nostattaa teini-iän kasvukertomuksensa jo myyttisiin sfääreihin. Tapahtumissa on realismia mutta tavanomainen realismi ei tapaa Nothombin kirjoissa olla ykkösprioriteetti, ja sen verran karrikoitua ja liioiteltua monen henkilön käytös oli, että tässä tuodaan jo hieman satumaista tunnelmaa: nuori tyttö päästää pahantahtoisen vaihdokkaan elämäänsä, ja tämä vaihdokas valtaa lumovoimallaan koko elämän ja uhkaa sysätä tytön täysin sivuun: eräänlaista myyttiä tässä rakennetaan teini-iän kasvukertomukseen, piikikkäällä mustalla huumorilla höystettynä.

Kiinnostavasti kirjan nimikin ei jää vain ohimeneväksi heitoksi, vaan sen symboliikka on sommiteltu osaksi kirjaa. Kristan luonne petollisena eksyttäjänä tuntuu ottavan piirteitä Johanneksen kirjeistä ja ilmestyksestä, ja Blanchelle eräänlainen huomattava oivallus on sijoitettu loppiaiseen, Herran ilmestymisen juhlaan, tunnistaessaan että hänet ja ja vanhempansa on väännetty jonkinlaisiksi käänteisiksi kolmeksi kuninkaaksi.

Samoin lopullinen konfrontaatio on sijoitettu merkitykselliseen päivään, juuri ennen pääsiäisloman alkua (eli kiirastorstaiksi?). Ja jos Krista on Antikrista, niin Blanche on tällä kertaa käänteinen Juudas, joka vastaa Kristan juoniin suudelmalla. Ja tämä ele on tehokas, koska myytin logiikka niin määrää. (spoileri, maalaa hiirellä näkyviin).

Ja samalla vaikka henkien taistelu käydäänkin loppuun saakka, niin eipä se koskaan todella lopu...

Vaikka Nothombin suhteen odotukset ovatkin korkealla, niin tämän aihe ei kuitenkaan ensisilmäyksellä tuntunut erityisen kiinnostavalta ja sen vuoksi sen lukeminen on lykkäytynyt, mutta olihan tämä kiehtova, ajatuksia ravisuttava teos (ja niin, vaikka tätä jossain on nuortenromaaniksi nimetty, niin ei tämä minusta sellainen ollut vaikka päähenkilöt teinejä ovatkin, kasvukertomuksen myyttisyys etäännyttää sen kohteistaan).

Bloggauksia löytyy useamman vuoden takaa: Kirjanurkkaus, Salla, Sanna, Elegia... 

 Helmet-haasteessa otetaan kohta 45. Kirjassa on kiusaamista 

Shan Sa - Porte de la Paix céleste (Taivaallisen rauhan portti)

 

Täsmänostoja lukujonosta Helmet-haasteen johdosta, joskin tämä Shan San esikoisromaani on kyllä ollut hyllyä lämmittämässä jo muutaman vuoden...no, hyvä että nousee luettavaksi.

Kirja alkaa vuoden 1989 opiskelijaprotesteista Taivaallisen rauhan aukiolla, niiden muututtua verilöylyksi. Ayamei, nuori opiskelija, on ollut yksi näkyvimmistä aktivisteista (ja herättänyt huomiota medioissa yhtenä yhteiskunnallisen debatin harvoista naisista) on päässyt pois paikalta ennen kuin tilanne kääntyi pahaksi. Mutta luonnollisesti pakoa on jatkettava, etsintäkuulutukset on annettu ja vaikka tukijoita onkin, niin on myös potentiaalisia kantelijoita...

Häntä etsimään lähetetään sotilas Zhao, jolle uskollisuus valtiolle ja velvollisuudentunto on kaikki kaikessa. Mutta kun jahdissa Zhao tutustuu paremmin Ayamein ajatuksiin ja henkilöön (mm. vanhojen päiväkirjojen avulla), alkaa tämä kiinnostaa muutenkin kuin vaarallisena rikollisena joka täytyy saada kiinni elävänä tai kuolleena, samaan tapaan kuin Ayamei oli aikoinaan päätynyt kyseenalaistamaan annettua indoktrinaatiota (ja samalla Ayamei vuorostaan miettii miten hänen toimintansa on vaikuttanut niin moniin läheisiin...) 

Ja mihin lopulta päädytään kaukaisella maaseudulla, jonka asukkaiden elämänmenosta Taivaallisen rauhan aukion tapahtumat ovat niin kovin kaukana?

Viehättävä teos tämä kyllä oli. Yhteiskunnallisuus on mukana, mutta hyvin yksilötasolla toteutettuna, ja vaikka psykologista syvyyttäkin on aika säästeliäästi käytetty, ovat eri puolet ja näiden toiminta ja ajatukset kuitenkin motivoituneet...ja yksilötarina pitää teoksne viehättävän pienenä ja tunnelmallisena.

Huomaan Shan San muuttaneen Ranskaan aika pian noiden Tiananmenin tapahtumien jälkeen, vuonna 1990, ja olleen myös nuori opiskelija, mutta muutto tapahtui kuitenkin ilmeisesti rauhallisemmissa merkeissä. Ja sinne kirjailija myös kotiutui ja muuton jälkeinen kirjallinen tuotanto, siis myös tämä romaani, on kirjoitettu ranskaksi (runotuotantoa oli julkaissut kiinaksi jo seitsenvuotiaasta lähtien...)

Ja Helmet-haasteessa tällä saadaan kohta 6. Kirja sijoittuu kaupunkiin, jossa on järjestetty talviolympialaiset (kuten kirjan nimi vinkkaa, ensimmäisessä puoliskossa kirjassa ollaan Pekingissä).     

Georges Simenon - Maigret et son mort (Maigret ja hänen vainajansa)

Taas vaihteeksi Simenonin Maigret-kirjoja: etenen epäjärjestyksessä, mutta sarja taipuu siihen kyllä, ja tämä teos on sarjan keskivaiheilta 40-luvun lopulta. 

Maigretille soittaa hermostunut mies eräästä Pariisin pienistä baareista: hän epäilee että häntä seurataan, pahat mielessä. Mutta ennen kuin hän oikein pystyy selittämään asiaansa kunnolla, joku tulee paikalle ja hänen täytyy mennä. Ja vähän myöhemmin mies soittaa taas, mutta sama toistuu. Yksi Maigretin alaisista käy paikan päällä ja saa soittajan tuntomerkkejä muttei sitten muuta, mutta pian mies löytyy: puukotettuna Place de la Concordella, aivan kuin tämä olisi tarkoituskin tulla löydetyksi mahdollisimman nopeasti. Mutta kuka mies on ja mitä tapahtui?

No, vaikka alussa ollaankin vielä kovin sumussa, alkaa juttu pian kehittyä, ja siitä löytyykin paljon ulottuvuuksia, yhteyksiä vielä isompiin rikosvyyhteihin, joiden tekijät ovat selvästikin valmiita tappamaan. Ei tämäkään kirja arvoitusdekkari ole, kun lukijalla ei ole mahdollisuuksia hoksata itse mistä on kyse, mutta siinä missä aiempia lukemiani kirjoja luonnehtisin romaaneiksi joiden aiheena on rikos, niin tämä teos on varmaan perinteisemmän dekkarigenrenkin odotuksiin tyydyttävämpi, sen verran trilleriainesta saadaan mukaan (ja toisaalta hyvin hienovaraista huumoriakaan ei unohdeta).

Maigretin vahvuudet ovat paikallaan, tunnelman, henkilöiden, yhteiskunnallisen kirjon kuvaus kompaktissa muodossa, ja tällä kertaa kolutaan paljon Pariisin alamaailmaa halpoine baareineen, vedonlyöjineen, epämääräisine hotelleineen jne. Simenon toteuttaa kuvauksen enemmän impressioina ja välähdyksinä kuin systemaattisena esityksenä, mutta samalla se tulee kuitenkin eläväksi. 

Mietin joskus toisaalla että mikäköhän mahtaa olla saman aikakauden katuvalokuvaajien merkitys Simenonille: erityisesti yöhon, puolimaailmaan ja rikoksiin keskittyvien kuvaajien kuten Pariisin Brassaïn ja New Yorkin Weegeen. Tekisi mieli kuvata näitä Maigreteja juurikin valokuvamaisiksi kirjoiksi...

Andrée Chedid - Nefritite

Tämä tuli vastaan kirppiksellä. Andrée Chedidia olen lukenut aiemminkin, mutta suomennettu tuotanto näkyy olevan aika vähäinen, yksi novelli antologiassa ja tämä romaani (suom. Saara Palmgren). 

Ja kuten nimestä voi päätellä, ollaan Egyptin historiassa varsin kutkuttavassa ajanjaksossa, faarao Ekhnatonin (/Akhenatenin) hallituskaudessa: reilu vuosi sitten luin Mahfouzin kirjan samasta aiheesta, ja Waltarin Sinuhe on tietysti aikoinaan tullut luettua...

Eli tapahtumasarja ja henkilöt ovat jo aika tuttuja: tällä kertaa puhujana ovat Nefritite ja kirjurinsa Bubastos, jotka kirjaavat muistonsa kun Horemheb on noussut valtaan ja Ekhnatonin ja Nefrititen rakennuttama uusi kaupunki on raunioina. Ja teemakin on tuttu, samanhenkinen kuin Mahfouzilla ja myös noissa aiemmin lukemissani Chedidin näytelmissä, ideologia ja sodan problematiikka.

Kirkas silmäni piti minua liian kauan uskossa, että rauhallisilla kansoilla on historiansa, että onnelliset kaupungit kestävät ikuisesti ja rakkaus elää kauan.
Ovatko ihmiset todellakin luodut sellaisiksi, että he oman luontonsa pakosta pyrkivät tuhoa kohti? Rakentaako ihminen yhä majansa tulivuoren reunalle?  

Ekhnaton on idealisti, rauhan ja armeliaisuuden tavoittelija ja kannattaja, ja Nefritite tämän vankkumaton tuki, rakastava puoliso, ja paikallinen utopia kukoistaakin muutamien vuosien ajan, mutta tämä ehdoton sisäänpäin kääntynyt pasifismi suistaa valtakunnan sekasortoon ja utopia sortuu raunioiksi erämaahan, osin ulkoisten paineiden ja osin sisäisten heikkouksien vuoksi.

Tämä aihe on tosiaan ollut Chedidillä aiemminkin esillä, ja probleemaan ei tarjota näppäriä mustavalkoisia ratkaisuja. Ja kun kirjailijalla on myös paljon runoilijantaustaa, niin tyyli on tässä varsin viehättävää...mutta luulen että olisin ehkä pitänyt tästä enemmän jos en tosiaan olisi lukenut noin vähän aiemmin tuota Mahfouzin hyvin samanhenkistä teosta (ja jonka moniäänistä kerrontaratkaisua pidän parempana).

François Mauriac - Käärmesolmu

Olen joskus vuosia sitten lukenut tämän François Mauriacin pääteoksena pidetyn teoksen: sittemmin on tullut luettua muutama muukin teos, ja ajattelin että voisi tämän uudestaankin lukea (varsinkin kun tarvitsin jotain Helmet-haasteen kohtaan 25. Kirjan kannessa tai nimessä on käärme). Suomennos on Mary Ohlströmin.

Ja kuten Mauriacin kirjoissa tapaa olla, kansoittaa kirjaa joukko varsin epämiellyttäviä henkilöitä, pahuuksissaan tai heikkouksissaan. Alkuosa on kirjoitettu laajan kirjeen muotoon, jonka Louis, talonpoikaistaustasta hyvin varakkaaksi maanomistajaksi noussut vanha mies, aikoo jättää kuolemansa jälkeen luettavaksi: hän inhoaa ja halveksii niin vaimoaan kuin lapsiaan ja lastenlapsiaan, ja perhe taas omalta osaltaan juonittelee perintöä kärkkäästi odotellen, vastarakkautta ei osoiteta mutta kun Louisilla omaisuutta on, ja on pitänyt sen hyvin huolellisesti omassa hallinnassaan, niin parempi pysyä lähellä, ja toki porvarillinen kunniallisuus sitoo kaikkia näyttämään yhä perheeltä... 

Louis toki juonii myös omiaan: sen lisäksi että on laatimassa tätä tilitystä elämästään, suunnittelee hän myös keinoja miten järjestäisi asiat niin, että perhe jäisi vielä ilman perintöä. Oikein myrkyllinen ilmapiiri siis, ja käärmesolmuksi Louis nimittää sydäntään, sellaiseksi vaimonsa ja sukulaisensa ovat sen tehneet.

Vaikka Mauriacin omimpana alueena ovatkin kammottavien henkilöiden kuvaukset, niin on hän kuitenkin kiinnostunut armosta ja pelastuksesta vaikka se piiloon helposti jääkin. Synkästä alkuasetelmasta noustaan hieman positiivisempaan tilaan, toki usein varsin ambivalentisti, ja niin tässäkin: Louisin suunnitelmat muuttuvat odottamattomissa käänteissä, ja asiat täytyy ajatella uusiksi: varsinaista rakkautta ja yhteisymmärrystä ihmisten kesken ei ole odotettavissa, mutta jotain on silti eri tavalla, ainakin omassa ymmärryksessä.  

Kun nyt olen tässä välissä muita lukenut, niin huomaan kyllä tässä paljon samoja elementtejä kuin muissakin lukemissani kirjoissaan: kammottavat henkilöt kohtaavat oman kammottavuutensa. Samalla kun jotkut toiset kammottavat henkilöt pysyvät ymmärtämättöminä omasta itsestään, ja mahdolliset kohtaamiset seuraamuksineen pysyvät yhä mysteereinä siistin ja sievän self-helpin sijaan, taikasauva ei heilahda (jotain samaa on myös vaikkapa Flannery O'Connorissa). 

Mutta jos laittaisin kirjojaan paremmuusjärjestykseen, niin nostaisin silti ehkä ainakin Täydellisyyden kudoksen ja Le sagouinin tämän ohi...kirjasta on blogannut myös Jokke.   

Michel Tournier - Perjantai

Tämä Michel Tournier -suomennos on jäänyt aiemmin lukematta, vaikka aika paljon on aiemmin tullut luettua, muutama suomentamatonkin (joskin havaintojeni mukaan Tournier alkukielellä on kyllä aika haastavaa, joten en nyt suoraan ole rynnännyt koko bibliografiaa lukemaan). No, nyt sitten. Suomennos on Eila Kostamon.

Kirjassa versioidaan uusiksi aimo klassikko, Daniel Defoen Robinson Crusoe, jonka perusidea lienee suunnilleen kaikille tuttu, joskin varmaan myös aika moni ei ole itse kirjaa lukenut. En minäkään, joten vaikka perusidea onkin tunnistettava, en tiedä kuinka paljon vapauksia Tournier ottaa kirjassaan, onko tapahtumat edes suunnilleen samoja: ilmeisesti loppu ainakin on erilainen, ja onhan tässä taas sellaista Tournier-maista fyysisyyttä ja toisaalta filosofista pyörittelyä, johon Defoe tuskin meni... 

Niin, Crusoe, brittiläinen kveekari 1700-luvun puolivälissä on Tyynellämerellä purjehtivassa laivassa, joka haaksirikkoutuu pienelle tuntemattomalle saarelle jossain aika kaukana Chilen rannikolta, ja tällä saarella sitten elellään ja sopeudutaan uuteen tilanteeseen. Jossain vaiheessa saarella käy lähiseudun alkuasukkaita suorittamassa ihmisuhreja, jonka yhteydessä Crusoe pelastaa pakenevan nuoren uhrin, jonka nimeää Perjantaiksi. Ja 28 vuoden kuluttua paikalle purjehtii englantilainen laiva...

Tournierin tuotannossa tavataan käsitellä myyttejä, joten kysymys onkin, onko Robinson Crusoe myytti? Ehkäpä, ottaen huomioon kuinka se on muodostunut käsitteeksi, joka ylittää alkuteoksen rajat (kun minäkin sen niin hyvin olen tuntenut ties kuinka pienestä pitäen, vaikken ole lukenut). Ja ehkä erityisesti niissä piirteissään, joita Tournier ymmärtääkseni päätyy tässä vääntelemään ja alleviivaamaan. 

Myyttinen Crusoe ei niinkään sopeudu vaan sopeuttaa, päätyessään uusiin olosuhteisiin valjastaa saaren (ja sen asukkaat) oman ymmärryksensä ja kulttuurisen taustansa jatkumoksi. Tämä on myytti brittiläisen, länsimaalaisen, valtaapitävän porvarillisen kulttuurin ylivertaisuudesta, kuinka luonto ja nainen valloitetaan (kiitos Marko Nenoselle tuosta fraasista). Niinpä Defoen kirjassa 28 vuoden kuluttua maailmaan palaava Crusoe on lähestulkoon sama henkilö kuin haaksirikkoutuessaan, vähän vanhempi vain. Kirjan myytti on isossa osassa kolonialismissa ja imperialismissa. 

Tournierin kirjassa saari on kirjaimellisesti nainen, Speranza, josta Crusoe etsii niin äitiä, rakastajatarta kuin vaimoakin, ja toki tässäkin Crusoe pyrkii valjastamaan ja muokkaamaan saaren vanhan maailmanjärjestyksensä mukaiseksi, mutta tämä menee jo parodiseksi. Ja suhde Perjantaihinkin on monimutkaisempi, pinnallisesta tottelevaisuudesta huolimatta tämä ei omaksu Crusoen asettamia arvoja vaan päätyy järkyttämään tätä maailmanjärjestystä perinpohjin (myös konkreettisesti).

Ja toki myös Crusoe itse muuttuu. Tournier itse on ilmeisesti maininnut käyttäneensä Spinozan Etiikan kolmivaiheista kehitystä Crusoen saarioleskelussa, alun vaistorypemisestä tiukan rationaaliseen järjestelmällisyydeen, josta siirrytään Perjantain myötävaikutuksella intuitiivisempaan maailmankatsomukseen...

Minulle tuli ennemmin mieleen kirjan alaotsikosta ("les Limbes du Pacifique"/"Tyynen meren kiirastuli": miksiköhän Limbo on vaihtunut kiirastuleksi) Danten Jumalainen näytelmä: alun identiteetin kadottava vaistokokemuksiin uppoava rypeminen vastaa infernoa, keskivaiheen ajan, paikan ja asemien tiukka hierarkia ja kontrolli kiirastulta ja loppupuolen ymmärrys asioiden suhteista ja omasta olemisesta yhteydessä muihin taas paratiisia. Ja tämä sisäinen muutos on niin raju, että sen huomaa myös Tournierin Crusoe, hän ei ole enää samalla aaltopituudella 28 vuoden jälkeen saapuvan laivan ja sen edustaman maailman kanssa.

Kiehtova teos: ei nouse ihan suosikkieni joukkoon Tournierin tuotannossa, mutta kun ollaan yhä "vähemmän paras"-tasolla niin ei se haittaa. Ja tietysti tällä saa Helmet-haasteessa kohdan 19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla (taitaa olla ainoa Tournier siellä, iso osa muista tuli Otavan kirjastossa). 
Ja muutama muu bloggaus löytyi. 

Boileau-Narcejac - Sans Atout et le cheval fantôme (Valtiton ja aavehevonen)

Palaan taas ranskankielisen lanun pariin. Kun potentiaalisesti kiinnostavia tekijöitä ja teoksia käytettyjen kirjojen kaupassa katselin, niin huomasin tämän teoksen: Boileau-Narcejacin tuotantoa olen lukenut aiemminkin, ja kun tekijät yhdistän ennemmin psykologisiin vainoharhaisiin trillereihin jotka kääntyvät hyvin filmattavaksi (mm. Hitchcockin Vertigo ja Clouzot'n Les diaboliques), niin millaista nuortendekkaria näiltä on odotettavissa?

François, lempinimeltään Sans Atout (='ilman valttia', nimen merkitys selitetään kirjassa) on pariisilainen teinipoika, joka lähtee kesänviettoon perheensä sukuperintönä omistamaan linnaan Bretagnen rannikolle: ehkä viimeistä kertaa, kun linnan myynti on vakaassa harkinnassa, ei sen ylläpito ole mitenkään mielekästä (ja mahdollisia ostajiakin kiinnostanee ennemmin tontti kuin rakennus).

Perille päästyä tulee ilmi linnaa hoitavan perheen hermostuneisuus: paikalla on yllättäen alkanut kummitella, linnan pihalle tulee joka keskiyö aavehevonen (jonka taustalla on tietysti paikallinen historiallinen tarina), joka kuullaan hyvin mutta mitään ei nähdä (yllä oleva kansikuva on siis virheellinen). Ja sitten lähistöltä löytyy tajuton mies mukanaan kultainen patsas, jolla on jokin hämärä yhteys ulkomaiseen liikemieheen joka on kiinnostunut ostamaan linnan, ja Sans Atout alkaa selvitellä että mistä on kyse... 

Okei, tämä oli aika perinteinen nuortendekkari, idea voisi hyvin löytyä myös Kolmesta etsivästä, ja tämä lukija arvasi jo ihan alussa joitain tulevia ratkaisuja, vaikka yksityiskohdissa ja miten asiat liittyvät toisiinsa riittikin hieman arvaamattomuutta. Eli sellaisia Boileau-Narcejacin aikuisemmissa kirjoissa ominaisia yllätyskoukkuja ei tähän tullut, ja samoin ihan runsaimmat korulausemaalailut ja 'purple prose' olivat jääneet pois, kieli oli hieman yksinkertaisempaa. Mutta oli tämä silti kuitenkin lajityypissään varsin toimiva teos: tunnelmanluonti on hallussa ja kyllä tästäkin tulisi varsin mainio leffa, tekijöiden elokuvamainen kerronta on kyllä  näkyvissä.

Sans Atout -kirjoja tuli näköjään yhteensä kahdeksan kirjaa: en nyt tämän perusteella ole niiden pariin ryntäämään, vaikka hieman uteloittaakin että miten sarjaa kehitellään eteenpäin... 

Scholastique Mukasonga - Notre-Dame du Nil

Ruandalaiselta, ranskaksi kirjoittavalta Scholastique Mukasongalta olen lukenut aiemmin novellikokoelman, ja nyt sitten tartuin varmaan tunnetuimpaan kirjaansa, romaaniin Notre-Dame du Nil, joka on saanut kasan palkintoja, käännetty eri kielille, filmattu jne. Ja olihan tämä vaikuttava teos. 

Kirjan nimi kertoo tapahtumapaikan, Ruandan vuorilla lähellä Niilin lähdettä sijaitsevan tyttöjen sisäoppilaitoksen, jota pyörittävien nunnien opetuksessa on maan tulevaa feminiinistä eliittiä, poliitikkojen, virkamiesten, liikemiesten yms. tyttäriä valmistautumassa aikuiseen elämään. Kullakin vuosikurssilla on 20 oppilasta, kiintiöitynä 18 hutua ja kaksi tutsia, ja kirjan päähenkilöinä on valmistuvan luokan oppilaat: muutama saaden enemmän huomiota, toiset pysyen enemmän taustallla tai yhden luvun anekdootteina. 

Kukkuloilla oleva koulu muodostaa oman yhteisönsä, joka on kaukana muusta maailmasta, mutta ei se tietenkään irrallaan voi olla. Tapahtumavuotta ei mainita kirjassa, mutta ollaan itsenäisyyden ajassa, yhdessä luvussa mainitaan ranskalaisia populaarikulttuuritähtiä 60-70-luvun vaihteesta, ja varsinaisen ajoittamisen tarjoaa viimeisessä luvussa mainittu (koulusta etäällä oleva, mutta kouluun vaikuttava) poliittinen tapahtuma, ja kun Ruandan historiasta luin lisää wikipediasta, sen perusteella ollaan vuodessa 1973. Eli se kuuluisampi kansanmurha on vasta kahdenkymmenen vuoden päästä, mutta kyllä tämä kirja siitäkin kertoo.

- Tu sais bien que tout ça repose sur tes mensonges.
- Ce ne sont pas des mensonges, c'est de la politique.

Hutu-hallinto kun on jo hyvin vahvasti ilmaisemassa, mitä mieltä on tutseista, ja tämä heijastuu myös koulun mikrokosmoksessa. Erityisesti yksi tytöistä, Gloriosa, vaikutusvaltaisen poliitikon tytär, joka osoittaa myös poliittista aktiviteettia nimenomaan alleviivaten aina tilaisuuden tullen ketkä ovat hallitsevaa enemmistöä ja mitä niille muille pitäisi tehdä...häikäilemätön vallankäyttö on alussa vielä aika koulutyttömäistä, mutta yltyy luku luvulta. Muut hututytöt sitten ovat oman luonteensa mukaisilla linjoilla, ja kaksi tutsia, Veronica ja Virginia, sitten ovat miten ovat tilanteesta hyvin tietoisina.

Ja tuo ratkaisu käsitellä tilannetta nimenomaan sisäoppilaitoksen suljetussa piirissä, toimijoina teinitytöt aikuisuuden kynnyksellä, on vaikuttava. Mukana on myös koulunkäynnin normeja, iloa ja tiettyä viattomuutta, ja jotkut tapahtumat menisivät huvittavinakin, mutta kaiken läpäisee lukijan jatkuva tietoisuus tulevista tapahtumista, ironinen ulottuvuus mutta tämä ironia ei ole lainkaan huvittavaa. Ja samalla tässä rajatussa mikrokosmoksessa esitetään rasismin ja sorron mekanismeja, miten yhdet asiat johtavat toisiin ja miten tilanteet päätyvät sinne minne ne päätyvät (lukija tietää minne, ja hieman esimakua saadaan jo).

Kuten edellisessäkin lukemassani kirjassa, Mukasonga tarkastelee kolonialismia ja belgialaisten ja ranskalaisten läsnäoloa myös tämän kirjan tapahtumissa kriittisesti, mutta ambivalenttina: oma osansa heillä on miten asiat menevät, mutta suuremmalta osalta nämä ovat vain omissa jutuissaan pyöriviä sivustaseuraajia, jotka eivät ymmärrä mitä maassa tapahtuu.   

Tosiaan, vaikuttava teos joka käsittelee taitavasti vakavaa aihettaan sortumatta mihinkään kauhuturismiin. Ja keskittymällä näin vahvasti yksittäisiin henkilöihin ja näiden muodostamaan rajattuun yhteisöön, voi ehkä puhua yleispätevästikin: puhe ei ole vain Ruandasta vain tietyllä ajanhetkellä, Gloriosat, Victoriat, Veronicat, Modestat, Gorettit, Immaculéet ja muut löytyvät muissakin paikoissa ja ajoissa.

Kirjan ovat lukeneet myös Hannu ranskaksi ja Margit ruotsiksi. Ja mahdollisesti kuulolla oleville kustantajille: tämä suomeksi nyt, hop hop (Mukasonga on myös ollut toistuvia nimiä viime vuosien Nobel-veikkauksissa...)

Ja Helmet-haasteessa tämä osuu tietysti kohtaan 36. Kirjassa opiskellaan sisäoppilaitoksessa.   

Franck Bouysse - Vagabond (kulkuri)

Sitten rajatapauksia kuuluuko tämä kirja dekkariviikolle. Pari vuotta sitten luin Franck Bouyssen kirjan Grossir le ciel, ja sekin mietitytti onko se varsinaisesti dekkari, vaiko romaani joka pyörittelee genrepiirteitä pysyen kuitenkin genren reunamilla, ja ilmeisesti tämä kuvaa Bouyssen muutakin tuotantoa. Sen verran vakuuttava tuo kirja oli, että tuotantoon tutustumista sietää jatkaa.

Ja tässäkin pienoisromaanissa genrepiirteet ovat tunnistettavia, mutta onko tämä sitten dekkari ollenkaan...

Päähenkilömme, nimettömäksi jäävä mies, ansaitsee hyvin kapeaa leipää soittamalla bluesia baarikeikoilla ja vastaavissa, paikasta toiseen kulkien ja katuojan reunalla horjuen...joskus vuosia sitten Robert Johnsonin inspiroimana oli hänkin ollut keskiyöllä risteyksessä, josko tulisi paholainen, joka vaihtaisi sielun ylimaalliseen soittotaitoon. Ei tullut, mutta sitten mies tapasi Alician, joka vei sielun muttei antanut vaihdossa mitään. Ja nyt, vuosia myöhemmin, mies sattuu huomaamaan että samassa kaupungissa esiintyy myös Alicia, jonka laulajan ura on ollut paljon menestyksekkäämpi...

Tarinallisesti tämä teos pysyy varsin yksinkertaisena, kun Bouysse panostaa täysillä tunnelmaan, joka on suoraan film noireista ja kovaksikeitetyistä dekkareista. Nykyajassa ollaan (ja mm. Amy Winehouse mainitaan), mutta samalla näkökulmahenkilömme on selvästi väärässä ajassa...ja teksti maalailee romantisoiden kuin Chandler (ja ei siis ole sanastoltaan ihan helppoa luettavaa) vaikka romantiikkaa ironisoivatkin jotkut varsin banaalit yksityiskohdat ja tässä romantisoinnissa on kyllä rappio ihan selvästi mukana: näkökulmahenkilömme on myös Chandlerinsa lukenut ja film noirinsa nähnyt ja samalla rivien välissä kokemansa kyseenalaistetaan, no, tarinaksi.  

Juonen kannalta tämä jää hieman mitäänsanomattomaksi, mutta on tämän tunnelmoinnissa oma hienoutensa.

Ja Helmet-haasteessa laitetaan vaikka kohtaan 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia: niitäkin on.

Il avança tout au fond, stoppa à l'angle gauche, s'agenouilla et caressa les dalles que personne n'avait remplacées. Il chercha et trouva un pied-de-biche dont il se servit pour desceller une dalle et se pencha. Ensuite, il piocha la terre avec l'extrémité courbée de l'outil, en faisant le moins de bruit possible, agençant la terre en un monticule qu'il façonna avec les paumes de ses mains, comme un enfant le ferait d'un tas de sable sur une plage. Un choc. Métal contre métal. La boîte en fer était également là, à une vingtaine de centimètres de profondeur. Une boîte rouillée sur laquelle on pouvait encore lire Galettes Saint-Michel. Il retira le couvercle à l'aide de ses ongles gorgés de terre et sortit un objet enrubanné d'un chiffon et une boîte remplie de balles de 9 mm.    

J.M.G. Le Clézio - Alkusoitto

Lukemassani kappaleessa ei ollut kansipapereita, siispä laitan kuvan 

François Aragon patsaasta Montparnassessa, kuten iso osa kirjasta

Pitkästä aikaa Le Cléziota, jota olen sekalaisia kirjoja lukenut aiemmin: nyt taas romaanituotantoa, kirja joka ilmestyi suunnilleen samoihin aikoihin kuin kirjailija sa Nobelinsa (suom. Annikki Suni). 

Ja ilmeisesti tässä pohjataan vahvasti kirjailijan äidin kokemuksiin, vaikka fiktiota tehdäänkin: kuvataan nuoren pariisilaistyttö Ethelin vaiheita 30-luvun alusta sodanjälkeisiin vuosiin. Perhe on hyvin toimeentuleva, joskin enemmän isovanhempien ansiosta, ja isä Alexandren hyvin vastuuttoman taloudenhoidon ja kansainvälisen laman myötä koittaa taloudellinen romahdus, mukana menee myös Ethelin perintö. Ja kun sotakin tulee, niin Ethel saa kasvaa hyvin nopeasti aikuiseksi ja ottaa vastuun perheestä...

Hmm. Le Clézio on hyvä tilanteiden ja tunnelmien aistivoimainen kuvaaja, joten tässäkin kirjassa on erinomaisia osia, mutta kokonaisena tarinana tämä on kovin hajanainen, elementit eivät liity oikein mitenkään yhteen. Ethelin kasvutarina on tietysti aika mainio muttei ihan edes tätä pienoisromaanimittaa kanna, lapsuusystävä Ksenia saa alussa paljon huomiota, mutta sitten vain katoaa maisemista, ja palaamisensa on aika "entäs sitten", sota-ajan Ranskan kokemukset ovat tosiaan hyvin kuvattuja mutta ne vain seuraavat toinen toistaan, ja loppu, jossa reflektoidaan jotain kollektiivista syyllisyyttä ei liity oikein mitenkään edeltäneeseen kirjaan, se vain on laitettu kirjan loppuun (ehkä hakien jotain symbolista yhteyttä Ethelin ja isänsä naiviuteen talousasioissa, muttei tuntuu tuo päälleliimatulta). Tästä olisi tullut kiinnostavampi kokoelma novelleja ja lyhytproosaa, aineksia siihen olisi ollut, mutta romaanina tämä hajoaa käsiin.

Vanhoja bloggauksia varsin vaihtelevissa tunnelmissa löytyy: Kirjavinkit, Henna, Paula, Zephyr, Mia...

Helmet-haasteessa tällä voisi ottaa vaikka kohdan 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon: Suni on voittanut Agricola-palkinnon kahdesti (joskaan ei tällä kirjalla).

Françoise Sagan - Un peu de soleil dans l'eau froide (Palanen aurinkoa vedessä)

Taas hieman Françoise Sagania: tuotantonsa on laaja ja sitä on aika runsaasti tullut luettua. Ja onhan näitä suomennettukin aika pino tuoreeltaan, ja huomaan tämänkin tulleen suomeksi nimellä Palanen aurinkoa vedessä (tämä alkuteos 1969, suomennos 1970), ja vaikka nykyään muistetaankin yleensä vain esikoisteos Tervetuloa ikävä, niin nämä Saganin kirjat ovat olleet hyvinkin tasalaatuisia.

Ja tekijälleen totutusti on taas luvassa ihmissuhdesotkuja viileällä täsmällisyydellä kuvattuna, joskin tällä kertaa sävy on vakavampi, hienovireisestä ilkikurisesta komediasta ollaan siirrytty traagisempaan suuntaan...

Gilles, nuorehko pariisilainen lehtimies, potee perinpohjaista tympääntymistä työhönsä, sosiaalisiin kuvioihinsa, avokkiinsa, aivan kaikkeen, sen verran vakavassa muodossa että masennusdiagnoosin saatuaan on aika vaihtaa maisemaa, lähteä joksikin aikaa lepäämään siskon luo Limousinin alueelle (pariisilaisittain katsottuna siis böndelle). Siellä paikallisissa "seurapiireissä" hän tapaa nuoren ja kauniin rouva Nathalien, joka mieltyy nopeasti ja päättäväisesti Gillesiin, ja rakkaus saa vastakaikua ja kehittyy pian sellaiseksi, että nathalie jättää miehensä ja muuttaa Gillesin kera Pariisiin. Mutta kuinka pitkälle Suuri Rakkaus kantaa?

Kirjassa mainitaan ihan nimeltä Anna Karenina, (spoileri, maalaa teksti näkyviin) ja onhan tässä aika paljon yhtäläisyyksiä niihin kuvioihin vaikka toki erojakin, ihan näkökulmahenkilöstä lähtien. Gilles kuvataan melkein julmalla terävyydellä niin vahvuuksine kuin runsaine heikkouksineen, ja vaikka rakkaus tuokin hieman aurinkoa kylmään veteen, niin ei sitä masennustakaan ihan noin vain pois pyyhitä vaikka se hetkeksi meneekin piiloon (nettikommenteissa huomaan muidenkin kiittelevän tätä masennuskuvauksena). Ja Nathalie on vaikuttava ja kiehtova henkilö, mutta päättäväisyydestään huolimatta myös sen verran varautunut, että kun näkökulma on tiukasti Gillesin, pysyy Nathalie (tarkoituksellisesti) lukijallekin hieman käsittämättömänä mysteerinä melkein loppuun asti. 

Vastikään oli taas puhetta viihdekirjallisuudesta, ja erityisesti sen romantiikkaan keskittyvästä puolesta, ja olen jo aikaa sitten kommentoinutkin näkemyksiäni "hömpästä" (käytän termiä sen suuremmin arvottamatta, viittaamaan enemmän erityisesti naisille suunnattuun juonivetoiseen romantiikkapainotteiseen kirjallisuuteen). Ja olen yhä itseni kanssa samaa mieltä, että en juurikaan arvosta nimenomaan mitään "aivot narikkaan"-lukutapaa, koska sellaista tarvitsevassa mielentilassa tekisin mieluummin jotain muuta kuin lukisin kirjaa, mutta genre ei määritä suoraan lukutapaa. Ja lukemassani proosassa pidän paljon kirjoista joissa henkilöt ja näiden suhteet ovat keskiössä, ja arvostan tyylillistä eleganssia ja kepeyttä (eri asia kuin keveys), jonka johdosta laadukas hömppä ja sen laitamilla oleva ja siitä vaikutteita ottava kirjallisuus kyllä kiinnostaa erinomaisesti, kun sellaista vain löytää (ongelmana lajissa pidänkin ennemmin lajityyppiä käsittelevän kritiikin puutetta). Françoise Saganin kirjat ovat varsin hyviä esimerkkejä lajissaan (no, kuten sanottu, tämä nimenomainen on enemmän vakavuuden kuin kepeyden puolella, muttei kuitenkaan liikaa), ja ehkä lajityypin käytäntöjen mukaisesti nämä ovatkin kadonneet valtavirrasta, vaikka aiheittensa puolesta syytä siihen ei olisikaan...

Ja Helmet-haasteessa tämä on toinen kirja kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt, edellinen Gilles on täällä.

Michel Tournier - Gilles & Jeanne

 

Taas pitkästä aikaa hieman Michel Tournieria: aikoinaan aika monta on ollut jo blogissa, ja blogia ennen tuli jo luettua ja ihailtua muutamaa kirjaa...

Tätä kirjaa ei ole suomennettu, mutta tämä oli tullut englanniksi vastaan joten käännöksenä luetaan kuitenkin: noin muuten on todettava että olen havainnut Tournierin ranskaksi aika työlääksi luettavaksi (enkä ole ainoa) ja tässäkin käännöksessä oli paikoin käytössä sellaista kieltä että olisi hankalaa luettavaa, joten arvostan näissä käännösten olemassaoloa.

Tämänkertainen kirja on pienoisromaani Ranskan historian tärkeistä käännekohdista 1400-luvulta, ja ajan kahdesta tärkeästä henkilöstä, Gilles de Raisista ja Jeanne d'Arcista. Tai erityisesti Gillesistä, Jeannen vaiheita käydään läpi alussa mutta myös palaa roviolla kirjan alkupuoliskolla.

Kirjan inspiroiva mysteeri onkin Gillesin persoonassa, ja tämän suhteessa Jeanneen. Nämä olivat läheisiä liittolaisia Jeannen aktiivisen uran ajan, mutta siinä missä Jeannesta tuli pyhimys, Gilles taas myös päätyi muutamaa vuotta myöhemmin roviolle varsin erilaisista syistä: Gilles on alkuperäinen Ritari Siniparta, nykymääritelmissä sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin, John Wayne Gacyn, Ted Bundyn yms hengessä. 

Tournier ei lähde jälkiviisaasti projisoimaan päätepisteen perusteella ihmishirviöyttä alkuvaiheisiin, vaan ennemmin esittää että Gilles olisi ollut varsin tavallinen, hyväkin mies, ja Jeanne teki tähän suuren vaikutuksen, mutta juurikin tämän kuolema (ja pettymys kuningas Kaarle VII:n saamattomuuteen ja välinpitämättömyyteen) syöksi Gillesin raiteiltaan, ja teki sen perinpohjaisesti. 

Kirjassa on jännästi pieniä viittauksia Tournierin muuhun tuotantoon, Keijujen kuninkaaseen, Kolmen kuninkaan kumarrukseen, Meteoreihin, joinain konkreettisina mainintoina, ja joinain teemoina: Tiffauges on mukana paikannimenä, mutta Keijujen kuninkaan lastenkerääjällä on oma paralleelinsa tässä, kolme kuningasta mainitaan kuten myös Betlehemin lastenmurha, ja Gilles ja Jeanne muodostavat kaksikon jossa toinen päätyy toisen varjoksi ja jatkuvasti epätoivoisesti etsimään ja tavoittelemaan toista...(ja tietysti Tournierille ominainen fyysisyys, ajoittaiseen kuvottavuuteen asti, on mukana)

Mutta samalla on todettava että ehkä tämä kirja on kiinnostavin suhteessa noihin muihin kirjoihin, osa laajempaa kudosta muttei yksittäisenä kirjana mitenkään kirjailijan parhaimmistoa.

No, Helmet-haasteessa lähden hakemaan tällä kohtaa 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt (toinen kirja jonka päähenkilö on nimeltään Gilles odottaa lukemista mutta on jo tiedossa). 

Jean Anouilh - Becket

Huomattava ranskalainen näytelmäkirjailija Jean Anouilh on tässä tarttunut historialliseen aiheeseen, Englannin kuningas Henrik II:n ja Canterburyn arkkipiispa Thomas Becketin hankalia välejä: aihe on teatterissakin tuttu, tunnetuimpana versiona T.S. Eliotin Murha katedraalissa, mutta toki historiallinen tapahtumaketjukin oli sen verran dramaattinen että onhan siinä versioitavaa, eikä lisädramatisointiinkaan ole kovin paljoa tarvetta (etteikö Anouilh sitä silti tekisi).

Eliot rajaa oman versionsa Becketin murhaan kuninkaan kätyrien toimesta (oli kuningas sitten tapahtumien taustalla tai ei), Anouilh ottaa laajemman näkökulman: varsinainen murha tapahtuu sivussa, hivenen sen jälkiseuraamuksia, mutta paljon edeltävää, miten tuohon tilanteeseen oli päädytty.

Nuori normannikuningas Henrik II kuvaaan varsin oikukkaana ja huikentelevaisena nuorena miehenä, joka nauttii elämästä ja mitä hallitsijana voi tehdä. Ei mitenkään paha mutta eittämättä ajattelematon ja itsekeskeinen: kanslerinsa Becket, hyvä ystävänsä, on se vähän vanhempi vähän fiksumpi kaveri joka on kuninkaan uskollisena tukena ja hieman oikoo tämän holtittomuuksia, mutta eittämättä nauttii myös omalta osaltaan jossain määrin hyvästä elämästä...

Kuninkaalle yhtenä kahnauksen aiheena on kiista valtaoikeuksista kirkon kanssa, pääasiallisena vastapoolina Canterburyn arkkipiispa: kuka käyttää missäkin asiassa mitä valtaa toisen yli. Kun arkkipiispa käytännöllisesti kuolee, saa Henrik loistavan idean: arkkipiispan seuraajaksi laitetaankin kuninkaan ystävä ja tukija Becket (jolla oli jo diakonivihkimys, ja vauhdikkaasti sopiva ehdokas voidaan vihkiä papiksi ja piispaksi). Becket itse ei pidä valintaa viisaana, mutta virkaan kuitenkin päätyy...ja ottaakin uuden roolinsa ja asemansa vakavasti, omaksuu niin omassa elämässään uuden varsin askeettisen linjan ja poliittisesti puolustaa kirkon valtaoikeuksia kuninkaan yrityksiä vastaan. Henrik oli manipulointiyrityksellään ihan itse hankkinut entistä pahemman vastustajan ja samalla menettänyt vakaimman tukijansa ja ystävänsä, ja tässä on luonnollisesti sulattelemista...

Historiallisessa tapahtumasarjassa on tosiaan runsaasti dramaattista potentiaalia. Anouilh kasvattaa sitä vielä korostamalla Henrik II:n ajattelemattomuutta ja kuningas Lear -taipumusta ('koska minä rakastan itseäni, muutkin rakastavat minua'), ja toisaalta koko näytelmän ajan Henrikin ja Becketin välinen keskinäinen arvostus säilyy, ja ystävyyden tunteetkin tavallaan, mikä tekee koko jutusta traagisemman, kun velvollisuudet vievät henkilöt toisiaan vastaan...

Lisäkierroksia saadaan vielä epähistoriallisesta muutoksesta tehdä Becketistä saksi, ja näin kontrastoida myös normannihallitsijaa ja -yläluokkaa alaluokkaisiin sakseihin (Becket itse poikkeuksena), näiden sortoon ja sen aiheuttamiin jännitteisiin Englannissa. Ilmeisesti siinä kirjassa, josta Anouilh sai ideansa näytelmään, tehtiin tämä väite, ja kun kirjailija sai tietää sen virheellisyydestä ja että Becket oli yhtälailla normanni, ei hän kuitenkaan halunnut muuttaa versiotaan, ollaan sitten epähistoriallisia kun sillä tulee parempi tarina.

Helmet-haasteessa laitan näytelmän vaikka kohtaan 34. Kirjassa on tunnettu rakennus (mm. Canterburyn katedraali). 

Yann Queffélec - Happy Birthday Sara

Kirjan poimin lukuun aika lailla takakansitekstin perusteella: Yann Queffélec on nimenä tuttu, se ainoa suomennoksensa Barbaarihäät on hieman uteloittanut, mutta tämä tuli vastaan ja kun tapahtumapaikkana oli Estonia-laiva eräänä syksyisenä yönä 1994, niin uteloitti tämäkin (kirja on vuodelta 1998 eli Estonian haaksirikko ei ollut ihan tuore muttei myöskään kaukainen).

Niin perhe kuin poikaystävä odottavat 18 vuotta täyttävää Ruotsissa asuvaa virolaista Sara Johansonia syntymäpäiviään juhlimaan, mutta Sara onkin toisaalla: hankkinut pestin tarjoilijana Estonia-laivalla. Se mitä ei työnantajilleen mainita on että Saran isä on ollut Estonian kapteeni, mutta reilu vuosi aiemmin oli erotettu varsin epäilyttäviltä vaikuttavista syistä. Ja illan ja yön aikana laivalla tapahtuu sitten kaikenlaista, niinkuin oli tapahtunut aiemminkin...

Mutta täytyy myöntää etten nyt oikein pysynyt kärryillä mistä tässä oli kyse, teos oli aika sekava ja tuntui että ei tässä oikeasti ollut oikein mitään yhteyttä varsinaiseen Estonian haaksirikkoon: Itämeren risteilijöiden tunnelmaa kirjassa toki oli mukana, ja teoksen kiinnittäminen tunnettuun historialliseen tapahtumaan tuo oman sävynsä kun lukija tietää jo mitä aikanaan tulee tapahtumaan, mutta muuten mikä tahansa geneerinen laivamiljöö olisi voinut toimia näyttämönä. Ja mitä luin nettikommentteja, en näköjään ollut ainoa innostumaton, suurin osa kommenteista luonnehti tätä pettymykseksi.

Olisin ehkä jättänyt suosiolla kesken, mutta ainakin kirja oli lyhyt ja täsmäosuma Helmet-haasteen kohtaan 15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon. Mutta en suosittele (niitä Barbaarihäitä kuitenkin yhä harkitsen).

Xavier-Laurent Petit - L'homme du jardin (puutarhan mies)

Vielä vähän ranskalaisia nuortenkirjoja. Xavier-Laurent Petit ei myöskään ollut ennestään tuttu, mutta uraa näkyy löytyvän ja sekalaisia palkintojakin on kertynyt. Tämä myös menee jännäriosastolle, ja kohderyhmänä varhaisteinit.

Mélie ja isänsä asuvat kahdestaan vanhassa isoäidiltä perityssä talossa. Isä on lääkäri, joka tekee yöpäivystyksiä sairaalassa, ja kerran kuussa kokonaisia viikonloppuja, joten Mélie on paljon yksin kotona, kuuntelemassa hiljaisuutta ja vanhan talon jatkuvaa narahtelua. Joten yön hiljaisuus peitetään televisiolla, stereoilla, lampuilla ja ylensyönnillä (ja jälkimmäisestä seuraava runsas ylipaino tuottaa lisää komplekseja).

Ja erään yksinäisen viikonlopun perjantai-iltana talon puutarhaan ilmestyy outo mies, jolla on pahasti loukkaantunut jalka, mutta ei ambulanssia eikä poliisia kiitos, lääkärin talossa on varmasti jotain hoitovälineitä...mies sanoo osuneensa paikalle ihan sattumalta, mutta ohimenevistä viittauksista päätellen joku yhteys Mélieen ja tämän isään on. Mélie puhdistaa haavan, katsotaan mitä tästä seuraa, ja pian ovatkin poliisit ovella kyselemässä onko nähty tämännäköistä miestä...

Valheita ja salaisuuksia keritään sitten auki enemmänkin: jotain yleisiä linjoja toki arvasinkin etukäteen, vaikka yksityiskohdat olivatkin mysteerejä, kuin myös mihin nämä lopulta johtavat. Joten jännärinä tämä oli varsin toimiva, ja tässäkin on mukana jotain juttuja ja jopa kyynisiä tvistejä, joita en odottanut nuortenjännäristä löytäväni (en niitä tässä laajemmin kommentoi koska spoilaisivat osan juonta). Tavallaan yllättävä oli myös premissi, että 13-14-vuotias Mélie oli niinkin paljon yksin kotona ilman että tämä oli ongelma isälle, niin kirjan nuorta päähenkilöä kuin lukijaakaan ei mitenkään ylisuojella (ja kirjan kansikaan ei lukijaa blingillä kosiskele, noudatetaan perinteistä ranskalaista minimalismia kansisuunnittelussa karuuteen asti). 

Tämä taitaa olla viimeinen blogattava teos tänä vuonna, joitain kirjoja on kesken, mutta sellaisia, joita luen aika leppoisalla tahdilla, joten niistä lisää ensi vuonna. Perinteinen vuosikooste tullee vielä lähipäivinä, jahka excel on infografiikkaa tarpeeksi sylkenyt.

Martine Pouchain - Meurtres à la cathédrale (murhia katedraalissa)

Ranskalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden lukeminen jatkuu, edeten yhä varsin satunnaisilla valinnoilla mitä olen bouquinistien valikoimista löytänyt. Tämä on näköjään Martine Pouchainin esikoiskirja, ja muuta tuotantoa on sittemmin tullut runsaasti.

Lajityyppinä on historiallinen dekkari: ollaan Amiensissa vuonna 1244, ja kaupungin suuren katedraalin rakennustyöt ovat edistyneet mallikkaasti: nuori kuvanveistäjä Amaury on saanut tehtäväkseen suuren Kristus-patsaan, ja etsii sopivaa mallia, ja yllättäen tällainen ilmoittautuu Amaurylle: tuntematon mies joka ei itsestään liikoja kerro...

Ja samaan aikaan työmaan lähellä liikkuu outoja leprasairaiden kaapuihin pukeutuneita miehiä jotka eivät ehkä olekaan miltä näyttävät, tapahtuu epäilyttävä melkein-onnettomuus ja pian tämän jälkeen kuolema, ja toinenkin. Ja Amauryn ystävä on rakastunut, mutta tyttöä ollaan naittamassa varakkaammalle miehelle, mutta sitten tyttö katoaa. Ja tapahtuu muutakin, ja monet tapahtumat liittyvät kyllä toisiinsa, mutta niiden yhteyksien näkemisessä menee kyllä oma aikansa.

Hivenen ihmettelin että tämä on määritelty nuortenkirjaksi, takakannessa ikäsuositus 11+, kun joissain kohdissa kyllä mennään epätyypillisillä ratkaisuilla. Muistelen ainakin omasta nuoruudestani että lukemissani nuortendekkareissa tapasi olla varkauksia ja kadonneita jalokiviä ja ehkä vakoojia, mutta murhatapausten selvittely ei kuulunut kuvioihin. Mutta ehkä keskiaikainen miljöö sitten sallii vähän enemmän väkivaltaa, tai sitten käsitykseni ovat vanhentuneita.

Samoin päähenkilö Amaury oli jo 25-vuotias ja muutenkin kirjan henkilöstö oli selvästi aikuisia, eikö nuortenkirjassa pitäisi olla enemmänkin teinejä kuin kannessa näkyvä Nicolas? No, vastaavaan kyllä törmää erityisesti klassisessa ranskalais-belgialaisessa lanu-seikkailusarjakuvassa, jonka sankareissa myös on suosittu päähenkilöinä aikuisia (Piko & Fantasio, Asterix, Tim & Tom, Lucky Luke, Alix, Natasha, Yoko Tsuno...) kunhan näillä ei ole vielä aikuiselämän rajoittavampia piirteitä kuten parisuhdetta tai muuta perhettä. Ja tavallaan tässäkin vaikka dekkarimallilla mennään, niin sävy on kuitenkin selvästi seikkailullisempi kuin normaalissa aikuisdekkarissa...
Ja näköjään keskiaikaisessa Amiensissa tapahtui sen verran, että Amaury on mukana myös ainakin kirjailijan seuraavassa kirjassa.

Noin muuten juoni tosiaan vaelteli hyvinkin moneen suuntaan, tapahtumia ja henkilöitä riitti, ja kun myöskään kieli ja sanasto ei mennyt helpoimman kautta, niin oli kyllä ajoittain vaikea pysyä tapahtumissa edes mukana, kokemattomalle lukijalle tässä kyllä olisi haastetta.

Jean-François Ménard - Quinze millions pour un fantôme (viisitoista miljoonaa aaveesta)

Jatkamme ranskankieliseen lastenkirjallisuuteen tutustumista. Jean-François Ménard on näköjään tunnetumpi kääntäjänä, meriittilistaan kuuluu mm. Harry Potteria, Artemis Fowlia ja Roald Dahlia. Mutta omaakin tuotantoa on, kuten tämä aika satunnaisesti valittu kirja...

Fernand-setä on kuollut, ja tämän testamentinlukutilanteessa tämän siskon perheelle tulee yllätyksenä, että tällä olikin aika reippaan kokoinen omaisuus...jonka hän on testamentannut perheen lapsille Waldolle ja Mirabellelle, yhdellä salaisella ehdolla. Näillä on kuukausi aikaa etsiä käsiinsä muuan Catriona Gregor, joka oli aikoinaan toimittanut Fernandin vankilaan, ja kostoksi saada tämä uskomaan että Fernand on kuolemansa jälkeen palannut kummittelemaan, ja jos tässä onnistuvat on viidentoista miljoonan omaisuus heidän. Tästä tietysti seuraa kaikenlaista touhua ja yllätyksiä niin jännityksen kuin huumorin piirissä, ja kaikki ei ole sitä miltä näyttää...

Olen joskus aiemmin pohtinut eroja anglofonisessa ja frankofonisessa lastenkirjallisuudessa ja niiden lapsikäsityksissä...ja sen puitteissa tämä kirja kallistuu ehkä enemmän anglo-puolelle, brittiläiseen perinteeseen: lapset ovat varsin nokkelia ja aikaansaavia pärjääjiä ja hölmöilyjä löytyy enemmän aikuisilta. Tietty Dahl-maisuus tuli esiin, moraalinen ambivalenttius ilkeyden vivahteella on näkyvissä, joskin kyynistä pohjavirettä löytyy toki myös ranskalaisesta perinteestä (niin, onko tämä touhu nyt varsinaisesti oikein vaikka siitä saakin paljon rahaa ja Fernand-sedällä oli syynsä kostoon...)

Muuten kirjana, nojoo: tapahtumat etenevät lopulta aika reippaasti suunnilleen odotettuun päätepisteeseen, yksi mysteerisyyttä lisäävä sivujuoni oli ehkä vähän heikosti käsitelty ja yksi juonikoukku taisi jäädä lopulta kokonaan avoimeksi...mutta tulipahan luettua.

Françoise Mallet-Joris - J'aurais voulu jouer de l'accordéon (olisin halunnut soittaa haitaria)

Varsin erikoinen nimi houkutti tarttumaan kirjaan, koska kukapa ei joskus haluaisi soittaa tuota soittimista jalointa. Françoise Mallet-Jorisin pitkä essee on ilmestynyt Idée fixe -sarjassa, ja en tiedä onko koko sarjassa sama idea, koska tässä tosiaan on kyse idée fixesta: mietteet harhailevat moneen suuntaan, aina kuitenkin palaten ajatukseen kuinka mukavaa olisikaan soittaa haitaria. 

Ei mitenkään erityisen hyvin, päinvastoin, mitään konserttivirtuositeettia ei kaivata vaan nimenomaan säestää tanssia tai laulua, jolloin ei niin suurta merkitystä olisi vaikka joskus tekisi virheitäkin: olisi taustalla mutta kuitenkin mukana siellä missä olisi ihmisiä, istumassa paikallaan mutta anonyymina, roolina: haitarinsoittaja voisi pitää tauon ja paikan ottaa toinen haitarinsoittaja.

Kuinka erilaista se onkaan kuin kirjoittaminen, jota tehdään yksin mutta silti itsensä jatkuvasti esiin tuoden. Lukijat eivät lukiessaan taputa käsiään ja virheet huomataan...

Ja samalla kirjailija toki tiedostaa, että jos oikeasti soittaisikin haitaria niin perfektionistiset taipumukset luultavasti tulisivat esiin ja pelkkä keskinkertaisuus taustasäestäjänä ei riittäisikään (ja silloin ei myöskään ehkä tarkastelisi kirjoittamista niinkuin tekee). 

Essee tosiaan hortoilee paljon muuallakin, ja tuntuu että sitä on jonkin verran paisutettu että sivumäärä kävisi kirjasta, mutta hauska teksti tämä kuitenkin oli, ja kiintoisia ajatuksia on mukana...pitää ehkä katsoa jotain muutakin Mallet-Jorisin tuotantoa; jotain on näköjään tullut suomeksikin.

Un autre vie ! Dire qu'il y a des gens qui croient à une autre vie où ils se retrouveront avec leur même visage, leurs habitudes, leurs tics...Je crois à une survie, mais je ne peux pas croire à une survie personnelle. Ce serait trop fatigant, d'être encore une fois une personne. Non, dans une autre vie, je serai un ange, et je jouerai de l'accordéon. Mieux, je serai un accordéon. Là, plus rien à dire. Le choeur des anges en fera ce qu'il voudra, java ou cantique - c'est peut-être la même chose, dans une autre vie ?
[...]
Pourquoi cet Océan est-il avant tout, pour moi, musique ? Pourquoi l'harmonie est-elle avant tout l'harmonie, comme on dit le countrepoint ? Parce que je ne fais pas de musique, ou pas assez bien pour me sentir, dans la musique, une identité, une personnalité, sans doute. Dans une autre vie, je voudrais n'être qu'une voix, ou qu'un silence.   

Erik Orsenna - Les Chevaliers du Subjonctif (subjunktiivin ritarit)

Lisää Erik Orsennan varsin omalaatuisia kirjoja, jotka lainailevat tyyliään lastenkirjoista, mutta eivät oikein kuitenkaan sellaisiksi asetu: alkuvuodesta luin Dernières nouvelles des oiseaux -kirjan, ja blogitauolla La grammaire est une chanson douce ('kielioppi on lempeä laulu'), jolle tämä kirja on jatkoa.

Tuossa ensimmäisessä kirjassa 10-vuotias Jeanne ja 14-vuotias Thomas päätyvät keskellä Atlanttia olevalle saarelle, jota asuttavat sanat, ja seikkailuista saarella kehitellään sitten omalaatuinen satu (ranskan) kielestä ja kieliopista. Ja vaikka aihe saattaa kuulostaa kuivalta, on kirjasta tullut jonkinlainen uusklassikko...

Ja nyt sitten Jeanne jatkaa seikkailujaan, pari vuotta vanhempana, ja tällä kertaa esillä ovat verbien tapaluokat: Jeanne itse asustaa indikatiivin saarella preesensin alueella (tietysti), mutta muitakin saaria on, ja erityisen huomion kohteeksi nousee epämääräinen mutta kiehtova subjunktiivi, tapamuoto joka kuvaa epämääräisyyttä, jotain jota halutaan tai epäillään tai arvellaan tai toivotaan. Ja toiveiden, halun ja epäilyn muotona kyseessä on tietysti rakkauden tapaluokka (suomessa ei tätä tapaluokkaa ole, vaan sen sijasta käytetään kirjavasti muita tapamuotoja).

Saari itsessään on aiheensa mukaisesti hieman epämääräinen ja muuttuva, vähän kuin merikin, mutta vaikka ensivaikutelma subjunktiivien saaresta onkin aika hippeilevä, vaikuttavat saarella myös tekniikka ja bisnes, joilla on paljon suuria mahdollisuuksia, suunnitelmia ja lupauksia, jotka eivät ole vielä aktualisoituneet...unelmia on monenlaisia.

Taas venyvät kirjan kohderyhmäodotukset: sadunomainen tyyli ja päähenkilön ikä toki vinkkaisi tätä lastenkirjaksi, mutta tämä on vielä vähemmän juonivetoinen kuin aiemmin lukemani Orsennat ja vilisee viittauksia, jotka mennevät kyllä reippaasti lapsilukijoilta ohi...ja tässä ollaan niin tiukasti ranskan kielessä ja kulttuurissa kiinni, että kääntäminen muille kielille olisi järjetöntä, mutta samalla ranskan kielestä ja kulttuurista kiinnostuneille nämä ovat kyllä ihan ehdottomasti tutustumisen arvoisia: kirjan myös lukenut Hannu ehdottaakin tätä ranskan yo-kirjoituksiin valmistautuvalle abille, mutta ranskan opiskelijoille muutenkin nämä Orsennan kielikirjat ovat erinomaisen suositeltavia (kirjan loppu jää hieman avoimeksi ja näköjään jatkoa seuraa, vaikka kuten sanottu eivät nämä kovin juonivetoisia kirjoja ole).

Ja olisi kyllä kiinnostava lukea jotain samantyylistä suomen kielestä...

- Il semble que nous ayons une nouvelle amie.
Tous les regards se tournèrent vers moi. J'aurais voulu rentrer sous les copeaux qui me chatouillaient les pieds.
- Il ne paraît pas que nous nous soyons déjà rencontrés.
- Dieu soit loué ! Je n'aurais jamais cru qu'une si jeune fille daignât s'intéresser à notre mode bien-aimé !
- Que cette demoiselle prenne place parmi nous !
- Et qu'elle veuille bien nous excuser de continuer nos travaux : un congrès de grammairiens nous attend à Québec.
- Auparavant, je ne doute pas qu'elle accepte d'inscrire son nom dans ce cahier.

Mikaël Ollivier - Tout doit disparaître (kaiken täytyy mennä)

Kirjassa on melkein kiehtovan ruma kansi, ja toisaalta siinä on pointtinsa.

Mikaël Ollivierin nuortenkirjan alkuasetelma on monista nuortenkirjoista tuttu, melkeinpä klisee: varhaisteini Hugon perhe muuttaa uuteen paikkaan, ja tähän vierauteen ja aluksi ulkopuolisuuteen pitää sitten sopeutua. Kirjassa paikkana on Mayotte, yksi Ranskan merentakaisista departementeista, pieni saari Madagaskarin ja Afrikan mantereen välissä. 

Hugon vanhemmat ovat opettajia, joita Mayottelle tulee Heksagonin alueelta kahden vuoden määräsopimuksilla (vanhemmat uusivat kerran sopimuksen, eli oleskelu kestää neljä vuotta), ja sopeutumista on, ollaan kuitenkin aika lailla eri puolella maailmaa ja Hugo on luokkansa ainoa valkoinen...

Ihan perinteisenlaiseksi koulutarinaksi jossa alkuvaikeuksien jälkeen Hugo löytää uuden asuinpaikkansa hyvät puolet ja uusia ystäviä jne. tämä ei kuitenkaan asetu: kerronta on kuin Hugon jälkeenpäin kertomaa, etäisempää ja analyyttisempaa kuin mitä olettaisi...melkein kaikki valkoiset saarella ovat vain muutaman vuoden pesteissä Hugon vanhempien tapaan ja pysyvät omissa piireissään joten vaikka paikalliset eivät Hugoon suhtaudu mitenkään vihamielisesti, tämä on kuitenkin vain väliaikainen kävijä saarella. Joten muista koululaisista tai arkisista tapahtumista ei juuri puhuta, ja varsinaisesti Hugon uskotuksi tulee vain koulun dokumentalisti Françoise (en ihan tarkkaan tiedä mitä tuohon työhön kuuluu, vähän kuin koulukirjastonhoitaja muttei kuitenkaan?) joka manner-ranskalaisista on harvoja Mayottelle varsinaisesti integroituneita. 

Ja Mayotten vuodet kattavat vain ensimmäisen puoliskon kirjasta, loppupuolisko sijoittuu pohjois-Ranskaan Hugon perheen palattua Mayottelta. Entisten ystävien kanssa ei tunnu olevan enää paljoa yhteistä ja muutenkin Hugo on kovin epäsynkassa toveriensa kanssa, ei kuulu joukkoon. Erityisen häiritseväksi alkaa käydä ympärillä pyörivä massiivinen konsumerismi, itsetarkoituksellinen shoppailu, merkkituotteista rakennetut identiteetit, joiden ympärillä niin luokkatovereiden kuin Hugon perheenkin elämä tuntuu pyörivän. Suurimmaksi kritiikin kohteeksi nousee mainostus, ja Hugo tutustuukin joihinkin anti-mainos-aktivisteihin (joka liikkeenä on suht aktiivinen Ranskassa)...

Mayottelle, tai muutenkaan tuolle alueelle, sijoittuvia kirjoja ei ole juuri tullut nähtyä (toisaalta viime aikoina olen kuunnellut jonkin verran musiikkia seudulta, enemmän Madagaskarilta ja Réunionilta mutta jotain myös Mayottelta, joten ainakin tiesin missä se on) joten ehkä sen perinteis-kliseisemmänkin nuortenromaanin olisin lukenut sieltä, mutta kiinnostava tvisti oli kääntää tarina nurin ja alkaa käsitellä paluumuuttajan kokemuksia: oikeastaan siitäkin olisi voinut tehdä kokonaisen kirjan. Ja konsumerismin, itsetarkoituksellisen ostamisen, mainosten ja merkkien teema oli toki myös hyvin kiinnostava, joistain sivujuonteista puhumattakaan.

Siinä onkin kirjan ongelma: 150 sivun mittaisessa kirjassa oli kyllä ihan liikaa aiheita, että oikein millekään saattoi tehdä sen antaitsemaa oikeutta. Ollivierin puolustukseksi voi toki todeta että sama piirre tuntuu minusta löytyvän monista muistakin nuortenkirjoista: niissä toki usein käsitellään hyviä aiheita yhteiskunnasta, etiikasta, filosofiasta jne. mutta mitä aiheita käsitellään ja miten niitä käsitellään on eri asia, ja jälkimmäinen on usein turhan pinnallista minun makuuni (ja tässäkin kirjassa tendenssit ovat selvästi näkyvissä: sentimentaalisiksi ei sentään heittäydytä).

Niin, kirjan luki sujuvasti ja siinä oli kiinnostavia aiheita ja ratkaisuja, mutta huomaan kyllä myös miksi nuortenkirjat ovat lukemistossani vain satunnaisena vähemmistönä. Ehkä varsinaiseen kohderyhmään puree paremmin.
Ranskalaisten vähäinen kiinnostus kirjankansitaiteeseen on toki myös huvittava, joskin kuten sanottu tässä sillä on perusteensa, kirjan myyminen trendikkäällä ulkonäöllä olisi sen sisällön vastaista (ja kirjan nimi taas viittaa alennusmyynneissä nähtyyn mainoskylttiin).